Gondwanan lapset

Avainsanat

, , ,

7477_i1Alexis Kouros: Gondwanan lapset
Lasten Keskus, 1997

Alexis Kouroksen Gondwanan lapset on vallan mainio teos lähteä tutustumaan siihen antiin, jota Finlandia Junior -palkituilla on tarjota. Olen siis Finlandia-vaelluksellani päässyt vuoteen 1997, jolloin Finlandia-palkinto sai rinnalleen Finlandia Junior -palkinnon. Tästä lähtien tulen lukemaan kyseisiä voittajia vuorotellen. Mutta tämä käytännöstä, lähdetäänpä Gondwanan lasten matkaan.

Gondwanan lapset on tarina eräästä pienestä linnusta keskellä suurta ja sitäkin ihmeellisempää maailmaa. Tuon linnun elämä alkaa erikoisella tavalla eräänä utuisena varhaiskesän aamuna, ”kun maapallo kääntää laiskasti kylkeään auringolle 2. triljoonannen kerran.” 35 edellistä päivää hän on viettänyt turvallista elämää munankuorikodissaan, mutta nyt on tullut aika jättää tuo turvasatama. Maailma odottaa! Vastassa pientä lintua ovat emo ja sisko. Pian ollaankin jo lentokoulussa, mutta siskon ottaessa hienosti tuulta siipiensä alle, pieni lintumme ei siiventynkineen pääse asiassa puusta pitkälle. Hänellä on siis vamma, jota eivät edes mahtavat juoksu- ja uintikyky korvaa.

Kun emo ja sisko sitten yhtenä päivänä lentävät pois enää palaamatta, lähtee lintu retkelleen suureen maailmaan. Hän tapaa erilaisia otuksia, kuulee vaikeitakin totuuksia ja löytääpä syyn lentokyvyttömyydelleenkin. Sitä kautta myös kirjan keskuskysymys, identiteetti ja siihen liittyvät asiat tulevat pikku hiljaa pohdituiksi ja puiduiksi. Maailmassa kaikella on tarkoituksensa, eikä sen kiertokulkua ole estäminen. Sammakko sen tietää: ”Jokaisella on omat suunnitelmansa, mutta niiden täytyy olla sopusoinnussa sen suuren suunnitelman kanssa, jonka osia me kaikki olemme. – – Me syömme hämähäkkejä ja hyönteisiä ja käärmeet syövät meitä. Sinäkin olet osa suunnitelmaa. Ennemmin tai myöhemmin sinustakin tulee jonkun ruokaa.”

Teoksen puolenvälin tienoilla näkökulma vaihtuu ja lukija pääsee tutustumaan pieneen lintuun ihmisen, tutkijan, silmin. Itse asiassa juuri tämä ihminen onkin linnun kohtalon takana; kuinka, sitä en tietenkään halua etukäteen paljastaa.

Iranilaissyntyinen Alexis Kouros käsittelee mielestäni teoksessaan elämänkysymyksiä tavalla, joka sekä tukee lapsen ymmärrystä että esittelee hänelle pelkäämättä uutta. Lasta ei aliarvioida, mutta satumaisella otteella sävytetty tarina puhuvine eläimineen ja elävine kallioineen iskee varmasti juurikin lapsen tajuntaan. Suosittelen tarttumaan ja tarjoilemaan lapsillekin, sellaisille kymmenen kesäisille molemmin puolin.

Haudattu jättiläinen

Avainsanat

, , , , , , , , , , , , ,

9789513186524_frontcover_draft_originalKazuo Ishiguro: The Buried Giant
Knopf, 2015
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Helene Bützow

Kun matka Kazuo Ishiguron kyydissä kohti entisaikaista Britanniaa on vasta pitkälti alkutekijöissään, olen jo melko lailla myyty, ihastuksissani monella tapaa. Ensinnäkin pidän alusta lähtien kirjailijan tavasta kirjoittaa; mennä tavallaan suorinta tietä asiaan, kuvata päähenkilöhahmoja ja heidän aikomuksiaan, heidän elämäänsä jättiläisten keskellä, muistamattomuuden sumussa, kuin se olisi jotakin tuiki tavallista, pala ihmiskuntamme menneisyyttä, totista totta. Mutta näin tarinoidessaan Ishiguro ei kuitenkaan kerro oikeastaan mitään, ei sitä mihin aikakauteen kertomus sijoittuu – tai no, kuningas Arthurista päätellen jonnekin 500-luvun tietämille – ei sitä kuinka todellisena tai epätodellisena hänen luomaansa maailmaa tulisi pitää, eikä oikeastaan sitäkään, keitä hänen päähenkilöhahmonsa ovat. No, se tulee lukijallekin selväksi, että he ovat iäkäs kelttipariskunta yhteisön laitamilta, pariskunta joka on menettänyt poikansa maailman tuuliin. Ja nyt on tullut heidän aikansa, aika lähteä tapaamaan kadotettua poikaa – silläkin uhalla, että tehtävä ei varmasti tule olemaan helppo, eivätkä kanssakulkijat välttämättä myötämielisiä.

Japanilaissyntyinen brittikirjailija Kazuo Ishiguro kietoi minut siis hetimiten verkkoonsa ja pidin tästä ensimmäisestä Ishigurostani valtavasti. Sen puolifantastinen maailma on jotakin, mitä en ollut osannut odottaa ja vaikka teoksessa lopulta tapahtui melko vähän, siinä kuitenkin tapahtui todella paljon, mentaalisella puolella. Matka, jonka Axl ja Beatrice – tai näillä nimillä asiasta epävarma kertoja yksinkertaisuuden vuoksi on päättänyt heitä kutsua – kulkevat muodostuu vaaralliseksi jo yksin heidän iäkkyytensä vuoksi, toiseksi siitä syystä, että he ovat kelttejä saksien keskellä. Mutta kaikista vaarallisin tosiasia on se, että heitä toisiltaan suojaava muistamattomuuden sumu, on vaarassa hälvetä. Ja tähän he kuitenkin pyrkivät, tavallaan. Teoksen avainsanoja ovat mielestäni rakkaus, menneisyys ja muisti.

Kaiken tämän epäselvän selityksen jälkeen, minun on syytä laskea kynäni ja tyytyä vain kehottamaan: lukekaa tämä kirja, etsikää oma haudattu jättiläisenne. Se pistää ajattelemaan, pureksimaan loppuun vasta sitten, kun viimeinenkin lause on jo luettu. Ja uskaltaisinpa miltei väittää, että harva olisi valmis allekirjoittamaan toisen mielipidettä tämän teoksen sisimmästä todellisuudesta, niin monimutkainen se on. Minulle tämä avasi portin Ishiguron maailmaan – ja matkani jatkukoon pian.

Lisää vauhtia, Mimmi Lehmä!

Avainsanat

, , , ,

lisaa-vauhtia-mimmi-lehmaJujja Wieslander: Mera fart Mamma Mu!
Rabén & Sjögren, 2016
Kustannus-Mäkelä, 2016
Suom. Terhi Leskinen
Kuvitus: Sven Nordqvist

Mimmi Lehmä ei ole se tavallisista tavallisin laidunten asukki. Muiden lehmien märehtiessä ja makoillessa se tylsistyy. On paljon mukavampaa esimerkiksi tiirailla uimalaseilla vedenalaista elämää tai jutella kalojen kanssa. Tai ajella pieni polkupyörälenkki – mikäli joku ei ole pihistänyt eturenkaasta sisäkumia…

Jo 25 vuoden ajan seikkaillut Mimmi Lehmä on jälleen uuden äärellä; uimalasiretkellään hän löytää lasten tekemiä hienoja kelluvia veneitä. Myös Mimmin ystävä Varis lennähtää paikalle, mutta Mimmin ehdottaessa sille laivaleikkejä, Varis toteaa veneet tylsiksi ja rumiksi. Niihin on saatava lisää vauhtia. Seuraa varismaista insinööritoimintaa, ehkä muutama harhalasku ja lopputulos, joka varmasti naurattaa – ehkä jopa Varis-parkaa, kunhan se tokkurastaan tokenee.

Mimmi Lehmä -kirjoja voidaan mielestäni pitää jo eräänlaisina klassikoina, toki yhä edelleen elävinä sellaisina. Maailma on ulkoiselta olemukseltaan helposti verrattavissa toisen vähintäänkin yhtä ihastuttavan kaksikon, Viirun ja Pesosen maailmaan, mutta ihmekös tuo, kuvituksesta saamme molempien kohdalla kiittää Sven Nordqvistia, mielestäni yhtä ehdottomasti kirkkaimmista ruotsalaisista kuvittajatähdistä ja lastenkirjailijoista. Hassun huomion satuin myös tekemään uusinta Mimmiä lukiessani: Varis ja Herra Pesonen muistuttavat kovasti toisiaan.

Mimmi Lehmää suosittelen kaikille, jotka pitävät leikkivistä lehmistä – tai miksipä ei niistä hieman tylsistä märehtivistäkin.

Lakeuden kutsu

Avainsanat

, , , , , ,

Lakeuden kutsuAntti Tuuri: Lakeuden kutsu 
Otava, 1997

Lakeuden kutsu, ensimmäinen Antti Tuurini, päätyi lukulamppuni alle siitä yksinkertaisesta syystä, että se on Finlandia-voittaja vuodelta 1997. Siitä, olisinko muuten Tuuriin tarttunut, en uskalla sanoa juuta enkä jaata, mutta luultavasti en ainakaan tästä teoksesta, sarjansa viimeisestä, olisi aloittanut. No, nyt on yksi Tuuri luettuna, voisin kuvitella, että melko tyypillinen sellainen.

Vielä Antti Tuurista, kirjallisuutemme elävästä klassikosta tietämättömille todettakoon, että tämä 71-vuotias kirjailija – koulutukseltaan diplomi-insinööri, kuten vast’ikään menehtynyt etunimikaimansa Antti Hyry – on kirjoittanut reilut nelisenkymmentä romaania sekä useita näytelmiä, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia ynnä kuunnelmia, mahtuu listalle muutama oopperalibrettokin. Vuodesta 1983 kokopäiväisenä kirjailijana toiminut Tuuri selittää tuotteliaisuuttaan sillä yksinkertaisella faktalla, että vapaana kirjailijana hän saa kirjoittaa myös lauantaisin, kun toisten on pidettävä vapaansa.

Lakeuden kutsu kertoo Erkki Hakalasta, miehestä joka mattokutomonsa kanssa hankaluuksiin ajauduttuaan on pakoillut kymmenen vuotta verottajaa Yhdysvalloissa, enemmän ja vähemmän päivänvaloa kestävää bisnestä sielläkin tehden. Nyt hän palaa takaisin Suomeen, kotikonnuilleen Pohjanmaan lakeuksille. Eletään 1990-luvun laman jälkeisiä vuosia, tarkemmin sanottuna yhtä päivää, heinäkuun yhdeksättätoista vuonna 1996. EU, euro, Mauno Koivisto ja Paavo Lipponen vilahtelevat puheenparressa. Amerikassa Erkin kanssa vain kääntymässä käynyt vaimo, Kaisu, on löytänyt rinnalleen lapualaisen, hankkinut tämän kanssa lapsenkin, mutta tästäkin suhteesta on tullut jo historiaa. Myös Erkillä on oma Amerikan aikansa naishistoria mutta siitä viis, Kaisu ja Erkki ovat yhä aviossa, molemmat tahoillaan halukkaita pelastamaan liittonsa.

Kuten sanottua Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani. Jo joitakin päiviä Suomessa viettänyt Erkki lipuu amerikanraudallaan kotitalonsa pihamaalle, kohtaa veljensä sekä tukun muita sukulaisiaan, lopulta vaimonsa, tyttärensä ja anoppinsakin, sekä sairaalassa makaavan äidin. Asioista, raskaistakin, puhutaan ja ei puhuta, Erkki itse jää mielestäni melko kasvottomaksi sivustaseuraajaksi, Amerikka ei avaudu. Mutta se ei taida ollakaan se tarkoitus, tarkoitus on selvittää menneisyys Suomessa, tehdä paluusta mahdollisuuksien mukaan pysyvää. Bisnesmies on tietysti yhä edelleen myös bisnesmies, kauppoja hierotaan, omaisuuksista kiistellään.

Sitä kuinka hyvin Lakeuden kutsu, kuusiosaisen Pohjanmaa-sarjan päätösromaani toimii itsenäisenä teoksena, on paha näin yhden osan lukeneena mennä sanomaan, mutta mielestäni se oli ihan hyvä, vaikka mainittavaa Antti Tuuri -kipinää se ei minussa sytyttänytkään. Sanotaan vaikka niin, että jos tämä sattuisi jäämään ainokaisekseni, en kutsuisi Tuuria huonoksi kirjailijaksi, en kuitenkaan erityisen mahtavaksikaan, vaan sellaiseksi mallikkaaksi, joka varmasti osaa ottaa yleisönsä. Ja arvostava sekä vankka kannattajakuntahan hänellä onkin.

Joka tapauksessa olen iloinen, että luin tämän kirjan, tutustuin Tuuriin ja hänen tyyliinsä, lakeuksiin ja ihmisiin niiden pinnalla – ja olenhan minä itsekin näitä lakeuksia hieman kokenut. Tuurin ilmaisu on miellyttävää, omalla tavallaan hilpeääkin, ilmassa vilahtelevat satiirin siemenet eivät takuulla jää huomaamatta, vaikka erityistä painoarvoa ne eivät saakaan. Ehkä tämä on muotoiltava niin, että Tuuri kirjoittaa tylsästä aiheesta – minun mielestäni – mukavasti soljuvan, helposti luettavan tarinan.

Jälleen siis yksi etappi Finlandia-vaellustani on jäänyt selän taakse. Ei se taipaleeni kirkkain tähti, mutta kuitenkin teos, joka mielestäni on helposti suositeltavissa, tietyntyyppisille lukijoille. Ehkä kuitenkin kannattaa aloittaa sieltä 1920-luvulta, Uudesta Jerusalemista, Pohjanmaa-sarjan ensihetkistä.

Säädyllinen ainesosa; Sinun jälkeesi, Max

Avainsanat

, , , , , , , , , , , , , , ,

1156Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Teos, 2016

Ensimmäisen Leena Parkkiseni luettuani olin lähestulkoon häkeltynyt. Kyseessä oli kirjailijan esikoisteos Sinun jälkeesi, Max – tuolloinen arvioni alla – jonka niin ikään Helsingin Sanomat palkitsi vuoden 2009 parhaana suomenkielisenä esikoisena. ”Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma.” kirjoitin teoksen juuri lukeneena. Omien sanojeni mukaan Sinun jälkeesi, Max myös avasi silmäni suhtautumaan oikein noihin nykylääketieteen johdosta miltei kadonneisiin kummajaisiin, siamilaisiin kaksosiin. Suuria sanoja siis. Mutta nuo sanat eivät vieläkään tunnu liioittelulta, muistan yhä teoksessa vallinneen tunnelman ja olisin valmis suosittelemaan sitä lähes kenelle tahansa, aikuiselle lukijalle.

Säädyllisen ainesosan kohdalla odotukseni olivat edellä mainitusta johtuen korkealla. Koska tahtotilani, mitä lukemiseen tulee, on pysytellä etukäteen täysin tietämättömänä, nousee mieleeni suuri kysymysmerkki, kun avaan kirjan, jonka ensimmäiset lehdet on kuvitettu lähinnä asein ja ruoka-ainein, säilyketölkistä kurkistaa Hitler. Nimi taas tuo mieleen kotimaisen klassikon; olemmeko kenties kuitenkin raastavan rakkaustarinan äärellä, mietin viitaten Helvi Hämäläisen yhtä lailla ”säädylliseen” murhenäytelmään…

Nyt Säädyllisen ainesosan luettuani olen yhä edelleen pikku hiukkasen ihmeissäni – ja samalla vaikutuksissani. Kahden luetun teoksen perusteella  olen yhä samaa mieltä; Leena Parkkinen osaa pitää otteessaan, vangita lukijan tunnelmaan, laskea ulos vasta, kun viimeinenkin kivi tieltä on raivattu, viimeinenkin sivu käännetty. 1950-luvun Helsinki herää henkiin, seurapiirijuhlien coctailit maistuvat kielellä, blinit, viiriäisenmunat ja skonssit miltei maisteltavissa nekin. Mutta sittenkin, huolimatta kaikesta tästä erinomaisuudesta, itse tarina jätti minut jollakin tapaa kylmäksi. Aiheena aikakautensa kielletty tapa rakastaa, naisten välisesti, sekä miljöönä edesmennyt Helsinki, kustannusmaailma, kiinnostivat kovasti. Samoin se tapa, jolla kirjailija pikku hiljaa avaa päähenkilöhahmojensa menneisyyttä, johdattaen lukijan tossunalisen pikkurouvan matkassa kustannusmaailmaan ja jonnekin vieläkin syvemmälle, vakoilun ja salailun valtakuntaan. Mutta joka tapauksessa jotakin jäin tarinassa kaipaamaan ja jotenkin sen lopullinen sanoma jäi ulottumattomilleni; en tiedä oliko tämä kuitenkaan kunnollinen rakkaustarina vai pitäisikö teos mieltää enemmänkin vakoilujutuksi, kuten sen viimeiset sivut mielestäni antavat ymmärtää. Tuosta siis se kysymysmerkki.

Mutta lyhyesti juoneen johdatellakseni: On nuori naimisissa oleva nainen, pikkukaupungista Helsinkiin juuri muuttanut, ja yläkerran moderni ja mielenkiintoinen maailmannainen. On ainakin yksipuolista rakkautta heidän välillään ja sitten on tehtäviä, salaisia vakoilujuttuja. Lisäksi on iso kasa kirjeitä ja lopulta toisenlainen totuus. On paljon ruokaa ja tarinoita ruokien takaa, salattuja merkityksiä, metaforia.

En oikein taida osata kirjoittaa tästä kirjasta, mutta lukekaa se itse, se antaa varmasti jokaiselle jotakin. Itse arvostan Parkkista kirjailijana erittäin paljon, tunnelmakirjailijana vailla vertaa.

2052_Sinun jalkeesi MaxLeena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max 
Teos, 2009

Isaac ja Max, siamilaiset kaksoset, syntyvät Saksassa vuonna 1900. Tämä on Isaacin tarina, kertomus elämästä, jota ympäröivät ihmeelliset ihmiset. Suuren osan lyhyestä elämästään veljekset viettävät sirkuksissa ympäri Eurooppaa. Niissä he kohtaavat oman elämänsä taiteilijoita, muita kummallisuuksia, jotka ovat Isaacin ja Maxin tavoin sopeutuneet elämäänsä ”tavallisten” – veljesten terminologiaa mukaillakseni ”puolikkaiden” – ihmisten sallittujen katseiden alaisina.

Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma. Sitä lukiessani näin näytöksiä, jouduin kohtaamaan monta ennenaikaista kuolemaa ja usein tuntui, kuin kävelisin Helsingin katuja 1900-luvun alkupuolella. Eipä siis ihme, että Helsingin Sanomat luovutti Leena Parkkiselle kirjallisuuspalkintonsa vuoden 2009 parhaasta suomenkielisestä esikoisteoksesta. Vasta kirjan luettuani ymmärsin, kuinka väärin olin aiemmin suhtautunut siamilaisiin kaksosiin, jotka tosin nykylääketieteen johdosta ovat miltei kadonneet. Todellisuudessa heitä yhdistävät vain fyysiset tekijät. Tunteidensa ja valintojensa kanssa he ovat aivan kuten muutkin; toisinaan niin kovin yksin ja yksinäisiä.

”Minä olen Isaac. Sain nimeni kymmenenvuotiaana bulgarialaiselta tiikerinkesyttäjältä, joka oli ensimmäinen rakastajattareni. Olen nukkunut joka ikisen yöni veljeni vieressä. Milloin perunasäkeistä kyhätyissä kasoissa, milloin bordellin takahuoneessa tai 60 dollarin käsinkirjailluissa lakanoissa. Maxin hyvä puoli on, että hän kuorsaa vain sunnuntaisin. Huono puoli että hän juo ja meillä on yhteinen maksa.”

Lopulta vuonna 1932, kun kaikki lähenee loppuaan, he eivät kuitenkaan voi taistella yhteistä kohtaloaan vastaan.

”Tänä yönä joku kulkee Maxin ja minun välistä. Ensimmäistä kertaa en tunne hänen rintansa kohoavan minun hengitykseni tahdissa. – – Veljeni on kuollut. Ilma tiivistyy huoneessamme jokaisella hengenvedolla ja veljeni Max on kuollut. – – Makaamme vierekkäin hotellihuoneen sängyllä. Käperryn veljeni ruumiin lämpöön. Pian yhteiset elimemme lakkaavat toimimasta ja silloin minä kuolen.”

Richard Scarryn kultainen kirjasto

Avainsanat

, , ,

9789513189181_frontcover_final_originalRichard Scarryn kultainen kirjasto 
Tammi, 2016

Ei liene montaakaan 1940-luvun jälkeen elämänsä aloittanutta länsimaalaista ihmisen taimenta, joka ei olisi katsellut tai kuunnellut vuonna 1942 päivänvalon nähneen Little Golden Books -kuvakirjasarjan kirjoja. Toisen maailmansodan pula-aika oli omiaan nostamaan suureen suosioon nämä edulliset ja värikkäät pikkukirjat. Suomeen kirjasarja rantautui vuonna 1952 Tammen kustantamana kantaen nimeä Tammen kultaiset kirjat. Yhteensä sarjaa on julkaistu 50 maassa ja miljardin painetun teoksen raja ylittyi vuonna 1986.

60-vuotispäivistään lähtien Tammen kultaisia kirjoja on julkaistu kokoelmina, joista nyt esiteltävä nide on kolmas. Läpi historiansa sarja on ollut laadukkaiden ja arvostettujen tekijöiden käsissä, joista nimekkäimpiin kuuluu varmasti Richard Scarry. Nimensä mukaisesti Richard Scarryn kultainen kirjasto sisältää satuja, jotka ovat joko kokonaan Scarryn käsialaa tai vaihtoehtoisesti hänen kuvittamiaan. Kokoelman kymmenestä tarinasta Scarry on kirjoittanut ja kuvittanut kolme, lopuissa hän on toiminut ainoastaan kuvittajana.

Kokoelmaan valituista saduista yhtä lukuun ottamatta kaikki osoittautuivat minulle, 1980-luvun lapselle, ennestään tutuiksi. Mielenkiintoista tässä oli se, että vaikka en niistä useimpia nimien perusteella tuntenut, muuttuivat ne jo muutaman sivun jälkeen täysin tutuiksi. Aitoja klassikkoja siis!

IMG_6754IMG_6755Muutamina tämän kokoelman huipuista mainittakoon Mattilan isännän karjatarha vuodelta 1953, jonka muistan veljeni suosikkina meilläkin luetun luultavasti satoja kertoja ja joka onkin yksi myydyimmistä kultaisista kirjoista Suomessa. Omasta sydämestäni erityisen paikkansa ovat löytäneet Pekka ja pupu lääkärissä sekä Kani kuriton.

Siitä ovatko kultaiset kirjat kuudessa vuosikymmenessään joutuneet ajan hampaisiin, voidaan varmasti olla montaa mieltä, mutta omasta mielestäni ne toimivat hyvin edelleen. Muutamien juuri lukemieni satujen naiivi opettavaisuus hieman hymyilyttää, mutta tuokin on ainoastaan sympaattista.

Suositeltava hankinta ja ehkä parhaimmillaan silloin, kun lukuhetkissä tämä kultainen satuperinne siirtyy sukupolvelta toiselle.

Minä, Muru ja metsä

Avainsanat

, , , , , ,

9789515237965-1Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja metsä 
Kustantamo S&S, 2016

Pimeys on jännittävä asia. Tutut elementit saavat uuden muodon, olemattomista syntyy uusia, mielikuvituksella ei ole rajoja. Eipä taidakaan löytyä montaa ihmisolentoa, joka ei koskaan olisi tuntenut minkäänlaista pelkoa tai edes jännitystä pimeyden, tuon suuren ja mahtavan keskellä. Tästä teemasta Lena Frölander-Ulf on tehnyt erikoisen kuvakirjan. Se kertoo äidistä, joka rakastaa merta, tuulta ja metsää ja lapsesta, joka pelkää näitä samoja asioita. Ja siitä, kuinka mökillä käydään metsäpissalla – sitten kun ei enää jakseta pidätellä. ”Ota taskulamppu mukaan ja Muru seuraksi.” äiti sanoo ja lähettää tytön pimeälle, pelottavalle retkelle…

Minä, Muru ja metsä taitaa olla ensimmäinen kosketukseni kirjailija-kuvittaja-graafikko Lena Frölander-Ulfiin. Viimeiseksi en usko sen jäävän. Hänen tyylinsä kiehtoo minua, saa minut yhtä aikaa tuntemaan viehätystä uuteen ja etsimään yhtymäkohtia tuttuun. Sillä vaikka Frölander-Ulfilla täysin oma tekniikkansa onkin, jotakin tuttua tästä kuitenkin löydän.

Minä, Muru ja metsä on toteutettu akvarelleina sekä mielenkiintoista raapetekniikkaa käyttäen. Lopputulos on näkkeineen ja peikkoineen tekijänsä näköinen; luinhan jostakin, että Lena mieltyy erityisesti pimeydestä, salaisuuksista ja mystiikasta – eikä koe, että lastenkirjojen pitäisi olla yksin värikkäitä. Näinpä.

Nuorimmille kuuntelijoille en lähtisi tätä tarjoamaan, onhan pimeä, arvaamaton metsä kuitenkin aika pelottava elementti, mutta jo hiukan vanhemmat pitävät tästä varmasti. Lisäksi sopivan avoimiksi jätetyt sivut antavat mukavasti tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle, eikä pimeyteen piilotettujen yksityiskohtienkaan – kuten vaikka sen, että vuorenpeikko pitää harlekiini-kirjallisuudesta – etsiskelijä varmasti kyllästy liian nopeasti.

Pimeä tämä kirja toden teolla on, sitä ei käy kiistäminen, mutta löytyy siitä valoakin, tähtiä mustalla yötaivaalla. Loppujen lopuksi teoksen pimeys on kuitenkin kilttiä pimeyttä. Suosittelen!

Iso kiltti jätti

Avainsanat

, , ,

9789518840346_mRoald Dahl: The BFG
Jonathan Cape, 1982
Art House, 2016
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Quentin Blake

Tiedätkö mikä on hirviöhetki? Se on se öinen momentti, ”jolloin kaikki lapset ja kaikki aikuiset ovat syvässä, syvässä unessa ja kaikki mustat otukset tulevat ulos piiloistaan ja saavat tehdä mitä mielivät”. Ja juuri tuollaisena hetkenä Sohvi ei millään saa unta, kurkistaa orpokodin ikkunasta ja näkee jotakin ”hirveän isoa ja hirveän mustaa ja hirveän laihaa”. Seuraa estämätön tapahtumaketju, jonka tuloksena Sohvi löytää itsensä neljä kertaa ihmisen kokoisen jättiläisen luota, Jättiläisten Maasta ja vielä kaiken kukkuraksi keskeltä valtavaa ruokapöytää. Juuri kun Sohvi on varma kohtalonsa sinetöitymisestä syödyksi tulleena ihmisparsana, paljastuu iso otus lajinsa ainoaksi, kiltiksi kasvissyöjäksi. Ja on se huimasti noita yhdeksää ihmisahmija kännibaalia pienempikin; vain seitsemän metrin mitallaan tuskin puoltakaan noista viisitoistametrisistä.

Toisiinsa tutustuttuaan Sohvi sekä Iso Kiltti Jätti, IKJ, päättävät tehdä lopun verenhimoisten jättiläisten ihmiskuntaa ympäri maailman rokottavista sekä kauhistuttavista syömäpuuhista. Sohvin nerokas suunnitelma, IKJ:n erityinen uniensekoittamistaito ja kaksikon saumaton yhteistyö johtavat seikkailuun, jonka lopullisesta kulusta en tietenkään pukahda halaistua sanaa, mutta jonka läpiviemiseen tarvitaan ainakin Suomen presidenttiä sekä jalkaväen- ja ilmavoimien komentajia – ja valtava kuoppa sekä suuri kasa perskurkkanan siemeniä.

Roald Dahl (1916-1990) on yksi minun lapsuuteni suurista tarinankertojista. Näin siitäkin huolimatta, että kirjalliset kosketukseni Dahliin ovat itse asiassa jääneet sangen olemattomiksi ja kokemukseni hänen tarinoinnistaan pohjautuvat ensisijaisesti elokuva- ja teatterimaailmaan, josta tutuiksi ovat tulleet ainakin Kuka pelkää noitia, Jali ja suklaatehdas sekä IKJ. Lukea olenkin tainnut ainoastaan Matildan ja Tynkätyiset. Mutta hätä ei ole tämännäköinen; dahlit maistuvat hyvältä näin vanhempanakin. Ja löytyyhän häneltä toki liuta kirjoja aikuisillekin, joita on ehdottomasti päästävä tulevaisuudessa puraisemaan.

IMG_6610Iso kiltti jätti noudattelee uskollisesti totuttua, laadukasta ja omalaatuista linjaansa, jossa huumori kukkii niin aikuiseen kuin lapsellisempaankin makuun. Kieli on hassua – tässä kohtaa aikuislukija voisi ehkä pyytää hieman hidastusta – mutta lasten uskon nauttivan joka sanaleikistä täysin siemauksin. Myöskään Dahlin mielikuvituksella ei tunnu olevan rajoja, kun kirjailija antaa kynänsä lentää isoista otuksista kertoillessaan. Tai Dahlin ja Dahlin mielikuvituksella – tiedä häntä, kuka tämänkin kirjan on suurilla kätösillään kirjoittanut…

Jättisuuri suositus!

P.S. Kuten Tynkätyisten yhteydessä tuli jo todettua, ei ole Quentin Blaken voittanutta Roald Dahl -kuvittajaa ja hänen piirroksensa koristavat tätäkin tarinaa omaan, ihastuttavan särmikkääseen tapaansa.

IMG_6609

Pikku hiiri saa vieraan

Avainsanat

, , ,

9789513188900_frontcover_draft_originalRiikka Jäntti: Pikku hiiri saa vieraan 
Tammi, 2016

Sarjassaan toinen Pikku hiiri -kirja on toinen kosketukseni Riikka Jänttiin kuvittajana. Edellisellä kerralla kyseessä oli klassikko Jänis Vemmelsäären seikkailuja, tällä kertaa Jäntti hoitaa itse myös tarinointipuolen.

Sen tarkemmin ensimmäistä Pikku hiiri -kirjaa tuntematta vaikuttaisi päähenkilöhahmo Hiiru melkoisen kipakalta tapaukselta. Kärsivällisyys ei ole se Hiirun vahvin ominaisuus ja tahto on myös parasta saada läpi – heti. Edes Lyly-ystävälle ei ole helppo antaa lempinallea leikitettäväksi. Tyypillistä uhmaikäistä siis.

Pikku hiiri saa vieraan on tarina yhdestä päivästä Hiirun elämässä. Ensin siivotaan, sitten laitetaan ruokaa, syödään ja tiskataan, sitten saadaan Lyly vieraaksi, leikitään ja lopulta päätetään päivä iltasatuun ja hyvänyöntoivotuksiin. Mukava päivä Hiirun ja äidin elämässä.

Kuvittajana Riikka Jäntti on mielestäni omalla tavallaan perinteinen mutta kuitenkin tyyliltään niin omanlaisensa, että minun on vaikea lähteä vertaamaan häntä klassikoihin kuten Elsa Beskow tai Maija Karma, mielipide johon jossakin törmäsin. Jäntin tyyli on hauska, sopivan yksinkertainen ja varmasti monella tapaa myös lapsia miellyttävä. Rikkaalla ilmeiden kirjolla hän elävöittää ainakin Hiirun tapauksessa sangen pelkistettyä tarinointiaan. Ilmeistä minun on kuitenkin todettava, että muutaman kerran ne ovat jopa niin ylilyötyjä, ivallisia, että tarina muuttuu sävyltään hiukan toisenlaiseksi. Näissä kohdissa hahmot sopisivat paremmin sinne Jänis Vemmelsäären silloin tällöin julmastikin keppostelevaan maailmaan.

Tarina itsessään on hyvin yksinkertainen, mukavalla tavalla lapsen tavallista elämää kuvaileva ja näin helposti samastuttava, kirja jonka pienet kuuntelijat varmasti ottavat ilolla vastaan. Tekstiä on vähän, joten kuulijakunnaksi sopivat jo melko pienetkin ihmettelijät.

Laadukasta kotimaista lastenkirjallisuutta on aina mukava suositella, joten näin tehden jään odottelemaan josko Hiirusta kuultaisiin vielä enemmänkin.

Valkoinen elefantti

Avainsanat

, , , , , , , , , , , ,

db30188c8171945bb1c90d20429e52dfElif Shafak: The Architect’s Apprentice 
Viking, 2014
Gummerus, 2016
Suom. Maria Erämaja

Turkkilainen Elif Shafak, yksi luottokirjailijoistani, on jälleen irti. Sanon näin monestakin syystä; ensinnä sen takia, että tätä kotimaassaan kiisteltyä, jopa syytteeseen ”turkkilaisuuden loukkaamisesta” urallaan edennyttä kirjailijatarta ei tunneta sievistelijänä tai rankkojenkaan totuuksien siloittelijana. Pikemminkin päinvastoin: kansanmurha on kansanmurha ja kunniamurha on kunniamurha. Toiseksi pidän Shafakia irtipäästettynä siitä syystä, että todella nautin hänen teoksistaan, jotka vievät sanalla sanoen mukanaan. Hänen kerrontaansa jotenkin imeytyy, niiden maisemia ei tahdo saada silmistään. Mutta sellainen se Istanbul on, uskomattoman ihastuttava, suorastaan henkeäsalpaava.

Fakta siis on, että vaikka Shafak kirjoittaakin tematiikaltaan sangen laajaskaalaisesti, yksi asia on ja pysyy. Tuo asia on Istanbul, kaupunki jota oikeastaan voisikin pitää yhtenä hänen teostensa päähenkilöhahmoista. Kaupungissa vierailleena ja siihen yltiöpäisesti ihastuneena pidän tätä erittäin positiivisena. Eikä Shafak suinkaan ole asiassaan ainokainen, totean, ja viittaan Orhan Pamukiin, toiseen vähintäänkin yhtä mahtavaan Istanbul-kuvaajaan.

Tällä kertaa lähdemme Shafakin vanavedessä 1500-luvun Istanbuliin, sinne suurten osmanisulttaanien ja mahtavien moskeijoiden, salattujen haaremien maailmaan. Matkaoppaanamme toimii nuori – tai alussa nuori, lopussa hyvin vanha – intialaispoika Jahan, jonka elämästä pääsemme tämän teoksen myötä osallisiksi. Vaatimattomista oloista elämään ponnistava Jahan päätyy sattuman kautta sulttaanin elefantinhoitajaksi ja siinä sivussa yhdeksi hovin pääarkkitehdin neljästä oppipojasta punnittuaan varkauden polun ja opintien välillä, etsittyään itseään tällä tavoin. Kielletty ja epätoivoinen rakkaus sulttaanin tyttäreen leimaa Jahanin elämää miltei alusta loppuun, samoin kuin omalaatuinen ja sitäkin tärkeämpi ystävyys hoidokkiinsa, valkoiseen elefanttiin. Keskeistä roolia Jahanin elämässä näyttelee myös suhde opettajaan, mestari Sinaniin, sekä tämän muihin oppipoikiin. Näiden suhteiden pohjalta muodostuu teos, jonka mielenkiintoisuus on jälleen omaa luokkaansa – miltei koko ajan.

Jotakin korjattavaakin kuitenkin löytyy. Teoksen alku ja loppu ovat täyttä tekstiä, sellaista josta ei tahtoisi menettää kirjaintakaan, mutta jossakin puolivälin tienoilla esiin hiipii ajatus, että ehkä pientä tiivistämisen varaa olisi ollut. Liki 600-sivuinen mahtiteos uhkaa ajoittain luisua tarinaa laimentavaan pitkitykseen. Ehkä muutaman rakennusprojektin olisi voinut rohkeasti riisua, muutaman pinnalliseksi jääneen ihmiskohtalon jättää kertomatta. Joka tapauksessa Shafakin tapa yhdistellä todellisia historiallisia henkilöitä, kuten mestari Sinan, ja tapahtumia fiktioon on mielestäni moitteetonta ja vakuuttaa lukijan niin kirjailijan historian tuntemuksesta kuin hänen tarinankerronnallisista kyvyistäänkin. Mielikuvitus ja todellisuus kohtaavat parhaalla mahdollisella tavalla. Ja vielä kun on henkilökohtaista tuntumaa kirjassa kuvailtuihin arkkitehtonisiin jättiläisiin, on lukunautinto taattu. Välillä tosin kirja sai toivomaan, että matkustaisin sen maisemiin vasta nyt sen luettuani, mutta eihän sitä koskaan tiedä – josko vielä joskus, kun maailmantilanne antaa taas myötä. No, onneksi ainakin kirjat antavat mahdollisuuden matkailuun.

Loppukaneettina siis: Lukekaa tämä värikkyydessä kylpevä elämäntarina, vahva romaani, joka jälleen kerran osoittaa, että Elif Shafak on todella ansainnut paikkansa luottokirjailijoideni listalla.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.