Hamelnin pillipiipari

Avainsanat

, , , , , , ,

9789518875270_mRussell Brand: The Pied Piper of Hamelin
Canongate Books, 2014
Jalava, 2016
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Chris Riddell

Hamelnin pillipiipari, nimeään lukuun ottamatta itselleni entuudestaan tuntematon saksalainen kansansatu houkutteli minua uuden painoksensa näyttävällä versiolla. Grimmin veljesten 1800-luvulla tunnetuksi tekemä tarina saa tässä versiossa pitkälti juuri kuvituksensa ansiosta uudenlaista, humoristista näkökulmaa, sellaista monen ikäisille sopivalla tavalla avautuvaa. Lisäksi sen näppärä teksti palvelee niin vanhempaa lukijaa kuin vasta valmistunuttakin lukijanalkua; sivistyssanoja on käytetty, mutta ne saavat sivujen kulmissa ja teoksen lopussa hauskat, ymmärrettävät selityksensä. Minä tykkään: Lapsia on ajateltu, mutta ei aliarvioitu.

No, lyhyestä virsi kaunis: Erikoinen pillipiipari saapuu Hamelnin kylään sen taistellessa rottaongelmaa vastaan. Kyläläiset solmivat piiparin kanssa avunantosopimuksen, mutta kyläläisten luistaessa omasta osuudestaan, piipari käyttää sulosointujaan niin ikään ennalta-arvaamattomalla tavalla. Tästä oikeastaan sen kummemmin turisematta jätän loppuratkaisun paljastamatta. Lukekaa ja katselkaa. Tässä teoksessa lepäävät niin silmä kuin korvakin.

Vaarin saari

Avainsanat

, ,

9789512361731Benji Davies: Grandad’s Island
Simon & Schuster, 2015
Karisto, 2016
Suom. Leena Perttula

Benji Davies on täällä taas! Yksi ehdottomia viime vuoden lastenkirjasuosikkejani oli Toivo ja valas, samaisen tekijän luomus, joka kertoi pienestä Toivo-pojasta sekä hänen kalastaja-isästään. Tämän jälkeen Daviesin kuvitusta saatiin ihailla vähintäänkin yhtä hurmaavassa Pää tyynyyn! -teoksessa. Samalla sympaattisella linjalla jatkaa viimeisimpänä suomennettu Vaarin saari.

Lassin vaari asuu taloaan puutarhan perällä. Kun Lassi eräänä päivänä menee tapaamaan vaaria, ei tätä näy missään. Mutta sitten: Vaari kutsuu Lassin ihmeelliselle ullakolleen ja johdattaa hänet vieläkin ihmeellisemmälle matkalle, suorastaan suurenmoiselle saarelle.

Vaarin saari on isoisän ja lapsenlapsen välistä rakkautta suurella sydämellä hehkuva pieni tarina. Se kuvaa kauniisti sitä, kuinka muistot ja yhteiset kokemukset, vaikka kuvitellutkin, auttavat pitämään toisen lähellä vielä eron jälkeenkin.

Suosittelen suuresti. Jo yksin Benji Daviesin kuvitus on kokemisen arvoinen, tarinan moniulotteisuus sitä vastoin antaa eri ikäisille lukijoille mahdollisuuden kokea sen omalla tavallaan. Joka tapauksessa tekstiä on vähän, pääosassa on kuvitus, joten teos on oivallinen jo aivan pienillekin kuuntelijoille.

Tytöt

Avainsanat

, , , , , , , , , , ,

tytotEmma Cline: The Girls 
Random House, 2016
Otava, Otavan kirjasto 2016
Suom. Kaijamari Sivill

Koska minulle on tärkeää pystyä muodostamaan lukemistani kirjoista oma, täysin henkilökohtainen mielipiteeni, pyrin aina lähtökohtaisesti umpioimaan itseni kaikenlaisten kirjallisuuskritiikkien ulkopuolelle, mitä tulee niihin kirjoihin, jotka tiedän varmasti lukevani. Tällä tavalla toimin myös Emma Clinen esikoisteoksen Tytöt kohdalla. Mitään en siitä etukäteen lukenut, mutta tästäkin huolimatta – taisin minä johonkin otsikkoon tai teosta ylistävään lausahdukseen törmätä – minulla oli etukäteisoletus, että tässä oltiin jonkin erityisen kohdalla. Tartuin siis Tyttöihin suurin odotuksin.

”Kohotin katseeni kun kuulin naurun, jäin katsomaan kun näin tytöt. – – ’Paluu Edgewater Roadin kauhuihin’, niin kuin kauhut olisivat lippaassa, jonka kannen voi halutessaan sulkea. Niin kuin sadat Suzannen haamut eivät olisi jatkuvasti pysäytelleet minua kaduilla tai elokuvien joukkokohtauksissa.”

Jo alusta asti on selvää, että noissa tytöissä on jotakin katalaa, jotakin mustaa, jotakin kiireestä kantapäähän kammoksuttavaa. Ja eipä tarvitsekaan lukijan kauaa odotella, kunnes on jo annettu ymmärtää, että kamalia asioita he ihan oikeasti ovat tehneetkin. Kun kirjan minäkertoja, Evie Boyd, tuolloin 14-vuotias teinityttö, törmää tyttöihin kuusikymmentäluvun viimeisenä kesänä, rakkauden kesänä 1969, hänen elämänsä luisuu muutokseen. Entiset kuviot alkavat tuntua merkityksettömiltä, elämä rajoitetulta. Tytöt vetävät puoleensa; he asuttavat omaa yhteiskuntaansa, hippikommuunia, seuraavat omaa johtajaansa, Russellia, ovat hänen kauttaan syvemmän rakkauden palveluksessa. Tätä Eviekin haluaa toteuttaa, irtautua entisestä minästään. Kasvaa tytöstä naiseksi, olla välittämättä eronneista vanhemmistaan, parhaasta ystävästään. Ja tästä me saamme lukea, ajasta joka muutti Evien elämän, kietoi hänet tyttöjen verkkoihin, joista hän ei ole vapautunut vieläkään, keski-ikäisenä.

Tytöt on kiistämättä hyvä kirja, kutkuttava. Se on tarina, joka roikkuu pitkälti yhden tapahtuman varassa keräillen koko kolmisensataa sivuisen kestonsa ajan panoksia tuohon loppuhuipennukseen – joka toisaalta paljastetaan jo alkumetreillä. Moni tällä tavalla rakennettu teos ei välttämättä jaksaisi kiinnostaa loppuun asti, mutta Clinen luoma tiivistunnelmaisuus sekä tietysti veriteon rinnalla elettävä nuoren tytön kasvutarina kantavat. Kai se on se sairastunut ihmismieli, joka meitä kiinnostaa. Ja se, että tämä teos pohjaa todelliseen Charles Mansonin ”perheen” Los Angelesissa kesällä 1969 tekemään veritekoon. Miksi muuten tällaisia lukisimmekaan, julmia, julmia tarinoita.

Siis suosittelen, vaikka samaan hengenvetoon totean, että ehkä odotukseni olivat vielä hieman korkeammalla. Joka tapauksessa jään innolla odottelemaan, mitä nuori Cline seuraavaksi kynäilee.

Näkymätön

Avainsanat

, , , ,

Näkymätön-kansiElina Hirvonen: Näkymätön 
Lasten Keskus, 2016
Kuvitus: Ville Tietäväinen

Kukka on avaruustyttö. Tai oikeastaan hän on Kapteeni, hän johtaa Avaruustyyppejä. Lisäksi hän on päiväkotilainen. Mutta sitä hän ei oikeastaan haluaisi olla, tai haluaisi, mutta siihen liittyy yksi surullinen juttu. Niin surullinen, että Kapteeni ei halua kertoa siitä edes äidille ja isälle, vaikka vatsaan sattuu illalla niin, että jopa letut hillolla ja kermavaahdolla ovat mahdoton ajatus. Hänelle on tullut sellainen haava, johon ei voi laittaa laastaria. Lopulta Kapteeni pyytää apua Avaruustyypeiltä.

Näkymätön on yksi ehdottomasti parhaita – jos ei paras – lähiaikoina lukemistani monista hyvistä lastenkirjoista. Sen oivalliset tekstit yhdessä laadukkaan, hienosävyisesti sarjakuvamaisen kuvituksen kanssa tekevät teoksesta valloittavan kokonaisuuden, jonka tärkeästä teemasta ei voida koskaan puhua liikaa. Se taas, että tapahtumat sijoittuvat jollekin toiselle planeetalle tukee hienosti ajatusta, että tämä, yksinäisyys, voi koskea meistä ihan ketä tahansa, ulkonäöstä tai alkuperästä huolimatta. Yksinäisyyden ja siitä aiheutuvan pahan olon ei pitäisi kuulua kenenkään elämään, mutta aivan erityisen pahalta siitä tuntuu keskustella lasten kohdalla. Onneksi Kapteenin tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu.

Suosittelen suuresti, tai oikeastaan näkisin miltei välttämättömäksi, että tämä – tai jokin vastaava – kirja luettaisiin kaikille lapsille aina päiväkoti-iästä alkaen. Sillä: ”Kaikki mahtuvat leikkiin!”

Mur, eli karhu

Avainsanat

, , , , , ,

9789513190781_frontcover_final_mediumKaisa Happonen: Mur, eli karhu
Tammi, 2016
Kuvitus: Anne Vasko

”Yö on yö, päivä on päivä.
Talvi on talvi. Ja karhu on karhu.”

Niin; karhut ja talvi eivät kuulu yhteen. Karhulle talvi on uniaikaa, pimeässä pesässä kuorsaten, kesästä uneksien. Karhut nukkuvat talviunta. Kaikki paitsi yksi, ja sen karhun nimi on Mur.

Ennen ensimmäistäkään lumihiutaletta myös Mur joutuu kuitenkin kömpimään pimeään pesään, tahtomattaan, täysin, täysin virkeänä. Tuo on aivan kamalaa; talvi yksin hereillä on aivan liian pitkä, uneton ja ankea. Se pistää itkemään ja lopulta suuttumaan, asialle on tehtävä jotakin. ”Minä on Mur, talvikarhu.”, se yht’äkkiä ymmärtää, eikä itkusta ole enää tietoakaan.

Mur, eli karhu pohjaa taas tuttuihin ja turvallisiin, lastenkirjoille tyypillisiin teemoihin, kuten erilaisuus ja uni, tai oikeammin unettomuus. Miksi se onkaan aina niin tylsää, se nukkuminen, mitä lapsiin tulee? Yhdessä näiden ikuisuusajatusten kanssa teos tutustuttaa pikkuiset lukijat karhujen maailmaan, kesän mittaisiin eväsretkiin ja talvisiin pesäpuuhiin.

Toinen kirjan pääasiallisista sisällöistä on sen kuvitus. Anne Vaskon taiteelliset näkemykset ovat hauskoja, osuvia ja omalaatuisia, sopivan yksinkertaisia pientenkin silmäparien tutkailtavaksi. Samoin lyhyet tekstinpätkät tukevat sen sopivuutta nuorille kirjakansalaisille.

Siis oivallinen karhukirja jälleen kerran, näitä nalletarinoita suosittelee kovastikin mielellään.

Unen aika

Avainsanat

, , , ,

Processed with Snapseed.Chris Haughton: Goodnight Everyone
Walker Books, 2016
Lasten Keskus, 2016
Suom. Tuula Korolainen

”On auringonlaskun aika ja kaikkia alkaa nukuttaa.” Melkein. Pimenevä ilta on saanut hiiret, jänikset, kauriit ja jopa ison muhkean karhun tuntemaan itsensä uneliaiksi. Mutta: ”Minua ei nukuta yhtään.” Tätä mieltä on pikku karhu.

Unen aika on erilaisuudessaan ihastuttava kuvakirja. Sen yksinkertainen lähinnä värikkyydellään hurmaava tyyli tuo mieleen enemmänkin taideteoksen kuin tavanomaisen kuvakirjan. Mutta on kirjassa tarinakin, tarina siitä, kuinka illalla mennään nukkumaan, käperrytään tyytyväisinä omiin koloihin, yhdessä rakkaimpien kanssa. Paitsi jos ei nukuta ja huvittaisi leikkiä.

Kun suurilinjaisiin, väreissä kylpeviin kuviin yhdistetään vain muutamista sanoista koostuvat lauseet, on tämä kirja oivallinen valinta jo kaikista pienimmille lukijoille, tai kuuntelijoille, tai ihan vain katselijoille. Itse asiassa tämä taitaa olla ensimmäinen kirja, johon oma himpun ylitse kolmikuinen lukijamme kiinnitti hänkin jo huomiota.

Vielä tarinasta; tuntuu että näitä uneen ja erityisesti nukahtamiseen liittyviä lastenkirjoja on maailmansivu täynnä. No, nyt kun haikara on vieraillut omassakin kotikolossamme en enää ihmettele miksi… On se vaan niin kovin kinkkistä antaa unelle periksi – vaikka kaikkia muita niin tuppaisi nukuttamaan.

P.S. Jos uniteema kiinnostaa, suositan ehdottomasti tarttumaan Jory Johnin ja Benji Daviesin ihastuttavaan Pää tyynyyn! -teokseen.

Peku ja rokkibändi

Avainsanat

, , , , , ,

9789513191412_frontcover_final_originalMagali Le Huche: Paco et le rock 
Gallimard Jeunesse Musique, 2015
Tammi, 2016
Suom. Katariina Heilala

”Peku rrrakastaa rokkia!” Ja siitäpä syystä hän pakkaa mukaan kitaransa ja matkustaa Lontooseen, tuonne Big Benin juurelle, missä ja milloin vain soivan rock-musiikin ja muiden ihmetysten äärelle. Lontoossa Peku vierailee soitinkaupassa, tallustelee tunnetuissa maisemissa ja perustaa lopulta rokkibändin. Levykin äänitetään ja julkaistaan. Jee jee!

Peku ja rokkibändi on loistava kirja monella tapaa. Jo yksin sen osuva ja humoristinen kuvitus kerää paljon pisteitä, laadukkaasta äänimateriaalista puhumattakaan. Ehkä koskaan aikaisemmin en ole törmännyt näin hienoja ääninäytteitä sisältävään lasten äänikirjaan, vaikkakin vuosien saatossa tällä saralla suurta parannusta onkin toki tapahtunut. Tällä kertaa ääniä on 16; kuullaan kymmentä eri soitinta ja kuutta muuta asiaa Big Benistä ja rokkibiisistä aina kissoihin ja hiiriin.

Siis kirja kainaloon ja jammailemaan! Tämän opuksen avulla pienet lukijat oppivat niin rokista, soittimista kuin Lontoostakin. Suosittelen! Koska tekstiä on vähän ja pääroolia äänten rinnalla näyttelee kuvitus, kirjasta innostunevat parhaiten katselijat ja kuuntelijat yhdestä kolmeen vuoteen.

P.S. Itse aion ehdottomasti perehtyä myös aiemmin ilmestyneeseen Peku ja orkesteri -kirjaan, jossa päästään kurkistamaan klassisempien soittimien ja sävelmien maailmaan.

Miehiä ilman naisia

Avainsanat

, , , ,

9789513190439_frontcover_final_originalHaruki Murakami: 女のいない男たち (Onna no inai otokotachi) 
Bungeishunshu, 2014
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Juha Mylläri

”Miehiin ilman naisia on helppo liittyä. Riittää, että rakastaa syvästi jotakuta naista ja että nainen lähtee pois. – – Siten sinusta tulee yksi miehistä ilman naisia. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Ja kun liityt siihen joukkoon, yksinäisyyden väri tunkeutuu syvälle sisääsi kuin vaalealle matolle läikkynyt punaviini. Vaikka olisit kuinka etevä kotitaloudessa, et pysty pesemään tahraa pois. Tahra voi haalistua aikojen kuluessa, mutta luultavasti et pääse siitä eroon ennen viimeistä hengenvetoasi. Sillä on virallinen tahran pätevyys ja yleisesti tunnustettu puheoikeus. Sen hitaasti muuttuva väri ja monimerkityksinen ääriviiva ovat kanssasi lopun elämääsi.”

Miehiä ilman naisia, ensimmäinen Haruki Murakamilta suomennettu novellikokoelma osui ja upposi. Siis osui minuun, upotti ja sai halajamaan enemmän. No olisihan näitä, englanniksi, mutta ainakaan juuri lukemani perusteella en usko tähän leikkiin lähteväni; haastoivat tarpeeksi hyvin jo suomeksikin luettuna.

Teoksen seitsemässä tarinassa pääsemme tutustumaan seitsemään erilaiseen rakkauteen, kuulemaan sangen eriskummallisistakin tapauksista, sellaisista joihin ei ihan heti olettaisi törmäävänsä, kun rakkausteemaa kantavaa novellikokoelmaa lehteilee. Mutta tämäpä onkin aitoa Murakamia, fantastista fantasiaa, faktaa vaiko fiktiota, sanopa se. Joka tapauksessa, todellista tai ei, rakkaus on kuitenkin vaikeaa ja sydäntä riipivää, sellaista joka tekee näiden tarinoiden henkilöhahmoille ilkeitä asioita, saa heidät käyttäytymään kummallisesti, tekee heistä rakkauden riivaamia. Menetetyn rakkauden tahra ei haalene. Teoksen niminovellin mukaisesti nämä siipeensä saaneet ovat lähtökohtaisesti miehiä, mutta löytyy joukosta nainenkin, rakkauden murtovaras Šeherazade – mutta ei hän miesten veroisesti kärsi, ja pääsee siitä ylikin.

Miehiä ilman naisia on siinä mielessä harvinainen novellikokoelma, että mielestäni sen jokainen tarina on ansainnut siinä paikkansa. Huonoja ei ole, erityisen hyviä kylläkin. Sillä vaikka novelleista pidänkin, täytyy todeta, että miltei poikkeuksetta novellikokoelmat sulkevat sisäänsä vähintäänkin muutaman pettymyksen. Nyt näin ei ollut, Murakami miellytti, yllätti ja ihmetytti, alusta loppuun.

Muutamia parhaimmista esille nostaakseni haluan mainita tarinat Rakastunut Samsa ja Šeherazade. Rakastunut Samsa kertoo Gregor Samsasta, joka herää yhtenä aamuna ihmisenä, rakastuu kyttyräselkäiseen lukkosepän tyttäreen ja päätyy lopulta onnittelemaan itseään siitä, että heräsi juuri ihmisenä, ei esimerkiksi kalana tai auringonkukkana – vaikka ei kyttyräselkä mikään helppo tapaus tunnukaan olevan, taikka maailma. Murakamin kertomuksen yhteys Franz Kafkan Muodonmuutokseen on lumoava. Šeherazade sen sijaan kertoo Habarasta, jonka elämään saapuu Šeherazade, hämmästyttäviä kertomuksia pursuileva kotirouva. ”Olin edellisessä elämässäni nahkiainen”, Šeherazade kerran aloittaa ja näin pääsemme sukeltamaan syvälle järven pohjaan, huojumaan imukupin varassa, vaanimaan viattomia lohikaloja. Toisella kertaa Šeherazadesta kuoriutuu ”rakkauden murtovaras”, pakkomielteinen ja tihutyöskentelystä riippuvainen. Ja taas: tosia tai ei, kummallisuudessaan nämä kertomukset saavat pauloihinsa, niin Habaran kuin lukijankin.

Miehiä ilman naisia on jälleen vahva osoitus Haruki Murakamin kirjallisesta loistavuudesta. Suositukseni on ehdoton!

Viiru ja Pesonen piilosilla

Avainsanat

, , , ,

9789513191276_frontcover_draft_originalSven Nordqvist: Var är Pettson?
Bokförlaget Opal, 2015
Tammi, 2016
Suom. Tittamari Marttinen

Sattuneista syistä Kirjallisten kosketusteni määrä on lähiaikoina jäänyt melko alhaiselle tasolle. Perheemme uusi tulokas, Pikku-Toukka, on ryöstänyt tehokkaasti lukuaikani, eikä tosin keskittymiskykynikään ole ollut huipussaan. No, onneksi lastenkirjoja ehtii aina koluta ja nykyään aivan toisenlaisella intensiteetillä – kohtahan niitä saa esitellä omalle ahkerasti kasvavalle lukutoukalleen.

Hurmaava ukkeli Pesonen ja hänen kissaystävänsä Viiru ovat pienoisen pulman äärellä. He eivät löydä toisiaan. Viiru samoilee ympäri pihamaata huhuillen ja muilta eläimiltä – enemmän ja vähemmän aivottomilta – tiedustellen, mutta tuloksetta, Pesosta ei vain löydy. Ja hieno piirustus, kun pitäisi saada ojennettua.

Ruotsalaisen Sven Nordqvistin luomat Viiru ja Pesonen muodostavat parivaljakon, joka sulattaa helposti sydämet. 1980-luvun alkupuolelta asti kuvakirjoissa puuhastelleet harmaahapsinen Pesonen sekä Viiru-kissa ovat nyt valloittaneet perheen pienimmille lukijoille tarkoitetun kartonkilehtisen ensikirjan. Hyvä juttu, ukkeli kissoineen – tai kissa ukkeleineen – ilostuttaa varmasti myös viimeiseksi kuoriutuneita lukutoukkia.

Siis suositus tottahan toki!

Gondwanan lapset

Avainsanat

, , ,

7477_i1Alexis Kouros: Gondwanan lapset
Lasten Keskus, 1997

Alexis Kouroksen Gondwanan lapset on vallan mainio teos lähteä tutustumaan siihen antiin, jota Finlandia Junior -palkituilla on tarjota. Olen siis Finlandia-vaelluksellani päässyt vuoteen 1997, jolloin Finlandia-palkinto sai rinnalleen Finlandia Junior -palkinnon. Tästä lähtien tulen lukemaan kyseisiä voittajia vuorotellen. Mutta tämä käytännöstä, lähdetäänpä Gondwanan lasten matkaan.

Gondwanan lapset on tarina eräästä pienestä linnusta keskellä suurta ja sitäkin ihmeellisempää maailmaa. Tuon linnun elämä alkaa erikoisella tavalla eräänä utuisena varhaiskesän aamuna, ”kun maapallo kääntää laiskasti kylkeään auringolle 2. triljoonannen kerran.” 35 edellistä päivää hän on viettänyt turvallista elämää munankuorikodissaan, mutta nyt on tullut aika jättää tuo turvasatama. Maailma odottaa! Vastassa pientä lintua ovat emo ja sisko. Pian ollaankin jo lentokoulussa, mutta siskon ottaessa hienosti tuulta siipiensä alle, pieni lintumme ei siiventynkineen pääse asiassa puusta pitkälle. Hänellä on siis vamma, jota eivät edes mahtavat juoksu- ja uintikyky korvaa.

Kun emo ja sisko sitten yhtenä päivänä lentävät pois enää palaamatta, lähtee lintu retkelleen suureen maailmaan. Hän tapaa erilaisia otuksia, kuulee vaikeitakin totuuksia ja löytääpä syyn lentokyvyttömyydelleenkin. Sitä kautta myös kirjan keskuskysymys, identiteetti ja siihen liittyvät asiat tulevat pikku hiljaa pohdituiksi ja puiduiksi. Maailmassa kaikella on tarkoituksensa, eikä sen kiertokulkua ole estäminen. Sammakko sen tietää: ”Jokaisella on omat suunnitelmansa, mutta niiden täytyy olla sopusoinnussa sen suuren suunnitelman kanssa, jonka osia me kaikki olemme. – – Me syömme hämähäkkejä ja hyönteisiä ja käärmeet syövät meitä. Sinäkin olet osa suunnitelmaa. Ennemmin tai myöhemmin sinustakin tulee jonkun ruokaa.”

Teoksen puolenvälin tienoilla näkökulma vaihtuu ja lukija pääsee tutustumaan pieneen lintuun ihmisen, tutkijan, silmin. Itse asiassa juuri tämä ihminen onkin linnun kohtalon takana; kuinka, sitä en tietenkään halua etukäteen paljastaa.

Iranilaissyntyinen Alexis Kouros käsittelee mielestäni teoksessaan elämänkysymyksiä tavalla, joka sekä tukee lapsen ymmärrystä että esittelee hänelle pelkäämättä uutta. Lasta ei aliarvioida, mutta satumaisella otteella sävytetty tarina puhuvine eläimineen ja elävine kallioineen iskee varmasti juurikin lapsen tajuntaan. Suosittelen tarttumaan ja tarjoilemaan lapsillekin, sellaisille kymmenen kesäisille molemmin puolin.