Avainsanat

, , , , , , , , ,

Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma : esseitä kirjallisuudestaimages
Otava, 1984

Kuten edellä olen tehnyt tiettäväksi, kosketuspintani kotimaiseen kirjallisuuteen on viime aikoina jäänyt uhkaavan ohueksi, miltei olemattomaksi. Tämä ei tietenkään käy päinsä, rakastanhan suomen kieltä ja kirjallisuutta ja haluan ehdottomasti työssäni – kirjakaupassa, yllätys, yllätys – tehdä ilmeiseksi arvostukseni ja tuntemukseni niin mennyttä kuin tulevaakin kotimaista kirjallisuutta kohtaan.

Finlandia-hiihtoni siis alkakoon!

Vuonna 1984 kirjailija Erno Paasilinnalla oli kunnia vastaanottaa maailman ensimmäinen Finlandia -palkinto. Esseekokoelmassaan Yksinäisyys ja uhma hän pohtii kirjallisuutta monesta eri näkökulmasta, kirjailijan, kustantajan ja lukijan. Lisäksi hän esiintuo kirjallisuuden sekä yleisesti ottaen kirjoitetun materiaalin, siis sanojen, vaikutuksia niin meillä kuin muuallakin kuljettaen lukijaansa sujuvasti suurten kustantajien arvovalintakysymyksistä aina pienten, toisin sanoen yksittäisten, kirjailijoiden yksinäisiin ajatuksiin. Väliin mahtuu paljon uhmaa – niin Paasilinnan omaa kuin kuvailemiensa kirjailijoidenkin – epäilystä sekä sanojen voimaa.

”Kirjailijan maailmanpolitiikka on reagoimista maailmaan ja näiden käsitysten ilmaisemista. Keskeinen asia on aina valta ja kirjailijan suhde siihen. Eri kirjailijat suhtautuvat valtaan eri tavalla ja saavat erilaisen osan yhteiskunnassa.”

Niinpä niin; tämä kokoelma auttaa ymmärtämään, miksi sananvapaus on niin tärkeä asia ja toisaalta sen kääntöpuolena, miksi lukuisia kirjailijoita ympäri maailmaa on yhä edelleen vankiloissa tai muuten eristettyinä. Kirjailijoita pelätään, sanojensa kautta he uhkaavat valtarakenteita ja tekevät sen usein jopa täysin äänettömästi.

Teoksella on mielestäni myös toinen sanoma. Sen lisäksi että se korostaa sananvapautta, se ajaa myös lukijan asiaa. Antakaa ihmisten lukea mitä he tahtovat lukea, unohtakaa pakonomainen klassikoiden jalustalle nostaminen. Ja silti, rakkaat lukijat, voin kuvitella Paasilinnan  ajatelleen, olkaa varovaisia, sillä ”on paljon helpompaa kirjoittaa hyvin kuin oikein”. Epäilkää, kyseenalaistakaa!

Esseekokoelmallaan Erno Paasilinna vakuutti ainakin minut. Yhä edelleen, miltei kolme vuosikymmentä myöhemmin tekstien aiheet tuntuvat ajankohtaisilta. Ja mikä oivallisinta, lähiaikoina olen ollut aistivinani, että hiljaiseloa viettänyt essee tekee taas tuloaan – hitaasti mutta toivottavasti varmasti.

Miellyttävä aloitus Finlandia-vaellukselleni. Suosittelen muillekin; sekä kirjaa että Finlandioita.

Advertisements