Sukupolveni unta

Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta1159_image0-00943111
WSOY, 1987

Säädyllinen murhenäytelmä. Jotakin kohahduttavaa, jotakin sangen rohkeaa. Näin olisin vastannut, mikäli minua vielä joitakin päiviä sitten olisi pyydetty ilmaisemaan mielleyhtymäni nimelle Helvi Hämäläinen (1907-1998). Olisin nähnyt edessäni nuorehkon naiskirjailijan, uhkarohkean ja itsenäisen, henkilön joka sukupuolestaan huolimatta uskalsi kirjoittaa aikakaudelleen, 1940-luvulle, sopimattoman avioliittoromaanin, skandaalin herättäneen teoksen, jossa turhia peittelemättä viitattiin aikansa kulttuurielämän merkkihenkilöihin.

Nyt olen kuitenkin Finlandia -vaellukseni myötä löytänyt melko toisenlaisen Helvi Hämäläisen; runoilijan jonka teksteissä uskonnollissävytteiset luontokuvaukset niin herättävät henkiin Lapin valkeat yöt eläimineen ja haltioineen kuin seisauttavat suomalaisen tuntemattoman sotilaan veren, tekevät lumisesta metsästä hänen viimeisen leposijansa, jäisen, yksinäisen ja kylmän hautansa.

Kokoelman runot kertovat lukijalleen, että niiden kirjoittajalla on takanaan pitkä historia. Elämäni vilja on kypsä, – – Kuolema on käynyt asumaan minussa, / rintani on sen talo. / Hämäläinen kirjoittaa menneistä vuosikymmenistä, tapahtumista jotka ovat jättäneet jälkensä hänen sukupolvensa maailmankuvaan, luoneet sankareita, tehneet toisista uhreja, antaneet kasvot ihmisyydelle sen julmimmassa julmuudessaan. Kuusi miljoonaa, yhdeksän miljoonaa / keskitysleireissä, kaasukammioissa, / he voittivat, he voittivat. /

Voikin sanoa, että kokoelma on samanaikaisesti sekä osoitus siitä, että Hämäläinen itse kokee tulleensa varttuneeksi, jopa vanhaksi, kuin siitä, että hänen käsityksensä mukaan jo paratiisissa langennut ihminen tulee aina vaeltamaan valitsemallaan tiellä. Ihminen ei koskaan kykene sulkemaan silmiään pahoilta teoiltaan, ei koskaan saavuttamaan sitä viattomuutta ja mielen kauneutta, jota eläinkunta ja luonto jatkuvasti ja tahattomasti ympärillämme pyrkivät ylläpitämään.

Vaikka runot ovat mielestäni selkeä kannanotto niin sodan mielettömyyttä kuin ihmisen luontoa kohtaan harjoittamaa edesvastuutonta käytöstä vastaan, antavat ne kuitenkin toisaalta ymmärtää, että mikään maallinen ei ole lopullista. Lopulta kaikki on katoavaista, kuin unta, sukupolveni unta. Voimme vajota uniimme, yrittää unohtaa, ohittaa todellisuuden. Tämä ei suinkaan tarkoita sen olevan suotavaa, tämä vain on – inhimillisyyttä.

Yli kuusi vuosikymmentä jatkuneen kirjallisen uransa aikana Helvi Hämäläinen kirjoitti kymmeniä proosa- ja runoteoksia, joista kyseessä oleva Finlandia-palkittu jäi yhdeksi viimeisistä. Tuolloin jo 80-vuotias sanataiteilija ei edelleenkään arastele sanoa asioita suoraan. Hän ei piiloudu runokielen taakse, hän vain kirjoittaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s