Avainsanat

, , , , , ,

Gösta Ågren: Jär0_4027713206365194040
Söderströms, 1988
WSOY, 1989
Suom. Caj Westerberg

Finlandia-vaellukseni tiimoilta olen jälleen saanut maistaa palasen kotimaista runollisuutta, tällä kertaa käännettyä sellaista. Harmittaa, että ruotsinkielen ymmärrykseni ei yllä runollisiin mittoihin – ei varsinkaan niihin. No, uskoni Caj Westerbergin suomennoksia kohtaan on vahva.

Viisi ensimmäistä Finlandia-voittajaa olen nyt lukenut, kolme niistä runoja. Kovin tuntuu siis olevan runollista tämä kirjallisuuspalkintomme alkutaipale. Hyvä näin, en pane vastaan. En varsinkaan nyt, kun olen lukenut tuotoksen, jonka on kirjoittanut Runoilija, runoilija isolla R-kirjaimella.

Tuottoisan ja tähän mennessä lähes kuusi vuosikymmentä jatkuneen runoilija-prosaistin uran tehneen Gösta Ågrenin läsnäolon voi miltei aistia huoneessa hänen runojaan lukiessaan. Runoissaan, jotka rakentuvat pitkälti olemassaolomme peruskysymyksille hän tuo vahvasti esiin runoilija-minänsä, menneisyytensä. Kaksi runoa kirjoitin hänestä, / ennen kuin olin vielä oppinut tämän / työn, joka on puhumista siten, / ettei telkeä sanomistaan / lukkojen taa, vaan avaa / sen päin kaikkea, mikä on sanatonna / sanoissa. //

Syntymä ja kuolema, ruumis ja sielu, pimeys ja valo, kahleet ja vapaus, olemassaolo ja olemattomuus; näille vastakkainasetteluille kokoelma mielestäni pitkälti rakentuu. Sen lukeminen ei ole helppoa, itse en saanut kaikista runoista tolkkua, vaikka yrittämästäni yritin. Mutta eihän niin kuuluisikaan olla, tämä lienee runouden ydin; kun ymmärtää, että ei ymmärrä, niin ymmärtää. Kun hiljaisuus alkaa / painostaa / on puhuttava; muuten / se lakkaa. Tuossa eräs esimerkki, ”Neuvo”, jota kokoelmaa lukiessani pähkäilin – hetken jos toisenkin.

Mutta kuten sanottua Ågrenin runot eivät ole ainoastaan arvoituksellisia sanaleikkejä. Kokoelman taustalla sykkii elävä ja varsin tunteiden täyteinen sydän. Sydän joka on kahlittu ruumiiseen, makaa sellissäään, sydän joka on neuvoton; joka haluaisi olla vapaa, mutta vapautta ei ole, joka etsii, mutta löytää vain itse elämän. Ja eläminen taas on sitä ”ettei kaiken aikaa elä”. Näin ollen runojen taustalta löytyy se suuren suuri kysymys: mitä tämä kaikki on, elämä ja todellisuus?

Vaikka kuolemalla onkin runoissa merkittävä rooli, se ei laske kokoelman ylle synkkää tai ahdistavaa viittaa. Kuoleminen on voitto, joka vaatii / pitkäaikaisen taistelun. // Kuolema vapauttaa, tunteiden myrsky laantuu. Valmiiksi rakentamattoman talon rauniot sortuvat, niiden on annettava sortua, löytyy rauha ja hiljaisuus. Tätäkään aspektia Ågrenin runoudessa ei toki pidä ymmärtää liian yksioikoisesti. Runot eivät ole sävyltään kuolemaa kaipaavia, ei tuolloin 50-vuotias runoilija suinkaan tunnu kuolemaa odottavan. Häntä lukiessa kuolemasta tulee luonnollinen osa elämää, luonnollinen osa tätä kaikkea.

Mitä tämä kaikki sitten on, siihen Ågrenia lukiessa ei löydä vastausta. Arvoituksia, suuria arvoituksia. Lukekaa – ajatelkaa. Suosittelen.

Mainokset