Orhan Pamuk, sanojen mestari

Taannoisella kiertomatkallamme Turkin länsirannikolla ajatukseni ohjautuivat useasti yhteen ehdottomista suosikkikirjailijoistani – ehkäpä ei olisi liioiteltua puhua jopa siitä kaikkein parhaimmasta – nimittäin Orhan Pamukiin. Vaikka hänen kohdallaan ensisijaisesti mieleen nouseekin Istanbul, raunioille riivitty idän ja lännen ristiriitaisuuksien riepottelema kaupunki Bosporeineen sekä väenpaljouksineen, henkivät hänen teoksensa niin syvästi turkkilaisuutta sen erilaisin ilmentymin, että niin antiikin ihmeitä kokiessamme kuin slummien rumuutta nähdessämme Pamukin teokset putkahtelivat mieleeni yksi toisensa jälkeen.

Minä olen lukenut melko paljon Pamukia, ensimmäistä ja tähän mennessä ainokaista turkkilaista Nobelin krjallisuudenpalkinnon haltijaa. Kuten sanottua olen pitänyt lukemastani, sanalla sanoen haltioitunut. Olen löytänyt maailman, jota olen alkanut kutsua ”pamukilaiseksi” maailmaksi. On nimittäin ehdottomasti huomioitava, että vaikka jokainen Orhan Pamukin teoksista on toki oma itsenäinen ja jo sellaisenaan hieno kokonaisuutensa, vasta useampia luettuaan voi kokea yhteyden niiden välillä ja ymmärtää sen taiturimaisuuden, jolla istanbulilaismestaria on sanalla sanoen siunattu. Jokainen kirja sisältää viitteitä seuraavista, mainintoja menneistä. Palapeli täydellistyy täydellistymistään, ”pamukilainen” maailma valmistuu valmistumistaan. Kehotankin kurkistamaan tuohon maailmaan, mutta varovasti. Se ottaa aikansa, mutta kun löytää perille, pääsee todella koskettamaan jotakin suurta, jotakin ”tavallista” kirjallisuutta ihmeellisempää.

Minä luin Viattomuuden museon ja rakastuin.
Minä luin Valkoisen linnan ja olin ymmälläni.
Minä luin Mustan kirjan ja lumouduin.
Minä luin Istanbulin ja ymmärsin.

Viattomuuden museo

Orhan Pamuk: Masumiyet Müzesi
İletişim Yayınları, 2008
Tammi, Keltainen kirjasto 2010
Suom. Tuula Kojo

”Jos näkee unta, että vaeltaa paratiisissa ja saa siellä kukan merkiksi siitä että sielu on todella vaeltanut paratiisissa, ja herättyään huomaa, että se kukka on yhä kädessä – niin entä sitten?” [Samuel Taylor Coleridge, Muistikirja]

Jos kuulisit hänen kertomuksensa ilman yksityiskohtia, se voisi sinusta kuulostaa hulluudelta. Jos näkisit ne lukemattomat esineet, jotka hän vuosien aikana varastoi kokoelmaansa, ilman että tuntisit niiden tarinaa, pitäisit häntä mitä luultavimmin pakkomielteen piinaamana. Jos tuolloin kuulisit ja näkisit hänen kirkkain silmin toteavan: ”Haluan kaikkien tietävän, että elämäni oli hyvin onnellinen.” et varmasti uskoisi hänen sanojaan, hänen, joka kävi tapaamassa rakastaan illallisella seitsemän vuotta ja kymmenen kuukautta, keskimäärin neljä kertaa viikossa, yhteensä 1593 kertaa.

Tarinan päähenkilöhahmolla ja hänen rakkautensa kohteella on takanaan pieni hetki yhteistä onnea, kiihkeä rakkaussuhde, jonka väärät valinnat ovat tehneet olemattomaksi, mutta jonka palautumisesta haaveilulle tuo keräilijä ja niin sanottu minäkertoja rakentaa elämänhalunsa. Romaanin minä on istanbulilainen Kemal, joka on kertonut tarinansa sen kirjoittajalle, Orhan Pamukille, jonka jälkeen kirjailija Pamuk on päättänyt puhua sen kynänsä kautta paperille yksikön ensimmäisessä persoonassa, päähenkilöhahmonsa Kemalin suulla.

Kemalin rakkauden kohde on hänen kaukainen sukulaisensa Füsun, jota ilman hän tuntee olonsa ”yhtä yksinäiseksi kuin tämä koira, joka on lähetetty pienellä aluksella avaruuden pimeään äärettömyyteen”. Kemalin oma kihlaus ja sittemmin Füsunin avioliitto tekevät heidän rakkaudestaan heidän maailmassaan mahdottoman yhtälön. Tuon yhtälön mielettömyys kuvaa paremmin kuin hyvin viime vuosisadan loppupuolen Istanbulia, sen järkkymätöntä ja armoatuntematonta sukupuolimoraalikäsitystä ja sitä syvää kuilua, joka erotti ja jossain määrin vieläkin erottaa Turkin länsimaisesta maailmasta. Kemal ei kuitenkaan menetä toivoaan: ”Sanoin itselleni, että jos ovi avautuu ja sisään astuu nainen, saan lopulta Füsunin itselleni, mutta jos tulija on mies, tilanne on paha. Minä sanoin, jos kadulle ilmestyy ensimmäinen punainen auto vasemmalta, saan viestin Füsunilta, mutta jos se tulee oikealta, joudun odottamaan. Sanoin, jos onnistun hyppäämään laivasta laiturille ensimmäisenä, näen Füsunin lähiaikoina ja hyppäsin laiturille jo ennen kuin köydet oli ehditty kiinnittää.” Ja koko ajan Kemal kokoaa Füsuniin liittyviä tavaroita, joista alkaa muodostua museo, hänen rakkautensa museo.

Jos menet vierailulle tuohon museoon ja tutustut sen kokoelmaan sekä siitä kertovaan katalogiin, toisin sanoen tähän romaaniin, voit olla varma, että ymmärrät, mitä Kemal tarkoitti lausuessaan: ”Haluan kaikkien tietävän, että elämäni oli hyvin onnellinen.”

Kemalin urheudesta ja sinnikkyydestä huolimatta minun oli ajoittain vaikea uskoa hänen tahdonvoimansa riittävyyteen. Samanlainen epäusko valtasi minut silloin tällöin, kun kirjaa lukiessani vertasin sen sisällöllistä antia sen suhteettoman suurelta tuntuvaan sivumäärään. Kemal kuitenkin jaksoi jatkaa keräilyään ja minä lukemistani. Oli kuin olisimme istuneet vierekkäin odotushuoneessa, jonka tunnelma oli pysähtynyt mutta samanaikaisesti valtavan latauksellinen. Kemal oli lumoutunut Füsunista, minä Orhan Pamukin viettelevästä kynänkäyttelytaidosta.

Tätä kirjaa lukiessani ajattelin usein, kuinka ankeaa elämä olisikaan ilman muistoja, kuinka loputtoman lohduttomilta tuntuisivat vaikeat ajat ilman toivoa tulevasta. Uskon, että Kemalkin ajatteli näin, tai oikeastaan, olen varma siitä.

Valkoinen linna

Orhan Pamuk: Beyaz Kale
Can Yayınları, 1985
Tammi, Keltainen kirjasto 1993
Suom. (engl. laitoksesta) Kalevi Nyytäjä

”Olin joutunut eroon todellisesta minästäni ja katselin itseäni ulkoa päin, aivan kuin niissä painajaisunissa, joita olin usein nähnyt. En edes halunnut tietää, kuka oli tämä toinen ihminen, jonka sisäpuolella itse olin, ja katsellessani pelokkaana, kun oma minäni kulki ohitseni minua tuntematta, halusin vain liittyä häneen uudelleen niin pian kuin suinkin.”

Ensimmäinen Orhan Pamuk -kokemukseni toi eteeni nuoren miehen; hänen sanalla sanoen hullun rakkautensa, jonka pakkomielteisyys oli raadella hänet palasiksi ja siinä sivussa määräsi hänen elämästään, teki valinnat hänen puolestaan, seitsemän vuoden ajan. Nyt käsillä oleva toinen kosketukseni Pamukiin johdattaa minut jälleen maailmaan, jossa ihmismieli ajetaan nurkkaan, sidotaan solmuun oman itsensä kanssa. Tällä kertaa kyse on vuosikymmenistä, miltei kokonaisesta ihmiselämästä.

Valkoinen linna on 1600-luvun Istanbuliin sijoittuva kaksoisolentotarina. Nuori italialainen oppinut joutuu turkkilaisten merirosvojen vangiksi. Tämä uskonsa puolesta kuolemaan valmis kristitty myydään viime hetkellä orjaksi istanbulilaiselle tiedemiehelle, Hocalle. Tiedemiehen nähdessään hänet valtaa kauhu: ”Yhdennäköisyys minun ja huoneeseen tulleen miehen välillä oli uskomaton! Tuohan olen minä… niin minä näet ajattelin sillä hetkellä kun hänet ensi kerran näin.”

Tämä kirja kertoo siitä, miten todeksi tuo ajatus kääntyykään. Se kertoo näiden kaksoisolentojen yhteisestä elämästä. Siitä, miten italialainen opetti Hocalle astrologiaa ja astronomiaa sekä lääketiedettä ja tekniikkaa, miten Hoca niitti mainetta ja kunniaa kaltoinkohdellen alati opettajaansa, miten Hocasta tehtiin sulttaanin hoviastrologi, italialaisesta syyllinen ja pahantekijä. Lopulta italialaisen taustavaikutus Hocaan selviää sulttaanille ja he saavat yhteisen tehtävän, vihollisen Valkoisen linnan kukistavan sotakoneen rakennuksen. Seuraa epäonnistuminen, jonka jälkeen elämä ei voi jatkua enää entisellään.

Teos on huomattavasti edellä kuvattua kehyskertomustaan psykologisempi. Mielestäni se kuvaa ihmiskokeen tai oikeammin identiteettivarkauden, joka on mahdollista saada aikaan vain vuosikymmenien väsytystyöllä. Ikävä muuttuu muistoiksi, omat pelot siirtyvät toisen peloiksi, toinen tulee sinuksi. Lopulta lause ”Minä olen minä.” on vain ketju päättömiä sanoja, mieletön. Kerran Hoca kysyy italialaiselta, mitä hän tekisi Hocan paikalla. Kirjoittaisin tarinan hänen seikkailuistaan, italialainen vastaa. Ja niin; tämän kirjan muisteloitsija, sen minäkertoja, on Hoca, joka on entiseltä elämältään kirjan todellinen minä eli italialainen kerran Venetsiassa kohtalokkain seurauksin laivaan noussut oppinut. Vai onko?

Ensimmäiseen Pamuk -kokemukseeni palatakseni haluan mainita, että rakkauden riivaama nuori mies ei ollut onneton, pikemminkin päin vastoin. Mitä tarinaan kaksoisolennoista tulee, jätän kysymyksen onnellisuudesta lukijan itsensä vastattavaksi. Evliya Celebin, 1600-luvulla eläneen kuuluisan Matkakirjan tekijän sanoin: ”Meidän tulee etsiä outoa ja yllättävää maailmasta, ei omasta itsestämme! Itsetutkiskelu, oman itsemme pitkä ja harras pohtiminen, tekee meidät vain onnettomiksi. Juuri tästä syystä sankarit eivät koskaan kestä omana itsenään olemista, juuri tästä syystä he haluavat aina olla joku muu.”

Luettuani kirjan tunsin itseni tyhmäksi. Olin puulla päähän lyöty, en tiennyt enää kumpi oli kumpi. Mutta sitten koin helpotuksen; ei tiennyt eräs toinenkaan. Ja hänen nimensä on sentään Orhan Pamuk.

Musta kirja

Orhan Pamuk: Kara Kitap
Can Yayınları, 1990
Tammi, Keltainen kirjasto 1998
Suom. Tuula Kojo

Voiko ihminen olla rehellisen onnellisesti oma itsensä vai tavoitteleeko hän alati pääsylippua parempaan maailmaan, toiseen minään? Samastuuko hän sokeasti lukemiensa tarinoiden sankarihahmoihin, pyristeleekö elämässään eteenpäin vain tullakseen toiseksi, ihmiseksi joka on aina halunnut olla, ja sitä kautta saavuttaakseen unelmansa? Jos se ylipäätään on mahdollista, miksi ihmisen on niin vaikea olla oma itsensä? Johtuuko se tahdonvoimalla ruokitusta haluttomuudesta tai silkasta kateudesta vai pohjautuuko se ihmisen tiedostamattomaan kykyyn katsella itseään ulkoapäin, synnyttää muistojen kollaasistaan uuden sielun, Hänen sielunsa? Hänen, joksi ihmisen on mahdollista tulla vain unelmissaan – jos sielläkään.

Orhan Pamuk, minut tyylillään ja satusetämäisellä, mutta silti ehdottoman nerokkaalla sanailullaan valloittanut sanaseppo tekee sen jälleen; haastaa lukijansa. Tällä kertaa Pamuk toimii oppaana oman itsensä etsimisen ratkaisemattomaan mysteeriin ja kirjoituksen tarkoitukseen.

Polku asian ytimeen on kirjailijalle ominaiseen tapaan sangen mutkikas ja monitasoinen. Tätä kirjaa lukiessani pohdiskelin, kuinka monta mielenliikettä voikaan asuttaa yhteen virkkeeseen, kuinka monta kummallista tarinaa elämästä ja olomuodoista yhteen romaaniin. Vastaukseni on hyvin monta, mutta vain jos se tehdään persoonallisesti ja viettelevästi, lukijaystävällisesti. Jos joku, niin Orhan Pamuk on ehdottomasti nimettävissä tämän lajin taitajien joukkoon. Mestari, sanoisin minä.

Tarinan keskiössä on istanbulilainen Galip, nuori lakimies, jonka vaimo Rüya yhtenä päivänä katoaa jättäen jälkeensä vain lyhyen kirjeen, yhdeksäntoistasanaisen. Jo pidemmän aikaa maanalaista elämää viettänyt kuuluisa kolumnisti Celâl Salik, Rüyan veli ja Galipin serkku – aivan oikein Pamuk on jälleen naittanut serkukset keskenään – on yksinkertaisesti yhdistettävissä katoamiseen. Niinpä Galip aloittaa järjestelmällisen Celâlin kolumnien läpikäymisen tavoitteenaan löytää niistä vihjeitä vaimonsa olinpaikasta. Kuinka ollakaan, intensiivisessä omistautumisessaan Galip kadottaa vähitellen itsensä sulautuen Celâlin henkilöllisyyteen, tämän elämään, asuntoon, jopa kirjoituksiin.

Celâlin kolumnit muodostavat Galipin tarinan rinnalla romaanin toisen tason. Ne ovat eriskummallisia tarinoita; sivupolkuja, matkoja toisaalle. Välillä ne tuntuvat asiayhteydessään täysin käsittämättömiltä, välillä ne tylsistyttävät, mutta silti jokainen niistä on tärkeä, erottamaton osa kokonaisuutta.

Jälleen kerran Pamuk vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä. Sivuja on yli 600, tapahtumia ei nimeksikään. On vain katoaminen ja sitten on kirjoituksia. Sivuhyppäyksiä ja niihin kohdistuvaa pakkomielteisyyttä. Siis taattua, rakastettavaa Pamukia alusta loppuun. Tämä teos on riemuhuuto sanoille, ylistyspuhe kirjoitukselle. ”Sillä eihän mikään voi olla ihmeellisempää kuin elämä. Paitsi kirjoitus. Paitsi kirjoitus. Niin juuri, kirjoitus, tuo ainokainen lohtumme.”

Teoksen jokaisen luvun alkuun on sijoitettu sitaatti. Esimerkin antaakseni itsevarmuudessaan sangen ironinen valinta Pamukilta on Biron passan ”Sivuhyppäykset ovat ainoa heikkouteni, jos minulla sellaisia ylipäätään on.”

Musta kirja tarjoilee lukijalleen myös mielenkiintoisia pujahduksia kirjoittajansa aiempaan ja myöhempään tuotantoon. Kansainvälisen läpimurtoteoksensa Valkoinen linna kantamaan kaksoisolentoteemaan viitataan teoksen aikana useasti ja myös Viattomuuden museon pakkomielteisyys heijastuu Mustan kirjan sivuilta. Muutos, siitä kielivät salaiset merkit ja olemisen mysteeri, siinä kuitenkin tämän teoksen sydän. Lewis Carrollia Pamuk siteeraa: ”Miten on: aamulla kun nousin, olinko minä sama kuin ennen? Ihan kuin olisi tuntunut pikku hiukan erilaiselta. Mutta jos minä en ole sama, seuraava kysymys kuuluu: kuka ihme minä olen?” Oivallisesti sanottu – ja siteerattu.

Istanbul : muistot ja kaupunki

Orhan Pamuk: İstanbul : Hatıralar ve Şehir
Yapı Kredi Yayınları, 2003
Tammi, 2004
Suom. Tuula Kojo

”Istanbulin maisemien katseleminen on sitä, että yhdistää näkemäänsä tunteen, jonka kaupunki tarjoaa kun siellä kävelee tai kulkee laivalla, eikä se ole pelkästään maisemien katselua kaupunkia kierrellessä vaan myös sitä että osaa todella yhdistää kaupungin näkymät omiin syvimpiin ja aidoimpiin tunteisiinsa, tuskaan, murheeseen, suruun ja joskus myös onneen, elämäniloon ja optimismiin.”

Tämä kirja on matkaopas menneisyyteen, kahdella tapaa. Se on sukellus sekä erään kaupungin, Istanbulin, että erään sen asukkaan, nuoren Orhan Pamukin, historiaan. Nämä kaksi, poika ja kaupunki, ovat kirjan päähenkilöt, ilman heitä tätä kirjaa ei olisi. Niin, teos Istanbulista ilman Istanbulia, ajattelet Sinä, arvoisa lukija, olisikin aikamoinen saavutus, samoin kirja ilman kirjailijaa. Tarkoitan kuitenkin sitä – ja tästedes lupaan selvyyden vuoksi olla enää käyttämättä termiä matkaopas – että ollakseen ymmärrettävä tämä teos vaatii lukijaansa katsomaan kuvailemaansa metropoliin kirjoittajansa, Orhan Pamukin, silmin.

Pieni varoituksen sananen lienee paikallaan; jos mielit matkalle Istanbuliin ja mielessäsi siintää ikiaikainen, muinaisen Bysantin valtakunnan ja ottomaanien mahtava pääkaupunki, suosittelisin lukemaan tämän kirjan vasta kotiin palattuasi. Se ei nimittäin kaunistele tai imartele, siinä hädin tuskin mainitaan Hagia Sofiaa tai Sinistä moskeijaa, palatseista ja ihastuttavista basaareista puhumattakaan. Päinvastoin, ajoittain sitä lukiessani minusta tuntui, että Istanbulin on oltava yksi maailman surullisimmista kaupungeista, melankolinen metropoli, jonka asukkaat surevat kadotettua kulttuuriaan, kaupunkinsa muuttuneita kasvoja, ja tuntevat outoa katsomisen iloa, kun Bospori, Istanbulin valtimo, muuttuu näyttämöksi tulipaloille ja muille katastrofeille. Juuri tämä on se syy, minkä vuoksi kirjaa ei pidä mieltää matkaoppaaksi.

”Jos opimme katsomaan kaupunkia ja olemme asuneet siellä riittävän kauan, niin että osaamme yhdistää aidoimmat ja syvimmät tunteemme maisemaan, käy pian niin, että samalla tavalla kuin jotkut laulut muistuttavat meitä heti tietystä rakkaudesta, lemmitystä tai pettymyksestä, niin myös tietyt asiat – kotikaupunkimme kadut, näkymät ja maisemat – alkavat muistuttaa meitä yksittäisistä tunteista ja sieluntiloista. Ehkäpä Istanbul näyttää minusta niin surulliselta paikalta siksi että olen nähnyt niin monta korttelia, laitakatua tai hyvin erikoista, vain tietyltä kukkulalta avautuvaa maisemaa ensi kertaa niinä päivinä jolloin menetin mantelintuoksuisen rakastettuni.”

Niin, vähintään yhtä paljon kuin sukellus menneeseen Istanbuliin tämä kirja on sukellus Orhanin mielenmaailmaan. Se on kertomus pojasta, joka syntyi varakkaaseen, yläluokkaiseen perheeseen ja joka kaikista odotuksista ja hänelle miltei valmiiksi rakennetusta turvallisesta tulevaisuudesta huolimatta murtautui ulos siitä insinööriyden onnenmaasta, johon hänen perheensä automaattisesti oletti Orhanin – joskin taiteilijasieluna arkkitehdin asemassa – asettuvan. Ei tullut pojasta isänsä ja isoisänsä tapaan insinööriä, ei tullut lopulta taiteilijaakaan, tuli kirjailija. Ja hyvä niin.

Kotikaupunkinsa historiasta ja arkkitehtuurista sekä omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, surusta, joka valtasi hänet hänen kadotettuaan osan mielikuvitusmaailmastaan automaattisen lukukoneen vyöryessä voimalla osaksi hänen tietoisuuttaan, ensirakkaudestaan ja intohimoistaan kirjoittaessaan, Orhan suorittaa mielenkiintoisia pujahduksia sekä menneisiin että tämän teoksen kirjoitusajankohtaan nähden tuleviin kaunokirjallisiin teoksiinsa. Kaksoisolentoteema, ikuisesti saavuttamaton riipivä rakkaus, Aladdinin pieni puoti sekä kaikkialle näkevä valvova silmä sulautuvat tekstiin mutkattomasti ja elävöittävät sitä entisestään, antavat uskolliselle Pamuk-lukijalle jälleen yhden syyn nostaa kirjailija arvoiselleen jalustalle, sille korkeimmalle.

Istanbuliin palatakseni haluan ottaa esiin vielä muutaman seikan, jotka leimaavat niin kaupungin historiaa kuin nykypäivääkin jo pelkästään sen maantieteellisen sijainnin tähden. Taiteilu idän ja lännen välillä, länsimaistumiseen sekä modernisoitumiseen verhoutuminen, suuren imperiumin jälkeensä jättämä suru, sen arkkitehtuurin tuhoutuminen ja siitä aiheutunut yhä suurempi turhautuneisuus ovat ja tulevat olemaan osa Istanbulia. Tuo kaupunki on mustavalkoinen. Sen upean menneisyyden värit ovat haalistuneet, sitä pitää opetella katsomaan, sillä ”Istanbulin maisemat ovat maailman kauneimpia, mutta jotkut sen kortteleista kurjia ja likaisia, mistä syystä kaupunkia voisi verrata teatterilavasteisiin, joita pitää katsella salin puolelta menemättä kulissien taakse.” Tällä länsimaisuuden leimaamalla, matkailijoiden suussa kaavamaistuneella ajatuksella, ei ole mahdollista vakuuttaa istanbulilaisia, mutta koska on täysin turhaa yrittää kieltää sitä tosiasiaa, että lännen katseen alla elävä kansakunta eläisi päivääkään ajattelematta, minkälaisen kuvan he vieraille ja muukalaisille itsestään antavat, tuolla ajatuksella on merkitystä myös istanbulilaisten keskuudessa. Kun ”toinen silmä vilkuilee länteen”, on mahdotonta unohtaa kehitystä, jota Pamuk oivallisesti nimittää ”lännen katse johtaa katoamiseen” -prosessiksi. Modernisoituminen tarkoittaa länsimaalaistumista, länsimaalaistuminen osittaista kulttuurista kuihtumista, itämaisten vaikutteiden pientä kuolemaa.

Tämä teos opetti minulle paljon; se opetti minulle asioita Istanbulista, asioita kirjailijasta, jonka työtä minä arvostan. Ehkä kaikkein hienointa oli kuitenkin lopulta löytää eräänlainen rauha, tasapaino itseään etsivän pojan ja ristiriitaisuuksien riepotteleman kaupungin välillä.

”Minusta tuntui kuin kaikki päämäärättömiltä retkiltä, katoamismatkoilta, mukanani tuomat tavarat, jokunen vanha kirja, käyntikortti, vanha postikortti tai kaupunkiin liittyvä outo tieto, johon takerruin kuin muinaiseen aarteeseen, olisivat todisteita siitä että retkeni oli ollut todellinen; ajattelin että kaupunkiin liittyvät haaveeni toteutuisivat näiden romujen ja niitäkin romumaisempien tiedonjyvästen avulla. Tunsin olevani kuin Coleridgen sankari, joka herätessään löytää kädestään unessa näkemänsä ruusun, kun kaikki nämä asiat ja kirjat herättivät minussa tunteen, että Istanbul ei ollutkaan samanlaista kuvitelmaa kuin se onnea tuonut toinen maailma, jossa lapsena vaeltelin, vaan sitä lähellä olevaa todellisuutta. – – Olin vähitellen alkanut ymmärtää, että rakastin Istanbulia sen raunioiden, surun ja kaikkien niiden asioiden takia, jotka se oli menettänyt.”