Avainsanat

, , , , ,

Olga Tokarczuk: Biegunivaeltajat
Wydawnictwo Literackie, 2007
Otava, Otavan kirjasto 2012
Suom. Tapani Kärkkäinen

Mikael Agricolan päivä yhdeksäs huhtikuuta toi jälleen, jo 56. kerran, Mikael Agricola -palkinnon yhdelle merkittävän kaunokirjallisen teoksen erinomaiselle suomennokselle. Tällä kertaa palkinnon vastaanotti Tapani Kärkkäinen puolalaisen Olga Tokarczukin teoksesta Vaeltajat. Enkä ihmettele. Hieno ja haasteellinen, epätavallinen teos vaatii kääntäjältään erityistä lahjakkuutta, taitoa etsiytyä kirjailijan kirjalliseen maailmaan, löytää hänen perimmäinen ideansa. Tämän teoksen kohdalla niin todella on tapahtunut. Lisäksi suomen kieli on päässyt oikeuksiinsa, teos on kokonaisuudessaan valloittava.

Näin kirjoitin vuosi sitten juuri Vaeltajat luettuani:

Kerran, joitakin vuosia sitten, vaikutuin suuresti luettuani erään lauseen. Se oli sitaatti, kirjoittajansa Tuntematon. ”Jos ihminen olisi luotu elämään yhdessä maassa ja yhdessä paikassa, Jumala olisi luonut ihmiselle juuret.” Olin juuri palannut matkalta ja sain jälleen kerran uuden, perustellun ja hyväksytyn syyn suunnata katseeni tulevaisuuteen, seuraavaan matkakohteeseen. Sillä miltei yhtä paljon, kuin minä rakastan omaa kotiani, sen pysyvyyttä ja siihen sisältyviä arkisia asioita, minä rakastan matkustelua, vaeltelua tuntemattomasta toiseen, tietoisuutta siitä, että saan jälleen palata – ja lähteä.

Vaeltajat on puolalaisen Olga Tokarczukan kolmas suomennettu romaani. Se on erikoinen, erilaisuudessaan ihastuttava teos, vaellus sinne ja tänne, mutta ei milloinkaan takaisin. ”Minulta ilmeisesti puuttui jokin geeni, jonka ansiosta sitä alkaa heti kasvattaa juuria, jos jää vähänkin pidemmäksi aikaa paikoilleen. Olen koettanut useasti, mutta juureni ovat joka kerta jääneet hennoiksi ja pieninkin tuulenpuuska on kaatanut minut nurin. En ole osannut itää, minulle ei tätä kasvien kykyä ole suotu. En ime mehuja maasta, olen anti-Antaios. Minä saan energiani liikkeestä – bussien tärinästä, lentokoneiden jyminästä, lauttojen ja junien keinahtelusta. – – Aina kun onnistuin saamaan kokoon vähänkin rahaa, lähdin matkaan.”

Teos on kokoelma pienoisnovelleja tai episodeja. Toiset niistä tosin ovat niin lyhyitä, vain muutaman rivin mittaisia, että niitä ehkä pitäisi kutsua jotenkin muuten, ajatelmiksi tai oivalluksiksi. Oikeastaan koko teos on suuri ajatusleikki. Siinä ei ole juonta sanan varsinaisessa merkityksessä, eivätkä sen toisiinsa kietomat tekstit noudattele havaittavaa kaavaa. Ne vain tulevat ja menevät, alkavat ja loppuvat. Mutta ennen kaikkea ne herättävät ajatuksia. Ne ovat sukelluksia erilaisiin konteksteihin, erilaisten ihmisten mielenmaailmoihin. Ne sinkoilevat venäläisistä metrotunneleista Jerusalemin itkumuurille ja matkapsykologisista tai matka-avaruusgeometrisistä pohdinnoista oksennuspussien ja kuukautissuojien kekseliäisiin käyttötapoihin. Ne ovat itsenäisiä ja sellaisinaan vahvoja, osittain jopa nerokkaita tarinoita. Toisaalta ne yhdessä muodostavat toisiaan tukevan kokonaisuuden, kokoelman elämyksiä, kokoelman elämää.

Tarinat vaeltajista ovat sekä erikoisia kertomuksia että täysin arkisia, valloittavan luovasti esiintuotuja asioita. Ihailenkin vilpittömästi kirjailijan mielikuvitusta ja vaikka en todellinen – juureton – vaeltaja olekaan, sain tästä kirjasta hyvin paljon ajateltavaa.

Minä olen kokenut Pariisin-syndrooman ja kuullut että ihmisen vahvin elin on kieli; tämä kirja kertoi samaa. Suosittelen, niin vaeltajille kuin sohvanvaltaajillekin.

Mainokset