Avainsanat

, , , , ,

kaen kutsuRobert Galbraith: The Cuckoo’s Calling
Sphere, 2013
Otava, 2013
Suom. Ilkka Rekiaro

Kuten Philip Teirin Talvisota -teoksen kohdalla tuli ilmi, olen tätä nykyä työni kautta osa Otavan Kirjaryhmää, joka tarkoittaa sitä, että saan silloin tällöin luettavakseni kirjan. Olen päättänyt, että nämä kirjat minä tulen lukemaan kiinnostuksen asteestani huolimatta. Tällä kertaa ryhmä lähestyy minua dekkarilla, olen siis mukavuusalueeni ulkopuolella – ja hyvä niin. Tätä juuri osittain rajoittunut ja kaavoihinsa kangistunut lukijaminäni silloin tällöin kaipaa, hienovaraista töytäisyä niin sanottujen varmojen valintojen ulkopuolelle.

Maailmankuulu brittikirjailijatar, Harry Potterin synnyttäjä ja sitä kautta yhden nykykirjallisuutemme suurimmista buumeista, velhohysterian, aikaansaaja J. K. Rowling on jälleen, runsas viisi vuotta Harry Potterin tarinan jälkeen, liittynyt julkaisevien kirjailijoiden piiriin. Viime vuonna ilmestynyt aikuisille suunnattu vaaleihin valmistautuvasta englantilaiskylästä kertova peribrittiläinen pikkukaupunkidraama Paikka vapaana saa nyt seuraajakseen annoksen rikoskirjallisuutta – peribrittiläistä, tottahan toki. Mutta palataanpa asiassa hieman taaksepäin, sinne erään (julkisen) salaisuuden alkulähteille. Huhtikuu 2013: ”Ex-sotilaspoliisi” Robert Galbraith julkaisee rikosromaanin nimeltä Cuckoo’s Calling. Heinäkuu 2013: J. K. Rowling myöntää kirjoittaneensa salanimellä tämän jo kehutun dekkarin. Kirjan myyntimenestys kasvaa äkkipäätään 150 prosenttia.

Ottamatta sen enempää kantaa paljastukseen vahvasti liitetystä mahdollisesta markkinatemppuilusta, totean ainoastaan, että itse en olisi halunnut tietää totuutta. On nimittäin niin, että Harry Potterini lukeneena, ja niistä suuresti nauttineena, en pystynyt tarttumaan tähän kirjaan ilman vahvoja ennakko-oletuksia, suuria odotuksia. Toki moni muukin loistavaksi todenneeni kirjailija on saanut minut odotuksen valtaan, mutta tämä oli toisenlaista, jopa manipuloivaa. Lisäksi on mainittava, että kesti hyvin pitkään, ennen kuin sain taotuksi päähäni, että mitään yliluonnollista tai ihmeellistä ei ole tulossa. On vain selvittämätön kuolema, lukuisa joukko henkilöhahmoja ja pitkällistä pohdintaa siitä, mitä ja miksi oikein tapahtui.

Käen kutsun paras anti sijoittuu sen alkupuolelle, osuuteen jossa kirjailija esittelee kaksi päähenkilöhahmoaan, yksityisetsivä Cormoran Striken sekä hänen apurinsa Robinin, ”tilapäisratkaisun”, jotka päätyvät selvittämään mallitytön putoamista parvekkeelta ja siitä johtunutta kuolemaa. Voinkin eittämättä todeta, että minulle kirjan hohto näyttäytyi juuri sen henkilöhahmojen muodossa, ei niinkään juonikuvioissa. Tässä vaiheessa onkin varmasti oikeudenmukaista mainita, että minä en ole dekkari-ihmisiä, en ollenkaan, mistä jo sinänsä voi tehdä sen johtopäätöksen, että kirjailijan on oltava taitava saadakseen minut viihtymään tämän tyyppisen ”pähkinän” parissa lähes 500 sivun ajan – lähes viihtymään.

Mielenkiintoisten henkilöhahmojen ohella haluan nostaa esiin tavan, jolla kirjailija esittelee lukijalle teoksen miljöön, saattelee hänet Lontooseen, sen pubeihin ja kaduille. Pisteet tästäkin.

Loppukaneettini olkoon siis kutakuinkin tällainen: suosittelen lukijoille, jotka pitävät perinteisestä ”kuka sen teki” -rikoskirjallisuudesta, jonka päämääränä ei ole verinen mässäily. Ilmiselvästi J. K. Rowling hallitsee tämänkin genren, en missään nimessä olisi halunnut jättää tarinaa kesken, mutta kuitenkin: kyllä velhot tekevät sen paljon paremmin; pitävät otteessaan.

Mainokset