Avainsanat

, , , , , , ,

indexKerstin Ekman: Grand final i skojarbranschen
Albert Bonniers Förlag, 2011
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen

”Olipa kerran nainen, joka näki ison, paksun rupikonnan, jonka oli määrä pian synnyttää. Hän sanoi: Tulenko auttamaan sinua, kun hetkesi koittaa? Se oli tietysti pelkkää pilaa. Mutta eräänä päivänä nainen kutsuttiin kiven alla olevaan koloon. Hän auttoi olentoa, joka tuskin oli rupikonna, synnytyksessä. Ja sai hopealusikoita. – – Sinä tarvitset huijauspeliäsi. Minä taas tarvitsen anonyymiutta, tarvitsen sitä kuin kastemato multaa. Minusta tuntuu samalta kuin kastemadosta, kun se syö ja muuttaa mullan. Anonyymius on minun pimeä ravintoni.”

Olivatpa kerran Lillemor Troj ja Barbro Andersson, keksivätpä suunnitelman, muuttuivat yhdeksi. Syntyi kirjailija Lillemor Troj, kaunis ja lahjakas, palkittu, lopulta Ruotsin akatemiaan asti haluttu.

Kerstin Ekmanin pitkä, lähes kolmekymmentä teosta käsittävä ura alkoi vuonna 1959. Nyt käännetty Huijareiden paraati on hänen teostensa kolmastoista suomennos, minun ensikosketukseni tähän useasti palkittuun, esimerkiksi Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla huomioituun ruotsalaiskirjailijattareen. Ja enhän tässä taaskaan muuta voi, kuin laulaa tätä iänikuista lauluani: Keltainen kirjasto teki sen taas, tutustutti minut uuteen, ihastuttavaan kirjailijaolentoon.

Huijareiden paraati on kuvaus siitä, kuinka pieni asia muuttuu suuremmaksi, kokeilu kahlitsevammaksi sanellen lopulta pitkälti kokonaisen ihmiselämän suunnan. Perääntyä ei oikeastaan voi ja on pelottavaa huomata, että sana sanalta toinen ihminen on ottanut toisen ihmisen enemmän omakseen, muovannut tämän sätkynukekseen. Mutta tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, vaan kuvio toimii myös toisin päin; on syntynyt salainen symbioosi, elinehto. Näin jatkuu vuosia, vuosikymmeniä. Sitten tapahtuu jotakin, symbioosi sairastuu, murenee. Onko aika riisua naamiot, vetää valheiden verkko syrjään? Ja millä hinnalla?

Jo kirjaa lukiessani kiinnostuin sen kirjoittajasta, Kerstin Ekmanista, hieman tavanomaista enemmän. Vaikka en tiennyt hänestä oikeastaan mitään, liitin mielessäni romaanin päähenkilöhahmokaksikon jollakin tapaa hänen persoonaansa ja koin, että sanojen takana oli nainen, joka kirjoitti osin kovinkin henkilökohtaisella tasolla. Kun sitten kirjan luettuani tutustuin Ekmaniin hieman tarkemmin saivat epäilykseni mielenkiintoisia yhtymäkohtia todellisuuteen: noin 80-vuotias, toiselta nimeltään Lillemor, Ruotsin akatemiaan vuonna 1978 kolmantena naisena valittu, mutta siinä toimimisen sittemmin lopettanut johtuen tyytymättömyydestään akatemian arvovallallaan Salman Rushdieta kohtaan osoittaman tuen vähäiseen määrään tämän kohdatessa fatwa-kuolemantuomion. Kirjaa lukiessa ja sitä myöhemmin analysoitaessa onkin kiehtovaa pohtia, miten kirjailija kokee itsensä, katsoo pitkää uraansa.

Suosittelen lämpimästi. Tiedossa on matka ihmismieleen ja kirjalliseen kulttuuriin, kurkistus siihen maailmaan, jossa kirjailijat rakentavat itselleen ruumiita sanoista, piiloutuvat niiden taakse – kirjaimellisesti.

Mainokset