Avainsanat

, , , , , , , ,

unissakulkijaErik Axl Sund: Hungerelden
Ordupplaget, 2011
Otava, 2014
Suom. Kari Koski

”Varistyttö on sekoitus meitä kaikkia muita, paitsi Unissakulkijaa, joka ei ole tajunnut, että Varistyttö on olemassa.”

Kuinka epämiellyttäviä kirjoja on tarpeen kirjoittaa, kuinka inhottavia tai sairaita ihmisiä kuvata? Kuka tällaisia kirjoja kirjoittaa tai kuka niitä lukee, ja ennen kaikkea, jää kammotuksen ja kauhunsekaisin tuntein janoamaan seuraavaa. Tällaisia kysymyksiä pyörii mielessäni juuri nyt, pelottavaakin pelottavamman Victoria Bergman -trilogian toisen osan luettuani.

Kahteen ensin mainittuun en tiedä vastausta; kai se raja jossakin menee, kai ammattitaitoiset kustannustoimittajat osaavat sen haistella, hyvän maun mukaisen kirjallisuuden. Todettakoon tässä kohtaa ainoastaan, että jälleen Erik Axl Sund hätyyttelee noita rajoja, mutta ei ylitä – minun mielestäni. Mitä kirjailijaan tulee on kyseessä aikamme dekkaristeille trendikkääseen tapaan kirjailijanimimerkin taakse kätkeytyvä parivaljakko. Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist tulevat ruotsista – mistäpä muualtakaan. Lukijoista sen verran, että ainakin minä, joka yleisesti ottaen tapaan kiertää valtaosan dekkareista kaukaa, olen koukussa. Riipun pahuuden yllä, en pääse irti, enkä toisaalta haluaisikaan.

Trilogian ensimmäisen osan, Varistytön, suomenkielisen laitoksen takakanteen päätynyt kehu ”Pyyhkii lattiaa Stieg Larssonilla” on jäänyt elävästi mieleeni. Ja niin se tekeekin, ainakin siinä mielessä, että Larssonin Millenium -trilogiasta minulle riitti ensimmäinen osa, tätä en jättäisi kesken, en sitten millään.

Unissakulkija jatkuu siitä, mihin Varistyttö päättyi. Ne kuuluvat elimellisesti yhteen eli tätä kirjaa, samoin kuin ei tätä arvosteluakaan, kannata lukea, mikäli Varistyttö on vielä lukematta. Teoksessa Victoria Bergmanin persoonat näyttäytyvät lukijalle entistä raivokkaammin samalla kun hänet traumatisoinut menneisyys avautuu yhä selkeämmin lukijan eteen. ”Itse hän on Matelija, joka tekee vain sitä miltä siitä tuntuu, ja Unissakulkija, joka näkee elämän kulkevan ohi tekemättä sille mitään. Matelija syö ja nukkuu ja Unissakulkija seisoo ulkopuolella ja katselee mitä Victorian muut osat tekevät puuttumatta asiaan. – – Sitten on Varistyttö, ja Victoria tietää, ettei sitä osaa voi ottaa pois hänestä. Varistyttöä ei voi hallita.” Victorian lisäksi tapaamme jälleen rikoskomisario Jeanette Kihlbergin kollegoineen sekä yksityisterapeutti Sofia Zetterlundin asiakkaineen. Tällä kertaa pikkupoikien raa’at murhat – jotka onneksi jätetään nyt vähemmälle – saavat rinnalleen liudan aikuisiin kohdistuneita hirmutöitä, niin iljettäviä, että jopa oikeuspatologi löytää itsensä kysymästä: miksi minä teen tätä työtä? Samalla Victoria versioineen ujuttautuu osaksi yhä useamman ihmisen elämää. Uhreja ja pahantekijöitä vilisee, henkilöhahmogalleria paisuu minun makuuni jopa tarpeettoman monilukuiseksi. Siinäpä oikeastaan se teoksen heikoin lenkki, enkä minä pahemmin muuta keksikään, mitä nyt sitten liiallinen epämiellyttävyyksien viljely. Lukekoon ken kykenee; suosittelen kaikesta huolimatta.

77697_1075139_jpg_296039v530x800Lopuksi on välttämätöntä viettää vielä tovi yksin teoksen kansikuvaa tarkastellen, niin inhottavan mielikuvan herättää tuokin ilmestys, niin irvokkaan vastaiskun alkuperäisideaalilleen. Jälleen on Carl Larsson, perhe-elämän, idyllin ja kodin kuvaaja, 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa ruotsalaiselle kansankodin ihanteelle perustan luonut kuvataiteilija päässyt kansikuvittajan kynsiin ja siinä missä Larssonin omakuva ”Peilin edessä” huokuu taiteellista tyyneyttä, ajaudutaan Unissakulkijan kansikuvassa täysin toisenlaiseen maailmaan. Jonnekin pimeään, jonnekin likaiseen. Kuten peiliin, myös menneisyyteen on joskus vaikea katsoa. Eikä näkymä aina ole todellinen, pikemminkin päin vastoin.

Advertisements