Avainsanat

, , , , , ,

indexPer Petterson: Jeg nekter
Oktober, 2012
Otava, Otavan kirjasto 2014
Suom. Katriina Huttunen

Tämä romaani kertoo siteistä, suhteista ihmisten välillä, siitä kuinka erilaiset asiat yhdistävät ihmisiä, ehkä kahlehtivatkin – tilanteesta sekä katsantokannasta riippuen.

Mikä meitä toisiimme sitoo? Tietysti ihmisen ikävä toisen luo; rakkaus ja halu jakaa asioita ja elämää lajitoveriemme kanssa, harvaa meistä voi lopulta kuitenkaan kutsua onnelliseksi erakoksi. Mutta entäpä ne kahleet sitten, mikä niitä aiheuttaa, ja ennen kaikkea, onko niitä mahdollista katkaista? Yhteiset muistot ja tietämykset, verisiteet sekä jaettu menneisyys, siinä kahleiden alkuperä, tämä romaani vastaa. Kysymykseen vapautumisesta jätän sen sijaan tässä tarkemmin pureutumatta, lukekaa itse.

Jim ja Tommy ovat 1960-luvun norjalaislapsia, sittemmin nuoria ja 2000-luvulla jo keski-ikäisiä miehiä, edelleen norjalaisia, edelleen Norjassa. Ensin he ovat parhaita ystäviä, sitten nuoruusiässä tapahtuu jotakin, kuvio hajoaa, heitä ei enää ole, ei sillä tavalla, ei toisilleen – periaatteessa. Ei ennen vuosikymmeniä myöhemmin tapahtuvaa jälleennäkemistä.

Tämä romaani on siis tarina Jimin ja Tommyn ystävyydestä. Sen lisäksi se kertoo myös rikkinäisestä lapsuudesta, ”nukkekodista” ja väkivaltaisista perhesuhteista. Se kertoo särkyvästä ihmismielestä. Ja kuolemasta. Se kysyy, voiko kuolemalle sanoa ei, voiko ihmissuhteiden vankilasta vapautua. Ei kuolemaa, ei siteitä. En suostu.

Taas sama laulu: Otavan kirjasto on esitellyt minulle uuden, erittäin varteenotettavan kirjailijan, johon aion ehdottomasti tutustua tarkemmin. Norjalainen Per Petterson kuuluu maansa tämänhetkiseen kirjailijakärkeen ja matkaa syvemmälle hänen tuotantonsa maailmaan olen erityisen houkuttunut jatkamaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnollaan vuonna 2009 huomioiman Kirottu ajan katoava virta -teoksen parissa.

Juuri lukemaani palatakseni: En suostu on hieno, pienehkö romaani. Pienehkö laajuudeltaan, ei suinkaan sisällöltään. Siihen että voi sanoa paljon, kuvata kokonaisen elämän, ei välttämättä tarvita tiiliskiveä, pikemminkin päin vastoin. Siihen tarvitaan taitoa, kirjoittamisen lahjaa, painavia, ehkä koruttomiakin sanoja, lauseita täynnä tunnetta, merkityksiä. Lavertelu on turhaa.

Minä olen tullut kosketetuksi. Suosittelen.

Advertisements