Avainsanat

, , , ,

1384Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia 
WSOY, 1992

”Yhä kysyn: Kuinka olemme olemassa me? Me, jotka olemme sekä näkyviä että näkymättömiä? Mitä todellisuusastetta me edustamme? Onko se aina sama vai siirtyykö se toisinaan ilman että itse havaitsemme sitä? Kuinka riippumattomia ja kuinka riippuvaisia me olemme? Ja miten me voimme koskaan lakata olemasta? – – Mutta ehkä minäkin olen jo jotain muuta? Ehkä minun ei tarvitse aina olla minä… Niin, minä vaihdun, minäkin tulen kerran olemaan toinen, aivan toisenlainen kuin nyt. Sitä minää ei kukaan vielä tunne eikä se itsekään tunne itseään. Mikä helpotus se tuleekaan olemaan…”

Jälleen yksi suksenmitta kohti kirjallista sinivalkoista päämäärääni, Finlandia-voittajien läpilukemista, on taittunut. Ollaan vuodessa 1992. Kirjailija on Leena Krohn, teos Matemaattisia olioita tai jaettuja unia, ei mikään kaikista helpoin rasti – kuten jo nimenkin perusteella sallinette olettaa. Mutta melko mielenkiintoinen kuitenkin, paikka paikoin juuri sitä tasoa, jota palkitulta esseenovellikokoelmalta uskaltaakin odottaa. Paikka paikoin.

Ehkä juuri nimestään johtuen odotukseni olivat korkealla, toki myös ajatus esseenovelleista kiehtoi, ja saavutettu Finlandia. Viimeksimainitusta todettakoon kuitenkin, että tähänastisella taipaleellani olen oppinut ainakin yhden asian: Finlandia-palkinto on yhtä kuin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa – joskaan 1980- ja 1990-lukujen kirjallisuutta arvioitaessa ei milloinkaan pidä unohtaa aikakautta vahvasti leimaavaa kirjallista suuntausta, postmodernismia. Tämän teoksen kohdalla postmodernismin tuoksua ei voi ohittaa; aikakaudelle tyypilliset keinotekoisuuden korostus, todellisuuden ja fiktion sekoittaminen, leikillisyys – joku voisi sanoa jopa arveluttavissa tilanteissa – sekä sirpaleisuus, johon toki kirjan novellimuotoisuudella on runsaasti vaikutusta, ovat vahvasti läsnä.

Teoksen kaksitoista novellia muodostavat kokonaisuuden, jonka ydinkysymykseksi nostaisin olemassaolon ihmeellisyyksineen: miten me eroamme muista, ”olioista”, entä oma nykyinen olemisemme menneestä, mitä eroa on aineellisella ja henkisellä jatkuvuudella ja missä kulkee todellisuuden ja unimaailman raja. Onko mahdollista nähdä, kun elämä katoaa kuolevan kasvoilta ja kuinka pelottava onkaan ruumiillistunut Kuolema keskuudessamme? Entäpä aavekipuilu? Ollaan siis maailmassa, jossa kukaan ei tunne totuutta. Ei ole faktaa, ei selviä rajoja, vain olettamuksia, epäilyksiä. Mielenkiintoista.

Finlandia-haasteeni myötä olen jälleen lukenut teoksen, joka muuten olisi suurella todennäköisyydellä jäänyt lukematta. Leena Krohnista löysin kirjailijan, johon haluan mahdollisesti tutustua tarkemmin. Mitä tähän kokoelmaan tulee pidin sen sisällöstä vaihtelevasti; osittain viehätyin sen ideoista ja ajatuksista, osittain menetin mielenkiintoni jo näinkin lyhyiden tarinoiden kohdalla, syynä usein silkka ymmärtämättömyys ja tästä johtuva nöyryyttävyyden tunne. Hyvistä yksi oli kuitenkin ylitse muiden, toisista pitkälti poikkeava Häävieraat, jonka moraliteetteja pohdiskeleva asettelu vaikutti minuun sangen ajatuksia herättävällä tavoin. Onko etiikalla ja etiketillä jokin yhteys, onko kannibalismi aina pahasta, entä murha? Onko vain tyhmää ja itsetuhoista pelastaa hukkuva, tuntematon koira?

Mikäli yliluonnollinen tai olemassaolo ylipäätään kiinnostavat, eivätkä kirjalliset haasteet pelota, suosittelen. Tällaista ajatuksia herättävää lipuilua unen ja  toden rajamailla kannattaa silloin tällöin suosia. Se voi olla vain veteen piirretty viiva, tämä kaikki.

Mainokset