Avainsanat

, , , , ,

indexErik Axl Sund: Glaskroppar
Ordfront, 2014
Otava, 2015
Suom. Kari Koski

”Haluan elää, koska toiveeni kuolla on niin voimakas, että haluan nauttia siitä tunteesta mahdollisimman pitkään. – – Miksei kukaan ole vaivautunut ottamaan selvää kuka minä olen? On vain yksi hyvä vastaus. Myytti on mieluisampi. Siksi minä teen mitä teen. Näyttääkseni kaikille, että myytistä viimein tulee elämä ja totuus. Kohta jälleen yksi ihminen kuolee. Samaa alkuperää, samaa elämää ja yhtä itsestään selvä osa myyttiä.”

Erik Axl Sund, yksi viime vuoden kirjallisia kohtaamisiani, niitä joiden kohdalla jäi odottamaan jälleennäkemistä. Vaikka yksi luku kirjoitettiinkin jo loppuun – tai oikeastaan kolme. Viime vuonna vietin kauhun hetkiä Victoria Bergmanin synkässä seurassa; Varistyttö, Unissakulkija ja Varjojen huone muodostivat trilogian, jonka kammottavuus epäilemättä oli toisille liikaa. Minulle tuo kokemus oli ovia avaava, pitkästä aikaa kietouduin tiukasti jännityksen viittaan. Kuinka sairas voi ihmismieli ollakaan, kuinka rajattomuudessaan mieletön pahojen ajatusten aavikko. Ja sitten; kuka tällaista oikein kirjoittaa?!

Odotukseni olivat siis korkealla, kun kuulin samaisen ruotsalaiskaksikon – kyllä, ajallemme tyypilliseen tapaan nimimerkin Erik Axl Sund taakse kätkeytyy kirjailijakaksikko – avaavan jälleen sanaisen arkkunsa, trilogian muodossa.

Jo teoksen alkumetrit ohitettuani koin ensimmäisen iloisen yllätykseni: palaamme Kronobergin kortteliin, sinne Victoria Bergmanin tarinasta tuttujen poliisien Jens Hurtigin ja Jeanette Kihlbergin valtakuntaan ja mikä parasta, heidätkin tapaamme jälleen.

Tällä kertaa tutkinnan kohteena on nuoria ihmisiä oman käden kautta kuoleman aaltoihin kiskova Musta melankolia tai oikeastaan myytti hänestä. Johtotähtenään trilogia kantaa nimensä mukaisesti melankoliaa. On kasetti, on kappale ja on kuolema. Tämän lisäksi on jälleen ihmisistä taidokkaasti kudottu seitti, mutkikas ja arvaamaton. Teoksen edetessä henkilöhahmojen ydinjoukko riisutaan hitaasti kuorista, joihin heidät aluksi asetetaan, eikä lukija lopulta voi varmasti sanoa tuntevansa heistä yhtäkään. Kiehtovan kutkuttavaa. Samalla teoksen psykologiset kiehkurat imeytyvät syvälle lukijan verenkiertoon. Samoilla kauhun lähteillä siis ollaan, siellä pään sisällä. On psykologista jännitystä, persoonallisuushäiriöitä ja niihin johtaneita syitä. Psykopatiaa, narsismia ja machiavellismia…

Vaikka Lasiruumiit ei pelottavuudessaan mielestäni täysin saavuta Victoria Bergman -trilogian tasoa, on ote lukijasta jälleen vähintäänkin intensiivinen.

Suositukseni on ehdoton. Entäpä jatko-osat sitten? Odotukseni on mahdoton.

Advertisements