Avainsanat

, , , , , ,

jotta-et-eksyisi-nailla-kulmillaPatrick Modiano: Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier
Gallimard, 2014
WSOY, 2015
Suom. Lotta Toivanen

”Miten merkillisen polun olenkaan joutunut kulkemaan päästäkseni sinun luoksesi.”

Apua! Olen juuri lukenut kirjan, maistanut kirjallisuuden nobelisteistamme tuoreinta, enkä ole ollenkaan tyytyväinen – itseeni. Miten näin hyvin alkanut matka voi päättyä näin kehnosti, miten punaisen langan voi kadottaa näin pahasti? Vai piileekö tässä jotakin suurempaa, onko kadotettua lankaa edes ollutkaan?

Jotta et eksyisi näillä kulmilla on tarina eräästä kirjasta, sekä eräästä miehestä, kirjailijasta, ja hänen muistoistaan, muististaan. Ja monista vuosista, vuosikymmenistä, sekä Pariisista, sen kaduista ja kahviloista. Kerrassaan ihastuttava asetelma.

Jean Daragane on vanha mies ja hukannut osoitekirjansa. Kun hänen puhelimensa sitten soi ja soittaja ilmoittaa löytäneensä Daraganen osoitekirjan sekä vaativansa saada palauttaa sen Daraganelle henkilökohtaisesti, mies ajautuu matkalle muistoihinsa, menneisyytensä ihmisiin ja ihmeellisiin kohtaamisiin. Aikatasot ovat nykypäivä, menneisyys ja vielä kaukaisempi menneisyys, sellainen nelikymmenvuotinen vaellus. Daragane on aikoinaan kirjoittanut kirjan, esikoisensa, sisällyttänyt siihen mahdollisesti todellisen henkilön ja sittemmin lisännyt tuon henkilön nimen osoitekirjaansa, siihen kadonneeseen. Tästä henkilöstä kiinnostuu puolestaan tuo outo soittaja ja sen jälkeen päähenkilöhahmoa viedään, muistojen viidakkoon.

Huolimatta siitä, että jossakin vaiheessa tätä lyhyttä tarinaa – teos käsittää vain reilut 130 sivua – tempouduin jollakin tapaa hukkateille, toisin sanoen en ollut enää täysin varma, mistä oli lopulta kyse, en halua teilata Modianoa, vaan tutustua häneen tarkemmin. Jo ensimmäiset lauseet hänen seurassaan miellyttivät minua, kuulin hänessä tuttua rakastettavaa tyyliä, sellaista äänensävyä, josta minä pidän. Mieleen tulivat José Saramago, Imre Kertész ja hiukkasen myös ikisuosikkini Orhan Pamuk, joka varmasti kertoo jotakin Modianon vakuuttavuudesta; eivät ihan turhia herroja nuo edellä mainitut, ja nobelisteja kaikki tyynni. Mielenkiintoinen on myös edellä mainittu muistiaspekti, johon Modiano usein liitetään. Palkitsihan Nobel-raatikin hänet ”muistin taiteesta”.

Alussa esittämääni ongelmaan palatakseni, huomaan jo nyt tilanteen muuttuneen. Modiano ottaa aikansa, mutta mikäpäs siinä, ei hyvää ruokaakaan kuulu purematta niellä. Toisinaan on mukava lukea kirjoja, jotka aukeavat silmän räpäyksessä, toisinaan kaipaa ankaraakin pohdiskelua. Se palkitsee aivan eri tavalla.

Suosittelen siis tarttumaan Modianoon, hän on varmasti palkintonsa ansainnut. Helppoa hänen kanssaan ei välttämättä tule olemaan, mutta ajatuksiaherättävää. Ei kaikkea välttämättä tarvitse tai pysty tavoittamaan, ei edes omaa menneisyyttään.

Mainokset