Avainsanat

, , , , , , , , , , , ,

db30188c8171945bb1c90d20429e52dfElif Shafak: The Architect’s Apprentice 
Viking, 2014
Gummerus, 2016
Suom. Maria Erämaja

Turkkilainen Elif Shafak, yksi luottokirjailijoistani, on jälleen irti. Sanon näin monestakin syystä; ensinnä sen takia, että tätä kotimaassaan kiisteltyä, jopa syytteeseen ”turkkilaisuuden loukkaamisesta” urallaan edennyttä kirjailijatarta ei tunneta sievistelijänä tai rankkojenkaan totuuksien siloittelijana. Pikemminkin päinvastoin: kansanmurha on kansanmurha ja kunniamurha on kunniamurha. Toiseksi pidän Shafakia irtipäästettynä siitä syystä, että todella nautin hänen teoksistaan, jotka vievät sanalla sanoen mukanaan. Hänen kerrontaansa jotenkin imeytyy, niiden maisemia ei tahdo saada silmistään. Mutta sellainen se Istanbul on, uskomattoman ihastuttava, suorastaan henkeäsalpaava.

Fakta siis on, että vaikka Shafak kirjoittaakin tematiikaltaan sangen laajaskaalaisesti, yksi asia on ja pysyy. Tuo asia on Istanbul, kaupunki jota oikeastaan voisikin pitää yhtenä hänen teostensa päähenkilöhahmoista. Kaupungissa vierailleena ja siihen yltiöpäisesti ihastuneena pidän tätä erittäin positiivisena. Eikä Shafak suinkaan ole asiassaan ainokainen, totean, ja viittaan Orhan Pamukiin, toiseen vähintäänkin yhtä mahtavaan Istanbul-kuvaajaan.

Tällä kertaa lähdemme Shafakin vanavedessä 1500-luvun Istanbuliin, sinne suurten osmanisulttaanien ja mahtavien moskeijoiden, salattujen haaremien maailmaan. Matkaoppaanamme toimii nuori – tai alussa nuori, lopussa hyvin vanha – intialaispoika Jahan, jonka elämästä pääsemme tämän teoksen myötä osallisiksi. Vaatimattomista oloista elämään ponnistava Jahan päätyy sattuman kautta sulttaanin elefantinhoitajaksi ja siinä sivussa yhdeksi hovin pääarkkitehdin neljästä oppipojasta punnittuaan varkauden polun ja opintien välillä, etsittyään itseään tällä tavoin. Kielletty ja epätoivoinen rakkaus sulttaanin tyttäreen leimaa Jahanin elämää miltei alusta loppuun, samoin kuin omalaatuinen ja sitäkin tärkeämpi ystävyys hoidokkiinsa, valkoiseen elefanttiin. Keskeistä roolia Jahanin elämässä näyttelee myös suhde opettajaan, mestari Sinaniin, sekä tämän muihin oppipoikiin. Näiden suhteiden pohjalta muodostuu teos, jonka mielenkiintoisuus on jälleen omaa luokkaansa – miltei koko ajan.

Jotakin korjattavaakin kuitenkin löytyy. Teoksen alku ja loppu ovat täyttä tekstiä, sellaista josta ei tahtoisi menettää kirjaintakaan, mutta jossakin puolivälin tienoilla esiin hiipii ajatus, että ehkä pientä tiivistämisen varaa olisi ollut. Liki 600-sivuinen mahtiteos uhkaa ajoittain luisua tarinaa laimentavaan pitkitykseen. Ehkä muutaman rakennusprojektin olisi voinut rohkeasti riisua, muutaman pinnalliseksi jääneen ihmiskohtalon jättää kertomatta. Joka tapauksessa Shafakin tapa yhdistellä todellisia historiallisia henkilöitä, kuten mestari Sinan, ja tapahtumia fiktioon on mielestäni moitteetonta ja vakuuttaa lukijan niin kirjailijan historian tuntemuksesta kuin hänen tarinankerronnallisista kyvyistäänkin. Mielikuvitus ja todellisuus kohtaavat parhaalla mahdollisella tavalla. Ja vielä kun on henkilökohtaista tuntumaa kirjassa kuvailtuihin arkkitehtonisiin jättiläisiin, on lukunautinto taattu. Välillä tosin kirja sai toivomaan, että matkustaisin sen maisemiin vasta nyt sen luettuani, mutta eihän sitä koskaan tiedä – josko vielä joskus, kun maailmantilanne antaa taas myötä. No, onneksi ainakin kirjat antavat mahdollisuuden matkailuun.

Loppukaneettina siis: Lukekaa tämä värikkyydessä kylpevä elämäntarina, vahva romaani, joka jälleen kerran osoittaa, että Elif Shafak on todella ansainnut paikkansa luottokirjailijoideni listalla.

Mainokset