Avainsanat

, , , , , , , , , , , , , , ,

1156Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Teos, 2016

Ensimmäisen Leena Parkkiseni luettuani olin lähestulkoon häkeltynyt. Kyseessä oli kirjailijan esikoisteos Sinun jälkeesi, Max – tuolloinen arvioni alla – jonka niin ikään Helsingin Sanomat palkitsi vuoden 2009 parhaana suomenkielisenä esikoisena. ”Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma.” kirjoitin teoksen juuri lukeneena. Omien sanojeni mukaan Sinun jälkeesi, Max myös avasi silmäni suhtautumaan oikein noihin nykylääketieteen johdosta miltei kadonneisiin kummajaisiin, siamilaisiin kaksosiin. Suuria sanoja siis. Mutta nuo sanat eivät vieläkään tunnu liioittelulta, muistan yhä teoksessa vallinneen tunnelman ja olisin valmis suosittelemaan sitä lähes kenelle tahansa, aikuiselle lukijalle.

Säädyllisen ainesosan kohdalla odotukseni olivat edellä mainitusta johtuen korkealla. Koska tahtotilani, mitä lukemiseen tulee, on pysytellä etukäteen täysin tietämättömänä, nousee mieleeni suuri kysymysmerkki, kun avaan kirjan, jonka ensimmäiset lehdet on kuvitettu lähinnä asein ja ruoka-ainein, säilyketölkistä kurkistaa Hitler. Nimi taas tuo mieleen kotimaisen klassikon; olemmeko kenties kuitenkin raastavan rakkaustarinan äärellä, mietin viitaten Helvi Hämäläisen yhtä lailla ”säädylliseen” murhenäytelmään…

Nyt Säädyllisen ainesosan luettuani olen yhä edelleen pikku hiukkasen ihmeissäni – ja samalla vaikutuksissani. Kahden luetun teoksen perusteella  olen yhä samaa mieltä; Leena Parkkinen osaa pitää otteessaan, vangita lukijan tunnelmaan, laskea ulos vasta, kun viimeinenkin kivi tieltä on raivattu, viimeinenkin sivu käännetty. 1950-luvun Helsinki herää henkiin, seurapiirijuhlien coctailit maistuvat kielellä, blinit, viiriäisenmunat ja skonssit miltei maisteltavissa nekin. Mutta sittenkin, huolimatta kaikesta tästä erinomaisuudesta, itse tarina jätti minut jollakin tapaa kylmäksi. Aiheena aikakautensa kielletty tapa rakastaa, naisten välisesti, sekä miljöönä edesmennyt Helsinki, kustannusmaailma, kiinnostivat kovasti. Samoin se tapa, jolla kirjailija pikku hiljaa avaa päähenkilöhahmojensa menneisyyttä, johdattaen lukijan tossunalisen pikkurouvan matkassa kustannusmaailmaan ja jonnekin vieläkin syvemmälle, vakoilun ja salailun valtakuntaan. Mutta joka tapauksessa jotakin jäin tarinassa kaipaamaan ja jotenkin sen lopullinen sanoma jäi ulottumattomilleni; en tiedä oliko tämä kuitenkaan kunnollinen rakkaustarina vai pitäisikö teos mieltää enemmänkin vakoilujutuksi, kuten sen viimeiset sivut mielestäni antavat ymmärtää. Tuosta siis se kysymysmerkki.

Mutta lyhyesti juoneen johdatellakseni: On nuori naimisissa oleva nainen, pikkukaupungista Helsinkiin juuri muuttanut, ja yläkerran moderni ja mielenkiintoinen maailmannainen. On ainakin yksipuolista rakkautta heidän välillään ja sitten on tehtäviä, salaisia vakoilujuttuja. Lisäksi on iso kasa kirjeitä ja lopulta toisenlainen totuus. On paljon ruokaa ja tarinoita ruokien takaa, salattuja merkityksiä, metaforia.

En oikein taida osata kirjoittaa tästä kirjasta, mutta lukekaa se itse, se antaa varmasti jokaiselle jotakin. Itse arvostan Parkkista kirjailijana erittäin paljon, tunnelmakirjailijana vailla vertaa.

2052_Sinun jalkeesi MaxLeena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max 
Teos, 2009

Isaac ja Max, siamilaiset kaksoset, syntyvät Saksassa vuonna 1900. Tämä on Isaacin tarina, kertomus elämästä, jota ympäröivät ihmeelliset ihmiset. Suuren osan lyhyestä elämästään veljekset viettävät sirkuksissa ympäri Eurooppaa. Niissä he kohtaavat oman elämänsä taiteilijoita, muita kummallisuuksia, jotka ovat Isaacin ja Maxin tavoin sopeutuneet elämäänsä ”tavallisten” – veljesten terminologiaa mukaillakseni ”puolikkaiden” – ihmisten sallittujen katseiden alaisina.

Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma. Sitä lukiessani näin näytöksiä, jouduin kohtaamaan monta ennenaikaista kuolemaa ja usein tuntui, kuin kävelisin Helsingin katuja 1900-luvun alkupuolella. Eipä siis ihme, että Helsingin Sanomat luovutti Leena Parkkiselle kirjallisuuspalkintonsa vuoden 2009 parhaasta suomenkielisestä esikoisteoksesta. Vasta kirjan luettuani ymmärsin, kuinka väärin olin aiemmin suhtautunut siamilaisiin kaksosiin, jotka tosin nykylääketieteen johdosta ovat miltei kadonneet. Todellisuudessa heitä yhdistävät vain fyysiset tekijät. Tunteidensa ja valintojensa kanssa he ovat aivan kuten muutkin; toisinaan niin kovin yksin ja yksinäisiä.

”Minä olen Isaac. Sain nimeni kymmenenvuotiaana bulgarialaiselta tiikerinkesyttäjältä, joka oli ensimmäinen rakastajattareni. Olen nukkunut joka ikisen yöni veljeni vieressä. Milloin perunasäkeistä kyhätyissä kasoissa, milloin bordellin takahuoneessa tai 60 dollarin käsinkirjailluissa lakanoissa. Maxin hyvä puoli on, että hän kuorsaa vain sunnuntaisin. Huono puoli että hän juo ja meillä on yhteinen maksa.”

Lopulta vuonna 1932, kun kaikki lähenee loppuaan, he eivät kuitenkaan voi taistella yhteistä kohtaloaan vastaan.

”Tänä yönä joku kulkee Maxin ja minun välistä. Ensimmäistä kertaa en tunne hänen rintansa kohoavan minun hengitykseni tahdissa. – – Veljeni on kuollut. Ilma tiivistyy huoneessamme jokaisella hengenvedolla ja veljeni Max on kuollut. – – Makaamme vierekkäin hotellihuoneen sängyllä. Käperryn veljeni ruumiin lämpöön. Pian yhteiset elimemme lakkaavat toimimasta ja silloin minä kuolen.”

Mainokset