Lasiruumiit

indexErik Axl Sund: Glaskroppar
Ordfront, 2014
Otava, 2015
Suom. Kari Koski

”Haluan elää, koska toiveeni kuolla on niin voimakas, että haluan nauttia siitä tunteesta mahdollisimman pitkään. – – Miksei kukaan ole vaivautunut ottamaan selvää kuka minä olen? On vain yksi hyvä vastaus. Myytti on mieluisampi. Siksi minä teen mitä teen. Näyttääkseni kaikille, että myytistä viimein tulee elämä ja totuus. Kohta jälleen yksi ihminen kuolee. Samaa alkuperää, samaa elämää ja yhtä itsestään selvä osa myyttiä.”

Erik Axl Sund, yksi viime vuoden kirjallisia kohtaamisiani, niitä joiden kohdalla jäi odottamaan jälleennäkemistä. Vaikka yksi luku kirjoitettiinkin jo loppuun – tai oikeastaan kolme. Viime vuonna vietin kauhun hetkiä Victoria Bergmanin synkässä seurassa; Varistyttö, Unissakulkija ja Varjojen huone muodostivat trilogian, jonka kammottavuus epäilemättä oli toisille liikaa. Minulle tuo kokemus oli ovia avaava, pitkästä aikaa kietouduin tiukasti jännityksen viittaan. Kuinka sairas voi ihmismieli ollakaan, kuinka rajattomuudessaan mieletön pahojen ajatusten aavikko. Ja sitten; kuka tällaista oikein kirjoittaa?!

Odotukseni olivat siis korkealla, kun kuulin samaisen ruotsalaiskaksikon – kyllä, ajallemme tyypilliseen tapaan nimimerkin Erik Axl Sund taakse kätkeytyy kirjailijakaksikko – avaavan jälleen sanaisen arkkunsa, trilogian muodossa.

Jo teoksen alkumetrit ohitettuani koin ensimmäisen iloisen yllätykseni: palaamme Kronobergin kortteliin, sinne Victoria Bergmanin tarinasta tuttujen poliisien Jens Hurtigin ja Jeanette Kihlbergin valtakuntaan ja mikä parasta, heidätkin tapaamme jälleen.

Tällä kertaa tutkinnan kohteena on nuoria ihmisiä oman käden kautta kuoleman aaltoihin kiskova Musta melankolia tai oikeastaan myytti hänestä. Johtotähtenään trilogia kantaa nimensä mukaisesti melankoliaa. On kasetti, on kappale ja on kuolema. Tämän lisäksi on jälleen ihmisistä taidokkaasti kudottu seitti, mutkikas ja arvaamaton. Teoksen edetessä henkilöhahmojen ydinjoukko riisutaan hitaasti kuorista, joihin heidät aluksi asetetaan, eikä lukija lopulta voi varmasti sanoa tuntevansa heistä yhtäkään. Kiehtovan kutkuttavaa. Samalla teoksen psykologiset kiehkurat imeytyvät syvälle lukijan verenkiertoon. Samoilla kauhun lähteillä siis ollaan, siellä pään sisällä. On psykologista jännitystä, persoonallisuushäiriöitä ja niihin johtaneita syitä. Psykopatiaa, narsismia ja machiavellismia…

Vaikka Lasiruumiit ei pelottavuudessaan mielestäni täysin saavuta Victoria Bergman -trilogian tasoa, on ote lukijasta jälleen vähintäänkin intensiivinen.

Suositukseni on ehdoton. Entäpä jatko-osat sitten? Odotukseni on mahdoton.

Mainokset

Varjojen huone

varjojen_huone-sund_erik_axl-26944864-3564373391-frntlErik Axl Sund: Pythias anvisningar
Ordupplaget, 2012
Otava, 2014
Suom. Kari Koski

Huoh! Vihdoinkin voi tämän asian puolesta hengähtää; päästää irti ja yrittää unohtaa, ymmärtää tätä kauheuksien määrää, ihmismielen epäinhimillisiä ulottuvuuksia – sairastuneen ihmismielen.

Varistyttö sekä Unissakulkija -teoskaksikkoa seuraava Varjojen huone solmii yhteen edellisten osien aukijättämät langat kursien näin kokoon tämän hyytävääkin hyytävämmän Victoria Bergman -trilleritrilogian, tuoreimman dekkaritapauksen länsinaapuristamme. Todettakoon heti ensi alkuun, että tästä kauheuksien kavalkadista ”nauttiakseen” on aloitettava alusta, näitä teoksia ei voi erottaa toisistaan. Mutta jos näin päättää tehdä, aloittaa, ei varmasti malta jäädä puolitiehen – mikäli tämän tyyppisiä kauheuksia kykenee käsittelemään.

Itse en ole dekkari-ihmisiä mutta tällä kertaa päätin tehdä poikkeuksen, ja hyvä niin. Oikeastaan olenkin sitä mieltä, että enemmän kuin dekkarisarja, poliiseista ja rikostutkimuksista huolimatta, kyseessä on monitasoinen matka ihmismieleen, sinne sangen pimeälle puolelle, tekoihin joita tehdäkseen tuon mielen on täytynyt järkkyä todella, suistua raiteiltaan. Ja kyllä, kun sarjan henkilöhahmoihin tutustuu, kuulee heidän tarinansa, karmean kohtalonsa, ei oikeastaan pidä edes mielettömänä, että tällaisia mielettömyyksiä tapahtuu. Vaikka onhan tämä sairasta, puolin ja toisin.

Seitti, jonka Erik Axl Sund, aikamme dekkaristeille tyypilliseen  tapaan nimimerkin taakse kätkeytynyt kirjoittajaparivaljakko, on kaikessa kekseliäisyydessään kutonut, on nerokas monella tapaa. Henkilöhahmot säilyttävät salaisuutensa loppumetreille, antavat lukijalle niin kammotuksen kuin kutkuttavan jännityksen tunteita ja ennen kaikkea kietovat lukijan niin tiukasti otteeseensa, että kirjaa on miltei mahdotonta laskea käsistään. Mielettömän mielenkiintoinen asetelma kaiken kaikkiaan – ja kaikesta huolimatta.

Juonesta sen verran, että Victoria Bergmanin askel askeleelta keräillessä kokoon omaa itseään, häivytellessä henkilöitymiään, astuu esiin yhä enemmän hänen tyttärensä Madeleine omine synkkine salaisuuksineen. Myös edellisistä osista tutut virkavallan edustajat rikoskomisario Jeanette Kihlberg etunenässä jatkavat tutkimustensa parissa, eivätkä tapaukset selvitessään missään mielessä ainakaan kaunistu. Hirveitä tekoja, hirveää jälkeä.

carl-larsson-day-before-christmasJa taas on Carl Larssonin ihastuttavuuksia raiskattu olan takaa, kun kaunis kuva ”päivästä ennen joulua” on demonisoitu iljettäväksi esitykseksi.

Tätä trilogiaa ei voi kuin suositella – vaikka pahaa se tekee.

Unissakulkija

unissakulkijaErik Axl Sund: Hungerelden
Ordupplaget, 2011
Otava, 2014
Suom. Kari Koski

”Varistyttö on sekoitus meitä kaikkia muita, paitsi Unissakulkijaa, joka ei ole tajunnut, että Varistyttö on olemassa.”

Kuinka epämiellyttäviä kirjoja on tarpeen kirjoittaa, kuinka inhottavia tai sairaita ihmisiä kuvata? Kuka tällaisia kirjoja kirjoittaa tai kuka niitä lukee, ja ennen kaikkea, jää kammotuksen ja kauhunsekaisin tuntein janoamaan seuraavaa. Tällaisia kysymyksiä pyörii mielessäni juuri nyt, pelottavaakin pelottavamman Victoria Bergman -trilogian toisen osan luettuani.

Kahteen ensin mainittuun en tiedä vastausta; kai se raja jossakin menee, kai ammattitaitoiset kustannustoimittajat osaavat sen haistella, hyvän maun mukaisen kirjallisuuden. Todettakoon tässä kohtaa ainoastaan, että jälleen Erik Axl Sund hätyyttelee noita rajoja, mutta ei ylitä – minun mielestäni. Mitä kirjailijaan tulee on kyseessä aikamme dekkaristeille trendikkääseen tapaan kirjailijanimimerkin taakse kätkeytyvä parivaljakko. Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist tulevat ruotsista – mistäpä muualtakaan. Lukijoista sen verran, että ainakin minä, joka yleisesti ottaen tapaan kiertää valtaosan dekkareista kaukaa, olen koukussa. Riipun pahuuden yllä, en pääse irti, enkä toisaalta haluaisikaan.

Trilogian ensimmäisen osan, Varistytön, suomenkielisen laitoksen takakanteen päätynyt kehu ”Pyyhkii lattiaa Stieg Larssonilla” on jäänyt elävästi mieleeni. Ja niin se tekeekin, ainakin siinä mielessä, että Larssonin Millenium -trilogiasta minulle riitti ensimmäinen osa, tätä en jättäisi kesken, en sitten millään.

Unissakulkija jatkuu siitä, mihin Varistyttö päättyi. Ne kuuluvat elimellisesti yhteen eli tätä kirjaa, samoin kuin ei tätä arvosteluakaan, kannata lukea, mikäli Varistyttö on vielä lukematta. Teoksessa Victoria Bergmanin persoonat näyttäytyvät lukijalle entistä raivokkaammin samalla kun hänet traumatisoinut menneisyys avautuu yhä selkeämmin lukijan eteen. ”Itse hän on Matelija, joka tekee vain sitä miltä siitä tuntuu, ja Unissakulkija, joka näkee elämän kulkevan ohi tekemättä sille mitään. Matelija syö ja nukkuu ja Unissakulkija seisoo ulkopuolella ja katselee mitä Victorian muut osat tekevät puuttumatta asiaan. – – Sitten on Varistyttö, ja Victoria tietää, ettei sitä osaa voi ottaa pois hänestä. Varistyttöä ei voi hallita.” Victorian lisäksi tapaamme jälleen rikoskomisario Jeanette Kihlbergin kollegoineen sekä yksityisterapeutti Sofia Zetterlundin asiakkaineen. Tällä kertaa pikkupoikien raa’at murhat – jotka onneksi jätetään nyt vähemmälle – saavat rinnalleen liudan aikuisiin kohdistuneita hirmutöitä, niin iljettäviä, että jopa oikeuspatologi löytää itsensä kysymästä: miksi minä teen tätä työtä? Samalla Victoria versioineen ujuttautuu osaksi yhä useamman ihmisen elämää. Uhreja ja pahantekijöitä vilisee, henkilöhahmogalleria paisuu minun makuuni jopa tarpeettoman monilukuiseksi. Siinäpä oikeastaan se teoksen heikoin lenkki, enkä minä pahemmin muuta keksikään, mitä nyt sitten liiallinen epämiellyttävyyksien viljely. Lukekoon ken kykenee; suosittelen kaikesta huolimatta.

77697_1075139_jpg_296039v530x800Lopuksi on välttämätöntä viettää vielä tovi yksin teoksen kansikuvaa tarkastellen, niin inhottavan mielikuvan herättää tuokin ilmestys, niin irvokkaan vastaiskun alkuperäisideaalilleen. Jälleen on Carl Larsson, perhe-elämän, idyllin ja kodin kuvaaja, 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa ruotsalaiselle kansankodin ihanteelle perustan luonut kuvataiteilija päässyt kansikuvittajan kynsiin ja siinä missä Larssonin omakuva ”Peilin edessä” huokuu taiteellista tyyneyttä, ajaudutaan Unissakulkijan kansikuvassa täysin toisenlaiseen maailmaan. Jonnekin pimeään, jonnekin likaiseen. Kuten peiliin, myös menneisyyteen on joskus vaikea katsoa. Eikä näkymä aina ole todellinen, pikemminkin päin vastoin.

Varistyttö

indexErik Axl Sund: Kråkflickan 
Ordupplaget, 2010
Otava, 2014
Suom. Kari Koski

”Kerran muuan metsästäjä lähti viidakkoon ampuakseen apinan. Kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, hän meni suojaan puun taakse, kohotti kiväärinsä ja tähtäsi. Juuri kun hän oli painamaisillaan liipasinta, apina sanoi: ’Jos ammut minut, äitisi kuolee, ja jos annat olla, isäsi kuolee.’ Apina asettui paikalleen, mutusteli ruokaansa ja raapi itseään tyytyväisenä. Mitä sinä olisit tehnyt, jos olisit metsästäjä?”

Kuvittele eteesi tyhjä taulu. Kuvita se 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen sopivalla perheidyllillä, jossa lapset hymyilevät ja leikkivät äitinsä huoneessa. Nyt raatele tuo kauneus rumuudella; tee siitä inhottavin elementein kauhistuttava kokonaisuus, jossa ilo on vaihtunut suruun, pelkoon. Alat olla jo lähellä.

Mammas_och_småflickornas_rum_av_Carl_Larsson_1897Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja tällä kertaa annankin kuvakielen heti aluksi tehdä tehtävänsä. Kun oheista vuodelta 1897 peräisin olevaa Carl Larssonin vesivärimaalausta vertaa Varistyttö -teoksen kansikuvaan, pääsee kertaheitolla sukeltamaan syvälle siihen synkkyyteen, jonka seurassa on tähän lukuprosessiin ryhtyvän oltava valmis viettämään seuraavat nelisensataa sivua. Alkuperäismaalauksen idyllille voi heittää hyvästit; tuota valoa on turha tästä teoksesta lähteä etsimään – se ei loista edes tunnelin päässä.

Tällaiselle leijonanosan muille kuin dekkareille lukuajastaan omistavalle lukijalle Varistyttö oli oivallinen muistutus siitä, että näitäkin kannattaa silloin tällöin maistella. Tämä ainakin piti niin tiukasti epämiellyttävässä otteessaan, että sen käsistä laskeminen tuntui miltei mahdottomalta. Toisaalta samanaikaisesti näiden hirveyksien äärellä ei mitään olisi tehnyt mieluummin. Kauhistuttavan koukuttavaa. No, tiedossa on nykydekkareille ominaiseen tapaan trilogia ja jatkoa siis seuraa, hyvä niin.

Yksityisterapeutti Sofia Zetterlund saa asiakkaakseen isänsä hyväksikäytön seurauksena traumatisoituneen Victoria Bergmanin. Samanaikaisesti hänen vastaanotolleen ajautuu myös Samuel Bai, entinen lapsisotilas Sierra Leonesta. Samalla kun Victoria sekä Samuel pikku hiljaa avaavat terapeutilleen muistojensa arkkuja ja sitä myöten riisuutuvat suojakuoristaan pyytää rikoskomisario Jeanette Kihlberg Sofian apua. Pian Sofia huomaakin löytävänsä itsensä keskeltä kammottavaa rikosvyyhteä, jossa pikkupoikia toistensa jälkeen löytyy kidutettuina ja surmattuina ympäri Tukholmaa.

Erik Axl Sund, kirjailijanimimerkki, jonka taakse on kätkeytynyt ruotsalaisparivaljakko Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist, on kirjoittanut pelottavan avausosan palkittuun trilogiaan, joka kantaa Victoria Bergmanin nimeä. Itse pidin tästä kirjasta suunnattomasti. En niinkään sen kuvailemista hirmutöistä, vaan tavasta, jolla se oli kirjoitettu. Teoksessa psykologinen jännitys ja piinallisuus säilyttävät ensisijaisen asemansa alusta loppuun ja keskeiset henkilöhahmot kiedotaan trilleriin nerokkaasti ja ennalta-arvaamattomalla tavalla.

Ja se loppu: Lukijalle ei jätetä vaihtoehtoja, tätä on saatava lisää! Suosittelen.

Käen kutsu

kaen kutsuRobert Galbraith: The Cuckoo’s Calling
Sphere, 2013
Otava, 2013
Suom. Ilkka Rekiaro

Kuten Philip Teirin Talvisota -teoksen kohdalla tuli ilmi, olen tätä nykyä työni kautta osa Otavan Kirjaryhmää, joka tarkoittaa sitä, että saan silloin tällöin luettavakseni kirjan. Olen päättänyt, että nämä kirjat minä tulen lukemaan kiinnostuksen asteestani huolimatta. Tällä kertaa ryhmä lähestyy minua dekkarilla, olen siis mukavuusalueeni ulkopuolella – ja hyvä niin. Tätä juuri osittain rajoittunut ja kaavoihinsa kangistunut lukijaminäni silloin tällöin kaipaa, hienovaraista töytäisyä niin sanottujen varmojen valintojen ulkopuolelle.

Maailmankuulu brittikirjailijatar, Harry Potterin synnyttäjä ja sitä kautta yhden nykykirjallisuutemme suurimmista buumeista, velhohysterian, aikaansaaja J. K. Rowling on jälleen, runsas viisi vuotta Harry Potterin tarinan jälkeen, liittynyt julkaisevien kirjailijoiden piiriin. Viime vuonna ilmestynyt aikuisille suunnattu vaaleihin valmistautuvasta englantilaiskylästä kertova peribrittiläinen pikkukaupunkidraama Paikka vapaana saa nyt seuraajakseen annoksen rikoskirjallisuutta – peribrittiläistä, tottahan toki. Mutta palataanpa asiassa hieman taaksepäin, sinne erään (julkisen) salaisuuden alkulähteille. Huhtikuu 2013: ”Ex-sotilaspoliisi” Robert Galbraith julkaisee rikosromaanin nimeltä Cuckoo’s Calling. Heinäkuu 2013: J. K. Rowling myöntää kirjoittaneensa salanimellä tämän jo kehutun dekkarin. Kirjan myyntimenestys kasvaa äkkipäätään 150 prosenttia.

Ottamatta sen enempää kantaa paljastukseen vahvasti liitetystä mahdollisesta markkinatemppuilusta, totean ainoastaan, että itse en olisi halunnut tietää totuutta. On nimittäin niin, että Harry Potterini lukeneena, ja niistä suuresti nauttineena, en pystynyt tarttumaan tähän kirjaan ilman vahvoja ennakko-oletuksia, suuria odotuksia. Toki moni muukin loistavaksi todenneeni kirjailija on saanut minut odotuksen valtaan, mutta tämä oli toisenlaista, jopa manipuloivaa. Lisäksi on mainittava, että kesti hyvin pitkään, ennen kuin sain taotuksi päähäni, että mitään yliluonnollista tai ihmeellistä ei ole tulossa. On vain selvittämätön kuolema, lukuisa joukko henkilöhahmoja ja pitkällistä pohdintaa siitä, mitä ja miksi oikein tapahtui.

Käen kutsun paras anti sijoittuu sen alkupuolelle, osuuteen jossa kirjailija esittelee kaksi päähenkilöhahmoaan, yksityisetsivä Cormoran Striken sekä hänen apurinsa Robinin, ”tilapäisratkaisun”, jotka päätyvät selvittämään mallitytön putoamista parvekkeelta ja siitä johtunutta kuolemaa. Voinkin eittämättä todeta, että minulle kirjan hohto näyttäytyi juuri sen henkilöhahmojen muodossa, ei niinkään juonikuvioissa. Tässä vaiheessa onkin varmasti oikeudenmukaista mainita, että minä en ole dekkari-ihmisiä, en ollenkaan, mistä jo sinänsä voi tehdä sen johtopäätöksen, että kirjailijan on oltava taitava saadakseen minut viihtymään tämän tyyppisen ”pähkinän” parissa lähes 500 sivun ajan – lähes viihtymään.

Mielenkiintoisten henkilöhahmojen ohella haluan nostaa esiin tavan, jolla kirjailija esittelee lukijalle teoksen miljöön, saattelee hänet Lontooseen, sen pubeihin ja kaduille. Pisteet tästäkin.

Loppukaneettini olkoon siis kutakuinkin tällainen: suosittelen lukijoille, jotka pitävät perinteisestä ”kuka sen teki” -rikoskirjallisuudesta, jonka päämääränä ei ole verinen mässäily. Ilmiselvästi J. K. Rowling hallitsee tämänkin genren, en missään nimessä olisi halunnut jättää tarinaa kesken, mutta kuitenkin: kyllä velhot tekevät sen paljon paremmin; pitävät otteessaan.