Lakeuden kutsu

Lakeuden kutsuAntti Tuuri: Lakeuden kutsu 
Otava, 1997

Lakeuden kutsu, ensimmäinen Antti Tuurini, päätyi lukulamppuni alle siitä yksinkertaisesta syystä, että se on Finlandia-voittaja vuodelta 1997. Siitä, olisinko muuten Tuuriin tarttunut, en uskalla sanoa juuta enkä jaata, mutta luultavasti en ainakaan tästä teoksesta, sarjansa viimeisestä, olisi aloittanut. No, nyt on yksi Tuuri luettuna, voisin kuvitella, että melko tyypillinen sellainen.

Vielä Antti Tuurista, kirjallisuutemme elävästä klassikosta tietämättömille todettakoon, että tämä 71-vuotias kirjailija – koulutukseltaan diplomi-insinööri, kuten vast’ikään menehtynyt etunimikaimansa Antti Hyry – on kirjoittanut reilut nelisenkymmentä romaania sekä useita näytelmiä, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia ynnä kuunnelmia, mahtuu listalle muutama oopperalibrettokin. Vuodesta 1983 kokopäiväisenä kirjailijana toiminut Tuuri selittää tuotteliaisuuttaan sillä yksinkertaisella faktalla, että vapaana kirjailijana hän saa kirjoittaa myös lauantaisin, kun toisten on pidettävä vapaansa.

Lakeuden kutsu kertoo Erkki Hakalasta, miehestä joka mattokutomonsa kanssa hankaluuksiin ajauduttuaan on pakoillut kymmenen vuotta verottajaa Yhdysvalloissa, enemmän ja vähemmän päivänvaloa kestävää bisnestä sielläkin tehden. Nyt hän palaa takaisin Suomeen, kotikonnuilleen Pohjanmaan lakeuksille. Eletään 1990-luvun laman jälkeisiä vuosia, tarkemmin sanottuna yhtä päivää, heinäkuun yhdeksättätoista vuonna 1996. EU, euro, Mauno Koivisto ja Paavo Lipponen vilahtelevat puheenparressa. Amerikassa Erkin kanssa vain kääntymässä käynyt vaimo, Kaisu, on löytänyt rinnalleen lapualaisen, hankkinut tämän kanssa lapsenkin, mutta tästäkin suhteesta on tullut jo historiaa. Myös Erkillä on oma Amerikan aikansa naishistoria mutta siitä viis, Kaisu ja Erkki ovat yhä aviossa, molemmat tahoillaan halukkaita pelastamaan liittonsa.

Kuten sanottua Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani. Jo joitakin päiviä Suomessa viettänyt Erkki lipuu amerikanraudallaan kotitalonsa pihamaalle, kohtaa veljensä sekä tukun muita sukulaisiaan, lopulta vaimonsa, tyttärensä ja anoppinsakin, sekä sairaalassa makaavan äidin. Asioista, raskaistakin, puhutaan ja ei puhuta, Erkki itse jää mielestäni melko kasvottomaksi sivustaseuraajaksi, Amerikka ei avaudu. Mutta se ei taida ollakaan se tarkoitus, tarkoitus on selvittää menneisyys Suomessa, tehdä paluusta mahdollisuuksien mukaan pysyvää. Bisnesmies on tietysti yhä edelleen myös bisnesmies, kauppoja hierotaan, omaisuuksista kiistellään.

Sitä kuinka hyvin Lakeuden kutsu, kuusiosaisen Pohjanmaa-sarjan päätösromaani toimii itsenäisenä teoksena, on paha näin yhden osan lukeneena mennä sanomaan, mutta mielestäni se oli ihan hyvä, vaikka mainittavaa Antti Tuuri -kipinää se ei minussa sytyttänytkään. Sanotaan vaikka niin, että jos tämä sattuisi jäämään ainokaisekseni, en kutsuisi Tuuria huonoksi kirjailijaksi, en kuitenkaan erityisen mahtavaksikaan, vaan sellaiseksi mallikkaaksi, joka varmasti osaa ottaa yleisönsä. Ja arvostava sekä vankka kannattajakuntahan hänellä onkin.

Joka tapauksessa olen iloinen, että luin tämän kirjan, tutustuin Tuuriin ja hänen tyyliinsä, lakeuksiin ja ihmisiin niiden pinnalla – ja olenhan minä itsekin näitä lakeuksia hieman kokenut. Tuurin ilmaisu on miellyttävää, omalla tavallaan hilpeääkin, ilmassa vilahtelevat satiirin siemenet eivät takuulla jää huomaamatta, vaikka erityistä painoarvoa ne eivät saakaan. Ehkä tämä on muotoiltava niin, että Tuuri kirjoittaa tylsästä aiheesta – minun mielestäni – mukavasti soljuvan, helposti luettavan tarinan.

Jälleen siis yksi etappi Finlandia-vaellustani on jäänyt selän taakse. Ei se taipaleeni kirkkain tähti, mutta kuitenkin teos, joka mielestäni on helposti suositeltavissa, tietyntyyppisille lukijoille. Ehkä kuitenkin kannattaa aloittaa sieltä 1920-luvulta, Uudesta Jerusalemista, Pohjanmaa-sarjan ensihetkistä.

Mainokset

Naurava neitsyt : triptyykki

Naurava neitsytIrja Rane: Naurava neitsyt : triptyykki
WSOY, 1996

”Mutta kauneimmat ja kauheimmat olivat hänen kasvonsa. Sillä Neitsyt nauroi tavoitellessaan poikaansa. Ja Taivaallinen Jerusalem, joka leijui ylhäällä pilvissä, oli kadonnut autereeseen ja usvaan.”

Irja Ranen Nauravan neitsyen, Finlandia-voittajan vuodelta 1996, luettuani tunnen olevani vaikean äärellä, vaikka kuten olen useasti tullut todenneeksi, eivät nämä Finlandia-palkitut ainakaan tähän mennessä mitään rautalangasta väännettyjä ole olleet yksikään. Naurava neitsyt sijoittuu kuitenkin sinne haasteellisimpaan päähän – mitä tulee sekä otteessaan pitävyyteen että läpikotaiseen ymmärtämykseeni.

Teos on tpiptyykki käsittäen kolme erillistä tarinaa, jotka kuitenkin kaikki sitoutuvat tavalla tai toisella teoksen pääteemaan, Neitsyt Mariaan ja hänen ihmeitä tekevään kuvaansa.

Ensimmäinen, ja minusta ehkä mielenkiintoisin, on Nahkurinlesken kertomus, jossa nainen ottaa hoiviinsa puoliksi hukkuneen Johannes Lippaantekijän. Johannes on varustettu myös vääräuskoisten taidolla, kuvain maalaamisella ja tätä kautta Neitsyt Marian ihmeitä tekevä kuva saa alkunsa – ja leski lohduttoman loppunsa.

Toinen osa, Sihteeri Bartolomeuksen kertomus, on ensimmäisen kanssa samaan aikakauteen, keskiajalle, sijoittuva tarina orvosta, joka älynsä ansiosta kehittyy kirjurin apulaisesta ensimmäiseksi sihteeriksi. Matkoillaan myös Bartolomeus päätyy tuohon kirkkoon, kohtaa Neitsyen kuvan sekä keskeneräisenä että valmiina, ja vaikka Bartolomeus ei koskaan ole uskoaan valmis myöntämään, ei jälkimmäisestä kohtaamisesta voi väittää puuttuvan mystiikkaa. Tai naurua.

Kertomuksista kolmas, Rehtori Kleinin kertomus, sijoittuu kronologisesti kahta muuta huomattavasti myöhäisempään aikaan, 1930-luvulle. Sen minäkertoja tuntuisi elelevän jossakin päin Saksaa, muutamien kymmenten kilometrien päässä Neitsyen kappelista, kirkosta joka aikaa on tuhottu ja tuhoutunut, sodan murjoma. Mutta yhä siellä vain on Neitsyen kappeli ja Neitsyt maalauksessaan – ainakin sille tuulelle sattuessaan.

Hieman tarkemmin kyseessä olevaa teosta pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että se ei lopultakaan koskettanut minua sen suuremmin. Oikeastaan lesken kertomus oli ainoa, josta edes kiinnostuin. Toki tapa, jolla kirjailija punoo kertomukset yhtenäiseksi kokonaisuudeksi Neitsyen kuvan ympärille on hieno ja teema sinällään ainutlaatuinen. Mutta niin tai näin, tämä ei ollut minua varten. Finlandia-hiihtoni kuitenkin liikahti jälleen pykälän verran kohti vuosi vuodelta etääntyvää maalipistettään.

Suositus siis tällä kertaa vain Finlandian takia; ainakin Aki Kaurismäki, siis palkinnon tuonvuotinen valitsija on tykännyt – ja oma isoäitini.

Mestari : Eino Leinon elämä ja kuolema

championHannu Mäkelä: Mestari : Eino Leinon elämä ja kuolema
Otava, 1995

Vuosi 1925 on kääntynyt seuraavaan ja sairas, köyhä sekä nälkäinen kirjailija odottaa tiliään maksaakseen velkansa, erityisesti sen L. Onervan osuuden. Näin alkaa Hannu Mäkelän teos Mestari, jossa pääsemme tekemään reilun 500 sivun mittaisen matkan yhden maamme merkittävimpien kirjailijoiden pään sisään. Kyseessä on Finlandia-voittaja vuodelta 1995.

Kuten te, jotka olette kirjoittamisiani aikojen saatossa seurailleet tiedätte, olen ottanut haasteekseni läpilukea fiktiiviset Finlandia-voittajat. Matka on tähän mennessä ollut melko mieletön; kaksitoista antoisaa pysähdystä, varmasti yksi lukijanelämäni parhaita päätöksiä. Mutta joka tapauksessa haluan olla suora: Tämä kahdestoista matkalleni osunut etappi oli tähän mennessä se haastavin, osittain jopa eräänlaista rimpuilua, lukemista jolle toisissa tilanteissa en enää alistu, jätän kesken. Mutta Finlandia-hiihdossani en anna periksi, sivakoin loppuun, tuli mitä tuli.

Missään nimessä edellä kirjoitettu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin totaalituomitsemassa Mäkelän työtä, ei, hienohan se on, aikalaiskieline kaikkineen. Mutta hiukan pitkältä tämä tuntui, juuri sillä tavalla pitkästyttävältä kuin nämä tajunnanvirtaromaanit silloin tällöin tapaavat tuntua. Haikailua ja kaipailua.

Lähdemme Eino Leinon matkaan hänen sairasvuoteeltaan. Miehen kunto on heikko – tulihan tästä lopulta se kuolinvuodekin – mutta uskoa riittää, niin paranemiseen kuin uusiin hankkeisiinkin, teoksiin ja taloon. Sinne me kuitenkin lopulta hänet jätämmekin makaamaan, ei hän enää noussut, ei parantunut, kuoli vain 47 vuotiaana. Mutta väliin mahtuu paljon, kokonainen elämä. Ja sen Mäkelä teoksessaan kuvaa, Leinon sanoin, Leinon tuntein. Tämän Mäkelä tekee taidokkaasti, solahtaa Leinon sisuksiin, joka sanan voisi uskoa runoilijan omaksi.

Hetkittäisistä tylsistyneisyyden tunteistani huolimatta jatkan kirjoitelmaani positiivisin sävyin: Ennen Mestaria Eino Leino oli minulle tuntematon; toki hänen tuotantoaan tunsin jonkin verran, mutta mies itse, hänestä en tiennyt oikeastaan mitään. Nyt tiedän. Samoin koin mielenkiintoiseksi tutustua runoilijan elinpiiriin, johon tuntui kuuluvan koko aikansa taiteilijakaarti: L. Onerva, Kallas, Sibelius, Vallgren, Madetoja, Gallén, joitakin mainitakseni. Toki on yritettävä pitää mielessä, että teos kuitenkin on romaani, fiktiota, mutta joka tapauksessa uskon, että näin se pitkälti on mennyt ihan ”oikeassakin” elämässä. Niin Leinon naisasiat, hänen kolme avioliittoaan ja kiemurainen suhteensa L. Onervaan kuin aikansa ulkomailla tulevat hyvin kuvatuiksi, samoin hänen kipuilunsa köyhyyden ja taiteilijuuden maailmassa, hänen paheksututkin elintapansa. Sillä vaikka Leinolle ympäröivä maailma ei yhtä julma kuin esimerkiksi Aleksis Kivelle ollutkaan, saipa hän hiukan jopa makustella menestystään, nosti perinteiseen tapaan vasta kuolema hänet lopulliselle jalustalleen.

Entäpä Mestari sitten? Tuo loppuunhiomaton teos, jonka mukaan Mäkelä on romaaninsa nimennyt, kulkee alusta loppuun taustalla, ehkä jääden tarkoituksellisestikin tietynlaiseen hämäryyteen. Sen kohtalo ei selviä, eräänlainen mysteerius jää sen ylle leijumaan.

Kaiken kaikkiaan päädyn varovasti suosittelemaan teosta; tajunnanvirtalukijoille, 1800- ja 1900-lukujen suomalaisesta kulttuurimaailmasta kiinnostuneille, Finlandia-haukoille, muillekin pitkäjänteisille lukijoille.

P.S. Jos tämä sukellus Eino Leinon pään sisään ei vielä riitä, Hannu Mäkelä tarjoilee käsittääkseni saman tyyppisen mahdollisuuden teoksessaan Kivi vuodelta 2010. Eikä liene epäselvää, kenet tuolloin keskiöstä kohtaammekaan.

Tuomari Müller, hieno mies

1167_takapiru-2-2-2_2014101418505Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies 
WSOY, 1994

Taipaleeni Finlandia-voittajien parissa on jälleen askeleen pidempi – ja monisyisempi. Vietettyäni viimeiset 441 kaunokirjallista sivuani Eeva Joenpellon parissa, en voi muuta kuin jälleen kerran todeta, kuinka edellisistä poikkeaville vesille voittaja minut viekään. Hyvästi runous ja lyyriset lauseet, hyvästi postmodernismin tuoksu, erikoiset ilmaukset sekä toden ja epätoden rajamaa, nyt kerrotaan kiven kovaa, kirjoitetaan tinkimätöntä proosaa, vailla sen kummempia kommenvenkkeja.

Vaikka edellä kirjoitettu ei välttämättä sen puolesta puhukaan, koin kuitenkin viihtyväni Tuomari Müllerin parissa, suurimmilta osin. Täytyy tästä huolimatta myöntää, että ehkä tämä oli Finlandia-voittajista tähän mennessä se vähiten ajatuksia herättänyt, se tavallisin, paikka paikoin hieman tylsistyttäväkin. Se, jonka kohdalla ansaittu palkinto jonkin verran kummaksuttaa.

Tuomari Müller, hieno mies sijoittuu kolmisenkymmentä romaania kirjoittaneen Eeva Joenpellon (1921-2004) kirjallisen uran iltahämäriin, jonka jälkeen hän julkaisi enää yhden teoksen. Nimensä mukaisesti romaani kertoo tuomari Gösta Mülleristä, hänen yksinäisestä, puolittain orvosta lapsuudestaan, nuoruudestaan, avioliitoistaan ja urastaan. Mutta kuitenkin, enemmän kuin Göstan tarina, tämä on Meeri Müllerin, hänen järjestyksessään toisen vaimonsa, tarina. Teoksella on jollakin tapaa alusta loppuun Meeri Müllerin ääni, huolimatta siitä, että Meeri on vain yksi monista hahmoista sen monipuolisessa henkilökavalkadissa. Sen sävy on mielestäni kirpeä, jotenkin kyllästynyt ja tyytymätön, sellainen väärinkohdellun leskirouvan oloinen.

Sen lisäksi että teos johdattaa lukijan läpi tuomari Müllerin elämän, se kuvaa hyvin myös ihmisiä hänen ympärillään: isää, elinikäistä ystävää, kahta vaimoa, veljen tytärtä sekä ammatin myötä hänen tielleen sattuneita, pyrkyreitä ja pettureita. Henkilökuvaukset ovat mielenkiintoisia, kuten koko tarinakin, tarina yhdestä maineesta, jonka hienouden pikkukaupungin poliittinen peli silmäätekevine sieluineen on yrittänyt mustata ja jonka vihainen leski on päättänyt palauttaa. Jokainen päättäköön itse, hyväksyäkö rouvan toimintaa vai ei. Lisäksi teos herättää pohtimaan rahan valtavaa vaikutusta, sitä kuinka turmiolliseksi rahan rinnalla kuljettu tie voikaan osoittautua.

Eeva Joenpeltoa tämän paremmin tuntematta olisin valmis yhtymään määrittelyyn hänestä vahvojen naisten kuvaajana. Mutta tiedä häntä, Joenpelto itse kun ei ollut valmis tätä allekirjoittamaan. Joka tapauksessa jälleen tarttumisen arvoinen Finlandia-voittaja.

Alkutuuli

indexBo Carpelan: Urwind
Schildt, 1993
Otava, 1993
Käsikirjoituksesta suom. Kyllikki Härkäpää

”Kohta on talvi, ja yhden pihapuun latvassa kieppuu tulipunainen lehti, kieppuu tuulessa jota ei huomaa kukaan paitsi puu: pieni viiri siinä yrittää sisukkaasti pidellä kiinni, järjenvastaisena ja hullunkurisena. – – Antikvariaatin lämpöpatteri lakkoilee, asiakkaiden suusta nousee huuru, he pakenevat viluisten kirjojensa kanssa sulattelemaan niitä kotona, katsomaan miten kieli vähitellen alkaa hehkua.”

Tämä kirja on yhtä kuin yksi vuosi. Ja yksi elämä. Se on lyyrinen taival talvesta talveen, nuoruudesta vanhuuteen. Läpi muistojen, rakkauksien ja unelmien, kirjojen, kirjainten virran. Alkutuuli on romaani, jolla Bo Carpelan (1926-2011) saavutti vuonna 1993 ensimmäisen Finlandia-palkintonsa. Toinen tuli vuonna 2005 teoksesta Berg (Kesän varjot) tehden näin Carpelanista ensimmäisen kaksi kertaa Finlandia-palkinnon vastaanottaneen kirjailijan.

Kaksi Finlandia-palkintoa, neljä valtion kirjallisuuspalkintoa, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto ynnä monia muita; käsittelyssä tuntuisi olevan laatutekijä, ainakin mikäli saavutettujen meriittien perusteella punnitaan. Ja onhan tämä sitä, laatua: kaunista ja runsasta kieltä, tanssia mielikuvituksen ja todellisuuden rajapinnalla, sukellusta unenomaiseen maailmaan, tuttuun ja tuntemattomaan. Tämä yritykseni kuvata Bo Carpelanin rinnalla juuri läpikäymäni kirjallisen matkan synnyttämiä tunteita ei luonnollisestikaan ole kattava, kokeehan tämän tyyppiset asiat jokainen tavallaan. Senpä vuoksi en tällä saralla pyrikään analysoimaan teosta enempää, lukekoot halukkaat itse; Carpelanin tyyli saattaa hyvinkin viedä mukanaan.

Mikäli Carpelanin matkaan päättää lähteä, on tiedossa helsinkiläistunnelmia 1940-luvulta lähtien. Keskiössä on perhe Urwind, ”alkutuuli”, tarkemmin Daniel, isänsä jalanjäljissä kulkeva antikvariaatin pitäjä.

”Kesällä kirjat ovat aina tavallista pidättyvämpiä, tuntuvat melkein tarpeettomilta. Syksyllä ne alkavat elää ja löytävät luonnollisen lukupimeytensä.”

Mielestäni juuri tämä antikvariaatti onkin romaanin kuvaamista paikoista se ihastuttavin, pieni, hämyisä ja omistajansa näköinen, hänen piilopaikkansa. Toki on sitten myös kerrostaloasunto Helsingissä, naapureineen kaikkineen, mutta ei se ole sama, antikvariaatti on sydämen koti. Sinne isä pakeni sodan haavoja, sinne Daniel yksinäisyyttä. Sillä samalla, kun teos läpikäy Danielin elettyä elämää, se läpikäy erityisesti erästä vuotta. Vuotta, jonka hänen vaimonsa Maria vietti Yhdysvalloissa, Daniel kotikaupungissa, odotellen ja ajatellen: palaako Maria vai eikö hän palaa?

Koska Carpelan kirjoittaa niin laveasti ja lyyrisesti, ei jokaiseen sanaan kannata takertua, vaan pikemminkin antautua kirjainten vietäväksi, heittäytyä tarinaan, joka näin avautuu pikku hiljaa, varovasti. Jokaiselle ehkä hieman eri tavalla, eihän siinä ”oikeaa” juonta oikeastaan olekaan.

Bo Carpelanin ensimmäisen Finlandia-palkitun luettuani pysyttelen yhä mielipiteessäni: Finlandia-palkintoa ei voiteta tavanomaisuudella, mutta taidolla. Näin yhden lukunäytteen perusteella Carpelan vaikuttaisi mieheltä, jolla sanansäilä oli hallussa ja Kyllikki Härkäpään taidokkaasta suomennoksesta huolimatta harmittaa kovasti, että ruotsinkielentaitoni ei riitä teoksen alkukieliseen läpilukemiseen.

Niin tai näin, Finlandia-hiihto on kyllä hieno laji!

Matemaattisia olioita tai jaettuja unia

1384Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia 
WSOY, 1992

”Yhä kysyn: Kuinka olemme olemassa me? Me, jotka olemme sekä näkyviä että näkymättömiä? Mitä todellisuusastetta me edustamme? Onko se aina sama vai siirtyykö se toisinaan ilman että itse havaitsemme sitä? Kuinka riippumattomia ja kuinka riippuvaisia me olemme? Ja miten me voimme koskaan lakata olemasta? – – Mutta ehkä minäkin olen jo jotain muuta? Ehkä minun ei tarvitse aina olla minä… Niin, minä vaihdun, minäkin tulen kerran olemaan toinen, aivan toisenlainen kuin nyt. Sitä minää ei kukaan vielä tunne eikä se itsekään tunne itseään. Mikä helpotus se tuleekaan olemaan…”

Jälleen yksi suksenmitta kohti kirjallista sinivalkoista päämäärääni, Finlandia-voittajien läpilukemista, on taittunut. Ollaan vuodessa 1992. Kirjailija on Leena Krohn, teos Matemaattisia olioita tai jaettuja unia, ei mikään kaikista helpoin rasti – kuten jo nimenkin perusteella sallinette olettaa. Mutta melko mielenkiintoinen kuitenkin, paikka paikoin juuri sitä tasoa, jota palkitulta esseenovellikokoelmalta uskaltaakin odottaa. Paikka paikoin.

Ehkä juuri nimestään johtuen odotukseni olivat korkealla, toki myös ajatus esseenovelleista kiehtoi, ja saavutettu Finlandia. Viimeksimainitusta todettakoon kuitenkin, että tähänastisella taipaleellani olen oppinut ainakin yhden asian: Finlandia-palkinto on yhtä kuin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa – joskaan 1980- ja 1990-lukujen kirjallisuutta arvioitaessa ei milloinkaan pidä unohtaa aikakautta vahvasti leimaavaa kirjallista suuntausta, postmodernismia. Tämän teoksen kohdalla postmodernismin tuoksua ei voi ohittaa; aikakaudelle tyypilliset keinotekoisuuden korostus, todellisuuden ja fiktion sekoittaminen, leikillisyys – joku voisi sanoa jopa arveluttavissa tilanteissa – sekä sirpaleisuus, johon toki kirjan novellimuotoisuudella on runsaasti vaikutusta, ovat vahvasti läsnä.

Teoksen kaksitoista novellia muodostavat kokonaisuuden, jonka ydinkysymykseksi nostaisin olemassaolon ihmeellisyyksineen: miten me eroamme muista, ”olioista”, entä oma nykyinen olemisemme menneestä, mitä eroa on aineellisella ja henkisellä jatkuvuudella ja missä kulkee todellisuuden ja unimaailman raja. Onko mahdollista nähdä, kun elämä katoaa kuolevan kasvoilta ja kuinka pelottava onkaan ruumiillistunut Kuolema keskuudessamme? Entäpä aavekipuilu? Ollaan siis maailmassa, jossa kukaan ei tunne totuutta. Ei ole faktaa, ei selviä rajoja, vain olettamuksia, epäilyksiä. Mielenkiintoista.

Finlandia-haasteeni myötä olen jälleen lukenut teoksen, joka muuten olisi suurella todennäköisyydellä jäänyt lukematta. Leena Krohnista löysin kirjailijan, johon haluan mahdollisesti tutustua tarkemmin. Mitä tähän kokoelmaan tulee pidin sen sisällöstä vaihtelevasti; osittain viehätyin sen ideoista ja ajatuksista, osittain menetin mielenkiintoni jo näinkin lyhyiden tarinoiden kohdalla, syynä usein silkka ymmärtämättömyys ja tästä johtuva nöyryyttävyyden tunne. Hyvistä yksi oli kuitenkin ylitse muiden, toisista pitkälti poikkeava Häävieraat, jonka moraliteetteja pohdiskeleva asettelu vaikutti minuun sangen ajatuksia herättävällä tavoin. Onko etiikalla ja etiketillä jokin yhteys, onko kannibalismi aina pahasta, entä murha? Onko vain tyhmää ja itsetuhoista pelastaa hukkuva, tuntematon koira?

Mikäli yliluonnollinen tai olemassaolo ylipäätään kiinnostavat, eivätkä kirjalliset haasteet pelota, suosittelen. Tällaista ajatuksia herättävää lipuilua unen ja  toden rajamailla kannattaa silloin tällöin suosia. Se voi olla vain veteen piirretty viiva, tämä kaikki.

Elävien kirjoissa : myöhempien aikojen historia, lyhyt oppimäärä

0390b0d69a2eb9d575374ad373486-origArto Melleri: Elävien kirjoissa : myöhempien aikojen historia, lyhyt oppimäärä
Otava, 1991

Imperfekti tekee kipeää.

Pala purtavaksi; melko rosoinen, ei ihan helposti käsiteltävissä, saati nieltävissä. Mutta yritettävä on, sanotaanko vaikka nimeen Finlandia-hiihtoni.

Arto Mellerin Finlandia-palkinnolla vuonna 1991 huomioitu runokokoelma Elävien kirjoissa on monisyistä luettavaa. Se on toisaalta aikansa lapsi, toisaalta täysin aikakäsityksen ulkopuolella. Luettavissa ovat poliittiset tuulahdukset siinä missä täysin yhteiskunnallisten asioiden ulottumattomiin lukeutuvat tunnontuskat, yksinäisyys, yksipuolinen tai petetty rakkaus, kuolema.

Ääneen pääsevät niin eksynyt maalaispoika, uusperheen isä, pelokas pyhäkoululammas kuin – ehkä ”hauskimpana” kaikista – Rouva Kananpaska, elämäänsä kyllästynyt utelias seinänaapuri. Joka tapauksessa alati olen aistivinani runoilijan läsnäolon: kaupunkien kaduilla, suviseuroissa, hämyisissä kapakoissa, aurinkoisilla uimarannoilla, kaksoisvuoteessa selät vastakkain toisen kanssa valveilla. Runoilijan persoonaa, toisin kuin prosaistin, on toki yleisesti ottaenkaan vaikea lähteä totaalisesti riipimään irti hänen (hengen)tuotoksestaan, mutta tästä kokoelmasta huomasin erityisen usein tekeväni juuri sen kirjoittajaan viittaavia reunamerkintöjä: lestadiolaisperheen poika, Kekkosen kauden kasvatti, yksinäisyyttään ja eristäytyneisyyttään korostanut henkilö, joka tunnettiin taiteellisesta, alkoholinhuuruisesta elämästään ja jota Melleriä runokeikoilla säestänyt Pekka Reckhardt varmasti aiheesta luonnehti sanoin ”koko kansan kemiallinen hörhö ja klovni”.

Kuuntelen heitä [kuolleita ja unohdettuja runoilijoita],
mustepulloon hukuttautuneita
murtuneen tinakynän ritareita – –
Sinä olet yksi meistä,
samalla vaskoolilla
kapakoiden sorinasta
huuhtomassa ymmärryksen harvinaista kultaa, – –

Tämä kokoelma aukeaa kerta kerralta lukijalleen enemmän. Sen myötä olen löytänyt aiemmin itselleni melko tuntemattoman tekijän, miehen joka valitettavasti poistui keskuudestamme jo lähes vuosikymmen sitten, vain 48 vuoden iässä. Finlandia-palkinnon tuohon astisen historian saajista hän oli nuorin ja samalla kohutuin. Mellerin palkitsemiselle riitti sekä vastustajia että puolustajia. Niin tai näin, sen koommin emme runoteoksia ole tältä listalta löytäneet, runoteokset nimittäin kohun myötä rajattiin kilpailun ulkopuolelle. Valitettavasti.

Taiteilijasieluinen hörhö ja boheemi, aivan varmasti, mutta samalla myös ilmiömäinen sekä monipuolinen kirjoittaja, jonka ensimmäinen pienoisromaani Meno-paluu ilmestyi jo vuonna 1970. Ensimmäinen runoteos Schlaageriseppele julkaistiin vuonna 1978. Sen myötä vain 22-vuotiaasta Melleristä tehtiin sukupolvensa johtava runoilijanimi. Elävien kirjoissa on hänen seitsemäs runokokoelmansa. Yhteensä tuohon mennessä hänen uransa käsitti jo kaksikymmentä julkaistua nimikettä, runojen ohella näytelmiä, novelleja ja kertomuksia, yhden romaaninkin. Ei hullummin 35-vuotiaaksi.

Suosittelen hyppyä historiaan, lähelle ja kauas.