Säädyllinen ainesosa; Sinun jälkeesi, Max

1156Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Teos, 2016

Ensimmäisen Leena Parkkiseni luettuani olin lähestulkoon häkeltynyt. Kyseessä oli kirjailijan esikoisteos Sinun jälkeesi, Max – tuolloinen arvioni alla – jonka niin ikään Helsingin Sanomat palkitsi vuoden 2009 parhaana suomenkielisenä esikoisena. ”Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma.” kirjoitin teoksen juuri lukeneena. Omien sanojeni mukaan Sinun jälkeesi, Max myös avasi silmäni suhtautumaan oikein noihin nykylääketieteen johdosta miltei kadonneisiin kummajaisiin, siamilaisiin kaksosiin. Suuria sanoja siis. Mutta nuo sanat eivät vieläkään tunnu liioittelulta, muistan yhä teoksessa vallinneen tunnelman ja olisin valmis suosittelemaan sitä lähes kenelle tahansa, aikuiselle lukijalle.

Säädyllisen ainesosan kohdalla odotukseni olivat edellä mainitusta johtuen korkealla. Koska tahtotilani, mitä lukemiseen tulee, on pysytellä etukäteen täysin tietämättömänä, nousee mieleeni suuri kysymysmerkki, kun avaan kirjan, jonka ensimmäiset lehdet on kuvitettu lähinnä asein ja ruoka-ainein, säilyketölkistä kurkistaa Hitler. Nimi taas tuo mieleen kotimaisen klassikon; olemmeko kenties kuitenkin raastavan rakkaustarinan äärellä, mietin viitaten Helvi Hämäläisen yhtä lailla ”säädylliseen” murhenäytelmään…

Nyt Säädyllisen ainesosan luettuani olen yhä edelleen pikku hiukkasen ihmeissäni – ja samalla vaikutuksissani. Kahden luetun teoksen perusteella  olen yhä samaa mieltä; Leena Parkkinen osaa pitää otteessaan, vangita lukijan tunnelmaan, laskea ulos vasta, kun viimeinenkin kivi tieltä on raivattu, viimeinenkin sivu käännetty. 1950-luvun Helsinki herää henkiin, seurapiirijuhlien coctailit maistuvat kielellä, blinit, viiriäisenmunat ja skonssit miltei maisteltavissa nekin. Mutta sittenkin, huolimatta kaikesta tästä erinomaisuudesta, itse tarina jätti minut jollakin tapaa kylmäksi. Aiheena aikakautensa kielletty tapa rakastaa, naisten välisesti, sekä miljöönä edesmennyt Helsinki, kustannusmaailma, kiinnostivat kovasti. Samoin se tapa, jolla kirjailija pikku hiljaa avaa päähenkilöhahmojensa menneisyyttä, johdattaen lukijan tossunalisen pikkurouvan matkassa kustannusmaailmaan ja jonnekin vieläkin syvemmälle, vakoilun ja salailun valtakuntaan. Mutta joka tapauksessa jotakin jäin tarinassa kaipaamaan ja jotenkin sen lopullinen sanoma jäi ulottumattomilleni; en tiedä oliko tämä kuitenkaan kunnollinen rakkaustarina vai pitäisikö teos mieltää enemmänkin vakoilujutuksi, kuten sen viimeiset sivut mielestäni antavat ymmärtää. Tuosta siis se kysymysmerkki.

Mutta lyhyesti juoneen johdatellakseni: On nuori naimisissa oleva nainen, pikkukaupungista Helsinkiin juuri muuttanut, ja yläkerran moderni ja mielenkiintoinen maailmannainen. On ainakin yksipuolista rakkautta heidän välillään ja sitten on tehtäviä, salaisia vakoilujuttuja. Lisäksi on iso kasa kirjeitä ja lopulta toisenlainen totuus. On paljon ruokaa ja tarinoita ruokien takaa, salattuja merkityksiä, metaforia.

En oikein taida osata kirjoittaa tästä kirjasta, mutta lukekaa se itse, se antaa varmasti jokaiselle jotakin. Itse arvostan Parkkista kirjailijana erittäin paljon, tunnelmakirjailijana vailla vertaa.

2052_Sinun jalkeesi MaxLeena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max 
Teos, 2009

Isaac ja Max, siamilaiset kaksoset, syntyvät Saksassa vuonna 1900. Tämä on Isaacin tarina, kertomus elämästä, jota ympäröivät ihmeelliset ihmiset. Suuren osan lyhyestä elämästään veljekset viettävät sirkuksissa ympäri Eurooppaa. Niissä he kohtaavat oman elämänsä taiteilijoita, muita kummallisuuksia, jotka ovat Isaacin ja Maxin tavoin sopeutuneet elämäänsä ”tavallisten” – veljesten terminologiaa mukaillakseni ”puolikkaiden” – ihmisten sallittujen katseiden alaisina.

Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma. Sitä lukiessani näin näytöksiä, jouduin kohtaamaan monta ennenaikaista kuolemaa ja usein tuntui, kuin kävelisin Helsingin katuja 1900-luvun alkupuolella. Eipä siis ihme, että Helsingin Sanomat luovutti Leena Parkkiselle kirjallisuuspalkintonsa vuoden 2009 parhaasta suomenkielisestä esikoisteoksesta. Vasta kirjan luettuani ymmärsin, kuinka väärin olin aiemmin suhtautunut siamilaisiin kaksosiin, jotka tosin nykylääketieteen johdosta ovat miltei kadonneet. Todellisuudessa heitä yhdistävät vain fyysiset tekijät. Tunteidensa ja valintojensa kanssa he ovat aivan kuten muutkin; toisinaan niin kovin yksin ja yksinäisiä.

”Minä olen Isaac. Sain nimeni kymmenenvuotiaana bulgarialaiselta tiikerinkesyttäjältä, joka oli ensimmäinen rakastajattareni. Olen nukkunut joka ikisen yöni veljeni vieressä. Milloin perunasäkeistä kyhätyissä kasoissa, milloin bordellin takahuoneessa tai 60 dollarin käsinkirjailluissa lakanoissa. Maxin hyvä puoli on, että hän kuorsaa vain sunnuntaisin. Huono puoli että hän juo ja meillä on yhteinen maksa.”

Lopulta vuonna 1932, kun kaikki lähenee loppuaan, he eivät kuitenkaan voi taistella yhteistä kohtaloaan vastaan.

”Tänä yönä joku kulkee Maxin ja minun välistä. Ensimmäistä kertaa en tunne hänen rintansa kohoavan minun hengitykseni tahdissa. – – Veljeni on kuollut. Ilma tiivistyy huoneessamme jokaisella hengenvedolla ja veljeni Max on kuollut. – – Makaamme vierekkäin hotellihuoneen sängyllä. Käperryn veljeni ruumiin lämpöön. Pian yhteiset elimemme lakkaavat toimimasta ja silloin minä kuolen.”

Mainokset

Valkoinen elefantti

db30188c8171945bb1c90d20429e52dfElif Shafak: The Architect’s Apprentice 
Viking, 2014
Gummerus, 2016
Suom. Maria Erämaja

Turkkilainen Elif Shafak, yksi luottokirjailijoistani, on jälleen irti. Sanon näin monestakin syystä; ensinnä sen takia, että tätä kotimaassaan kiisteltyä, jopa syytteeseen ”turkkilaisuuden loukkaamisesta” urallaan edennyttä kirjailijatarta ei tunneta sievistelijänä tai rankkojenkaan totuuksien siloittelijana. Pikemminkin päinvastoin: kansanmurha on kansanmurha ja kunniamurha on kunniamurha. Toiseksi pidän Shafakia irtipäästettynä siitä syystä, että todella nautin hänen teoksistaan, jotka vievät sanalla sanoen mukanaan. Hänen kerrontaansa jotenkin imeytyy, niiden maisemia ei tahdo saada silmistään. Mutta sellainen se Istanbul on, uskomattoman ihastuttava, suorastaan henkeäsalpaava.

Fakta siis on, että vaikka Shafak kirjoittaakin tematiikaltaan sangen laajaskaalaisesti, yksi asia on ja pysyy. Tuo asia on Istanbul, kaupunki jota oikeastaan voisikin pitää yhtenä hänen teostensa päähenkilöhahmoista. Kaupungissa vierailleena ja siihen yltiöpäisesti ihastuneena pidän tätä erittäin positiivisena. Eikä Shafak suinkaan ole asiassaan ainokainen, totean, ja viittaan Orhan Pamukiin, toiseen vähintäänkin yhtä mahtavaan Istanbul-kuvaajaan.

Tällä kertaa lähdemme Shafakin vanavedessä 1500-luvun Istanbuliin, sinne suurten osmanisulttaanien ja mahtavien moskeijoiden, salattujen haaremien maailmaan. Matkaoppaanamme toimii nuori – tai alussa nuori, lopussa hyvin vanha – intialaispoika Jahan, jonka elämästä pääsemme tämän teoksen myötä osallisiksi. Vaatimattomista oloista elämään ponnistava Jahan päätyy sattuman kautta sulttaanin elefantinhoitajaksi ja siinä sivussa yhdeksi hovin pääarkkitehdin neljästä oppipojasta punnittuaan varkauden polun ja opintien välillä, etsittyään itseään tällä tavoin. Kielletty ja epätoivoinen rakkaus sulttaanin tyttäreen leimaa Jahanin elämää miltei alusta loppuun, samoin kuin omalaatuinen ja sitäkin tärkeämpi ystävyys hoidokkiinsa, valkoiseen elefanttiin. Keskeistä roolia Jahanin elämässä näyttelee myös suhde opettajaan, mestari Sinaniin, sekä tämän muihin oppipoikiin. Näiden suhteiden pohjalta muodostuu teos, jonka mielenkiintoisuus on jälleen omaa luokkaansa – miltei koko ajan.

Jotakin korjattavaakin kuitenkin löytyy. Teoksen alku ja loppu ovat täyttä tekstiä, sellaista josta ei tahtoisi menettää kirjaintakaan, mutta jossakin puolivälin tienoilla esiin hiipii ajatus, että ehkä pientä tiivistämisen varaa olisi ollut. Liki 600-sivuinen mahtiteos uhkaa ajoittain luisua tarinaa laimentavaan pitkitykseen. Ehkä muutaman rakennusprojektin olisi voinut rohkeasti riisua, muutaman pinnalliseksi jääneen ihmiskohtalon jättää kertomatta. Joka tapauksessa Shafakin tapa yhdistellä todellisia historiallisia henkilöitä, kuten mestari Sinan, ja tapahtumia fiktioon on mielestäni moitteetonta ja vakuuttaa lukijan niin kirjailijan historian tuntemuksesta kuin hänen tarinankerronnallisista kyvyistäänkin. Mielikuvitus ja todellisuus kohtaavat parhaalla mahdollisella tavalla. Ja vielä kun on henkilökohtaista tuntumaa kirjassa kuvailtuihin arkkitehtonisiin jättiläisiin, on lukunautinto taattu. Välillä tosin kirja sai toivomaan, että matkustaisin sen maisemiin vasta nyt sen luettuani, mutta eihän sitä koskaan tiedä – josko vielä joskus, kun maailmantilanne antaa taas myötä. No, onneksi ainakin kirjat antavat mahdollisuuden matkailuun.

Loppukaneettina siis: Lukekaa tämä värikkyydessä kylpevä elämäntarina, vahva romaani, joka jälleen kerran osoittaa, että Elif Shafak on todella ansainnut paikkansa luottokirjailijoideni listalla.

Norma

normaSofi Oksanen: Norma 
Like, 2015

”Tervetuloa Norma Rossin ihmeelliseen maailmaan!”

On vaikea yrittää keksiä parempaa lausetta tätä kirjoitelmaa aloittamaan, niin todella ihmeellinen ihminen Norma Ross on. Sellainen kuin oli joskus aiemmin joku toinenkin, sellainen luonnonoikku, salailuun ja yksineloon tuomittu.

Koettuani suoranaisia epätoivon hetkiä kirjailijattaren edellisen teoksen, Kun kyyhkyset katosivat kanssa, Norma edusti jälleen kirjallisuutta, johon olen Sofi Oksasen nimen tottunut yhdistämään. Se on kirjallisuutta jota minä rakastan; kielellisesti viettelevää, juonellisesti nerokasta ja tunteellisesti riipaisevaa, tarinaa joka ei kohtele henkilöhahmojaan silkkihansikkain. Sillä maailma on julma, tai ainakin Sofi Oksasen maailma on. Tätä kaikkea oli myös tarina kadonneista kyyhkysistä, mutta vaikeaselkoisemmin – liian vaikeasti – kirjoitettuna. Edellisestä kokemuksestani johtuen lähdin Norman matkaan hieman varpaillani, mutta jo alkumetreiltä lähtien tunsin tulleeni kotiin. Se kirjoittajan ääni, jota minä rakastan, ja joka kaikesta huolimatta oli Kyyhkysissäkin paikallaan, oli täällä taas, vaikkakin aivan uusille aalloille säädettynä. Sain jotakin, mitä en olisi ikinä osannut odottaa.

Koska kirjallisuuden suhteen pyrin ennen omakohtaista arviotani pitämään itseni tiukasti pimennossa, mitä muiden mielipiteisiin tulee, en tälläkään kertaa ollut luonut silmäystäkään teosta käsitteleviin teksteihin. Korviini oli kuitenkin kantautunut termi rikosromaani. Ei olisi juolahtanut minulle mieleen; ei vaikka tarinassa oma jännityksensä onkin. Olen myös työni kautta joutunut todistamaan, että en ehkä ollut ainoa, joka pelästyi Kyyhkysten vaativaa juonenkehittelyä. Mutta kaikille teille, jotka vielä emmitte, uskaltanetteko astua Norma Rossin maailmaan: Uskaltakaa, tällaista tarinaa harvemmin, jos koskaan, kuulee.

Norma on romaani, jonka lukeminen on mielestäni parasta aloittaa puhtaalta pöydältä. Näin sen yllättävyys pääsee parhaiten oikeuksiinsa ja näinpä myös minun on vaikea kirjoittaa siitä kovinkaan laveasti. Jotakin kuitenkin: Norma on tarina nuoresta naisesta ja hänen erikoisesta elämästään, hänen pelostaan paljastua. Se on myös tarina hänen äidistään ja tämän kuolemasta, asioista jotka johtivat tähän ennenaikaiseen poismenoon. Se on Oksaselle tyypilliseen tapaan sidoksissa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, pureutuen erilaisin tavoin niin kauneusbisnekseen, ihmiskauppaan kuin mielenterveydellisiin ongelmiinkin. Ja hiukset, niitä ei pidä unohtaa, ne hallitsevat maailmaa.

”Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.”

Suositukseni lienee selvä.

Kun aika loppuu; Kauimpana kuolemasta

9789510409848_frontcover_final_originalElina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY, 2015

Elina Hirvonen kirjoittaa pelottavan hyvin, pelottavista asioista. Niin todenmakuisesti, että tuntuu kuin katsoisi tapahtumia vähintäänkin tv-uutisten välityksellä, oikeastaan olisi paikan päällä, Helsingin tutussa keskustassa, siinä Lasipalatsin edustalla. Katsoisi jonkin matkan päästä ampujaa ja hänen kaatuneita uhrejaan, sekasortoa, paniikkia. Käsikarvat nousevat pystyyn; tämä voisi olla totta.

Kun aika loppuu on tarina perheestä. Laurasta ja Eerikistä, Aavasta ja Aslakista. Siitä kuinka tuo ulospäin onnelliselta vaikuttava yhteiskunnan ydinyksikkö horjahtelee, natisee liitoksissaan, kipuilee ja oikeastaan romahtaakin. Siitä kuinka yksi sen jäsenistä suistuu lopullisesti raiteiltaan jättäen jälkeensä syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, muistoja ja menneisyyttä. Mutta entäpä toivoa, jääkö sitä sentinkään vertaa?

Tarinan keskushenkilö on Aslak, hiljainen ja yksinäinen poika, näkymätön. Hän juuri, nyt jo mieheksi kasvaneena, seisoo tuolla katolla, on osa ohjelmaa. Hän haluaa pelastaa maailman, on aina halunnut. Pienenä hän istui tuntikausia isoäidin lihapullalautanen nenänsä alla, katseli ruskeankastikkeen päälle kovettuvaa kerrosta, halusi jättää eläimet syömättä. Itki katsellessaan uutisia Afrikan kuolevista lapsista. Halusi auttaa kaikkia, eläimiä ja ihmisiä. Yritti ystävystyä, erakoitui. Löysi kaltaisiaan internetin keskustelupalstoilta, rakastui tuntemattomaan. Lähti nousemaan tuolle katolle.

Mutta ilman Lauraa ja Eerikiä ei olisi Aslakia.

”En itke nyt, koska se tuntuisi kohtuuttomalta. Itku kuuluu ihmisille, joita kohtaa yllättävä vääryys. Se kuuluu ihmisille, joiden elämä suistuu raiteiltaan sairauden tai onnettomuuden seurauksena, joilla on jotain, mikä voidaan ottaa pois. Itku on sellaisten ihmisten etuoikeus, jotka olettavat saavansa parempaa. Minä en itke, koska tunnen, että tämä on minun osani. Se, mitä minun lapseni juuri nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä.”

Niin, tottahan se on; kun jotain näin kamalaa tapahtuu, ei kestä kauaakaan, ennen kuin katseet kääntyvät vanhempiin. Mikä tuo paha ihminen on, mistä se on saanut alkunsa, miksi siitä on tullut tuollainen? Vaikka ei se selviö ole, ei tietenkään. Mutta vanhemman tuskan määrää voi vain kuvitella, se on loppumaton. Aivan kuten rakkauskin, rakkaus omaa lasta kohtaan.

Sitten on vielä Aava, sisko. Hän kenen kanssa oli turvallista paeta peiton alle, unohtaa ikävät asiat. Hän kuka kuitenkin häpesi, unelmoi vapaudesta ja päätti, että ainoa reitti pelastukseen on jättää kaikki, luopua vanhasta. Olla sitoutumaton, lähteä. Huono olohan siitä seurasi, omantunnon kitkerä kolkutus.

Kaiken kaikkiaan Elina Hirvonen ravistelee, monella tasolla. Yksilön ja yhteisön, Suomen ja koko maailman näkökulmasta, lähitulevaisuuden ekokatastrofaalisia kysymyksiä ja ihmisen vastuunkantoa pohdiskellen. Koulusurmat ja pommi-iskut ovat tätä päivää, niin myös ilmastonmuutos; mutta niin on tämä kirjakin. Tämä tarina ei päästä irti, se pakottaa ajattelemaan. Siis ehdoton lukukehotus.

P.S. Jos Hirvosen alla esitelty Kauimpana kuolemasta on jäänyt vielä lukematta, suosittelen ehdottomasti sitäkin. Ajatustakuu!

d3117062-d7fa-401d-acfe-b65fdf4a2997Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
Avain, 2010

”Jos pitäisi määritellä mikä asia on kauimpana kuolemasta, niin mikä se olisi? – – Lentokonelehti. Kiiltävä lentoyhtiön lehti, joka löytyy lentokoneiden penkkien taskusta ja jossa kerrotaan Pariisin parhaista bistroista ja mainostetaan matkakokoisia huulikiiltoja. – – Kullanväriseen purkkiin pakattua ryppyvoidetta. Tai juttu Ihmeellisestä Intiasta tai vastakohtaisuuksien Vietnamista. Niistä tulee olo, että turistikohteiden kurjuus on vain meille järjestettyä eksotiikkaa. – – Että on vain me, ihmiset joilla on varaa istua lentokoneessa ja ostaa tuhannen markan aurinkolasit, ja että koko ulkopuolinen maailma on järjestetty meille. Eihän sellaisessa maailmassa voi olla kuolemaa.”

Elina Hirvosen Afrikkaan sijoittuva romaani on traaginen ja kaunis kuvaus ystävyydestä ja vanhemmuudesta, väärinkohtelusta ja virheistä. Vaikka sen tapahtumat sijoittuvat miltei omaan elinaikaani, tuntuu siltä kuin lukisi tarinaa jostakin paljon kauempaa, jostakin jota ei enää ole. Kadun jo nyt sanojani. Minä olen juuri tuollainen; lentokonelehti-ihminen, kaukana kuolemasta, tällaisesta kuolemasta. Kaukana aavemaisista lapsiaikuisista poltetuissa kylissään, kaukana nälästä, kaukana jatkuvasta perusturvallisuuden puutteesta. Syntymättömänä lapsena olen päässyt oikeaan passijonoon. On lottovoitto syntyä Suomeen, sanotaan.

Kauimpana kuolemasta kertoo sekä afrikkalaisen Estherin ja hänen ystävänsä Bessyn että Afrikassa lapsuutensa eläneen Paulin tarinan. Se on kirjoitettu kahdesta näkökulmasta, Estherin ja Paulin. Nykyisyydessä heitä molempia vaivaa huono omatunto, he molemmat olisivat valmiita kuolemaan. On kuitenkin Susan, orpotyttö, jonka takia Estherin on jaksettava jatkaa. Paul sen sijaan on palannut Afrikkaan kuolemaan, ei hätäisesti ja mahtipontisesti, vaan hiipuen, ehkä myrkyttämällä itsensä ja epäonnistuneen elämänsä alkoholilla ja auringolla maistellen samalla menneisyytensä nostalgiaa. Mutta sitten Paul pelastaa Susanin hengen. ”Se ei ollut hyväntekeväisyyttä. Se oli ane.” Jos kuitenkin olisi jotakin jota varten sovittaa menneisyytensä, mies istumassa isänsä oikealla puolella, tuomitsemassa eläviä ja kuolleita. Susanin kautta Estherin ja Paulin tarinat kietoutuvat toisiinsa. Menneisyys ei tule kauniimmaksi, syyllisyys ei katoa, rakas ihminen ei tule takaisin, mutta tuo kohtaaminen antaa Estherille mahdollisuuden. Ja täällä, Afrikassa, Paul ei enää tunne olevansa kuin palikkapelin kuutio, joka yrittää tunkeutua laatikkoon kolmionmuotoisesta aukosta, tai ihminen joka on saanut elämältä tarpeekseen, lakannut viihtymästä. Tänne hän tuntee kuuluvansa.

Tämä kirja herättää hyvin paljon ajatuksia ja se kannattaa ehdottomasti lukea. Ihminen on aina yhtä kaukana kuolemasta. Sitä ei voi paeta, sitä ei voi välttää. Siltä voi yrittää ummistaa silmänsä mutta lopulta se on aina osa elämää. Erottamaton.

Vaimotesti

indexGraeme Simsion: The Rosie Project
Text Publishing, 2013
Otava, 2013
Suom. Inka Parpola

Graeme Simsion, australialainen käsikirjoittaja sekä tietotekniikan tutkija, on kirjoittanut valtavan hyvän kirjan. Hänen esikoisteoksensa Vaimotesti on samanaikaisesti sekä viihdyttävää ja sangen hauskaa että myös älykästä ja ajatuksia herättävää luettavaa. Vuodenvaihteen kirjallinen kokemus oli nappivalinta kaamoksen keskelle, piristysruiske Australian auringon alta. Kepeydessään ei kuitenkaan missään mielessä yliampuvaa ajanhukkaa – ei edes minunlaiseni laatukirjallisuuden ystävän mielestä, jolle kirjallinen diipadaapa tuntuu olevan eräänlainen punainen vaate.

Mistä Vaimotestissä sitten on kysymys? Annetaanpa Donin itsensä kertoa: ”Olen kolmekymmentäyhdeksän vuotias, pitkä, älykäs ja hyväkuntoinen. Tämän lisäksi minulla on suhteellisen korkea asema sekä keskivertoa paremmat tulot apulaisprofessorina. Loogisesti ajatellen minun pitäisi kiinnostaa lukuisia naisia. Eläinkunnassa onnistuisin lisääntymään. Minussa on kuitenkin jotakin sellaista, mikä ei vetoa naisiin. Minun ei ole koskaan ollut helppoa löytää ystäviä, ja vaikuttaa siltä, että tämän ongelman syynä olevat vajavaisuudet ovat myös vaikuttaneet yrityksiini saavuttaa romanttinen ihmissuhde. – – Uskon, että käytännössä kaikki ongelmani voisi selittää sillä, että aivoni ovat rakentuneet toisella tavalla kuin suurimmalla osalla muista ihmisistä.”

Vaimo-ongelmansa ratkaisemiseksi Don laatii kyselylomakkeen, jonka kymmenien ja kymmenien kysymysten avulla hänen on tarkoitus löytää itselleen sopiva vaimo. Don uppoutuu Vaimoprojektiinsa apunaan Gene ja Claudia, kaksi hänen jäljellä olevaa ystäväänsä. Toiset kaksi, isosisko ja vanha rouva Daphne ovat jo edesmenneet. Kun Gene sitten heittää Donin eteen tuttavansa Rosien, villin kortin kyselylomakkeen tavoittamattomista, siirtyy Donin elämän keskipiste jälleen toisaalle. Vaimoprojekti saa odottaa, kun Don ja Rosie ottavat yhteiseksi tavoitteekseen Isäprojektin läpiviemisen.

Kun kaikinpuolin epäsopiva, TUPAKOIVA Rosie astelee Donin elämään seuraavat huimat asiat toisiaan: Donin aikataulut järkkyvät, hänen Standardisoitu Ateriajärjestelmänsä kokee kolauksen, hän antautuu halaukseen ja lopulta löytääkin itsensä jo keskeltä uutta projektia, Don-projektia, jonka päämääränä siintävät hänelle täysin ennalta tuntemattomat asiat.

Vaimotesti on kuten päähenkilöhahmonsa: erilainen, omalla tavallaan älykäs, jopa yliälykäs, ja äärettömän viaton. Kun Don etsii tietä sosiaalisten vajaavuuksiensa viidakosta kohti ”normaaleja” käytösnormeja aseinaan erityyppiset erityislahjakkuutensa, pääsee lukija sangen mielenkiintoiselle matkalle lievästi autistisen ihmisen mieleen. Minkälainen on tunnetasoiseen vastavuoroisuuteen kyvytön ihminen, kuinka vaikeaa voi olla sopeutuminen spontaaneihin sosiaalisiin tilanteisiin tai kaavoista poikkeamisiin?

Loppuun hersyvä suositus ja pieni vinkki: mikäli yhdysvaltalainen tv-sarja Rillit huurussa (The Big Bang Theory) on sydäntä lähellä, voin iloksesi kertoa, että Donista löytää helppoakin helpommin kirjallisen Sheldon Cooperin.

Talvisota : avioliittoromaani

Philip Teir: Vinterkriget : en äktenskapsromanindex
Schildts & Söderströms, 2013
Otava, 2013
Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula

Olen töitteni kautta liittynyt Otavan Kirjaryhmään. Tämä Philip Teirin teos tuli luettavakseni sitä kautta, enkä siis tehnyt lukuvalintaani oma-aloitteisesti. Tämä kuultaa varmasti arvioni läpi, mutta haluan korostaa, että suhtaudun erityisen positiivisesti tämän tyyppiseen ”suositusluettamiseen”. Minä jos kuka kaipaan sitä, että minut hellävaraisesti työnnetään pois mukavuusalueeltani, niiden tiettyjen kirjasarjojen luota, niiden sini-keltaisten…

Kun teoksen nimi on Talvisota, nousevat odotukseni korkealle. Niin, psyykkistä traagisuutta, julmia ihmiskohtaloita, synkkää ja vielä synkempää, näistä minä eniten nautin – lukijana. Ylpeänä myönnän tämän juuri tänään, päivänä jolloin kanadalaisesta Alice Munrosta, todellisesta veretseisauttavien kuvausten kuningattaresta, on tullut maansa ensimmäinen kirjallisuuden nobelisti. Toki kirjallisuus voi olla jotakin täysin muutakin, kunhan se ei ole pintaliitoa, kunhan se ei ole turhanpäiväistä. Tällaiselle viihteelle minulla nimittäin on toinen kanava, televisio. Kirjallisuus, rakas Kirjallisuus, on pyhitetty syvällisyyksille, ajatustoiminnalle.

Pienoisesta purkauksestani huolimatta, joka – ehkä tahattomastikin – sujahti juuri tämän analyysini alkuun, en pidä vastikään läpilukemaani avioliittoromaania aivan huonona tai turhanpäiväisenä teoksena. No jaa, ehkä lopullinen kuvio oli jo ensimmäisestä virkkeestä alkaen hieman liian ilmeinen, tarina hieman liian valmiiksi pureskeltu ja muutamat henkilöhahmot hieman liian tekemällä tehtyjä, ärsyttäviä. Mutta se nimi; Talvisota, antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa. Yksinkertaisesti Avioeroromaani, siinä korjausehdotukseni.

Max ja Katriina ovat keski-ikäinen, akateeminen helsinkiläispariskunta, jonka yhteiselo on hiutumassa olemattomiin. ”Katriinan mielestä avioliitto oli eräänlaista molemminpuolista tyranniaa, aivan kuin olisi elänyt moitteettomasti toimivassa totalitäärisessä valtiossa. Valinnan mahdollisuuksia ei juuri ollut, mutta kaikki toimi, kunhan vain hoiti omat asiansa eikä kysellyt turhia.” Ollaan siis ajauduttu tilanteeseen, jossa toinen ei enää huomaa toista, tarvitse. Mutta ei tämä ole sotaa, tämä on vain viivyttelyä, estämättömän väistämättömyyden pitkitettyä kuvausta. Ja sitten tulee nuori Laura Lampela ja se on kai siinä.

Tämä vaihe kestää marraskuusta maaliskuuhun. Sitten sovitaan erinäisistä luovutuksista ja keväällä solmitaan rauha, välit pysyvät erittäin huonoina. Kronologisesti mukaillaan siis talvisotaa, voisi joku sanoa. Totta, mutta siitäkin huolimatta pitäydyn mielipiteessäni, mitä kirjan nimeen tulee. Nimeä ei pidä ottaa kirjaimellisesti, tämä on komediaa, karikatyyria, voisi joku tähän todeta. Alanko jo itsekin uhkaavasti epäillä itseäni?! Täysin puolustukseni ei murru, mutta horjuu, myönnettäköön. Ehkä tuo nimi sittenkin on kelvollinen, ainakin lähellä kelvollista.

Teos ei kuitenkaan ole yksin Maxin ja Katriinan tarina. Se on lisäksi kertomus heidän kahdesta aikuisesta tyttärestään, naisista jotka myös kamppailevat omien elämänvalintojensa keskellä. Heidän kauttaan teosta voi lukea erilaisista näkökulmista ja asiat saavat monenlaista perspektiiviä. Tämä lisää teoksen mielenkiintoisuutta tuoden siihen toisaalta eräänlaista elokuvamaista kohtauksellisuutta. Samaa elokuvamaisuutta on omiaan lisäämään myös kirjan huumori, jossa kliseet ja karikatyyrit kulkevat somasti käsikynkkää.

Sanotaan siis vaikka näin: jos tämä olisi elokuvakäsikirjoitus, katsoisin tuotoksen mielelläni. Näin kirjana koen siitä löytyvän parantamisen varaa, jonkin verran.