Miehiä ilman naisia

9789513190439_frontcover_final_originalHaruki Murakami: 女のいない男たち (Onna no inai otokotachi) 
Bungeishunshu, 2014
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Juha Mylläri

”Miehiin ilman naisia on helppo liittyä. Riittää, että rakastaa syvästi jotakuta naista ja että nainen lähtee pois. – – Siten sinusta tulee yksi miehistä ilman naisia. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Ja kun liityt siihen joukkoon, yksinäisyyden väri tunkeutuu syvälle sisääsi kuin vaalealle matolle läikkynyt punaviini. Vaikka olisit kuinka etevä kotitaloudessa, et pysty pesemään tahraa pois. Tahra voi haalistua aikojen kuluessa, mutta luultavasti et pääse siitä eroon ennen viimeistä hengenvetoasi. Sillä on virallinen tahran pätevyys ja yleisesti tunnustettu puheoikeus. Sen hitaasti muuttuva väri ja monimerkityksinen ääriviiva ovat kanssasi lopun elämääsi.”

Miehiä ilman naisia, ensimmäinen Haruki Murakamilta suomennettu novellikokoelma osui ja upposi. Siis osui minuun, upotti ja sai halajamaan enemmän. No olisihan näitä, englanniksi, mutta ainakaan juuri lukemani perusteella en usko tähän leikkiin lähteväni; haastoivat tarpeeksi hyvin jo suomeksikin luettuna.

Teoksen seitsemässä tarinassa pääsemme tutustumaan seitsemään erilaiseen rakkauteen, kuulemaan sangen eriskummallisistakin tapauksista, sellaisista joihin ei ihan heti olettaisi törmäävänsä, kun rakkausteemaa kantavaa novellikokoelmaa lehteilee. Mutta tämäpä onkin aitoa Murakamia, fantastista fantasiaa, faktaa vaiko fiktiota, sanopa se. Joka tapauksessa, todellista tai ei, rakkaus on kuitenkin vaikeaa ja sydäntä riipivää, sellaista joka tekee näiden tarinoiden henkilöhahmoille ilkeitä asioita, saa heidät käyttäytymään kummallisesti, tekee heistä rakkauden riivaamia. Menetetyn rakkauden tahra ei haalene. Teoksen niminovellin mukaisesti nämä siipeensä saaneet ovat lähtökohtaisesti miehiä, mutta löytyy joukosta nainenkin, rakkauden murtovaras Šeherazade – mutta ei hän miesten veroisesti kärsi, ja pääsee siitä ylikin.

Miehiä ilman naisia on siinä mielessä harvinainen novellikokoelma, että mielestäni sen jokainen tarina on ansainnut siinä paikkansa. Huonoja ei ole, erityisen hyviä kylläkin. Sillä vaikka novelleista pidänkin, täytyy todeta, että miltei poikkeuksetta novellikokoelmat sulkevat sisäänsä vähintäänkin muutaman pettymyksen. Nyt näin ei ollut, Murakami miellytti, yllätti ja ihmetytti, alusta loppuun.

Muutamia parhaimmista esille nostaakseni haluan mainita tarinat Rakastunut Samsa ja Šeherazade. Rakastunut Samsa kertoo Gregor Samsasta, joka herää yhtenä aamuna ihmisenä, rakastuu kyttyräselkäiseen lukkosepän tyttäreen ja päätyy lopulta onnittelemaan itseään siitä, että heräsi juuri ihmisenä, ei esimerkiksi kalana tai auringonkukkana – vaikka ei kyttyräselkä mikään helppo tapaus tunnukaan olevan, taikka maailma. Murakamin kertomuksen yhteys Franz Kafkan Muodonmuutokseen on lumoava. Šeherazade sen sijaan kertoo Habarasta, jonka elämään saapuu Šeherazade, hämmästyttäviä kertomuksia pursuileva kotirouva. ”Olin edellisessä elämässäni nahkiainen”, Šeherazade kerran aloittaa ja näin pääsemme sukeltamaan syvälle järven pohjaan, huojumaan imukupin varassa, vaanimaan viattomia lohikaloja. Toisella kertaa Šeherazadesta kuoriutuu ”rakkauden murtovaras”, pakkomielteinen ja tihutyöskentelystä riippuvainen. Ja taas: tosia tai ei, kummallisuudessaan nämä kertomukset saavat pauloihinsa, niin Habaran kuin lukijankin.

Miehiä ilman naisia on jälleen vahva osoitus Haruki Murakamin kirjallisesta loistavuudesta. Suositukseni on ehdoton!

Mainokset

Haudattu jättiläinen

9789513186524_frontcover_draft_originalKazuo Ishiguro: The Buried Giant
Knopf, 2015
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Helene Bützow

Kun matka Kazuo Ishiguron kyydissä kohti entisaikaista Britanniaa on vasta pitkälti alkutekijöissään, olen jo melko lailla myyty, ihastuksissani monella tapaa. Ensinnäkin pidän alusta lähtien kirjailijan tavasta kirjoittaa; mennä tavallaan suorinta tietä asiaan, kuvata päähenkilöhahmoja ja heidän aikomuksiaan, heidän elämäänsä jättiläisten keskellä, muistamattomuuden sumussa, kuin se olisi jotakin tuiki tavallista, pala ihmiskuntamme menneisyyttä, totista totta. Mutta näin tarinoidessaan Ishiguro ei kuitenkaan kerro oikeastaan mitään, ei sitä mihin aikakauteen kertomus sijoittuu – tai no, kuningas Arthurista päätellen jonnekin 500-luvun tietämille – ei sitä kuinka todellisena tai epätodellisena hänen luomaansa maailmaa tulisi pitää, eikä oikeastaan sitäkään, keitä hänen päähenkilöhahmonsa ovat. No, se tulee lukijallekin selväksi, että he ovat iäkäs kelttipariskunta yhteisön laitamilta, pariskunta joka on menettänyt poikansa maailman tuuliin. Ja nyt on tullut heidän aikansa, aika lähteä tapaamaan kadotettua poikaa – silläkin uhalla, että tehtävä ei varmasti tule olemaan helppo, eivätkä kanssakulkijat välttämättä myötämielisiä.

Japanilaissyntyinen brittikirjailija Kazuo Ishiguro kietoi minut siis hetimiten verkkoonsa ja pidin tästä ensimmäisestä Ishigurostani valtavasti. Sen puolifantastinen maailma on jotakin, mitä en ollut osannut odottaa ja vaikka teoksessa lopulta tapahtui melko vähän, siinä kuitenkin tapahtui todella paljon, mentaalisella puolella. Matka, jonka Axl ja Beatrice – tai näillä nimillä asiasta epävarma kertoja yksinkertaisuuden vuoksi on päättänyt heitä kutsua – kulkevat muodostuu vaaralliseksi jo yksin heidän iäkkyytensä vuoksi, toiseksi siitä syystä, että he ovat kelttejä saksien keskellä. Mutta kaikista vaarallisin tosiasia on se, että heitä toisiltaan suojaava muistamattomuuden sumu, on vaarassa hälvetä. Ja tähän he kuitenkin pyrkivät, tavallaan. Teoksen avainsanoja ovat mielestäni rakkaus, menneisyys ja muisti.

Kaiken tämän epäselvän selityksen jälkeen, minun on syytä laskea kynäni ja tyytyä vain kehottamaan: lukekaa tämä kirja, etsikää oma haudattu jättiläisenne. Se pistää ajattelemaan, pureksimaan loppuun vasta sitten, kun viimeinenkin lause on jo luettu. Ja uskaltaisinpa miltei väittää, että harva olisi valmis allekirjoittamaan toisen mielipidettä tämän teoksen sisimmästä todellisuudesta, niin monimutkainen se on. Minulle tämä avasi portin Ishiguron maailmaan – ja matkani jatkukoon pian.

Luoja lasta auttakoon

9789513187583_frontcover_final_originalToni Morrison: God Help the Child
Alfed A. Knopf, 2015
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Kaijamari Sivill

”Ei se mun vika ole. Ei mua voi siitä syyttää. En mä mitään ollut tehnyt enkä tiedä yhtään, miten siinä niin kävi. – – Ihonväri on se risti, jota sen on kannettava koko ikänsä. Mutta se ei ole mun vika. Ei ole mun vika. Ei ole. – – En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin ainoaa lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuden takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en osannut vain rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan totta rakastan. – – Tyttö opetti mulle sellaista, mikä mun olisi pitänyt tietää koko ajan. Sillä on väliä, mitä lapselle tekee. Lapset eivät välttämättä unohda koskaan.”

Luoja lasta auttakoon on toinen kosketukseni kirjallisuuden nobelisti Toni Morrisoniin, joka tuntuisi teoksillaan keräävän miltei yksinomaan kultaa ja kunniaa, ainakin kun kirjablogien arvioita haistelee. Edellinen, Koti, jätti minut hämmennyksen ja sanattomuuden valtaan – enkä totta puhuakseni kovin rikkaaksi tunne sanallista arkkuani nytkään. Kuten edelliselläkin kerralla, henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän tarinansa traagisia, erotuksena kuitenkin se, että tällä kertaa sain teoksesta kokonaisemman kuvan, kun edellisen kohdalla sain irti lähinnä pienistä, joskin sitäkin vaikuttavimmista tuokiokuvista.

Selvää on, että Luoja lasta auttakoon päihittää Kodin, mutta siihen se selvyys oikeastaan loppuukin; vieläkään en pysty lopullisesti arvioimaan Morrisonia kirjailijana. Niin paljon hyvää, että en halua tyrmätä, mutta riittääkö se? Mahdollisuuden annan aivan varmasti vieläkin, mutta seuraavaksi iskeydyn kirjailijan menneisyyteen, kokeilen klassisempaa Morrisonia, Minun kansani, minun rakkaani – se voisi olla se.

Luoja lasta auttakoon kertoo Lula Annista, joka syntyy äitinsä kauhuksi – ja ilman äitinsä syytä – sinisenmustana, sudaninmustana, ja jolla ei ole syytä kutsua äitiään äidiksi. Ei, äiti on hänelle yhtä kuin Sweetness. Lula Ann ja Sweetness elävät kahdestaan, Lula Ann on rikkonut Sweetnessin avioliiton. Sweetness on etäinen, Lula Ann toivoisi hänen koskettavan, vaikka edes lyövän. Sitten, Lula Annin ollessa kahdeksanvuotias, tulee tapaus Sofia Huxley, Lula Ann ilmiantaa valheellisesti ahdistelijan, tekee Sofia Huxleysta viideksitoista vuodeksi numeron 0071140. Ja silloin Sweetness on ylpeä, koskettaa, ottaa kädestä kiinni. ”Ei sitä turhan usein näe, että musta pikkutyttö kaataa valkoisia pahantekijöitä.”

Ja sitten on vielä Booker, ”Et-ole-se-nainen-jonka-haluan.” -Booker, ja Bookerin sekä nimensä vaihtaneen Lula Annin, Briden, täydellinen puolivuotinen – ennen Bookerin pakoa. Lumoaika sortuu valheisiin ja hiljaisuuteen, lapsuuden läpikäymättömiin kokemuksiin. Mutta voiko vielä yrittää, voiko murtaa jään?

Koska kyseessä on tämän tyyppinen pienoisromaani, en halua yrittääkään paljastaa sen tarinaa tämän tarkemmin, sillä jonkun toisen etukäteen pureskelemana se menettäisi mielestäni paljon. Mitä Morrisoniin kirjailijana tulee, on tästäkin teoksesta luettavissa hänen ”perussanomansa”, mustan naisen arkipäivä lähimenneisyydessä ja nykyaikana, vaikka teos ei yksin rotukysymyksessä piehtaroikaan, vaan antaa yhtä lailla ajateltavaa  kysymyksiin niin lapsen oikeudesta tulla rakastetuksi omana itsenään kuin vanhempien vaikutuksesta lapsen tulevaisuuteen. Onkin mielenkiintoista huomata, kuinka samanlaisiin asioihin Morrison pureutuu, kuin juuri tätä ennen lukemani Sadie Jones teoksessaan Kotiinpaluu ollakseen lopulta tunnelmaltaan täysin erilainen teos.

Kuten edellä totesin Luoja lasta auttakoon ei synnytä minussa suuren suurta sanatulvaa tai välitöntä varmuutta siitä, mitä näin kaksi teosta kokeneena, olen Toni Morrisonista kirjailijana mieltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi pitänyt teoksesta lukukokemuksena, päin vastoin, se oli melkoisenkin vaikuttava.

Suosittelen.

Maailmanloppu ja ihmemaa

9789513181857_frontcover_final_mediumHaruki Murakami: 世界の終りとハードボイルド・ワンダーランド (Sekai no owari to Hado-Boirudo Wandarando)
Shinchosha, 1985
Tammi, Keltainen kirjasto 2015
Suom. Raisa Porrasmaa

Japanilaisen Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa ei päästä lukijaansa helpolla. Mutta ei sen ole tarkoituskaan. Mikäs surrealistinen seikkailu se sellainen olisi?!

Maailmanloppu ja ihmemaa, kolmas Murakamini, eroaa kahdesta edellisestäni melkoisesti. Romaanit Sputnik-rakastettuni sekä Värittömän miehen vaellusvuodet olivat ”tavallisempia”, sellaisia enemmän maanpäällisiä, joissa avainsana on oikeastaan japanilaisuus. Ne kuvaavat japanilaisia ja heidän mielenmaisemaansa mielestäni nyt lukemaani verrattuna realistisesti; heidän uraohjautuvaisuuttaan, sisäänpäinkääntyneisyyttään ja ulkokultaisuuttaan, tapoja jotka saattavat kummastuttaa, mutta jotka kuitenkin ovat ominaisia tälle kansalle. Näin japanilaiset toimivat, luulisin. Maailmanloppu ja ihmemaa sitä vastoin liikkuu miltei yksinomaan päähenkilönsä pään sisällä luoden monimutkaisen kaksikerroksisen tietoisuuden, jonka ytimenä on Maailmanloppu-draama. Kirjan luvuista joka toinen sijoittuu Maailmanloppuun joka toinen taas kovaksikeitettyyn ihmemaahan, jossa Laskijat ja Merkitsijät taistelevat osina Systeemiä ja Tehdasta. Maailmanloppu taas on merkillinen, murtumattoman muurin ympäröimä kaupunki, josta ei ole ulospääsyä ja jossa menettää muistonsa, varjonsa ja pikkuhiljaa myös sielunsa.

Maailmanloppu ja ihmemaa on teos, jonka maailmaan on erityisen helppo uppoutua. Heti ensimetreiltä lähtien tuntui kuin olisin itse astunut jonkinlaiseen vaihtoehtoiseen todellisuuteen, niin hienosti Murakami teoksensa miljöön lukijan eteen rakentelee. Asiat paljastuvat pikkuhiljaa, luku luvulta sukellamme yhä syvemmälle tähän surrealistiseen seikkailuun. Tämä teos onkin ehkä juuri sitä, mitä olen Murakamilta odottanut ollen oikeastaan täydellinen esimerkki siitä, mitä tarkoitetaan surrealistisella kirjallisuudella. Se pyrkii kuvaamaan ihmisen tiedostamatonta sielunelämää alitajunnan ja unien kautta, fantastisia, outoja ja kauhistuttaviakin mielikuvia luoden.

Minä pidin tästä erikoisesta seikkailusta, joka lukeutuu Murakamin varhaisempaan tuotantoon ja jonka Raisa Porrasmaa on nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin upeasti suomentanut suoraan japaninkielisestä alkuperäisteoksesta. Aivan joka hetki en ollut ihan varma, josko käsitin kirjailijan ajatuksenjuoksua aivan pilkulleen, mutta ehkä tämä ei olekaan tärkeintä, kun puhutaan näinkin monimutkaisesta systeemistä. Pääosin kuitenkin pysyin juonessa mukana ja loin silmieni eteen maailman, jossa saattoi tapahtua ihan mitä vain ja milloin vain. Mikään ei ollut liian outoa.

Minusta tuntuu, että tämän kirjan – kuten toki jokaisen, mutta tämän aivan erityisesti – jokainen lukija kokee ja näkee täysin omalla tavallaan. Minun eteeni se synnytti jollakin tapaa animoidun maailman, vähän kuin olisin lukenut tietokonepeliä, sellaista vanhaa, jollaisia kukaan ei enää pelaa. Toisaalta jos meiltä kysyttäisiin, mitä sinä tekisit, jos maailma uhkaisi loppua muutaman päivän sisällä, me kaikki vastaisimme varmasti omalla tavallamme. Aivan kuten meillä kaikilla on omat ihmemaamme, mielikuvituksemme ja kuten me olemme sisäistäneet ajatukset tietoisuudesta ja identiteetistä.

Siis suosittelen ilman muuta!

Ja niin, jos Värittömän miehen vaellusvuosissa Suomea kuvailtiin noin 70 sivun verran, ei Murakami tälläkään kertaa ole unohtanut meitä, vaan maamme mainitaan muutamaan otteeseen sivulauseessa. Nauttikaamme päivistämme täällä leppoisuuden tyyssijassa.

Kadonneet

kadonneetKim Echlin: The Disappeared
Hamish Hamilton, 2009
Tammi, Keltainen kirjasto 2009
Suom. Sirkka Aulanko

”Missä sinä kuolet, siellä kuolen minäkin ja sinne minut haudataan. Ja sinun kansasi on oleva minun kansani ja sinun Jumalasi minun Jumalani. – – Ne joita rakastamme voivat kadota äkkiä ja selittämättömästi. Eikä sen jälkeen ole enää mitään.”

Olen juuri lukenut teoksen, jota olen useasti pyöritellyt käsissäni, mutta kerta toisensa jälkeen asettanut takaisin hyllyyn, siihen omalla paikalleen, muiden Keltaisten keskelle. Nyt kuitenkin vein aikomukseni loppuun, kuljin jälleen läpi yhden kirjallisen kokemuksen, sellaisen erityisen ainutlaatuisen, mieleenpainuvan. Jo yksin se, että kirjailija oli valinnut Raamatusta juuri nuo alussa siteeraamani Ruutin kirjan sanat, sai minut kananlihalle, koko tarinasta puhumattakaan. Nuo sanat pappi oli toiveestamme sisällyttänyt vihkitilaisuuteemme, noita sanoja en hevillä unohda, kuten en tätä kirjaakaan.

Tämä päättymätön rakkaustarina on niin julma, että sitä on vaikea käsittää, mutta samalla niin todentuntuinen, että sitä on vaikea mieltää fiktioksi, täysin tuulesta temmatuksi – eikä se sitä taida ollakaan. Ihminen on julma, maailma vieläkin julmempi. Anne Greves kirjoittaa tarinaansa Kanadassa, vuosikymmeniä kuvaamiensa tapahtumien jälkeen. Hän kirjoittaa muistiin asioita, ennen kuin ne katoavat, ennen kuin kukaan ei enää muista. Alusta loppuun hän kirjoittaa rakkautensa kohteelle, sinulle, joka olet kadonnut, löytynyt ja kadonnut taas.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle Kanadasta Annen ollessa vain 16-vuotias, etenevät sisällissodan ja kansanmurhan riepottelemaan Kambodžaan ja päättyvät niin ikään Kanadaan. Ympyrä sulkeutuu, sulkeutuu monella tapaa. ”Rakkauteni on siitä kummallinen, että se on tehnyt minusta kuolleen keskellä elämää ja sinusta elävän kuolemassa. Pelkään, että katoat eikä kukaan muista sinun nimeäsi.” Kolme kertaa Anne menettää hänet, vain kuolematon toivo paremmasta ajaa häntä eteenpäin kulminoituen lopulta viimeiseen taisteluun, sanomattoman raakalaismaiseen. Jos ihminen on raaka, on rakkaus sitäkin vahvempi, käsittämättömän rohkea.

Minä pidin Kadonneista valtavasti. Tapa jolla kirjailija kerros kerrokselta tuo Annen ja Sereyn rakkaustarinan lähemmäs lukijaa puhutteli minua, sai uskomaan ihmeeseen kaiken tuon kammottavuuden keskellä. Lisäksi se, että tapahtumia kuvataan ainoastaan toisen osapuolen näkökulmasta toi teokseen täysin toisenlaista jännitystä: missä hän on, mitä hän tekee, onko hän elossa, onko hän uskollinen?

Siis suositus; ei kuitenkaan herkkänahkaisille, ei niille jotka etsivät ruusuilla tanssia. Tämä kirja riipaisee, tämän yllä leijuu kuoleman huntu. Mutta läpäisemätön tuo huntu ei ole. Kun on tunteet, kun on rakkaus, se kantaa.

Ja niin, vallattoman hienoa kieltä, vallattoman hienoa suomennosta. Suuri kiitos tästä.

Kaima

indexJhumpa Lahiri: The Namesake 
Houghton Mifflin, 2003
Tammi, Keltainen kirjasto 2005, 2014
Suom. Kersti Juva

”Mies joka antoi sinulle nimensä, mieheltä joka antoi sinulle nimesi.”

Kaima on aivan erityisen hyvä kirja, alusta loppuun. Jos yritän kuvata sen tarinaa muutamalla virkkeellä, en luultavasti tule onnistumaan. Ei varmasti kuulosta kovinkaan erityiseltä, jos kerron että Kaima on kertomus miehestä, jonka elämä muovautuu pitkälti sattumien seurauksena. Sillä niinhän jokainen elämä muovautuu, ei kukaan tiedä, miten paljon pienikin valinta voi elämää muuttaa, lopullisesti. Jos kerron lisäksi, että Kaima on tarina myös hänen intialaisista vanhemmistaan ja heidän elämästään Yhdysvalloissa, haasteistaan kahden kulttuurin rajalla, ei tämäkään muuta asiaa. Sukupolviromaani, kahden kulttuurin kohtaaminen, näitä nyt on maailmansivu täynnä, te ajattelette. Mutta ei; tällaisia ei todellakaan tule lukeneeksi usein, ei edes joka vuosi, niin hyvä kirja Kaima on, erityislaatuinen. Kirjoitan sitä kuvatakseni – vaikkakin edelleen ontuvasti – vielä yhden virkkeen: Kaima on tarina Gogolista, tai Nikhilistä, nimensä määrittelemästä miehestä, elämästä tuon nimen varjossa, sattumalta. Kiinnostuitteko? Jos ette, lukekaa tämä kirja silti. Se on varmasti sen arvoinen.

Melko tarkalleen vuosi sitten luin ensimmäisen Lahirini, Tulvaniityn. Pidin myös siitä, minulle heräsi halu tutustua kirjailijaan tarkemmin. Osa teemoista teosten välillä on yhteneväisiä kirjailijan kuvatessa intialaisuutta sekä intialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa, sopeutumista uuteen, erilaiseen kulttuuriin. Tämä on selvästi ollut lähellä myös Jhumpa Lahirin elämää, tai hänen vanhempiensa, hän selvästi tietää mistä kirjoittaa. Tarinana Kaima on kuitenkin aivan erilainen Tulvaniityn ponnistaessa poliittiselta pohjalta ja kuorien hitaasti esiin asiansa ydintä, monesta eri näkökulmasta. Kaima sen sijaan kertoo miltei pelkästään yhdestä elämästä, yhden miehen prosessista saattaa itsensä aikuiseksi sekä hyväksyä itsensä tässä omalla tavallaan haasteellisessa tilanteessa. Toki hänen tarinansa on rikkaasti muiden elämillä kuorrutettu ja kehystetty, lopulta tämä kuitenkin on perheromaani.

Kaiman lukeminen nostaa mielenkiintoisella tavalla esiin kulttuurieroja ja asiat, jotka tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, kuten rakkausavioliitto, tulevat siinä nähdyksi monelta eri kantilta. Jo yksin tällaisen ikkunan avautuminen toiseen kulttuuriin on mielestäni tarpeeksi hyvä syy lukea jokin kirja. Kun kaupan päälle saa vielä näin upean elämäntarinan, ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa, kuin tarttua kirjaan.

Tutustukaa Gogoliin, tutustukaa Ganguleihin!

Nuoruudenystävä

9789513181888_frontcover_draft_largeAlice Munro: Friend of My Youth
McClelland & Stewart, 1990
Tammi, Keltainen kirjasto 2015
Suom. Kristiina Rikman

Kun joitakin vuosia sitten luin ensimmäisen Munroni, olin valloittunut. Tuo teos, joka kantoi nimeä Liian paljon onnea, oli pysäyttävä monella tapaa. Ensinnä se teki minulle lukijana suuren palveluksen; se johdatteli minut novellien maailmaan, sai minut huomaamaan, kuinka vaikuttavia nuo pienet tarinat onnistuessaan voivat ollakaan.

Ja nuo todella olivat, suorastaan veret seisauttavia kaikessa kylmyydessään ja julmuudessaan, noissa kuvauksissa joissa sanaton tuska, puhumattomuuden piinallisuus, on heittänyt varjonsa erilaisten ihmisten ylle. Ja juuri tuota kutsun toiseksi pysäytyksekseni, tutustumista Alice Munroon, Kanadan lahjaan laadukkaalle novellistiikalle, hänen taitoonsa ottaa lukija täydellisesti haltuunsa noiksi vaikuttaviksi hetkiksi, novellin mittaisiksi. Jokainen sana on tarkoin valittu, jokainen ajatus ajatuksella ajateltu. Eikä yhtään haittaa, että Munroa lukee suomeksi, uskon että Kristiina Rikmanin kieli tavoittaa näistä sanoista ja ajatuksista jokaisen.

Sitten Liian paljon onnea -lukukokemukseni en ole jostain kumman syystä Munroon tarttunut, vaikka lukemattomia kertoja se on ollut lähellä. Unohduksiin jo 1960-luvun lopulta asti raapustanut rouva ei missään nimessä ole viime vuosina päässyt jäämään, vaikka ikää hänellä on jo 83 vuotta ja omien sanojensa mukaan hänen vuonna 2012 ilmestynyt teoksensa Kallis elämä tulee jäämään siksi viimeiseksi. Päin vastoin, viimeistään vuoden 2013 Nobel-palkinto nosti hänet kaikkien huulille ja sen jälkeen uusintapainoksia sekä pokkariversioita on vanhemmista suomennoksista suorastaan sadellut. Munroa, joka persoonana on aina ollut vetäytyvä ja karttanut julkisuutta voikin todella pitää kirjailijana, jolle Nobel toi huimasti myyntimenestystä, tämä kun ei suinkaan ole automaattinen jatkumo. Toki hänellä jo ennen tuota oli oma vankka lukijakuntansa.

Nyt lukemani Nuoruudenystävä lukeutuu Munron aiempaan, vasta nyt suomennettuun tuotantoon. Odotukseni olivat korkealla ja myönnettäköön heti alkuun, että vähän petyin. Kymmenen novellia, joukossa muutama helmi, sitten sellaisia ihan hyviä ja pari kummallisen sekavaa, jotenkin vaikeita käsittää. Joka tapauksessa rivien välistä löytyy se Alice Munro, jonka kynänjälkeen aikoinaan rakastuin. Kohtaloonsa ja osaansa tyytyvät, eri tavoin petetyt ja hyväksikäytetyt henkilöhahmot ja ironinen vastakkainasettelu ääneen sanotun ja todellisuuden välillä vyörytetään jälleen armottomalla voimalla lukijan silmien alle, kiertelemättä ja kaunistelematta, kuitenkaan inhimillisyyttä unohtamatta.

Teoksen teema on niminovellinsa mukaisesti ironisesti ystävyys, vaikka ystävyys, luottamus ja rehellisyys ovat useimmista sen tarinoista kovinkin kaukana. Ihmiset niin sanotusti rakastavat toisiaan, kasvinkumppaneitaan, ystäviään ja puolisoitaan, mutta todellisuudessa tiukan paikan tullen tuo rakkaus helposti syrjäytyy tuoden päällimmäiseksi oman edun tavoittelun. Vaikka eivät he julmia ole, vaan inhimillisiä. Ystävyys on joka tapauksessa kaunis sana – tai rakkaus – asiat niiden ympärillä sangen vaikeita hallita. Päällimmäiseksi kokoelmasta jää ehkä ajatus, että monien näistä henkilöhahmoista pitäisikin elää ”toisin”. Mutta haluavatko he? Enpä usko. Tämä on paljon antoisampaa näin. Elämä. Tästä oivallisena aasinsiltana Munrolle toiseen ominaiseen teemaan ja taitoon, hänen kykyynsä kuvata kokonainen ihmiselämä muutamassa sivukymmenyksessä. Tehdä henkilöhahmoista tuttuja, niitä nuoruudenystäviä. Niitä ihmisiä jotka tekevät virheitä, muistelevat ja unohtavat.

Vaikka tämä ei edellisen Munroni tasoa tavoittanutkaan, neuvon silti lukemaan. Tällaista suorasanaisuutta ja ironiaa ylimmillään, kuitenkaan arkista elämää ja inhimillisyyttä unohtamatta on harvoin tarjolla. Itse aion tarttua seuraavaan Munrooni jo pian, tarkistaa sen kuuluisan kolmannen kerran. Että onhan hän edelleen paikalla, tuo omanlaisessa julmuudessaan rakastettava Alice, inhimillisen elämän makuinen kirjuri.

Ja vielä sananen teille novellien karttajille: kokeilkaa Munroa, se voi muuttaa asenteen jos toisenkin.