Luoja lasta auttakoon

9789513187583_frontcover_final_originalToni Morrison: God Help the Child
Alfed A. Knopf, 2015
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Kaijamari Sivill

”Ei se mun vika ole. Ei mua voi siitä syyttää. En mä mitään ollut tehnyt enkä tiedä yhtään, miten siinä niin kävi. – – Ihonväri on se risti, jota sen on kannettava koko ikänsä. Mutta se ei ole mun vika. Ei ole mun vika. Ei ole. – – En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin ainoaa lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuden takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en osannut vain rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan totta rakastan. – – Tyttö opetti mulle sellaista, mikä mun olisi pitänyt tietää koko ajan. Sillä on väliä, mitä lapselle tekee. Lapset eivät välttämättä unohda koskaan.”

Luoja lasta auttakoon on toinen kosketukseni kirjallisuuden nobelisti Toni Morrisoniin, joka tuntuisi teoksillaan keräävän miltei yksinomaan kultaa ja kunniaa, ainakin kun kirjablogien arvioita haistelee. Edellinen, Koti, jätti minut hämmennyksen ja sanattomuuden valtaan – enkä totta puhuakseni kovin rikkaaksi tunne sanallista arkkuani nytkään. Kuten edelliselläkin kerralla, henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän tarinansa traagisia, erotuksena kuitenkin se, että tällä kertaa sain teoksesta kokonaisemman kuvan, kun edellisen kohdalla sain irti lähinnä pienistä, joskin sitäkin vaikuttavimmista tuokiokuvista.

Selvää on, että Luoja lasta auttakoon päihittää Kodin, mutta siihen se selvyys oikeastaan loppuukin; vieläkään en pysty lopullisesti arvioimaan Morrisonia kirjailijana. Niin paljon hyvää, että en halua tyrmätä, mutta riittääkö se? Mahdollisuuden annan aivan varmasti vieläkin, mutta seuraavaksi iskeydyn kirjailijan menneisyyteen, kokeilen klassisempaa Morrisonia, Minun kansani, minun rakkaani – se voisi olla se.

Luoja lasta auttakoon kertoo Lula Annista, joka syntyy äitinsä kauhuksi – ja ilman äitinsä syytä – sinisenmustana, sudaninmustana, ja jolla ei ole syytä kutsua äitiään äidiksi. Ei, äiti on hänelle yhtä kuin Sweetness. Lula Ann ja Sweetness elävät kahdestaan, Lula Ann on rikkonut Sweetnessin avioliiton. Sweetness on etäinen, Lula Ann toivoisi hänen koskettavan, vaikka edes lyövän. Sitten, Lula Annin ollessa kahdeksanvuotias, tulee tapaus Sofia Huxley, Lula Ann ilmiantaa valheellisesti ahdistelijan, tekee Sofia Huxleysta viideksitoista vuodeksi numeron 0071140. Ja silloin Sweetness on ylpeä, koskettaa, ottaa kädestä kiinni. ”Ei sitä turhan usein näe, että musta pikkutyttö kaataa valkoisia pahantekijöitä.”

Ja sitten on vielä Booker, ”Et-ole-se-nainen-jonka-haluan.” -Booker, ja Bookerin sekä nimensä vaihtaneen Lula Annin, Briden, täydellinen puolivuotinen – ennen Bookerin pakoa. Lumoaika sortuu valheisiin ja hiljaisuuteen, lapsuuden läpikäymättömiin kokemuksiin. Mutta voiko vielä yrittää, voiko murtaa jään?

Koska kyseessä on tämän tyyppinen pienoisromaani, en halua yrittääkään paljastaa sen tarinaa tämän tarkemmin, sillä jonkun toisen etukäteen pureskelemana se menettäisi mielestäni paljon. Mitä Morrisoniin kirjailijana tulee, on tästäkin teoksesta luettavissa hänen ”perussanomansa”, mustan naisen arkipäivä lähimenneisyydessä ja nykyaikana, vaikka teos ei yksin rotukysymyksessä piehtaroikaan, vaan antaa yhtä lailla ajateltavaa  kysymyksiin niin lapsen oikeudesta tulla rakastetuksi omana itsenään kuin vanhempien vaikutuksesta lapsen tulevaisuuteen. Onkin mielenkiintoista huomata, kuinka samanlaisiin asioihin Morrison pureutuu, kuin juuri tätä ennen lukemani Sadie Jones teoksessaan Kotiinpaluu ollakseen lopulta tunnelmaltaan täysin erilainen teos.

Kuten edellä totesin Luoja lasta auttakoon ei synnytä minussa suuren suurta sanatulvaa tai välitöntä varmuutta siitä, mitä näin kaksi teosta kokeneena, olen Toni Morrisonista kirjailijana mieltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi pitänyt teoksesta lukukokemuksena, päin vastoin, se oli melkoisenkin vaikuttava.

Suosittelen.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla

jotta-et-eksyisi-nailla-kulmillaPatrick Modiano: Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier
Gallimard, 2014
WSOY, 2015
Suom. Lotta Toivanen

”Miten merkillisen polun olenkaan joutunut kulkemaan päästäkseni sinun luoksesi.”

Apua! Olen juuri lukenut kirjan, maistanut kirjallisuuden nobelisteistamme tuoreinta, enkä ole ollenkaan tyytyväinen – itseeni. Miten näin hyvin alkanut matka voi päättyä näin kehnosti, miten punaisen langan voi kadottaa näin pahasti? Vai piileekö tässä jotakin suurempaa, onko kadotettua lankaa edes ollutkaan?

Jotta et eksyisi näillä kulmilla on tarina eräästä kirjasta, sekä eräästä miehestä, kirjailijasta, ja hänen muistoistaan, muististaan. Ja monista vuosista, vuosikymmenistä, sekä Pariisista, sen kaduista ja kahviloista. Kerrassaan ihastuttava asetelma.

Jean Daragane on vanha mies ja hukannut osoitekirjansa. Kun hänen puhelimensa sitten soi ja soittaja ilmoittaa löytäneensä Daraganen osoitekirjan sekä vaativansa saada palauttaa sen Daraganelle henkilökohtaisesti, mies ajautuu matkalle muistoihinsa, menneisyytensä ihmisiin ja ihmeellisiin kohtaamisiin. Aikatasot ovat nykypäivä, menneisyys ja vielä kaukaisempi menneisyys, sellainen nelikymmenvuotinen vaellus. Daragane on aikoinaan kirjoittanut kirjan, esikoisensa, sisällyttänyt siihen mahdollisesti todellisen henkilön ja sittemmin lisännyt tuon henkilön nimen osoitekirjaansa, siihen kadonneeseen. Tästä henkilöstä kiinnostuu puolestaan tuo outo soittaja ja sen jälkeen päähenkilöhahmoa viedään, muistojen viidakkoon.

Huolimatta siitä, että jossakin vaiheessa tätä lyhyttä tarinaa – teos käsittää vain reilut 130 sivua – tempouduin jollakin tapaa hukkateille, toisin sanoen en ollut enää täysin varma, mistä oli lopulta kyse, en halua teilata Modianoa, vaan tutustua häneen tarkemmin. Jo ensimmäiset lauseet hänen seurassaan miellyttivät minua, kuulin hänessä tuttua rakastettavaa tyyliä, sellaista äänensävyä, josta minä pidän. Mieleen tulivat José Saramago, Imre Kertész ja hiukkasen myös ikisuosikkini Orhan Pamuk, joka varmasti kertoo jotakin Modianon vakuuttavuudesta; eivät ihan turhia herroja nuo edellä mainitut, ja nobelisteja kaikki tyynni. Mielenkiintoinen on myös edellä mainittu muistiaspekti, johon Modiano usein liitetään. Palkitsihan Nobel-raatikin hänet ”muistin taiteesta”.

Alussa esittämääni ongelmaan palatakseni, huomaan jo nyt tilanteen muuttuneen. Modiano ottaa aikansa, mutta mikäpäs siinä, ei hyvää ruokaakaan kuulu purematta niellä. Toisinaan on mukava lukea kirjoja, jotka aukeavat silmän räpäyksessä, toisinaan kaipaa ankaraakin pohdiskelua. Se palkitsee aivan eri tavalla.

Suosittelen siis tarttumaan Modianoon, hän on varmasti palkintonsa ansainnut. Helppoa hänen kanssaan ei välttämättä tule olemaan, mutta ajatuksiaherättävää. Ei kaikkea välttämättä tarvitse tai pysty tavoittamaan, ei edes omaa menneisyyttään.

Ihminen on iso fasaani

Ihminen on iso fasaani, Mxller Herta, kansi: Markko TainaHerta Müller: Mensch ist ein grosser Fasan auf der Welt
Carl Hanser Verlag, 1986
Tammi, Keltainen kirjasto 1990, 2009
Suom. Raija Jänicke

Viime aikoina olen osin sattumalta, osin tieten tahtoen seikkaillut melko ahkerasti minulle ennestään tuntemattomien nobelistien sekä Finlandia-voittajien parissa. Vaikka en ainakaan toistaiseksi ole ”virallisesti” haastanut itseäni Finlandia-hiihtoni kaltaiseen nobelistisavottaan, uskoisin että sitä kohti tässä ollaan pikku hiljaa kulkemassa. Haasteetta kuitenkin, lukumielialojen mukaisesti kirjainten lukemattomilla laineilla lipuillen.

Myös tällä kertaa käsittelyn alaiseksi päätynyt romaniansaksalainen Herta Müller on kirjoittanut itsensä nobelistien kirjalliseen piiriin. Itse en naisesta tuota ennen ollut kuullutkaan, mutta palkitsemisen myötä syntyi kiinnostus habitukseltaan tummanpuhuvaan kirjailijattareen – väkisinkin mieleen hiipii Joyce Carol Oates ei niin kovin iloisine teemoineen…

Vuosi oli palkitsemisen aikaan 2009, aikaa siitä siis on, ja vaikka vähän väliä olen vilkuillut muutamaa omaamaani Mülleriä kirjahyllyssäni, vasta nyt tartuin yhteen niistä toden teolla. Ensikohtaaminen ei ehkä ollut se mutkattomin sellainen. Ihminen on iso fasaani vaatii lukijaltaan sekä huomiota että kestokykyä. Huomiota siinä mielessä, että sen rakenne, viisikymmentä pientä tarinaa, kuin runoa, on luettava ajatuksella, jotta ei kadota niistä yhtäkään. Näin lukijan silmien alla syntyy ketju ja tuosta ketjusta tarina, rankkaakin rankempi – se kestokykyä kysyvä.

Ollaan sosialistisessa Romanian kansantasavallassa, diktaattori, toveri Ceaușescun ”hellässä huomassa”. Mylläri Windisch, sorretun saksalaisvähemmistön edustaja, polkee pyörällään ja laskee päiviä. Hän on päättänyt perheineen poistua maasta ja siihen tarvitaan passi. Sen saamiseksi taas tarvitaan tekoja, eivät riitä korruptiojauhot, eivät raha. Kun vaimo on liian vanha, on laitettava tytär huoraamaan. Vaimo sen sijaan on viettänyt viisi vuotta hiilikaivoksessa Venäjällä, syönyt ruohosoppaa, huorannut hänkin. Samanaikaisesti teoksessa läpikäydään myös muiden kyläläisten kurjia kohtaloita.

Tämä pieni kirja, vain reilut sata sivua, on ahdistavaa luettavaa. Müllerin lyhyet lauseet ovat omiaan terävöittämään kaunistelemattomasti kerrottua ja kylmiä väreitä synnyttävää tarinaa, joka kaiken lisäksi varmasti kuvaa aikaansa näkökulmastaan oikein hyvin. Müller tunnetaankin erityisesti sorron, paon sekä diktatuurin kuvaajana. Samaan hengenvetoon onkin todettava, että tämän teoksen luettuaan tuskin löytyy ainoatakaan ihmetyksen aihetta Romanian vähemmistöaloitteiselle vallankumoukselle 1980-luvun lopulla.

Lopullinen mielipiteeni teoksesta on kaksijakoinen: kiinnostus Mülleriä kohtaan säilyi, tämä teos sitä vastoin jätti kaikesta huolimatta jotenkin kylmäksi. Henkilöhahmot jäivät tyhjiksi kuoriksi, koko kylä kuolevaksi kammioksi. Suositus kuitenkin, vaikka vain uniikkiutensa tähden. Taikka siksi, että ehkä koskaan ennen et ole kuullut omenoita syövästä omenapuusta. Tämän jälkeen olet; se riipii pitkään.

P.S. Kiinnostuneille tiedoksi, blogista löytyy nyt oma kategoriansa kirjallisuuden nobelisteille, mikäli haluaa tutustua heihin kollektiivisemmin.

Kesä ennen pimeää

indexDoris Lessing: The Summer Before the Dark
Alfred A. Knopf, 1973
Kirjayhtymä, 1974
Tammi, Keltainen kirjasto 2007
Suom. Irmeli Sallamo

”Kate tunsi itsensä pienentyneeksi. – – Ehkä hänen oli aloitettava tästä (sitten kun antaisi itselleen aikaa siihen): lapsellisesta, järjettömästä mutta ehdottomasti väistämättömästä tunteestaan, että hän oli Michaelin takia kuin nukke, josta sahajauho valui hitaasti pois.”

Kesä ennen pimeää on Doris Lessingin unohtumattoman uran puolivälin tienoille sijoittuva romaani, joka vie lukijansa keskelle erään naisen elämää. Tämä nainen on Kate Brown ja hänen elämänsä on mahdollisessa muutoksessa – vihdoinkin.

Miksi sitten näin? Miksi keski-ikäinen, hiukan keskimääräistä korkeatasoisemmasta elämästä nauttiva, lapset jo miltei maailmalle saatellut rouva Michael Brown, tunnustetun neurologin elinikäinen kumppani, kadehdittu vaimo, on ajautunut tähän pisteeseen, tunteeseen jota voisi kutsua täydelliseksi riippuvuudeksi, elämäksi vain ja ainoastaan toisten kautta? Oman elämänsä vuoksi. Viimeisen neljännesvuosisadan ajan Kate on ollut äitinä hyödyllinen, muille. Nyt hän on siirtymässä omilleen, perheen puristuksen, Kateen liittyvän tarpeen, hälventyessä hälventymistään. Miten tähän pitäisi suhtautua? Miten toimia?

Teos on ennen kaikkea mielensisäinen matka. Toki siinä matkataan fyysisestikin, Eurooppaa laidasta laitaan, mutta paljon tärkeämpää on se liike, joka tapahtuu Katen pään sisällä, unissa, muistoissa ja ajatuksissa.

Vaikka Kesä ennen pimeää onkin ensimmäinen Doris Lessingini, minun on helppo löytää siitä piirteitä, jotka kirjailijaan tutustuttuani kuvaavat hänen kirjallista tyyliään: taidokas sosiaalisten suhteiden kuvaus sekä syvällinen sukellus eritoten naisen mieleen ovat juuri näitä Lessingille ominaisia tästä teoksesta luettavissa olevia piirteitä. Teoksen yllä leijuu myös kirjailijattaren ajatus konfliktista ”individualistisen omantunnon ja kollektiivisen hyvän” välillä. Onko oikein elää itselleen? Onko oikein asettaa elämän tarkoitus omista tarpeistaan lähteväksi? Miten pitäisi rakastaa, mitä pitäisi sietää? Kuinka pitkälle avioliitto todella on kompromissi? Mitä on olla äiti, vaimo, nainen?

Edellä mainittujen lisäksi Lessingille ominaisena on pidetty omaelämäkerrallista kirjoittamista, jota myös tämä teos huokuu. Lessing itse jätti ensimmäisen perheensä tuntiessaan itsensä ansaan ajetuksi, meni uudestaan naimisiin ja lähti taas. Siis melko vahvaa naiseutta 1930- ja 1940-luvuille. Lisäksi Lessing yhdistetään vahvasti feminismiin jonkalaisten silmälasien läpi tätäkin kirjaa olisi kovin helppo lähestyä. Kirjailija itse ei kuitenkaan tähän tulkintaan mieltynyt ja jopa kritisoi feministien saavutuksia naisen todellisen aseman parantamisessa, joten jätän tämän puolen tällä kertaa sen tarkemmin analysoimatta.

Minä pidin tästä kirjasta. En usko, että se on sitä kaikkein vahvinta Doris Lessingiä, mutta siitä olen varma, että palaan vielä hänen teostensa pariin. Luettavaa riittää, sillä yksin suomennettuja teoksia on 25, ylipäätään ura käsittää lähes 70 teosta vuosien 1949-2007 väliltä. Vuonna 2007 kohtasi ”kirottu onnettomuus”, kun Ruotsin akatemia huomioi häntä Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Kirjoittaminen vaihtui haastatteluihin, romaanien aika oli ohi.

Tappio

image.phpImre Kertész: A kudarc 
Szepirodalmi Konyvkiado, 1988
Otava, Otavan kirjasto 2005
Suom. Outi Hassi

Siinä hän seisoo, ukko, arkistokaapin edessä, ajattelee. Koska niin hänen on tapana tehdä, aina tähän aikaan.

Tappio, ensikosketukseni Nobel-palkittuun Imre Kertésziin, on kaksipiippuinen tapaus. Toisaalta sen hermojaraastava hitaus, joka varsinkin teoksen alkupuolella saa lukukokemuksen tuntumaan lähinnä hidastetun, tai oikeammin paikalleen takertuneen filmin katselulta, vaatii lukijalta äärimmäistä kestokykyä. Toisaalta sen omalla tavallaan rikas kieli mieleenpainuvine vertauskuvineen tekee siitä mieleistä luettavaa kaltaiselleni sanoja ja kieltä hengittävälle yksilölle. Ajoittain mieleen nousee jopa yksi omasta mielestäni ihastuttavimmista tarinoitsijoista, Orhan Pamuk – ja se on minulta paljon sanottu. Mutta ei, näistä tähtihetkistä huolimatta en ole valmis ainakaan tämän teoksen perusteella nostamaan Kertészia Pamukin tasolle; siitä puuttuu kuitenkin paljon sitä jotakin.

Mitä Tappio sitten lukijalle tarjoaa? Palasen erään nuoren miehen, sittemmin ikääntyneen ”ukon”, tehdastyöläisen ja vanginvartijan, lehtimiehen  ja kääntäjän, mutta ennen kaikkea keskitysleiriltä palanneen ja sen jälkeen kommunistibyrokratian mielin määrin heittelemän teilatun kirjailijan elämää. Aikana jolloin ei ollut hyvä olla juutalainen, hän oli. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Siitä tuli Tappio. Ja tästä kirja, jossa kirjoitetaan kirja. Siis romaani romaanin sisällä.

Tappio sisältää paljon tekstiä, joka ei jää mieleen. Kun sanat pyyhkiytyvät verkkokalvoilta, niiden sisältö katoaa. Lisäksi on niitä herkkupaloja, sanankäänteitä ja oivallisia vertauskuvia, niitä tämän teoksen kohokohtia. Sitten on vielä se ydin, hitaiden hetkien ja hurmaavien herkkupalojen sisältä kuoriutuva sydän, teoksen perussanoma. Se koskettava kohta, yhteys kirjailijaan, hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa. Sillä sanottiin sitten mitä vaan, heijastumia Kertészin omaan elämään ei tämän romaanin sivuilta voi olla löytämättä: juutalainen, lehtimies, kääntäjä ja kirjailija, viestinä Auschwitz-tyyppisten ”ratkaisujen” mielettömyys, unohtamisen mahdottomuus. Se, että joku voi todella väittää keskitysleirikokemusta tuulesta temmatuksi kuvitelmaksi, omavaltaiseksi ajatteluksi. Tuo jos mikä on mieletöntä!

Sanoessaan että Auschwitzin jälkeen voi kirjoittaa vain Auschwitzista Kertész osuu takuulla asian ytimeen. Jo tällä perusteella uskaltaisin pitää häntä Nobelinsa arvoisena ja suositella tutustumaan kirjailijaan syvällisemminkin. Mikäli näin päättää tehdä, kannattaa varmasti sukeltaa hänen pääteoksenaan pidetyn romaanisarjansa – Kohtalottomuus, Tappio, Kaddish syntymättömälle lapselle, Lopetus – maailmaan. Näiden jälkeen uskoisin että Kertészin tavoite kumota väite ”Auschwitzille ei ole selitystä” on tullut täytetyksi – jos tosiasioilta ei ehdoin tahdoin halua sulkea silmiään.

Koti

indexToni Morrison: Home
Alfred A. Knopf, 2012
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Seppo Loponen

Toni Morrisonin teoksen luettuani olen sanaton, tai ehkä paremminkin mykistynyt. En siitä syystä, että kyseinen pienoisromaani olisi ollut äärettömän hyvä, vaikka ei se huonokaan ollut, vaan siksi että en oikein osaa sanoa siitä mitään.

Koti on mielestäni vaikeasti lähestyttävä, harmittavan vääränlainen kirja menettää neitsyytensä kirjailijaan, jonka tuotantoon on jo pitkään halunnut tutustua. Minulle kuitenkin kävi näin ja tulevaisuudessa voikin olla vaikeampaa tarttua Morrisonin kirjoihin uudelleen. Toisaalta ne elävät tuokiokuvat, hienot kuvaukset henkilöhahmojen traagisista kokemuksista, herättivät mielenkiintoni tutustua paremmin tähän kirjallisuuden nobelistiin, joka ensimmäisenä mustana naisena sekä mustana amerikkalaisena tällä palkinnolla huomioitiin.

Frank ja Cee ovat yhdysvaltalaisen pikkukylän kasvatteja, välinpitämättömien vanhempien sekä vihamielisten isovanhempien lapsia, sisaruksia, jotka epämiellyttävien kotiolojen ja tukahduttavan, rasistista syrjintää huokuvan kyläyhteisön keskellä tukeutuvat toinen toisiinsa. Sitten tulee armeija, Frankin onneksi, ja Korean sota. Sisarukset ajautuvat erilleen, suureen ja raakaan maailmaan; Frank sotaan, Cee rotuhygieniaa harjoittavan lääkärin koekaniiniksi.

Erityisesti sodan traumatisoiman Frankin persoona pääsee Morrisonin tekstissä esille mieleenpainuvalla tavalla. Nautin suunnattomasti Morrisonin tavasta kirjoittaa, siitä mustasta äänestä, joka rivien välistä kaikuu, vaikka rotukysymys ei tässä tarinassa olekaan se ainoa pääasia. Mikä se sitten on, teoksen ydin, on kysymys joka itselleni jäi hiukan epäselväksi. Kai se on se koti, allegoria kodista, jota teos nimensä mukaisesti kiertelee, pyrkii lähestymään eri näkökulmista. Mutta mikä on koti? Pystyykö Frank palaamaan sinne, sisarensa tähden? Parantumaan?

”Kenen talo tämä on? Kenen yö pitää valon poissa täältä sisältä? Kertokaa kuka tämän talon omistaa. Minun se ei ole. – – Tämä talo on kummallinen. Sen varjot valehtelevat. Kertokaa miksi sen lukko sopii avaimeeni.”

Lumen maa

Yasunari Kawabata: Yukiguni9513168034
Shinchôsha, 1947
Tammi, Keltainen kirjasto 1958, 2012
Suom. Yrjö Kivimies

Olen eksyksissä. Vaellan Lumen maassa, enkä sen silmiä häikäisevältä valkoisuudelta kykene juurikaan näkemään ympärilleni, en erottamaan yksityiskohtia. Aistin kuitenkin japanilaisuuden, joka on laskeutunut ylleni, pukenut minut kimonoon, vallannut mieleni geishan elkein, vähä vähältä geishan pienin viettelevin askelin. Olen kylpylässä; olen puhdas – ja piilossa todellisuudelta.

Näin minä tunnen Yasunari Kawabatan vuonna 1947 ilmestyneen sangen minimalistisen teoksen luettuani. Muutama vuosikymmen myöhemmin, 1968, Kawabata palkittiin ensimmäisenä japanilaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Hänen jälkeensä palkinto on matkannut Japaniin kerran. Lumen maahan liittyvistä faktatiedoista mainittakoon vielä sen olleen vuoden 1958 suomennoksensa myötä ensimmäinen suomeksi käännetty japanilainen romaani.

Tuntemukseni tästä lyhytsanaisesta ja vähäeleisestä romaanista ovat kahtalaiset; toisaalta olen hämilläni: miksi en ymmärrä tätä teosta, miksi sen tarina jättää minut täysin kylmäksi, toisaalta taas vaikuttunut: olen vajonnut japanilaisuuteen, nähnyt ja kuullut sen ympärilläni, miltei koskettanut lumenvalkoista kimonoa, miltei maistanut humalluttavan riisiviinin huulillani. Kawabatan ehdoton ansio tuntuukin olevan kuvainnollinen kieli, joka hurmaa lukijan omalla erityislaatuisella tavallaan tehden tarinasta kokonaisuuden kannalta toissijaisen asian, tehden ympäröivästä luonnosta vastakohtaisuuksineen elävän, miltei käsinkosketeltavan.

Esiin astelevat tokiolaismies Shimamura, häneen rakastunut geisha Komako sekä nuori kaunotar Yoko. Miljöönä toimii kylpylä Lumen maassa, hotelli jonne Shimamura säännöllisesti matkustaa, ilman perhettään, tuntemattomana. Asioita tapahtuu, osittain niitä kuvaillaan, osittain ne jätetään lukijan itsensä mielikuvitettavaksi. Paljon jää arvailujen varaan, paljon kätkeytyy rivien väliin. Teos on oikeastaan kuin japanilainen mentaliteetti, ulkokultaiseen naamioon sonnustautunut sangen kuvainnollinen sisäinen mielenmyllerrys. Runollista.

Kannattaa maistaa, makustella.

Orhan Pamuk, sanojen mestari

indexTaannoisella kiertomatkallamme Turkin länsirannikolla ajatukseni ohjautuivat useasti yhteen ehdottomista suosikkikirjailijoistani – ehkäpä ei olisi liioiteltua puhua jopa siitä kaikkein parhaimmasta – nimittäin Orhan Pamukiin. Vaikka hänen kohdallaan ensisijaisesti mieleen nouseekin Istanbul, raunioille riivitty idän ja lännen ristiriitaisuuksien riepottelema kaupunki Bosporeineen sekä väenpaljouksineen, henkivät hänen teoksensa niin syvästi turkkilaisuutta sen erilaisin ilmentymin, että niin antiikin ihmeitä kokiessamme kuin slummien rumuutta nähdessämme Pamukin teokset putkahtelivat mieleeni yksi toisensa jälkeen.

Minä olen lukenut melko paljon Pamukia, ensimmäistä ja tähän mennessä ainokaista turkkilaista Nobelin krjallisuudenpalkinnon haltijaa. Kuten sanottua olen pitänyt lukemastani, sanalla sanoen haltioitunut. Olen löytänyt maailman, jota olen alkanut kutsua ”pamukilaiseksi” maailmaksi. On nimittäin ehdottomasti huomioitava, että vaikka jokainen Orhan Pamukin teoksista on toki oma itsenäinen ja jo sellaisenaan hieno kokonaisuutensa, vasta useampia luettuaan voi kokea yhteyden niiden välillä ja ymmärtää sen taiturimaisuuden, jolla istanbulilaismestaria on sanalla sanoen siunattu. Jokainen kirja sisältää viitteitä seuraavista, mainintoja menneistä. Palapeli täydellistyy täydellistymistään, ”pamukilainen” maailma valmistuu valmistumistaan. Kehotankin kurkistamaan tuohon maailmaan, mutta varovasti. Se ottaa aikansa, mutta kun löytää perille, pääsee todella koskettamaan jotakin suurta, jotakin ”tavallista” kirjallisuutta ihmeellisempää.

Minä luin Viattomuuden museon ja rakastuin.
Minä luin Valkoisen linnan ja olin ymmälläni.
Minä luin Mustan kirjan ja lumouduin.
Minä luin Istanbulin ja ymmärsin.

Viattomuuden museo

Orhan Pamuk: Masumiyet MüzesiViattomuuden museo
İletişim Yayınları, 2008
Tammi, Keltainen kirjasto 2010
Suom. Tuula Kojo

”Jos näkee unta, että vaeltaa paratiisissa ja saa siellä kukan merkiksi siitä että sielu on todella vaeltanut paratiisissa, ja herättyään huomaa, että se kukka on yhä kädessä – niin entä sitten?” [Samuel Taylor Coleridge, Muistikirja]

Jos kuulisit hänen kertomuksensa ilman yksityiskohtia, se voisi sinusta kuulostaa hulluudelta. Jos näkisit ne lukemattomat esineet, jotka hän vuosien aikana varastoi kokoelmaansa, ilman että tuntisit niiden tarinaa, pitäisit häntä mitä luultavimmin pakkomielteen piinaamana. Jos tuolloin kuulisit ja näkisit hänen kirkkain silmin toteavan: ”Haluan kaikkien tietävän, että elämäni oli hyvin onnellinen.” et varmasti uskoisi hänen sanojaan, hänen, joka kävi tapaamassa rakastaan illallisella seitsemän vuotta ja kymmenen kuukautta, keskimäärin neljä kertaa viikossa, yhteensä 1593 kertaa.

Tarinan päähenkilöhahmolla ja hänen rakkautensa kohteella on takanaan pieni hetki yhteistä onnea, kiihkeä rakkaussuhde, jonka väärät valinnat ovat tehneet olemattomaksi, mutta jonka palautumisesta haaveilulle tuo keräilijä ja niin sanottu minäkertoja rakentaa elämänhalunsa. Romaanin minä on istanbulilainen Kemal, joka on kertonut tarinansa sen kirjoittajalle, Orhan Pamukille, jonka jälkeen kirjailija Pamuk on päättänyt puhua sen kynänsä kautta paperille yksikön ensimmäisessä persoonassa, päähenkilöhahmonsa Kemalin suulla.

Kemalin rakkauden kohde on hänen kaukainen sukulaisensa Füsun, jota ilman hän tuntee olonsa ”yhtä yksinäiseksi kuin tämä koira, joka on lähetetty pienellä aluksella avaruuden pimeään äärettömyyteen”. Kemalin oma kihlaus ja sittemmin Füsunin avioliitto tekevät heidän rakkaudestaan heidän maailmassaan mahdottoman yhtälön. Tuon yhtälön mielettömyys kuvaa paremmin kuin hyvin viime vuosisadan loppupuolen Istanbulia, sen järkkymätöntä ja armoatuntematonta sukupuolimoraalikäsitystä ja sitä syvää kuilua, joka erotti ja jossain määrin vieläkin erottaa Turkin länsimaisesta maailmasta. Kemal ei kuitenkaan menetä toivoaan: ”Sanoin itselleni, että jos ovi avautuu ja sisään astuu nainen, saan lopulta Füsunin itselleni, mutta jos tulija on mies, tilanne on paha. Minä sanoin, jos kadulle ilmestyy ensimmäinen punainen auto vasemmalta, saan viestin Füsunilta, mutta jos se tulee oikealta, joudun odottamaan. Sanoin, jos onnistun hyppäämään laivasta laiturille ensimmäisenä, näen Füsunin lähiaikoina ja hyppäsin laiturille jo ennen kuin köydet oli ehditty kiinnittää.” Ja koko ajan Kemal kokoaa Füsuniin liittyviä tavaroita, joista alkaa muodostua museo, hänen rakkautensa museo.

Jos menet vierailulle tuohon museoon ja tutustut sen kokoelmaan sekä siitä kertovaan katalogiin, toisin sanoen tähän romaaniin, voit olla varma, että ymmärrät, mitä Kemal tarkoitti lausuessaan: ”Haluan kaikkien tietävän, että elämäni oli hyvin onnellinen.”

Kemalin urheudesta ja sinnikkyydestä huolimatta minun oli ajoittain vaikea uskoa hänen tahdonvoimansa riittävyyteen. Samanlainen epäusko valtasi minut silloin tällöin, kun kirjaa lukiessani vertasin sen sisällöllistä antia sen suhteettoman suurelta tuntuvaan sivumäärään. Kemal kuitenkin jaksoi jatkaa keräilyään ja minä lukemistani. Oli kuin olisimme istuneet vierekkäin odotushuoneessa, jonka tunnelma oli pysähtynyt mutta samanaikaisesti valtavan latauksellinen. Kemal oli lumoutunut Füsunista, minä Orhan Pamukin viettelevästä kynänkäyttelytaidosta.

Tätä kirjaa lukiessani ajattelin usein, kuinka ankeaa elämä olisikaan ilman muistoja, kuinka loputtoman lohduttomilta tuntuisivat vaikeat ajat ilman toivoa tulevasta. Uskon, että Kemalkin ajatteli näin, tai oikeastaan, olen varma siitä.

Valkoinen linna

Orhan Pamuk: Beyaz KaleAMIfv96XfdoL2HKLHgVFyF_Txca22Sq-lzaTjjvkow0dYWjdYYgQPz7ZYi1-eRP6Z8tK3lvUI3cesCFZxiZrAlGnm-hLHSgnS6Vo9XwJa31WJorEQir1WlDJm4lEGX42maTWZKMaF9aEiUsVbUrwNDV5LJmNJARmSQ-ce304x304
Can Yayınları, 1985
Tammi, Keltainen kirjasto 1993
Suom. (engl. laitoksesta) Kalevi Nyytäjä

”Olin joutunut eroon todellisesta minästäni ja katselin itseäni ulkoa päin, aivan kuin niissä painajaisunissa, joita olin usein nähnyt. En edes halunnut tietää, kuka oli tämä toinen ihminen, jonka sisäpuolella itse olin, ja katsellessani pelokkaana, kun oma minäni kulki ohitseni minua tuntematta, halusin vain liittyä häneen uudelleen niin pian kuin suinkin.”

Ensimmäinen Orhan Pamuk -kokemukseni toi eteeni nuoren miehen; hänen sanalla sanoen hullun rakkautensa, jonka pakkomielteisyys oli raadella hänet palasiksi ja siinä sivussa määräsi hänen elämästään, teki valinnat hänen puolestaan, seitsemän vuoden ajan. Nyt käsillä oleva toinen kosketukseni Pamukiin johdattaa minut jälleen maailmaan, jossa ihmismieli ajetaan nurkkaan, sidotaan solmuun oman itsensä kanssa. Tällä kertaa kyse on vuosikymmenistä, miltei kokonaisesta ihmiselämästä.

Valkoinen linna on 1600-luvun Istanbuliin sijoittuva kaksoisolentotarina. Nuori italialainen oppinut joutuu turkkilaisten merirosvojen vangiksi. Tämä uskonsa puolesta kuolemaan valmis kristitty myydään viime hetkellä orjaksi istanbulilaiselle tiedemiehelle, Hocalle. Tiedemiehen nähdessään hänet valtaa kauhu: ”Yhdennäköisyys minun ja huoneeseen tulleen miehen välillä oli uskomaton! Tuohan olen minä… niin minä näet ajattelin sillä hetkellä kun hänet ensi kerran näin.”

Tämä kirja kertoo siitä, miten todeksi tuo ajatus kääntyykään. Se kertoo näiden kaksoisolentojen yhteisestä elämästä. Siitä, miten italialainen opetti Hocalle astrologiaa ja astronomiaa sekä lääketiedettä ja tekniikkaa, miten Hoca niitti mainetta ja kunniaa kaltoinkohdellen alati opettajaansa, miten Hocasta tehtiin sulttaanin hoviastrologi, italialaisesta syyllinen ja pahantekijä. Lopulta italialaisen taustavaikutus Hocaan selviää sulttaanille ja he saavat yhteisen tehtävän, vihollisen Valkoisen linnan kukistavan sotakoneen rakennuksen. Seuraa epäonnistuminen, jonka jälkeen elämä ei voi jatkua enää entisellään.

Teos on huomattavasti edellä kuvattua kehyskertomustaan psykologisempi. Mielestäni se kuvaa ihmiskokeen tai oikeammin identiteettivarkauden, joka on mahdollista saada aikaan vain vuosikymmenien väsytystyöllä. Ikävä muuttuu muistoiksi, omat pelot siirtyvät toisen peloiksi, toinen tulee sinuksi. Lopulta lause ”Minä olen minä.” on vain ketju päättömiä sanoja, mieletön. Kerran Hoca kysyy italialaiselta, mitä hän tekisi Hocan paikalla. Kirjoittaisin tarinan hänen seikkailuistaan, italialainen vastaa. Ja niin; tämän kirjan muisteloitsija, sen minäkertoja, on Hoca, joka on entiseltä elämältään kirjan todellinen minä eli italialainen kerran Venetsiassa kohtalokkain seurauksin laivaan noussut oppinut. Vai onko?

Ensimmäiseen Pamuk -kokemukseeni palatakseni haluan mainita, että rakkauden riivaama nuori mies ei ollut onneton, pikemminkin päin vastoin. Mitä tarinaan kaksoisolennoista tulee, jätän kysymyksen onnellisuudesta lukijan itsensä vastattavaksi. Evliya Celebin, 1600-luvulla eläneen kuuluisan Matkakirjan tekijän sanoin: ”Meidän tulee etsiä outoa ja yllättävää maailmasta, ei omasta itsestämme! Itsetutkiskelu, oman itsemme pitkä ja harras pohtiminen, tekee meidät vain onnettomiksi. Juuri tästä syystä sankarit eivät koskaan kestä omana itsenään olemista, juuri tästä syystä he haluavat aina olla joku muu.”

Luettuani kirjan tunsin itseni tyhmäksi. Olin puulla päähän lyöty, en tiennyt enää kumpi oli kumpi. Mutta sitten koin helpotuksen; ei tiennyt eräs toinenkaan. Ja hänen nimensä on sentään Orhan Pamuk.

Musta kirja

Orhan Pamuk: Kara Kitap1064_Pamuk_Musta_kirja_20131303540
Can Yayınları, 1990
Tammi, Keltainen kirjasto 1998
Suom. Tuula Kojo

Voiko ihminen olla rehellisen onnellisesti oma itsensä vai tavoitteleeko hän alati pääsylippua parempaan maailmaan, toiseen minään? Samastuuko hän sokeasti lukemiensa tarinoiden sankarihahmoihin, pyristeleekö elämässään eteenpäin vain tullakseen toiseksi, ihmiseksi joka on aina halunnut olla, ja sitä kautta saavuttaakseen unelmansa? Jos se ylipäätään on mahdollista, miksi ihmisen on niin vaikea olla oma itsensä? Johtuuko se tahdonvoimalla ruokitusta haluttomuudesta tai silkasta kateudesta vai pohjautuuko se ihmisen tiedostamattomaan kykyyn katsella itseään ulkoapäin, synnyttää muistojen kollaasistaan uuden sielun, Hänen sielunsa? Hänen, joksi ihmisen on mahdollista tulla vain unelmissaan – jos sielläkään.

Orhan Pamuk, minut tyylillään ja satusetämäisellä, mutta silti ehdottoman nerokkaalla sanailullaan valloittanut sanaseppo tekee sen jälleen; haastaa lukijansa. Tällä kertaa Pamuk toimii oppaana oman itsensä etsimisen ratkaisemattomaan mysteeriin ja kirjoituksen tarkoitukseen.

Polku asian ytimeen on kirjailijalle ominaiseen tapaan sangen mutkikas ja monitasoinen. Tätä kirjaa lukiessani pohdiskelin, kuinka monta mielenliikettä voikaan asuttaa yhteen virkkeeseen, kuinka monta kummallista tarinaa elämästä ja olomuodoista yhteen romaaniin. Vastaukseni on hyvin monta, mutta vain jos se tehdään persoonallisesti ja viettelevästi, lukijaystävällisesti. Jos joku, niin Orhan Pamuk on ehdottomasti nimettävissä tämän lajin taitajien joukkoon. Mestari, sanoisin minä.

Tarinan keskiössä on istanbulilainen Galip, nuori lakimies, jonka vaimo Rüya yhtenä päivänä katoaa jättäen jälkeensä vain lyhyen kirjeen, yhdeksäntoistasanaisen. Jo pidemmän aikaa maanalaista elämää viettänyt kuuluisa kolumnisti Celâl Salik, Rüyan veli ja Galipin serkku – aivan oikein Pamuk on jälleen naittanut serkukset keskenään – on yksinkertaisesti yhdistettävissä katoamiseen. Niinpä Galip aloittaa järjestelmällisen Celâlin kolumnien läpikäymisen tavoitteenaan löytää niistä vihjeitä vaimonsa olinpaikasta. Kuinka ollakaan, intensiivisessä omistautumisessaan Galip kadottaa vähitellen itsensä sulautuen Celâlin henkilöllisyyteen, tämän elämään, asuntoon, jopa kirjoituksiin.

Celâlin kolumnit muodostavat Galipin tarinan rinnalla romaanin toisen tason. Ne ovat eriskummallisia tarinoita; sivupolkuja, matkoja toisaalle. Välillä ne tuntuvat asiayhteydessään täysin käsittämättömiltä, välillä ne tylsistyttävät, mutta silti jokainen niistä on tärkeä, erottamaton osa kokonaisuutta.

Jälleen kerran Pamuk vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä. Sivuja on yli 600, tapahtumia ei nimeksikään. On vain katoaminen ja sitten on kirjoituksia. Sivuhyppäyksiä ja niihin kohdistuvaa pakkomielteisyyttä. Siis taattua, rakastettavaa Pamukia alusta loppuun. Tämä teos on riemuhuuto sanoille, ylistyspuhe kirjoitukselle. ”Sillä eihän mikään voi olla ihmeellisempää kuin elämä. Paitsi kirjoitus. Paitsi kirjoitus. Niin juuri, kirjoitus, tuo ainokainen lohtumme.”

Teoksen jokaisen luvun alkuun on sijoitettu sitaatti. Esimerkin antaakseni itsevarmuudessaan sangen ironinen valinta Pamukilta on Biron passan ”Sivuhyppäykset ovat ainoa heikkouteni, jos minulla sellaisia ylipäätään on.”

Musta kirja tarjoilee lukijalleen myös mielenkiintoisia pujahduksia kirjoittajansa aiempaan ja myöhempään tuotantoon. Kansainvälisen läpimurtoteoksensa Valkoinen linna kantamaan kaksoisolentoteemaan viitataan teoksen aikana useasti ja myös Viattomuuden museon pakkomielteisyys heijastuu Mustan kirjan sivuilta. Muutos, siitä kielivät salaiset merkit ja olemisen mysteeri, siinä kuitenkin tämän teoksen sydän. Lewis Carrollia Pamuk siteeraa: ”Miten on: aamulla kun nousin, olinko minä sama kuin ennen? Ihan kuin olisi tuntunut pikku hiukan erilaiselta. Mutta jos minä en ole sama, seuraava kysymys kuuluu: kuka ihme minä olen?” Oivallisesti sanottu – ja siteerattu.

Istanbul : muistot ja kaupunki

Orhan Pamuk: İstanbul : Hatıralar ve Şehiristanbul3
Yapı Kredi Yayınları, 2003
Tammi, 2004
Suom. Tuula Kojo

”Istanbulin maisemien katseleminen on sitä, että yhdistää näkemäänsä tunteen, jonka kaupunki tarjoaa kun siellä kävelee tai kulkee laivalla, eikä se ole pelkästään maisemien katselua kaupunkia kierrellessä vaan myös sitä että osaa todella yhdistää kaupungin näkymät omiin syvimpiin ja aidoimpiin tunteisiinsa, tuskaan, murheeseen, suruun ja joskus myös onneen, elämäniloon ja optimismiin.”

Tämä kirja on matkaopas menneisyyteen, kahdella tapaa. Se on sukellus sekä erään kaupungin, Istanbulin, että erään sen asukkaan, nuoren Orhan Pamukin, historiaan. Nämä kaksi, poika ja kaupunki, ovat kirjan päähenkilöt, ilman heitä tätä kirjaa ei olisi. Niin, teos Istanbulista ilman Istanbulia, ajattelet Sinä, arvoisa lukija, olisikin aikamoinen saavutus, samoin kirja ilman kirjailijaa. Tarkoitan kuitenkin sitä – ja tästedes lupaan selvyyden vuoksi olla enää käyttämättä termiä matkaopas – että ollakseen ymmärrettävä tämä teos vaatii lukijaansa katsomaan kuvailemaansa metropoliin kirjoittajansa, Orhan Pamukin, silmin.

Pieni varoituksen sananen lienee paikallaan; jos mielit matkalle Istanbuliin ja mielessäsi siintää ikiaikainen, muinaisen Bysantin valtakunnan ja ottomaanien mahtava pääkaupunki, suosittelisin lukemaan tämän kirjan vasta kotiin palattuasi. Se ei nimittäin kaunistele tai imartele, siinä hädin tuskin mainitaan Hagia Sofiaa tai Sinistä moskeijaa, palatseista ja ihastuttavista basaareista puhumattakaan. Päinvastoin, ajoittain sitä lukiessani minusta tuntui, että Istanbulin on oltava yksi maailman surullisimmista kaupungeista, melankolinen metropoli, jonka asukkaat surevat kadotettua kulttuuriaan, kaupunkinsa muuttuneita kasvoja, ja tuntevat outoa katsomisen iloa, kun Bospori, Istanbulin valtimo, muuttuu näyttämöksi tulipaloille ja muille katastrofeille. Juuri tämä on se syy, minkä vuoksi kirjaa ei pidä mieltää matkaoppaaksi.

”Jos opimme katsomaan kaupunkia ja olemme asuneet siellä riittävän kauan, niin että osaamme yhdistää aidoimmat ja syvimmät tunteemme maisemaan, käy pian niin, että samalla tavalla kuin jotkut laulut muistuttavat meitä heti tietystä rakkaudesta, lemmitystä tai pettymyksestä, niin myös tietyt asiat – kotikaupunkimme kadut, näkymät ja maisemat – alkavat muistuttaa meitä yksittäisistä tunteista ja sieluntiloista. Ehkäpä Istanbul näyttää minusta niin surulliselta paikalta siksi että olen nähnyt niin monta korttelia, laitakatua tai hyvin erikoista, vain tietyltä kukkulalta avautuvaa maisemaa ensi kertaa niinä päivinä jolloin menetin mantelintuoksuisen rakastettuni.”

Niin, vähintään yhtä paljon kuin sukellus menneeseen Istanbuliin tämä kirja on sukellus Orhanin mielenmaailmaan. Se on kertomus pojasta, joka syntyi varakkaaseen, yläluokkaiseen perheeseen ja joka kaikista odotuksista ja hänelle miltei valmiiksi rakennetusta turvallisesta tulevaisuudesta huolimatta murtautui ulos siitä insinööriyden onnenmaasta, johon hänen perheensä automaattisesti oletti Orhanin – joskin taiteilijasieluna arkkitehdin asemassa – asettuvan. Ei tullut pojasta isänsä ja isoisänsä tapaan insinööriä, ei tullut lopulta taiteilijaakaan, tuli kirjailija. Ja hyvä niin.

Kotikaupunkinsa historiasta ja arkkitehtuurista sekä omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, surusta, joka valtasi hänet hänen kadotettuaan osan mielikuvitusmaailmastaan automaattisen lukukoneen vyöryessä voimalla osaksi hänen tietoisuuttaan, ensirakkaudestaan ja intohimoistaan kirjoittaessaan, Orhan suorittaa mielenkiintoisia pujahduksia sekä menneisiin että tämän teoksen kirjoitusajankohtaan nähden tuleviin kaunokirjallisiin teoksiinsa. Kaksoisolentoteema, ikuisesti saavuttamaton riipivä rakkaus, Aladdinin pieni puoti sekä kaikkialle näkevä valvova silmä sulautuvat tekstiin mutkattomasti ja elävöittävät sitä entisestään, antavat uskolliselle Pamuk-lukijalle jälleen yhden syyn nostaa kirjailija arvoiselleen jalustalle, sille korkeimmalle.

Istanbuliin palatakseni haluan ottaa esiin vielä muutaman seikan, jotka leimaavat niin kaupungin historiaa kuin nykypäivääkin jo pelkästään sen maantieteellisen sijainnin tähden. Taiteilu idän ja lännen välillä, länsimaistumiseen sekä modernisoitumiseen verhoutuminen, suuren imperiumin jälkeensä jättämä suru, sen arkkitehtuurin tuhoutuminen ja siitä aiheutunut yhä suurempi turhautuneisuus ovat ja tulevat olemaan osa Istanbulia. Tuo kaupunki on mustavalkoinen. Sen upean menneisyyden värit ovat haalistuneet, sitä pitää opetella katsomaan, sillä ”Istanbulin maisemat ovat maailman kauneimpia, mutta jotkut sen kortteleista kurjia ja likaisia, mistä syystä kaupunkia voisi verrata teatterilavasteisiin, joita pitää katsella salin puolelta menemättä kulissien taakse.” Tällä länsimaisuuden leimaamalla, matkailijoiden suussa kaavamaistuneella ajatuksella, ei ole mahdollista vakuuttaa istanbulilaisia, mutta koska on täysin turhaa yrittää kieltää sitä tosiasiaa, että lännen katseen alla elävä kansakunta eläisi päivääkään ajattelematta, minkälaisen kuvan he vieraille ja muukalaisille itsestään antavat, tuolla ajatuksella on merkitystä myös istanbulilaisten keskuudessa. Kun ”toinen silmä vilkuilee länteen”, on mahdotonta unohtaa kehitystä, jota Pamuk oivallisesti nimittää ”lännen katse johtaa katoamiseen” -prosessiksi. Modernisoituminen tarkoittaa länsimaalaistumista, länsimaalaistuminen osittaista kulttuurista kuihtumista, itämaisten vaikutteiden pientä kuolemaa.

Tämä teos opetti minulle paljon; se opetti minulle asioita Istanbulista, asioita kirjailijasta, jonka työtä minä arvostan. Ehkä kaikkein hienointa oli kuitenkin lopulta löytää eräänlainen rauha, tasapaino itseään etsivän pojan ja ristiriitaisuuksien riepotteleman kaupungin välillä.

”Minusta tuntui kuin kaikki päämäärättömiltä retkiltä, katoamismatkoilta, mukanani tuomat tavarat, jokunen vanha kirja, käyntikortti, vanha postikortti tai kaupunkiin liittyvä outo tieto, johon takerruin kuin muinaiseen aarteeseen, olisivat todisteita siitä että retkeni oli ollut todellinen; ajattelin että kaupunkiin liittyvät haaveeni toteutuisivat näiden romujen ja niitäkin romumaisempien tiedonjyvästen avulla. Tunsin olevani kuin Coleridgen sankari, joka herätessään löytää kädestään unessa näkemänsä ruusun, kun kaikki nämä asiat ja kirjat herättivät minussa tunteen, että Istanbul ei ollutkaan samanlaista kuvitelmaa kuin se onnea tuonut toinen maailma, jossa lapsena vaeltelin, vaan sitä lähellä olevaa todellisuutta. – – Olin vähitellen alkanut ymmärtää, että rakastin Istanbulia sen raunioiden, surun ja kaikkien niiden asioiden takia, jotka se oli menettänyt.”