Luoja lasta auttakoon

9789513187583_frontcover_final_originalToni Morrison: God Help the Child
Alfed A. Knopf, 2015
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Kaijamari Sivill

”Ei se mun vika ole. Ei mua voi siitä syyttää. En mä mitään ollut tehnyt enkä tiedä yhtään, miten siinä niin kävi. – – Ihonväri on se risti, jota sen on kannettava koko ikänsä. Mutta se ei ole mun vika. Ei ole mun vika. Ei ole. – – En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin ainoaa lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuden takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en osannut vain rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan totta rakastan. – – Tyttö opetti mulle sellaista, mikä mun olisi pitänyt tietää koko ajan. Sillä on väliä, mitä lapselle tekee. Lapset eivät välttämättä unohda koskaan.”

Luoja lasta auttakoon on toinen kosketukseni kirjallisuuden nobelisti Toni Morrisoniin, joka tuntuisi teoksillaan keräävän miltei yksinomaan kultaa ja kunniaa, ainakin kun kirjablogien arvioita haistelee. Edellinen, Koti, jätti minut hämmennyksen ja sanattomuuden valtaan – enkä totta puhuakseni kovin rikkaaksi tunne sanallista arkkuani nytkään. Kuten edelliselläkin kerralla, henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän tarinansa traagisia, erotuksena kuitenkin se, että tällä kertaa sain teoksesta kokonaisemman kuvan, kun edellisen kohdalla sain irti lähinnä pienistä, joskin sitäkin vaikuttavimmista tuokiokuvista.

Selvää on, että Luoja lasta auttakoon päihittää Kodin, mutta siihen se selvyys oikeastaan loppuukin; vieläkään en pysty lopullisesti arvioimaan Morrisonia kirjailijana. Niin paljon hyvää, että en halua tyrmätä, mutta riittääkö se? Mahdollisuuden annan aivan varmasti vieläkin, mutta seuraavaksi iskeydyn kirjailijan menneisyyteen, kokeilen klassisempaa Morrisonia, Minun kansani, minun rakkaani – se voisi olla se.

Luoja lasta auttakoon kertoo Lula Annista, joka syntyy äitinsä kauhuksi – ja ilman äitinsä syytä – sinisenmustana, sudaninmustana, ja jolla ei ole syytä kutsua äitiään äidiksi. Ei, äiti on hänelle yhtä kuin Sweetness. Lula Ann ja Sweetness elävät kahdestaan, Lula Ann on rikkonut Sweetnessin avioliiton. Sweetness on etäinen, Lula Ann toivoisi hänen koskettavan, vaikka edes lyövän. Sitten, Lula Annin ollessa kahdeksanvuotias, tulee tapaus Sofia Huxley, Lula Ann ilmiantaa valheellisesti ahdistelijan, tekee Sofia Huxleysta viideksitoista vuodeksi numeron 0071140. Ja silloin Sweetness on ylpeä, koskettaa, ottaa kädestä kiinni. ”Ei sitä turhan usein näe, että musta pikkutyttö kaataa valkoisia pahantekijöitä.”

Ja sitten on vielä Booker, ”Et-ole-se-nainen-jonka-haluan.” -Booker, ja Bookerin sekä nimensä vaihtaneen Lula Annin, Briden, täydellinen puolivuotinen – ennen Bookerin pakoa. Lumoaika sortuu valheisiin ja hiljaisuuteen, lapsuuden läpikäymättömiin kokemuksiin. Mutta voiko vielä yrittää, voiko murtaa jään?

Koska kyseessä on tämän tyyppinen pienoisromaani, en halua yrittääkään paljastaa sen tarinaa tämän tarkemmin, sillä jonkun toisen etukäteen pureskelemana se menettäisi mielestäni paljon. Mitä Morrisoniin kirjailijana tulee, on tästäkin teoksesta luettavissa hänen ”perussanomansa”, mustan naisen arkipäivä lähimenneisyydessä ja nykyaikana, vaikka teos ei yksin rotukysymyksessä piehtaroikaan, vaan antaa yhtä lailla ajateltavaa  kysymyksiin niin lapsen oikeudesta tulla rakastetuksi omana itsenään kuin vanhempien vaikutuksesta lapsen tulevaisuuteen. Onkin mielenkiintoista huomata, kuinka samanlaisiin asioihin Morrison pureutuu, kuin juuri tätä ennen lukemani Sadie Jones teoksessaan Kotiinpaluu ollakseen lopulta tunnelmaltaan täysin erilainen teos.

Kuten edellä totesin Luoja lasta auttakoon ei synnytä minussa suuren suurta sanatulvaa tai välitöntä varmuutta siitä, mitä näin kaksi teosta kokeneena, olen Toni Morrisonista kirjailijana mieltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi pitänyt teoksesta lukukokemuksena, päin vastoin, se oli melkoisenkin vaikuttava.

Suosittelen.

Mainokset

Jotta et eksyisi näillä kulmilla

jotta-et-eksyisi-nailla-kulmillaPatrick Modiano: Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier
Gallimard, 2014
WSOY, 2015
Suom. Lotta Toivanen

”Miten merkillisen polun olenkaan joutunut kulkemaan päästäkseni sinun luoksesi.”

Apua! Olen juuri lukenut kirjan, maistanut kirjallisuuden nobelisteistamme tuoreinta, enkä ole ollenkaan tyytyväinen – itseeni. Miten näin hyvin alkanut matka voi päättyä näin kehnosti, miten punaisen langan voi kadottaa näin pahasti? Vai piileekö tässä jotakin suurempaa, onko kadotettua lankaa edes ollutkaan?

Jotta et eksyisi näillä kulmilla on tarina eräästä kirjasta, sekä eräästä miehestä, kirjailijasta, ja hänen muistoistaan, muististaan. Ja monista vuosista, vuosikymmenistä, sekä Pariisista, sen kaduista ja kahviloista. Kerrassaan ihastuttava asetelma.

Jean Daragane on vanha mies ja hukannut osoitekirjansa. Kun hänen puhelimensa sitten soi ja soittaja ilmoittaa löytäneensä Daraganen osoitekirjan sekä vaativansa saada palauttaa sen Daraganelle henkilökohtaisesti, mies ajautuu matkalle muistoihinsa, menneisyytensä ihmisiin ja ihmeellisiin kohtaamisiin. Aikatasot ovat nykypäivä, menneisyys ja vielä kaukaisempi menneisyys, sellainen nelikymmenvuotinen vaellus. Daragane on aikoinaan kirjoittanut kirjan, esikoisensa, sisällyttänyt siihen mahdollisesti todellisen henkilön ja sittemmin lisännyt tuon henkilön nimen osoitekirjaansa, siihen kadonneeseen. Tästä henkilöstä kiinnostuu puolestaan tuo outo soittaja ja sen jälkeen päähenkilöhahmoa viedään, muistojen viidakkoon.

Huolimatta siitä, että jossakin vaiheessa tätä lyhyttä tarinaa – teos käsittää vain reilut 130 sivua – tempouduin jollakin tapaa hukkateille, toisin sanoen en ollut enää täysin varma, mistä oli lopulta kyse, en halua teilata Modianoa, vaan tutustua häneen tarkemmin. Jo ensimmäiset lauseet hänen seurassaan miellyttivät minua, kuulin hänessä tuttua rakastettavaa tyyliä, sellaista äänensävyä, josta minä pidän. Mieleen tulivat José Saramago, Imre Kertész ja hiukkasen myös ikisuosikkini Orhan Pamuk, joka varmasti kertoo jotakin Modianon vakuuttavuudesta; eivät ihan turhia herroja nuo edellä mainitut, ja nobelisteja kaikki tyynni. Mielenkiintoinen on myös edellä mainittu muistiaspekti, johon Modiano usein liitetään. Palkitsihan Nobel-raatikin hänet ”muistin taiteesta”.

Alussa esittämääni ongelmaan palatakseni, huomaan jo nyt tilanteen muuttuneen. Modiano ottaa aikansa, mutta mikäpäs siinä, ei hyvää ruokaakaan kuulu purematta niellä. Toisinaan on mukava lukea kirjoja, jotka aukeavat silmän räpäyksessä, toisinaan kaipaa ankaraakin pohdiskelua. Se palkitsee aivan eri tavalla.

Suosittelen siis tarttumaan Modianoon, hän on varmasti palkintonsa ansainnut. Helppoa hänen kanssaan ei välttämättä tule olemaan, mutta ajatuksiaherättävää. Ei kaikkea välttämättä tarvitse tai pysty tavoittamaan, ei edes omaa menneisyyttään.

Ihminen on iso fasaani

Ihminen on iso fasaani, Mxller Herta, kansi: Markko TainaHerta Müller: Mensch ist ein grosser Fasan auf der Welt
Carl Hanser Verlag, 1986
Tammi, Keltainen kirjasto 1990, 2009
Suom. Raija Jänicke

Viime aikoina olen osin sattumalta, osin tieten tahtoen seikkaillut melko ahkerasti minulle ennestään tuntemattomien nobelistien sekä Finlandia-voittajien parissa. Vaikka en ainakaan toistaiseksi ole ”virallisesti” haastanut itseäni Finlandia-hiihtoni kaltaiseen nobelistisavottaan, uskoisin että sitä kohti tässä ollaan pikku hiljaa kulkemassa. Haasteetta kuitenkin, lukumielialojen mukaisesti kirjainten lukemattomilla laineilla lipuillen.

Myös tällä kertaa käsittelyn alaiseksi päätynyt romaniansaksalainen Herta Müller on kirjoittanut itsensä nobelistien kirjalliseen piiriin. Itse en naisesta tuota ennen ollut kuullutkaan, mutta palkitsemisen myötä syntyi kiinnostus habitukseltaan tummanpuhuvaan kirjailijattareen – väkisinkin mieleen hiipii Joyce Carol Oates ei niin kovin iloisine teemoineen…

Vuosi oli palkitsemisen aikaan 2009, aikaa siitä siis on, ja vaikka vähän väliä olen vilkuillut muutamaa omaamaani Mülleriä kirjahyllyssäni, vasta nyt tartuin yhteen niistä toden teolla. Ensikohtaaminen ei ehkä ollut se mutkattomin sellainen. Ihminen on iso fasaani vaatii lukijaltaan sekä huomiota että kestokykyä. Huomiota siinä mielessä, että sen rakenne, viisikymmentä pientä tarinaa, kuin runoa, on luettava ajatuksella, jotta ei kadota niistä yhtäkään. Näin lukijan silmien alla syntyy ketju ja tuosta ketjusta tarina, rankkaakin rankempi – se kestokykyä kysyvä.

Ollaan sosialistisessa Romanian kansantasavallassa, diktaattori, toveri Ceaușescun ”hellässä huomassa”. Mylläri Windisch, sorretun saksalaisvähemmistön edustaja, polkee pyörällään ja laskee päiviä. Hän on päättänyt perheineen poistua maasta ja siihen tarvitaan passi. Sen saamiseksi taas tarvitaan tekoja, eivät riitä korruptiojauhot, eivät raha. Kun vaimo on liian vanha, on laitettava tytär huoraamaan. Vaimo sen sijaan on viettänyt viisi vuotta hiilikaivoksessa Venäjällä, syönyt ruohosoppaa, huorannut hänkin. Samanaikaisesti teoksessa läpikäydään myös muiden kyläläisten kurjia kohtaloita.

Tämä pieni kirja, vain reilut sata sivua, on ahdistavaa luettavaa. Müllerin lyhyet lauseet ovat omiaan terävöittämään kaunistelemattomasti kerrottua ja kylmiä väreitä synnyttävää tarinaa, joka kaiken lisäksi varmasti kuvaa aikaansa näkökulmastaan oikein hyvin. Müller tunnetaankin erityisesti sorron, paon sekä diktatuurin kuvaajana. Samaan hengenvetoon onkin todettava, että tämän teoksen luettuaan tuskin löytyy ainoatakaan ihmetyksen aihetta Romanian vähemmistöaloitteiselle vallankumoukselle 1980-luvun lopulla.

Lopullinen mielipiteeni teoksesta on kaksijakoinen: kiinnostus Mülleriä kohtaan säilyi, tämä teos sitä vastoin jätti kaikesta huolimatta jotenkin kylmäksi. Henkilöhahmot jäivät tyhjiksi kuoriksi, koko kylä kuolevaksi kammioksi. Suositus kuitenkin, vaikka vain uniikkiutensa tähden. Taikka siksi, että ehkä koskaan ennen et ole kuullut omenoita syövästä omenapuusta. Tämän jälkeen olet; se riipii pitkään.

P.S. Kiinnostuneille tiedoksi, blogista löytyy nyt oma kategoriansa kirjallisuuden nobelisteille, mikäli haluaa tutustua heihin kollektiivisemmin.

Kesä ennen pimeää

indexDoris Lessing: The Summer Before the Dark
Alfred A. Knopf, 1973
Kirjayhtymä, 1974
Tammi, Keltainen kirjasto 2007
Suom. Irmeli Sallamo

”Kate tunsi itsensä pienentyneeksi. – – Ehkä hänen oli aloitettava tästä (sitten kun antaisi itselleen aikaa siihen): lapsellisesta, järjettömästä mutta ehdottomasti väistämättömästä tunteestaan, että hän oli Michaelin takia kuin nukke, josta sahajauho valui hitaasti pois.”

Kesä ennen pimeää on Doris Lessingin unohtumattoman uran puolivälin tienoille sijoittuva romaani, joka vie lukijansa keskelle erään naisen elämää. Tämä nainen on Kate Brown ja hänen elämänsä on mahdollisessa muutoksessa – vihdoinkin.

Miksi sitten näin? Miksi keski-ikäinen, hiukan keskimääräistä korkeatasoisemmasta elämästä nauttiva, lapset jo miltei maailmalle saatellut rouva Michael Brown, tunnustetun neurologin elinikäinen kumppani, kadehdittu vaimo, on ajautunut tähän pisteeseen, tunteeseen jota voisi kutsua täydelliseksi riippuvuudeksi, elämäksi vain ja ainoastaan toisten kautta? Oman elämänsä vuoksi. Viimeisen neljännesvuosisadan ajan Kate on ollut äitinä hyödyllinen, muille. Nyt hän on siirtymässä omilleen, perheen puristuksen, Kateen liittyvän tarpeen, hälventyessä hälventymistään. Miten tähän pitäisi suhtautua? Miten toimia?

Teos on ennen kaikkea mielensisäinen matka. Toki siinä matkataan fyysisestikin, Eurooppaa laidasta laitaan, mutta paljon tärkeämpää on se liike, joka tapahtuu Katen pään sisällä, unissa, muistoissa ja ajatuksissa.

Vaikka Kesä ennen pimeää onkin ensimmäinen Doris Lessingini, minun on helppo löytää siitä piirteitä, jotka kirjailijaan tutustuttuani kuvaavat hänen kirjallista tyyliään: taidokas sosiaalisten suhteiden kuvaus sekä syvällinen sukellus eritoten naisen mieleen ovat juuri näitä Lessingille ominaisia tästä teoksesta luettavissa olevia piirteitä. Teoksen yllä leijuu myös kirjailijattaren ajatus konfliktista ”individualistisen omantunnon ja kollektiivisen hyvän” välillä. Onko oikein elää itselleen? Onko oikein asettaa elämän tarkoitus omista tarpeistaan lähteväksi? Miten pitäisi rakastaa, mitä pitäisi sietää? Kuinka pitkälle avioliitto todella on kompromissi? Mitä on olla äiti, vaimo, nainen?

Edellä mainittujen lisäksi Lessingille ominaisena on pidetty omaelämäkerrallista kirjoittamista, jota myös tämä teos huokuu. Lessing itse jätti ensimmäisen perheensä tuntiessaan itsensä ansaan ajetuksi, meni uudestaan naimisiin ja lähti taas. Siis melko vahvaa naiseutta 1930- ja 1940-luvuille. Lisäksi Lessing yhdistetään vahvasti feminismiin jonkalaisten silmälasien läpi tätäkin kirjaa olisi kovin helppo lähestyä. Kirjailija itse ei kuitenkaan tähän tulkintaan mieltynyt ja jopa kritisoi feministien saavutuksia naisen todellisen aseman parantamisessa, joten jätän tämän puolen tällä kertaa sen tarkemmin analysoimatta.

Minä pidin tästä kirjasta. En usko, että se on sitä kaikkein vahvinta Doris Lessingiä, mutta siitä olen varma, että palaan vielä hänen teostensa pariin. Luettavaa riittää, sillä yksin suomennettuja teoksia on 25, ylipäätään ura käsittää lähes 70 teosta vuosien 1949-2007 väliltä. Vuonna 2007 kohtasi ”kirottu onnettomuus”, kun Ruotsin akatemia huomioi häntä Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Kirjoittaminen vaihtui haastatteluihin, romaanien aika oli ohi.

Tappio

image.phpImre Kertész: A kudarc 
Szepirodalmi Konyvkiado, 1988
Otava, Otavan kirjasto 2005
Suom. Outi Hassi

Siinä hän seisoo, ukko, arkistokaapin edessä, ajattelee. Koska niin hänen on tapana tehdä, aina tähän aikaan.

Tappio, ensikosketukseni Nobel-palkittuun Imre Kertésziin, on kaksipiippuinen tapaus. Toisaalta sen hermojaraastava hitaus, joka varsinkin teoksen alkupuolella saa lukukokemuksen tuntumaan lähinnä hidastetun, tai oikeammin paikalleen takertuneen filmin katselulta, vaatii lukijalta äärimmäistä kestokykyä. Toisaalta sen omalla tavallaan rikas kieli mieleenpainuvine vertauskuvineen tekee siitä mieleistä luettavaa kaltaiselleni sanoja ja kieltä hengittävälle yksilölle. Ajoittain mieleen nousee jopa yksi omasta mielestäni ihastuttavimmista tarinoitsijoista, Orhan Pamuk – ja se on minulta paljon sanottu. Mutta ei, näistä tähtihetkistä huolimatta en ole valmis ainakaan tämän teoksen perusteella nostamaan Kertészia Pamukin tasolle; siitä puuttuu kuitenkin paljon sitä jotakin.

Mitä Tappio sitten lukijalle tarjoaa? Palasen erään nuoren miehen, sittemmin ikääntyneen ”ukon”, tehdastyöläisen ja vanginvartijan, lehtimiehen  ja kääntäjän, mutta ennen kaikkea keskitysleiriltä palanneen ja sen jälkeen kommunistibyrokratian mielin määrin heittelemän teilatun kirjailijan elämää. Aikana jolloin ei ollut hyvä olla juutalainen, hän oli. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Siitä tuli Tappio. Ja tästä kirja, jossa kirjoitetaan kirja. Siis romaani romaanin sisällä.

Tappio sisältää paljon tekstiä, joka ei jää mieleen. Kun sanat pyyhkiytyvät verkkokalvoilta, niiden sisältö katoaa. Lisäksi on niitä herkkupaloja, sanankäänteitä ja oivallisia vertauskuvia, niitä tämän teoksen kohokohtia. Sitten on vielä se ydin, hitaiden hetkien ja hurmaavien herkkupalojen sisältä kuoriutuva sydän, teoksen perussanoma. Se koskettava kohta, yhteys kirjailijaan, hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa. Sillä sanottiin sitten mitä vaan, heijastumia Kertészin omaan elämään ei tämän romaanin sivuilta voi olla löytämättä: juutalainen, lehtimies, kääntäjä ja kirjailija, viestinä Auschwitz-tyyppisten ”ratkaisujen” mielettömyys, unohtamisen mahdottomuus. Se, että joku voi todella väittää keskitysleirikokemusta tuulesta temmatuksi kuvitelmaksi, omavaltaiseksi ajatteluksi. Tuo jos mikä on mieletöntä!

Sanoessaan että Auschwitzin jälkeen voi kirjoittaa vain Auschwitzista Kertész osuu takuulla asian ytimeen. Jo tällä perusteella uskaltaisin pitää häntä Nobelinsa arvoisena ja suositella tutustumaan kirjailijaan syvällisemminkin. Mikäli näin päättää tehdä, kannattaa varmasti sukeltaa hänen pääteoksenaan pidetyn romaanisarjansa – Kohtalottomuus, Tappio, Kaddish syntymättömälle lapselle, Lopetus – maailmaan. Näiden jälkeen uskoisin että Kertészin tavoite kumota väite ”Auschwitzille ei ole selitystä” on tullut täytetyksi – jos tosiasioilta ei ehdoin tahdoin halua sulkea silmiään.

Koti

indexToni Morrison: Home
Alfred A. Knopf, 2012
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Seppo Loponen

Toni Morrisonin teoksen luettuani olen sanaton, tai ehkä paremminkin mykistynyt. En siitä syystä, että kyseinen pienoisromaani olisi ollut äärettömän hyvä, vaikka ei se huonokaan ollut, vaan siksi että en oikein osaa sanoa siitä mitään.

Koti on mielestäni vaikeasti lähestyttävä, harmittavan vääränlainen kirja menettää neitsyytensä kirjailijaan, jonka tuotantoon on jo pitkään halunnut tutustua. Minulle kuitenkin kävi näin ja tulevaisuudessa voikin olla vaikeampaa tarttua Morrisonin kirjoihin uudelleen. Toisaalta ne elävät tuokiokuvat, hienot kuvaukset henkilöhahmojen traagisista kokemuksista, herättivät mielenkiintoni tutustua paremmin tähän kirjallisuuden nobelistiin, joka ensimmäisenä mustana naisena sekä mustana amerikkalaisena tällä palkinnolla huomioitiin.

Frank ja Cee ovat yhdysvaltalaisen pikkukylän kasvatteja, välinpitämättömien vanhempien sekä vihamielisten isovanhempien lapsia, sisaruksia, jotka epämiellyttävien kotiolojen ja tukahduttavan, rasistista syrjintää huokuvan kyläyhteisön keskellä tukeutuvat toinen toisiinsa. Sitten tulee armeija, Frankin onneksi, ja Korean sota. Sisarukset ajautuvat erilleen, suureen ja raakaan maailmaan; Frank sotaan, Cee rotuhygieniaa harjoittavan lääkärin koekaniiniksi.

Erityisesti sodan traumatisoiman Frankin persoona pääsee Morrisonin tekstissä esille mieleenpainuvalla tavalla. Nautin suunnattomasti Morrisonin tavasta kirjoittaa, siitä mustasta äänestä, joka rivien välistä kaikuu, vaikka rotukysymys ei tässä tarinassa olekaan se ainoa pääasia. Mikä se sitten on, teoksen ydin, on kysymys joka itselleni jäi hiukan epäselväksi. Kai se on se koti, allegoria kodista, jota teos nimensä mukaisesti kiertelee, pyrkii lähestymään eri näkökulmista. Mutta mikä on koti? Pystyykö Frank palaamaan sinne, sisarensa tähden? Parantumaan?

”Kenen talo tämä on? Kenen yö pitää valon poissa täältä sisältä? Kertokaa kuka tämän talon omistaa. Minun se ei ole. – – Tämä talo on kummallinen. Sen varjot valehtelevat. Kertokaa miksi sen lukko sopii avaimeeni.”

Lumen maa

Yasunari Kawabata: Yukiguni9513168034
Shinchôsha, 1947
Tammi, Keltainen kirjasto 1958, 2012
Suom. Yrjö Kivimies

Olen eksyksissä. Vaellan Lumen maassa, enkä sen silmiä häikäisevältä valkoisuudelta kykene juurikaan näkemään ympärilleni, en erottamaan yksityiskohtia. Aistin kuitenkin japanilaisuuden, joka on laskeutunut ylleni, pukenut minut kimonoon, vallannut mieleni geishan elkein, vähä vähältä geishan pienin viettelevin askelin. Olen kylpylässä; olen puhdas – ja piilossa todellisuudelta.

Näin minä tunnen Yasunari Kawabatan vuonna 1947 ilmestyneen sangen minimalistisen teoksen luettuani. Muutama vuosikymmen myöhemmin, 1968, Kawabata palkittiin ensimmäisenä japanilaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Hänen jälkeensä palkinto on matkannut Japaniin kerran. Lumen maahan liittyvistä faktatiedoista mainittakoon vielä sen olleen vuoden 1958 suomennoksensa myötä ensimmäinen suomeksi käännetty japanilainen romaani.

Tuntemukseni tästä lyhytsanaisesta ja vähäeleisestä romaanista ovat kahtalaiset; toisaalta olen hämilläni: miksi en ymmärrä tätä teosta, miksi sen tarina jättää minut täysin kylmäksi, toisaalta taas vaikuttunut: olen vajonnut japanilaisuuteen, nähnyt ja kuullut sen ympärilläni, miltei koskettanut lumenvalkoista kimonoa, miltei maistanut humalluttavan riisiviinin huulillani. Kawabatan ehdoton ansio tuntuukin olevan kuvainnollinen kieli, joka hurmaa lukijan omalla erityislaatuisella tavallaan tehden tarinasta kokonaisuuden kannalta toissijaisen asian, tehden ympäröivästä luonnosta vastakohtaisuuksineen elävän, miltei käsinkosketeltavan.

Esiin astelevat tokiolaismies Shimamura, häneen rakastunut geisha Komako sekä nuori kaunotar Yoko. Miljöönä toimii kylpylä Lumen maassa, hotelli jonne Shimamura säännöllisesti matkustaa, ilman perhettään, tuntemattomana. Asioita tapahtuu, osittain niitä kuvaillaan, osittain ne jätetään lukijan itsensä mielikuvitettavaksi. Paljon jää arvailujen varaan, paljon kätkeytyy rivien väliin. Teos on oikeastaan kuin japanilainen mentaliteetti, ulkokultaiseen naamioon sonnustautunut sangen kuvainnollinen sisäinen mielenmyllerrys. Runollista.

Kannattaa maistaa, makustella.