Tytöt

tytotEmma Cline: The Girls 
Random House, 2016
Otava, Otavan kirjasto 2016
Suom. Kaijamari Sivill

Koska minulle on tärkeää pystyä muodostamaan lukemistani kirjoista oma, täysin henkilökohtainen mielipiteeni, pyrin aina lähtökohtaisesti umpioimaan itseni kaikenlaisten kirjallisuuskritiikkien ulkopuolelle, mitä tulee niihin kirjoihin, jotka tiedän varmasti lukevani. Tällä tavalla toimin myös Emma Clinen esikoisteoksen Tytöt kohdalla. Mitään en siitä etukäteen lukenut, mutta tästäkin huolimatta – taisin minä johonkin otsikkoon tai teosta ylistävään lausahdukseen törmätä – minulla oli etukäteisoletus, että tässä oltiin jonkin erityisen kohdalla. Tartuin siis Tyttöihin suurin odotuksin.

”Kohotin katseeni kun kuulin naurun, jäin katsomaan kun näin tytöt. – – ’Paluu Edgewater Roadin kauhuihin’, niin kuin kauhut olisivat lippaassa, jonka kannen voi halutessaan sulkea. Niin kuin sadat Suzannen haamut eivät olisi jatkuvasti pysäytelleet minua kaduilla tai elokuvien joukkokohtauksissa.”

Jo alusta asti on selvää, että noissa tytöissä on jotakin katalaa, jotakin mustaa, jotakin kiireestä kantapäähän kammoksuttavaa. Ja eipä tarvitsekaan lukijan kauaa odotella, kunnes on jo annettu ymmärtää, että kamalia asioita he ihan oikeasti ovat tehneetkin. Kun kirjan minäkertoja, Evie Boyd, tuolloin 14-vuotias teinityttö, törmää tyttöihin kuusikymmentäluvun viimeisenä kesänä, rakkauden kesänä 1969, hänen elämänsä luisuu muutokseen. Entiset kuviot alkavat tuntua merkityksettömiltä, elämä rajoitetulta. Tytöt vetävät puoleensa; he asuttavat omaa yhteiskuntaansa, hippikommuunia, seuraavat omaa johtajaansa, Russellia, ovat hänen kauttaan syvemmän rakkauden palveluksessa. Tätä Eviekin haluaa toteuttaa, irtautua entisestä minästään. Kasvaa tytöstä naiseksi, olla välittämättä eronneista vanhemmistaan, parhaasta ystävästään. Ja tästä me saamme lukea, ajasta joka muutti Evien elämän, kietoi hänet tyttöjen verkkoihin, joista hän ei ole vapautunut vieläkään, keski-ikäisenä.

Tytöt on kiistämättä hyvä kirja, kutkuttava. Se on tarina, joka roikkuu pitkälti yhden tapahtuman varassa keräillen koko kolmisensataa sivuisen kestonsa ajan panoksia tuohon loppuhuipennukseen – joka toisaalta paljastetaan jo alkumetreillä. Moni tällä tavalla rakennettu teos ei välttämättä jaksaisi kiinnostaa loppuun asti, mutta Clinen luoma tiivistunnelmaisuus sekä tietysti veriteon rinnalla elettävä nuoren tytön kasvutarina kantavat. Kai se on se sairastunut ihmismieli, joka meitä kiinnostaa. Ja se, että tämä teos pohjaa todelliseen Charles Mansonin ”perheen” Los Angelesissa kesällä 1969 tekemään veritekoon. Miksi muuten tällaisia lukisimmekaan, julmia, julmia tarinoita.

Siis suosittelen, vaikka samaan hengenvetoon totean, että ehkä odotukseni olivat vielä hieman korkeammalla. Joka tapauksessa jään innolla odottelemaan, mitä nuori Cline seuraavaksi kynäilee.

Mainokset

Kotiinpaluu

KOTIINPALUUSadie Jones: The Outcast
Chatto & Windus, 2008
Otava, Otavan kirjasto 2016
Suom. Marianna Kurtto

”Se kirottu peräsin. Minä haen sen.”

Liekö sitten juuri tuo traaginen päivä, liekö koko lapsuus syynä Lewis Aldridgen raiteiltaan syöksyneeseen elämään. Tiedä häntä, mutta varmaa on, että syytä ei perimmiltään voida laskea nuoren Lewisin piikkiin. Hän on uhri keskellä yhteisöllistä epäoikeudenmukaisuutta – ja kivittäjiä ympärillä on monta.

Luin viime vuonna Sadie Jonesin uusimman, ja siihen mennessä ainoan suomennetun teoksen Ehkä rakkaus oli totta. Tuo tarina sekä miellytti että ei miellyttänyt minua. Pidin erityisesti sen tavasta käsitellä henkilöhahmojaan sekä kuvata ihastuttavaa miljöötään, 1970-luvun Lontoota. Tuolloin päätinkin, että puutteistaan huolimatta tulen antamaan kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden.

Tällä kertaa Jones onnistuukin mielestäni paremmin. Kyseessä oleva Kotiinpaluu, kirjailijattaren suureen suosioon nostanut esikoisteos tekee raadollisuudellaan ainakin minuun lukijana vaikutuksen. Romaanissa alusta loppuun vallitseva kuristava ja synkkä tunnelma saa vastapainoa taustalla häilyvästä toivosta ja uskosta parempaan, jonkinlaisesta nuoruuden voimasta, ja vaikka Lewisin elämä on niin kaukana ruusuilla tanssimisesta kuin se oikeastaan olla voi, jaksaa lukija uskoa hänen kestävyyteensä. Ainakin melko pitkään.

Kovin paljon en Lewisin tarinasta halua etukäteen paljastaa, todettakoon ainoastaan, että lukija pääsee mukaan vaikealle matkalle, jonka kymmenenvuotiaana äitinsä traagisen kuoleman ainoaksi silminnäkijäksi joutuva poika joutuu kulkemaan – ja jos totta puhutaan, tekemään sen aivan yksin lähes koko ympäröivän ulkokultaisen yhteisön  kääntyessä häntä vastaan, tehtaillessa hänestä pahaa ihmistä. Lewisin jäätävän kylmä pörssimeklari isä, uusi nuori vaimo ja täydellisen elämän kulissiaan ylläpitävä hirviömäinen naapuri eivät muodosta sitä helpointa ja turvallisinta kasvualustaa tilanteessa, jossa apu olisi enemmän kuin tarpeen. Lopputulos ei ole hyvä, ei kenenkään kannalta. Matkalaukkuun mahtuu alkoholia, viiltelyä, väkivaltaa ja lopulta vankilatuomiokin.

Kotiinpaluu on hyvä kirja. Se tuo kovasti mieleeni joitakin aiemmin lukemiani vaikuttavia tarinoita, mutta harmikseni en saa noita päähäni. Tai ehkä vain tunnelma on jollakin tapaa tunnistettava. En tiedä; lukekaa itse, hypätkää osaksi Lewisin  tarinaa, löytäkää hyvä pahasta. Vaikka enpä usko, että kukaan kirjan lukenut voisi pitää Lewisia pahana. Romaanin ulkopuolisista silminnäkijöistä en tiedä, he ehkä hyvinkin näkevät hänessä pahan, nuoren kapinallisen, vankilasta vapautuneen hulttion. Maailma on julma, uhrin asema sitäkin julmempi.

P.S. Kuten Ehkä rakkaus oli totta -romaanissa myös Kotiinpaluussa Sadie Jones loistaa erityisesti henkilöhahmokuvauksessaan, joka saa hahmot – niin ”hyvät” kuin ”pahatkin” – todella tulemaan iholle. Vaikka teemat eivät sinänsä kiinnostaisikaan, jo tämän takia olen valmis suosittelemaan Jonesia kirjailijana, ihmiskuvaajana Luojan armosta.

Kuiva kausi; Ellei

kuiva-kausiCarol Shields ja Blanche Howard: A Celibate Season
Penguin Books, 1991
Otava, Otavan kirjasto 2015
Suom. Hanna Tarkka

”On ihanaa saada sinulta kirjeitä – tajuatko, että me olemme olleet naimisissa kaksikymmentä vuotta mutta emme ole koskaan ennen kirjoittaneet toisillemme? – – En tietenkään aio lähettää sinulle tätä kirjettä. Miten voisin? En edes tiedä, miksi kirjoitan sitä. – – Vain luoja tietää, miksi minusta tuntuu, että tämä on pakko tehdä – sovituksenko vuoksi?”

Yhdeksän kuukautta. Lyhyt aika kokonaisessa ihmiselämässä, vain pintaraapaisu. Toisaalta hyvinkin merkittävä, ihmeellinen, uusi elämä valmistautuu kohtaamaan maailman. Aika on suhteellinen käsite.

Jos en aivan väärin muista, olen juuri lukenut elämäni ensimmäisen kirjeromaanin – mutta en varmasti viimeistä. Vähän kuten Alice Munron kautta tunsin löytäneeni novellit, tunsin nyt löytäneeni kirjeromaanit. Skeptisyyteni haihtui jo ensimetreillä, enkä usko että millään muulla tavoin kerrottuna tämä tarina, sen kaksi keskeisintä rakennuspalikkaa, Jock ja Chas, olisivat voineet tulla näin lähelle lukijaa. Minä todella nautin tämän romaanin lukemisesta.

Jock (Jocelyn) ja Chas (Charles) ovat aviopari, jotka Jockin työtarjouksen takia ajautuvat toisistaan erilleen. Tätä ”kuivaa kautta” sekä eron aiheuttamia tuskan hetkiä lievittääkseen he päättävät aloittaa kirjeenvaihdon, elvyttää tuon ikiaikaisen, romantiikkaa ja suurta rakkautta huokuvan perinteen. Tämä tarina rakentuu yksinomaan näiden kirjeiden varaan ja esittelee paremmin kuin hyvin sen, mitä lyhytkin aika voi tuoda tullessaan, jos asiat lähtevät luisumaan raiteiltaan.

Kuten sanottu, suhtauduin ajatukseen kirjeromaanista sangen nuivasti, enkä olisi uskonut kuinka tarkkasilmäisen kuvauksen erään avioliiton karikkokohdasta kirjailijattaret näin onnistuvat luomaan. Tässä se taas nähdään: Kirjoittamisen voima on ihmeellinen, se avaa ihmisestä aivan uusia ulottuvuuksia, jotka uskoakseni vielä korostuvat, kun näppäimistö vaihtuu vanhaan kunnon kynään ja paperiin.

Teoksen lähtökohta, vaimon lähteminen työn perässä toiselle puolelle maata miehen jäädessä kodin hengettäreksi sekä lastenkaitsijaksi on yhä edelleen se harvinaisempi vaihtoehto, monesti jopa oudoksuttu, puhuttiin sitten tasa-arvosta mitä vaan. Se saattaa eri syistä ajoittain syödä miestä – eikä Chas ole tässä mielessä poikkeus. Kun työstä sitten tuntuu tulevan Jockille se elämän ensimmäinen prioriteetti, luisuu tilanne auttamatta ei-toivotulle vyöhykkeelle, eikä totaalikatastrofistakaan puhumista voi pitää liioiteltuna. Mutta en halua oikeastaan paljastaa enempää, minusta Jockin ja Chasin tarinaan on parasta tutustua aivan puhtaalta pöydältä. Ja palatakseni vielä alussa mainitsemaani yhdeksään kuukauteen, niin kauan kestää tämä ero, tämä kuiva kausi. Tässä tapauksessa se tuntuisi olevan pitkä aika, melko mullistava.

Vielä muutama sananen kirjailijattarista. Edesmennyt Carol Shields on minulle ennestään tuttu yhden kirjan, alla esitellyn Ellein, verran, vähemmän tunnettu, niin ikään tämän maailman taakseen jättänyt Blanche Howard ei ollenkaan. Vaikka pidin myös Ellei-romaanista, tämä yhteistyö, jossa Shields kirjoitti miehen, Howard vaimon kirjeet, vakuutti vielä enemmän ja saatuani tietää, että naiset ovat julkaisseet myös omasta kirjeenvaihdostaan kirjan, A Memoir of Friendship, aloin suorastaan palaa halusta saada se hyppysiini. Suomennos tosin uupuu, mutta ehkäpä minunkin joskus olisi syytä ottaa askel eteenpäin ja kokeilla alkukielisten teosten parissa. Kyseessä on kuitenkin vain se Kanadan kieli, se helpompi niistä.

Suosittelen suuresti; yksinkertaisesti hyvä kirja.

ELLEICarol Shields: Unless
Harper Collins, 2002
Otava, Otavan kirjasto 2003
Suom. Hanna Tarkka

Reta Winters on 44-vuotias kirjailija. Lisäksi hän on vaimo ja äiti. Ja ymmärtänyt ensimmäistä kertaa, mitä on menettäminen. Hän on joutunut irrottamaan otteensa 19-vuotiaasta tyttärestään, joka traagisen polttoitsemurhan nähtyään, on sijoittanut itsensä ja elämänsä erääseen kadunkulmaan.

”Norah on kadulla risti-istunnassa kerjuukulho sylissään eikä pyydä maailmalta mitään. Päivän päätteeksi hän jakaa yhdeksänkymmentä prosenttia siitä mitä on saanut kadun muille irtolaisille. Hänellä on rinnassaan pahvinpala: siihen on kirjoitettu mustalla tussilla yksi ainoa sana – HYVYYS.”

Reta Wintersin, hänen aviomiehensä ja kahden nuoremman tyttärensä elämä on tässä tilanteessa uudenlaista; vaikeaa ja surullista. Silti he yrittävät jatkaa omaa elämäänsä, tasapainoilevat tiellään kuin tanssijat nuorallaan.

”Olen edelleen minä, vaikka on entistä vaikeampaa ääntää tätä yksinkertaista pronominia ja säilyttää malttinsa. – – Miksi minulla on keittiössä punaiset verhot? Siksi että Simone de Beauvoir piti punaisista verhoista; siksi että Danielle Westerman pitää punaisista verhoista kunnioituksesta de Beauvoiria kohtaan ja minä pidän niistä Daniellen takia. Silloin kun mikään muu ei, ne toimivat merkkinä kodikkuudesta ja hyvinvoinnista, huolettomuudesta, seurallisuudesta, ruoasta ja juomasta ja perheestä.”

Kuten romaani myös sen luvut on nimetty pienillä sanoilla, enimmäkseen hankalasti määriteltävillä paikallisuuden tai suhteellisuuden abstraktioilla, adverbeillä ja prepositioilla, kuten siksi, tämän jälkeen, jo, muuten, ei vielä ja huolimatta. Tämä määrittelemisen mahdottomuus ärsytti minua. Tuntui siltä, että en saanut tarinasta otetta, vaikka samanaikaisesti olin uponnut syvälle sen päähenkilön feministiseen mielenmaailmaan. Kerrassaan kiusallisen kiehtovaa.

Mitä teoksen loppuratkaisuun tulee, kaikki ennakko-oletukseni osoittautuivat vääriksi. Tarinalla oli onnellinen loppu, hieman mitäänsanomaton. Joka tapauksessa tämä kirja oli erilainen ja ellen olisi lukenut sitä, en ehkä koskaan olisi ajatellut näin syvällisesti termiä HYVYYS. Onko hyvyys tekoja ja toimimista? Onko se jatkuva mielentila vai ainoastaan ohimenevä ajatus? Onko olemassa täydellistä hyvyyttä vai tekeekö vasta pahuuden ilmeneminen sen olemassaolon mahdolliseksi?

”Ellei, englanniksi unless, ilmaisee huolta. – – Ellei ole onnekas, ellei ole terve ja lisääntymiskykyinen, ellei ole rakastettu ja ravittu, ellei ole selvillä omista seksuaalisista taipumuksistaan, ellei saa samoja mahdollisuuksia kuin muut, vaipuu synkkyyteen, epätoivoon. Ellei tarjoaa salaoven, tunnelinaukon valoon, vastapuolen sille mitä ei ole tarpeeksi. Ellei estää hukkumasta vallitseviin olosuhteisiin.”

Lapsen oikeus; Ikuinen rakkaus

LAPSEN OIKEUSIan McEwan: The Children Act 
Jonathan Cape, 2014
Otava, Otavan kirjasto 2015
Suom. Juhani Lindholm

Lapsen oikeus on pieni romaani – fyysisesti pieni, siis lyhyt, sanomaltaan sitäkin suurempi. Se pohdiskelee suuria asioita, elämää suurempia.

Fiona Maye toimii ylioikeuden tuomarina Lontoossa ratkoen perheoikeuden piiriin kuuluvia kiistoja. Tämän romaanin puitteissa pääsemme tutustumaan hänen työtehtäviinsä, pohdiskelemaan eettisiä ja moraalisia valintoja, sitä mikä on oikein, mitä on oikeus. Samalla tutustumme Fionaan itseensä, kurkistamme hänen elämäänsä, siihen mitä löytyy paperipinojen takaa. Näemme pitkän avioliiton, sairastuneen sellaisen. Ilmoittaahan Fionan mies halustaan kokea jotakin uutta ja ihmeellistä, maistaa nuorta naista heidän näivettyneen liittonsa rinnalla Fionan samanaikaisesti painiskellessa ehkä vaikeimman työtehtävänsä parissa nuoren Jehovan todistajan maatessa sairaalassa henkitoreissaan, vieraasta verestä kieltäytyen.

Lapsen oikeus on toinen kosketukseni englantilaiseen Ian McEwaniin. Ensimmäinen oli harhaisesta ja sairaalloisiin mittoihin kasvavasta rakkaudesta kertova Ikuinen rakkaus, jonka ideatasolla lähes täydelliset puitteet olisivat voineet synnyttää pienen helmen. Mutta ei, kirjailija oli pitkittänyt tarinaa liikaa, valitettavasti sen jännityksen kustannuksella. Lapsen oikeuden kohdalla tilanne on ehkä pikemminkin päinvastainen. Teos kaipaisi hiukan lihaa luittensa ympärille. Nyt se jää kaikilta osin hieman vajavaiseksi; muutama oikeustapaus puidaan, samoin Fionan omaa ongelmallista avioliittoa raapaistaan, mielestäni hiukan pinnalliseen tapaan. Jotenkin olisin kaivannut erilaista lähestymistä, jotenkin syvällisempää. Toisaalta parempi lopettaa liian aikaisin kuin myöhään, jaarittelu ei koskaan tuota hedelmää, ainakaan minun puutarhassani.

Joka tapauksessa teoksessa on paljon hyvää ja uskoisin Ian McEwan -uskollisten haluavan lukea tämänkin tarinan – monista kirjablogeista olen aistinut suurtakin ihastusta mitä niin Lapsen oikeuteen kuin McEwaniin ylipäätään tulee. On hienoa, kun teos herättää ajattelemaan monia asioita, ja tällä kertaa todella voi sanoa niin. Keskeisimpänä kysymyksenä itselleni ehkä nousi, kuka lopulta päättää, mikä on oikein. Toisaalta teos pureutuu myös lainopillisten ympyröiden ulkopuolisiin kysymyksiin, kuten rakkauteen tai uskoon, rakkauden pitkämielisyyteen, uskon rajoihin. Kuinka pitkälle on suotavaa joustaa, kuinka paljon antaa anteeksi? Onko uskon puolesta taisteltava loppuun asti, jopa kuoltava?

Minun ongelmakseni taisi lopulta osoittautua se, että en oikein päässyt Fionaan käsiksi, en löytänyt todellista ja tuntevaa naista tuomarin asusteiden takaa. En, vaikka toisaalta tuntuu myös siltä, että tunnistan tuon ihmistyypin, jota McEwan oivallisesti kuvaa. Tuon lapsettoman 59-vuotiaan, tuon viisaan ja kokeneen, mutta silti omalla tavallaan heiveröisen.

No, yksi laveasanaisuuteensa kaatunut, toinen hiukan raakileeksi jäänyt tarkoittanevat sitä, että Ian McEwan saa minulta vielä kolmannen mahdollisuuden. Miehen kirjoitustyyli kuitenkin viehättää ja viihdyttää minua. Uskaltanen suositella ainakin McEwaniin mieltyneille. Toki muidenkin kannattaa tutustua tähän suosikkikynäilijään, ja erityisesti mikäli todellisten tapausten pinnalle luodut fiktiot kiinnostavat. McEwan kirjoittaa juuri tähän tapaan, todellisuuksia etäisesti mukaillen.

IKUINEN RAKKAUS BESTIan McEwan: Enduring Love
Jonathan Cape, 1997
Otava, Otavan kirjasto 1998
Suom. Juhani Lindholm

”Rakkauden sairaalloiset lisäulottuvuudet eivät ainoastaan sivua normaalin kokemisen kenttää, vaan ovat sen kanssa osittain päällekkäiset, eikä aina ole helppo hyväksyä sitä tosiseikkaa, että yksi arvokkaimmiksi kokemistamme asioista saattaakin saumattomasti niveltyä sairauteen.”

Sen oli tarkoitus olla ihastuttava piknik-hetki, Joen ja hänen avovaimonsa Clarissan onnellinen ja ikimuistoinen jälleennäkeminen. Viinipullo, iso mozzarellapallukka, mustia oliiveja, focaccialeipää ja salaattia. Kaunis alkuasetelma kuitenkin murtuu jo teoksen ensimmäisellä sivulla, kun hätähuuto tunkeutuu rakastavaisten reviirille, rikkoo kahdenkeskisen onnenkuplan ja käynnistää tapahtumasarjan, joka tuhovoimallaan uhkaa särkeä heidän entisen elämänsä sirpaleiksi, henkäistä sen hauraiksi haituviksi kuin pienen puhalluskukan. Hätähuutoa seuraa toinen ja sitä lapsen kirkaisu, pian Joe ja Clarissa joutuvat todistamaan traagista kuumailmapallo-onnettomuutta.

He eivät kuitenkaan ole tapahtuman ainoita silminnäkijöitä, on myös muita, heidän joukossaan Jed Parry, 28-vuotias nuorukainen, jonka katseeseen Joe kohtalokkain seurauksin luo omansa. Vielä samana iltana Joe saa puhelun: ”Halusin sinun vain tietävän, että ymmärrän tunteesi. Minäkin tunnen ihan samoin. Rakastan sinua.” Alkaa pelottava piirileikki, jossa panoksena ovat niin parisuhde kuin mielenterveyskin, lopulta jopa henki. Joen elämä muuttuu sairaalloisen ja pakkomielteisen rakkauden kohteena olemiseksi. Jed näkee salaisia merkkejä heidän rakkaudestaan kaikkialla, lukee Joen hänelle osoittamia viestejä niin ikkunaverhojen liikkeistä, pensasaidan lehdistä, auringonnoususta kuin Joen ennen onnettomuutta laatimista tiedejulkaisuistakin. Jed partioi Joen oven edessä, seurailee häntä ja kirjoittelee hänelle kirjeitä, satoja kirjeitä.

Mikään ei kuitenkaan ole itsestään selvää; tarinan edetessä kirjailija haastaa taidokkaasti lukijan yhä uudelleen sumentaen todellisuuden lopulta lähes tyystin. ”Valelin kylpyhuoneessa kasvoni kylmällä vedellä, katselin vettävaluvaa olemustani peilistä ja mietin, miltä mahtaisi tuntua, jos ihastuisi kuolettavasti tuon näköiseen ihmiseen. – – Hänen [Clarissan] näkökulmastaan minä olin maaninen ja kieroutuneen pakkomielteen vallassa.” Lukija ei enää tiedä kenen harhaluuloista on kyse vai onko toisen sairaus ehkä muuttunut toisen pakkomielteeksi. Joen ja Clarissan elämään on tunkeutunut tuntematon ihminen. Vai onko?

Teosta teilaamatta minun on kuitenkin todettava, että mielestäni se on sellaisenaan liian pitkä. Seurauksena tästä se pelottavuuden harso, johon kirjailija tekstinsä on ilmiselvästi yrittänyt pukea riisutaan siltä miltei väkivalloin. Käyttämällä luomansa lähes täydelliset elementit toisin, Ian McEwan olisi voinut kirjoittaa uskomattoman hyvän tarinan. Kerrassaan loistavan pienoisromaanin.

Ehkä rakkaus oli totta

indexSadie Jones: Fallout
Harper, 2014
Otava, Otavan kirjasto 2015
Suom. Marianna Kurtto

Luke, Paul, Leigh ja Nina. 1960-luvun loppu ja 1970-luku. Lontoo, hiukan New York. Teatterimaailma. Ystävyys. Rakkaus. Tai monta rakkautta, monta yhteensopimatonta rakkautta, ja vielä enemmän korvaavia suhteita, haavoja.

On siis Luke, pikkukaupungin kasvatti, joka koulupojasta lähtien on viettänyt päivänsä mielisairaalan ja kodin välillä, äitiään ja juoppoa isäänsä eteenpäin tökkien. Näytelmäkirjallinen lahjakkuus. Sitten on Nina, ujo ja haavoittuvainen Nina, joka on päätynyt näyttelijäksi, ja sittemmin teatterimogulin alistetuksi aviovaimoksi, vaikka tuntee olonsa epävarmaksi näyttämöllä, oikeastaan kammoaa sitä. Mutta Nina tekee tämän kaiken äitinsä tähden. Äitinsä, huonosti menestyneen näyttelijän, joka hylkäsi Ninan tätinsä hoiviin jo lapsena ja joka nyt vahinkotytärtään kontrolloimalla pyrkii korvaamaan epäonnistumistaan. Ja sitten ovat Paul ja Leigh, jotka törmäävät toisiinsa sattumalta. Ja sitten he törmäävät Lukeen. On vuosi 1972. Pian syntyy Graft, Paulin, Luken ynnä muutaman muun ensimmäinen teatteriyritys.

Ehkä rakkaus oli totta on englantilaisen Sadie Jonesin neljäs romaani, ensimmäinen suomennettu sellainen. Heti alkuun todettakoon, että mielipiteeni teoksesta on kaksijakoinen. Toisaalta pidin siitä, toisaalta en. Pidin sen tavasta kietoa ihmiset yhteen, tuoda heidät vierekkäin, mutta silti asettaa heidän väliinsä muuri, läpinäkyvä mutta läpäisemätön. Niin julmaa, niin hellää, ärsyttävyyteen asti. En pitänyt sen pitkitetyistä kohtauksista, mielestäni monet asiat olisi voinut sanoa nopeammin, ei tämä tarina olisi vaatinut yli neljääsataa sivua tullakseen kerrotuksi. Tai sitten olisi pitänyt kertoa enemmän.

Joka tapauksessa se murtumaton kupla, jonka sisään kirjailija henkilöhahmonsa on onnistunut kirjoittamaan, on jotakin ainutlaatuista. Teatterimaailma päättymättömine juhlineen, sen säälimättömyys, periksiantamattomuus. 1970-luvun Lontoo miltei maistettavissa ja haistettavissa. Ja kaiken keskellä rakkaus; omavaltainen, mieletön, yhteensopimaton. Miten se voi olla niin vaikeaa?!

Itsekin teatterimaailman epäonnistumisista osansa saanut Sadie Jones taitaa tietää, mistä kirjoittaa. Ennen vuonna 2008 ilmestynyttä debyyttiromaaniaan The Outcast hän kirjoitti neljä elokuvakäsikirjoitusta ja näytelmän, jotka eivät koskaan nähneet päivänvaloa. Sitten hän ymmärsi jotakin, ymmärsi tähtäävänsä mahdottomaan maaliin, ja kirjoitti kirjan. Siitä tuli menestys.

Niin tai näin, selviö on, että juuri lukemani kirja ei jätä rauhaan aivan heti. Minut se ainakin vei mukanaan, sekä hyvässä että pahassa. Ja senpä takia suosittelenkin sukeltamaan, silmät ja korvat auki, mutta varuillaan – se kaikki saattaakin olla vain näytelmää.

Ja vielä, jos näitä suomennettaisiin enemmän, siis kirjailijan aiempia teoksia, lukisin varmasti.

Tappio

image.phpImre Kertész: A kudarc 
Szepirodalmi Konyvkiado, 1988
Otava, Otavan kirjasto 2005
Suom. Outi Hassi

Siinä hän seisoo, ukko, arkistokaapin edessä, ajattelee. Koska niin hänen on tapana tehdä, aina tähän aikaan.

Tappio, ensikosketukseni Nobel-palkittuun Imre Kertésziin, on kaksipiippuinen tapaus. Toisaalta sen hermojaraastava hitaus, joka varsinkin teoksen alkupuolella saa lukukokemuksen tuntumaan lähinnä hidastetun, tai oikeammin paikalleen takertuneen filmin katselulta, vaatii lukijalta äärimmäistä kestokykyä. Toisaalta sen omalla tavallaan rikas kieli mieleenpainuvine vertauskuvineen tekee siitä mieleistä luettavaa kaltaiselleni sanoja ja kieltä hengittävälle yksilölle. Ajoittain mieleen nousee jopa yksi omasta mielestäni ihastuttavimmista tarinoitsijoista, Orhan Pamuk – ja se on minulta paljon sanottu. Mutta ei, näistä tähtihetkistä huolimatta en ole valmis ainakaan tämän teoksen perusteella nostamaan Kertészia Pamukin tasolle; siitä puuttuu kuitenkin paljon sitä jotakin.

Mitä Tappio sitten lukijalle tarjoaa? Palasen erään nuoren miehen, sittemmin ikääntyneen ”ukon”, tehdastyöläisen ja vanginvartijan, lehtimiehen  ja kääntäjän, mutta ennen kaikkea keskitysleiriltä palanneen ja sen jälkeen kommunistibyrokratian mielin määrin heittelemän teilatun kirjailijan elämää. Aikana jolloin ei ollut hyvä olla juutalainen, hän oli. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Siitä tuli Tappio. Ja tästä kirja, jossa kirjoitetaan kirja. Siis romaani romaanin sisällä.

Tappio sisältää paljon tekstiä, joka ei jää mieleen. Kun sanat pyyhkiytyvät verkkokalvoilta, niiden sisältö katoaa. Lisäksi on niitä herkkupaloja, sanankäänteitä ja oivallisia vertauskuvia, niitä tämän teoksen kohokohtia. Sitten on vielä se ydin, hitaiden hetkien ja hurmaavien herkkupalojen sisältä kuoriutuva sydän, teoksen perussanoma. Se koskettava kohta, yhteys kirjailijaan, hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa. Sillä sanottiin sitten mitä vaan, heijastumia Kertészin omaan elämään ei tämän romaanin sivuilta voi olla löytämättä: juutalainen, lehtimies, kääntäjä ja kirjailija, viestinä Auschwitz-tyyppisten ”ratkaisujen” mielettömyys, unohtamisen mahdottomuus. Se, että joku voi todella väittää keskitysleirikokemusta tuulesta temmatuksi kuvitelmaksi, omavaltaiseksi ajatteluksi. Tuo jos mikä on mieletöntä!

Sanoessaan että Auschwitzin jälkeen voi kirjoittaa vain Auschwitzista Kertész osuu takuulla asian ytimeen. Jo tällä perusteella uskaltaisin pitää häntä Nobelinsa arvoisena ja suositella tutustumaan kirjailijaan syvällisemminkin. Mikäli näin päättää tehdä, kannattaa varmasti sukeltaa hänen pääteoksenaan pidetyn romaanisarjansa – Kohtalottomuus, Tappio, Kaddish syntymättömälle lapselle, Lopetus – maailmaan. Näiden jälkeen uskoisin että Kertészin tavoite kumota väite ”Auschwitzille ei ole selitystä” on tullut täytetyksi – jos tosiasioilta ei ehdoin tahdoin halua sulkea silmiään.

Hyöky

indexDaniel Galera: Barba ensopada de sangue
Companhia das Letras, 2012
Otava, Otavan kirjasto 2014
Suom. Antero Tiittula

Brasilialaisen Daniel Galeran ensimmäinen suomennettu romaani kaivautuu lukijan tietoisuuteen monella tapaa. Toisaalta se vyöryy armottomasti ja kovakouraisesti yli, toisaalta liplattelee rauhallisesti ympärille, kietoen pikku hiljaa otteeseensa, tosin tiukkaakin tiukempaan sellaiseen. Tapahtuipa tuo soluttautuminen osaksi tietoisuutta sitten miten, yksi asia on varma: jälki siitä jää.

Teos alkaa keskustelulla, jota varmasti kukaan ei toivoisi joutuvansa käymään. Siinä tarinan keskushenkilöhahmo, nuorehko mies, saa kuulla isänsä aikomuksesta riistää oma henkensä. Viimeisenä toivomuksenaan hän pyytää poikaansa lopettamaan koiransa, rakkaan ja iäkkään Betan. Poika – jonka erityisen mielenkiintoiseksi tekee hänen sairastamansa prosopagnosia, puuttumaton kykynsä tunnistaa kasvoja – järkyttyy ja kieltäytyy. Lopulta hänellä ei kuitenkaan ole keinoja estää isäänsä. Asiat seuraavat toinen toistaan, tapahtuu elämänmuutos ja siinä sivussa aukeaa menneisyyden mysteeri – ainakin osittain. Mutta koiraa hän ei lopeta, tuota raajarikkoa, kuolematonta.

Hyöky on mielenkiintoinen kokemus. Se ei ole yksiselitteinen, se ei anna valmiita vastauksia. Ei siis mikään helppo nakki, mutta antoisa, ajatuksia herättävä. Siinä hänen, erisnimettömän päähenkilöhahmon uusi elämä koiransa rinnalla, naisjuttuineen ja rantataloineen sotkeutuu hänelle syntyvään palavaan tarpeeseen selvittää isoisänsä legenda ja sitä myöten nähdä syvemmälle niin omaan historiaansa kuin riisua uusi asuinpaikkansa sen valheellisesta, lintukotoa mukailevasta rooliasusta. Tällä tavoin kirja pureutuu myös yhteiskunnallisiin epäkohtiin; psyykkiset häiriöt, huumeet ja väkivalta vyöryvät alati yhä suuremmalla voimalla näyttämölle, tehotuotanto kuihduttaa perinteisen verkkokalastuksen elinkeinona. Pinnanalainen kuohunta käy massiiviseksi, hyökyaalto odottelee oikeaa hetkeä.

Tuntuu jotenkin vaikealta kirjoittaa tästä kirjasta kovin paljoa tämän enempää. Suosittelen lukemaan itse, sukeltamaan veden alle, sinne mistä näkee hyvin, kuinka aalto pikku hiljaa keräilee itsensä kasaan hyökyäkseen oikean hetken tullen yli laidan, punaisena, verisenä.

Minulle Daniel Galera oli uusi tuttavuus, mutta jo tämän puraisun perusteella, aion mitä luultavammin perehtyä hänen tuotantoonsa tarkemminkin, mikäli suomennoksia vielä suodaan. Luulisin näin olevan, sillä kriitikot ovat nostaneet hänet yhdeksi tämän hetken merkittävimmistä nuorista kirjailijoista Brasiliassa. Itse vertaisin tätä tunnelmaltaan osittain todellisuuden ulkopuolella leijailevaa teosta taannoin lukemaani J. M. Coetzeen salamyhkäiseen Jeesuksen lapsuuteen. Ei hullummin 35-vuotiaalle kirjailijalle.