Unen aika

Chris Haughton: Goodnight Everyone
Walker Books, 2016
Lasten Keskus, 2016
Suom. Tuula Korolainen

”On auringonlaskun aika ja kaikkia alkaa nukuttaa.” Melkein. Pimenevä ilta on saanut hiiret, jänikset, kauriit ja jopa ison muhkean karhun tuntemaan itsensä uneliaiksi. Mutta: ”Minua ei nukuta yhtään.” Tätä mieltä on pikku karhu.

Unen aika on erilaisuudessaan ihastuttava kuvakirja. Sen yksinkertainen lähinnä värikkyydellään hurmaava tyyli tuo mieleen enemmänkin taideteoksen kuin tavanomaisen kuvakirjan. Mutta on kirjassa tarinakin, tarina siitä, kuinka illalla mennään nukkumaan, käperrytään tyytyväisinä omiin koloihin, yhdessä rakkaimpien kanssa. Paitsi jos ei nukuta ja huvittaisi leikkiä.

Kun suurilinjaisiin, väreissä kylpeviin kuviin yhdistetään vain muutamista sanoista koostuvat lauseet, on tämä kirja oivallinen valinta jo kaikista pienimmille lukijoille, tai kuuntelijoille, tai ihan vain katselijoille. Itse asiassa tämä taitaa olla ensimmäinen kirja, johon oma himpun ylitse kolmikuinen lukijamme kiinnitti hänkin jo huomiota.

Vielä tarinasta; tuntuu että näitä uneen ja erityisesti nukahtamiseen liittyviä lastenkirjoja on maailmansivu täynnä. No, nyt kun haikara on vieraillut omassakin kotikolossamme en enää ihmettele miksi… On se vaan niin kovin kinkkistä antaa unelle periksi – vaikka kaikkia muita niin tuppaisi nukuttamaan.

P.S. Jos uniteema kiinnostaa, suositan ehdottomasti tarttumaan Jory Johnin ja Benji Daviesin ihastuttavaan Pää tyynyyn! -teokseen.

Peku ja rokkibändi

Magali Le Huche: Paco et le rock 
Gallimard Jeunesse Musique, 2015
Tammi, 2016
Suom. Katariina Heilala

”Peku rrrakastaa rokkia!” Ja siitäpä syystä hän pakkaa mukaan kitaransa ja matkustaa Lontooseen, tuonne Big Benin juurelle, missä ja milloin vain soivan rock-musiikin ja muiden ihmetysten äärelle. Lontoossa Peku vierailee soitinkaupassa, tallustelee tunnetuissa maisemissa ja perustaa lopulta rokkibändin. Levykin äänitetään ja julkaistaan. Jee jee!

Peku ja rokkibändi on loistava kirja monella tapaa. Jo yksin sen osuva ja humoristinen kuvitus kerää paljon pisteitä, laadukkaasta äänimateriaalista puhumattakaan. Ehkä koskaan aikaisemmin en ole törmännyt näin hienoja ääninäytteitä sisältävään lasten äänikirjaan, vaikkakin vuosien saatossa tällä saralla suurta parannusta onkin toki tapahtunut. Tällä kertaa ääniä on 16; kuullaan kymmentä eri soitinta ja kuutta muuta asiaa Big Benistä ja rokkibiisistä aina kissoihin ja hiiriin.

Siis kirja kainaloon ja jammailemaan! Tämän opuksen avulla pienet lukijat oppivat niin rokista, soittimista kuin Lontoostakin. Suosittelen! Koska tekstiä on vähän ja pääroolia äänten rinnalla näyttelee kuvitus, kirjasta innostunevat parhaiten katselijat ja kuuntelijat yhdestä kolmeen vuoteen.

P.S. Itse aion ehdottomasti perehtyä myös aiemmin ilmestyneeseen Peku ja orkesteri -kirjaan, jossa päästään kurkistamaan klassisempien soittimien ja sävelmien maailmaan.

Miehiä ilman naisia

Haruki Murakami: 女のいない男たち (Onna no inai otokotachi) 
Bungeishunshu, 2014
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Juha Mylläri

”Miehiin ilman naisia on helppo liittyä. Riittää, että rakastaa syvästi jotakuta naista ja että nainen lähtee pois. – – Siten sinusta tulee yksi miehistä ilman naisia. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Ja kun liityt siihen joukkoon, yksinäisyyden väri tunkeutuu syvälle sisääsi kuin vaalealle matolle läikkynyt punaviini. Vaikka olisit kuinka etevä kotitaloudessa, et pysty pesemään tahraa pois. Tahra voi haalistua aikojen kuluessa, mutta luultavasti et pääse siitä eroon ennen viimeistä hengenvetoasi. Sillä on virallinen tahran pätevyys ja yleisesti tunnustettu puheoikeus. Sen hitaasti muuttuva väri ja monimerkityksinen ääriviiva ovat kanssasi lopun elämääsi.”

Miehiä ilman naisia, ensimmäinen Haruki Murakamilta suomennettu novellikokoelma osui ja upposi. Siis osui minuun, upotti ja sai halajamaan enemmän. No olisihan näitä, englanniksi, mutta ainakaan juuri lukemani perusteella en usko tähän leikkiin lähteväni; haastoivat tarpeeksi hyvin jo suomeksikin luettuna.

Teoksen seitsemässä tarinassa pääsemme tutustumaan seitsemään erilaiseen rakkauteen, kuulemaan sangen eriskummallisistakin tapauksista, sellaisista joihin ei ihan heti olettaisi törmäävänsä, kun rakkausteemaa kantavaa novellikokoelmaa lehteilee. Mutta tämäpä onkin aitoa Murakamia, fantastista fantasiaa, faktaa vaiko fiktiota, sanopa se. Joka tapauksessa, todellista tai ei, rakkaus on kuitenkin vaikeaa ja sydäntä riipivää, sellaista joka tekee näiden tarinoiden henkilöhahmoille ilkeitä asioita, saa heidät käyttäytymään kummallisesti, tekee heistä rakkauden riivaamia. Menetetyn rakkauden tahra ei haalene. Teoksen niminovellin mukaisesti nämä siipeensä saaneet ovat lähtökohtaisesti miehiä, mutta löytyy joukosta nainenkin, rakkauden murtovaras Šeherazade – mutta ei hän miesten veroisesti kärsi, ja pääsee siitä ylikin.

Miehiä ilman naisia on siinä mielessä harvinainen novellikokoelma, että mielestäni sen jokainen tarina on ansainnut siinä paikkansa. Huonoja ei ole, erityisen hyviä kylläkin. Sillä vaikka novelleista pidänkin, täytyy todeta, että miltei poikkeuksetta novellikokoelmat sulkevat sisäänsä vähintäänkin muutaman pettymyksen. Nyt näin ei ollut, Murakami miellytti, yllätti ja ihmetytti, alusta loppuun.

Muutamia parhaimmista esille nostaakseni haluan mainita tarinat Rakastunut Samsa ja Šeherazade. Rakastunut Samsa kertoo Gregor Samsasta, joka herää yhtenä aamuna ihmisenä, rakastuu kyttyräselkäiseen lukkosepän tyttäreen ja päätyy lopulta onnittelemaan itseään siitä, että heräsi juuri ihmisenä, ei esimerkiksi kalana tai auringonkukkana – vaikka ei kyttyräselkä mikään helppo tapaus tunnukaan olevan, taikka maailma. Murakamin kertomuksen yhteys Franz Kafkan Muodonmuutokseen on lumoava. Šeherazade sen sijaan kertoo Habarasta, jonka elämään saapuu Šeherazade, hämmästyttäviä kertomuksia pursuileva kotirouva. ”Olin edellisessä elämässäni nahkiainen”, Šeherazade kerran aloittaa ja näin pääsemme sukeltamaan syvälle järven pohjaan, huojumaan imukupin varassa, vaanimaan viattomia lohikaloja. Toisella kertaa Šeherazadesta kuoriutuu ”rakkauden murtovaras”, pakkomielteinen ja tihutyöskentelystä riippuvainen. Ja taas: tosia tai ei, kummallisuudessaan nämä kertomukset saavat pauloihinsa, niin Habaran kuin lukijankin.

Miehiä ilman naisia on jälleen vahva osoitus Haruki Murakamin kirjallisesta loistavuudesta. Suositukseni on ehdoton!

Viiru ja Pesonen piilosilla

Sven Nordqvist: Var är Pettson?
Bokförlaget Opal, 2015
Tammi, 2016
Suom. Tittamari Marttinen

Sattuneista syistä Kirjallisten kosketusteni määrä on lähiaikoina jäänyt melko alhaiselle tasolle. Perheemme uusi tulokas, Pikku-Toukka, on ryöstänyt tehokkaasti lukuaikani, eikä tosin keskittymiskykynikään ole ollut huipussaan. No, onneksi lastenkirjoja ehtii aina koluta ja nykyään aivan toisenlaisella intensiteetillä – kohtahan niitä saa esitellä omalle ahkerasti kasvavalle lukutoukalleen.

Hurmaava ukkeli Pesonen ja hänen kissaystävänsä Viiru ovat pienoisen pulman äärellä. He eivät löydä toisiaan. Viiru samoilee ympäri pihamaata huhuillen ja muilta eläimiltä – enemmän ja vähemmän aivottomilta – tiedustellen, mutta tuloksetta, Pesosta ei vain löydy. Ja hieno piirustus, kun pitäisi saada ojennettua.

Ruotsalaisen Sven Nordqvistin luomat Viiru ja Pesonen muodostavat parivaljakon, joka sulattaa helposti sydämet. 1980-luvun alkupuolelta asti kuvakirjoissa puuhastelleet harmaahapsinen Pesonen sekä Viiru-kissa ovat nyt valloittaneet perheen pienimmille lukijoille tarkoitetun kartonkilehtisen ensikirjan. Hyvä juttu, ukkeli kissoineen – tai kissa ukkeleineen – ilostuttaa varmasti myös viimeiseksi kuoriutuneita lukutoukkia.

Siis suositus tottahan toki!

Gondwanan lapset

Alexis Kouros: Gondwanan lapset
Lasten Keskus, 1997

Alexis Kouroksen Gondwanan lapset on vallan mainio teos lähteä tutustumaan siihen antiin, jota Finlandia Junior -palkituilla on tarjota. Olen siis Finlandia-vaelluksellani päässyt vuoteen 1997, jolloin Finlandia-palkinto sai rinnalleen Finlandia Junior -palkinnon. Tästä lähtien tulen lukemaan kyseisiä voittajia vuorotellen. Mutta tämä käytännöstä, lähdetäänpä Gondwanan lasten matkaan.

Gondwanan lapset on tarina eräästä pienestä linnusta keskellä suurta ja sitäkin ihmeellisempää maailmaa. Tuon linnun elämä alkaa erikoisella tavalla eräänä utuisena varhaiskesän aamuna, ”kun maapallo kääntää laiskasti kylkeään auringolle 2. triljoonannen kerran.” 35 edellistä päivää hän on viettänyt turvallista elämää munankuorikodissaan, mutta nyt on tullut aika jättää tuo turvasatama. Maailma odottaa! Vastassa pientä lintua ovat emo ja sisko. Pian ollaankin jo lentokoulussa, mutta siskon ottaessa hienosti tuulta siipiensä alle, pieni lintumme ei siiventynkineen pääse asiassa puusta pitkälle. Hänellä on siis vamma, jota eivät edes mahtavat juoksu- ja uintikyky korvaa.

Kun emo ja sisko sitten yhtenä päivänä lentävät pois enää palaamatta, lähtee lintu retkelleen suureen maailmaan. Hän tapaa erilaisia otuksia, kuulee vaikeitakin totuuksia ja löytääpä syyn lentokyvyttömyydelleenkin. Sitä kautta myös kirjan keskuskysymys, identiteetti ja siihen liittyvät asiat tulevat pikku hiljaa pohdituiksi ja puiduiksi. Maailmassa kaikella on tarkoituksensa, eikä sen kiertokulkua ole estäminen. Sammakko sen tietää: ”Jokaisella on omat suunnitelmansa, mutta niiden täytyy olla sopusoinnussa sen suuren suunnitelman kanssa, jonka osia me kaikki olemme. – – Me syömme hämähäkkejä ja hyönteisiä ja käärmeet syövät meitä. Sinäkin olet osa suunnitelmaa. Ennemmin tai myöhemmin sinustakin tulee jonkun ruokaa.”

Teoksen puolenvälin tienoilla näkökulma vaihtuu ja lukija pääsee tutustumaan pieneen lintuun ihmisen, tutkijan, silmin. Itse asiassa juuri tämä ihminen onkin linnun kohtalon takana; kuinka, sitä en tietenkään halua etukäteen paljastaa.

Iranilaissyntyinen Alexis Kouros käsittelee mielestäni teoksessaan elämänkysymyksiä tavalla, joka sekä tukee lapsen ymmärrystä että esittelee hänelle pelkäämättä uutta. Lasta ei aliarvioida, mutta satumaisella otteella sävytetty tarina puhuvine eläimineen ja elävine kallioineen iskee varmasti juurikin lapsen tajuntaan. Suosittelen tarttumaan ja tarjoilemaan lapsillekin, sellaisille kymmenen kesäisille molemmin puolin.

Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro: The Buried Giant
Knopf, 2015
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Helene Bützow

Kun matka Kazuo Ishiguron kyydissä kohti entisaikaista Britanniaa on vasta pitkälti alkutekijöissään, olen jo melko lailla myyty, ihastuksissani monella tapaa. Ensinnäkin pidän alusta lähtien kirjailijan tavasta kirjoittaa; mennä tavallaan suorinta tietä asiaan, kuvata päähenkilöhahmoja ja heidän aikomuksiaan, heidän elämäänsä jättiläisten keskellä, muistamattomuuden sumussa, kuin se olisi jotakin tuiki tavallista, pala ihmiskuntamme menneisyyttä, totista totta. Mutta näin tarinoidessaan Ishiguro ei kuitenkaan kerro oikeastaan mitään, ei sitä mihin aikakauteen kertomus sijoittuu – tai no, kuningas Arthurista päätellen jonnekin 500-luvun tietämille – ei sitä kuinka todellisena tai epätodellisena hänen luomaansa maailmaa tulisi pitää, eikä oikeastaan sitäkään, keitä hänen päähenkilöhahmonsa ovat. No, se tulee lukijallekin selväksi, että he ovat iäkäs kelttipariskunta yhteisön laitamilta, pariskunta joka on menettänyt poikansa maailman tuuliin. Ja nyt on tullut heidän aikansa, aika lähteä tapaamaan kadotettua poikaa – silläkin uhalla, että tehtävä ei varmasti tule olemaan helppo, eivätkä kanssakulkijat välttämättä myötämielisiä.

Japanilaissyntyinen brittikirjailija Kazuo Ishiguro kietoi minut siis hetimiten verkkoonsa ja pidin tästä ensimmäisestä Ishigurostani valtavasti. Sen puolifantastinen maailma on jotakin, mitä en ollut osannut odottaa ja vaikka teoksessa lopulta tapahtui melko vähän, siinä kuitenkin tapahtui todella paljon, mentaalisella puolella. Matka, jonka Axl ja Beatrice – tai näillä nimillä asiasta epävarma kertoja yksinkertaisuuden vuoksi on päättänyt heitä kutsua – kulkevat muodostuu vaaralliseksi jo yksin heidän iäkkyytensä vuoksi, toiseksi siitä syystä, että he ovat kelttejä saksien keskellä. Mutta kaikista vaarallisin tosiasia on se, että heitä toisiltaan suojaava muistamattomuuden sumu, on vaarassa hälvetä. Ja tähän he kuitenkin pyrkivät, tavallaan. Teoksen avainsanoja ovat mielestäni rakkaus, menneisyys ja muisti.

Kaiken tämän epäselvän selityksen jälkeen, minun on syytä laskea kynäni ja tyytyä vain kehottamaan: lukekaa tämä kirja, etsikää oma haudattu jättiläisenne. Se pistää ajattelemaan, pureksimaan loppuun vasta sitten, kun viimeinenkin lause on jo luettu. Ja uskaltaisinpa miltei väittää, että harva olisi valmis allekirjoittamaan toisen mielipidettä tämän teoksen sisimmästä todellisuudesta, niin monimutkainen se on. Minulle tämä avasi portin Ishiguron maailmaan – ja matkani jatkukoon pian.

Lisää vauhtia, Mimmi Lehmä!

Jujja Wieslander: Mera fart Mamma Mu!
Rabén & Sjögren, 2016
Kustannus-Mäkelä, 2016
Suom. Terhi Leskinen
Kuvitus: Sven Nordqvist

Mimmi Lehmä ei ole se tavallisista tavallisin laidunten asukki. Muiden lehmien märehtiessä ja makoillessa se tylsistyy. On paljon mukavampaa esimerkiksi tiirailla uimalaseilla vedenalaista elämää tai jutella kalojen kanssa. Tai ajella pieni polkupyörälenkki – mikäli joku ei ole pihistänyt eturenkaasta sisäkumia…

Jo 25 vuoden ajan seikkaillut Mimmi Lehmä on jälleen uuden äärellä; uimalasiretkellään hän löytää lasten tekemiä hienoja kelluvia veneitä. Myös Mimmin ystävä Varis lennähtää paikalle, mutta Mimmin ehdottaessa sille laivaleikkejä, Varis toteaa veneet tylsiksi ja rumiksi. Niihin on saatava lisää vauhtia. Seuraa varismaista insinööritoimintaa, ehkä muutama harhalasku ja lopputulos, joka varmasti naurattaa – ehkä jopa Varis-parkaa, kunhan se tokkurastaan tokenee.

Mimmi Lehmä -kirjoja voidaan mielestäni pitää jo eräänlaisina klassikoina, toki yhä edelleen elävinä sellaisina. Maailma on ulkoiselta olemukseltaan helposti verrattavissa toisen vähintäänkin yhtä ihastuttavan kaksikon, Viirun ja Pesosen maailmaan, mutta ihmekös tuo, kuvituksesta saamme molempien kohdalla kiittää Sven Nordqvistia, mielestäni yhtä ehdottomasti kirkkaimmista ruotsalaisista kuvittajatähdistä ja lastenkirjailijoista. Hassun huomion satuin myös tekemään uusinta Mimmiä lukiessani: Varis ja Herra Pesonen muistuttavat kovasti toisiaan.

Mimmi Lehmää suosittelen kaikille, jotka pitävät leikkivistä lehmistä – tai miksipä ei niistä hieman tylsistä märehtivistäkin.

Lakeuden kutsu

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu 
Otava, 1997

Lakeuden kutsu, ensimmäinen Antti Tuurini, päätyi lukulamppuni alle siitä yksinkertaisesta syystä, että se on Finlandia-voittaja vuodelta 1997. Siitä, olisinko muuten Tuuriin tarttunut, en uskalla sanoa juuta enkä jaata, mutta luultavasti en ainakaan tästä teoksesta, sarjansa viimeisestä, olisi aloittanut. No, nyt on yksi Tuuri luettuna, voisin kuvitella, että melko tyypillinen sellainen.

Vielä Antti Tuurista, kirjallisuutemme elävästä klassikosta tietämättömille todettakoon, että tämä 71-vuotias kirjailija – koulutukseltaan diplomi-insinööri, kuten vast’ikään menehtynyt etunimikaimansa Antti Hyry – on kirjoittanut reilut nelisenkymmentä romaania sekä useita näytelmiä, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia ynnä kuunnelmia, mahtuu listalle muutama oopperalibrettokin. Vuodesta 1983 kokopäiväisenä kirjailijana toiminut Tuuri selittää tuotteliaisuuttaan sillä yksinkertaisella faktalla, että vapaana kirjailijana hän saa kirjoittaa myös lauantaisin, kun toisten on pidettävä vapaansa.

Lakeuden kutsu kertoo Erkki Hakalasta, miehestä joka mattokutomonsa kanssa hankaluuksiin ajauduttuaan on pakoillut kymmenen vuotta verottajaa Yhdysvalloissa, enemmän ja vähemmän päivänvaloa kestävää bisnestä sielläkin tehden. Nyt hän palaa takaisin Suomeen, kotikonnuilleen Pohjanmaan lakeuksille. Eletään 1990-luvun laman jälkeisiä vuosia, tarkemmin sanottuna yhtä päivää, heinäkuun yhdeksättätoista vuonna 1996. EU, euro, Mauno Koivisto ja Paavo Lipponen vilahtelevat puheenparressa. Amerikassa Erkin kanssa vain kääntymässä käynyt vaimo, Kaisu, on löytänyt rinnalleen lapualaisen, hankkinut tämän kanssa lapsenkin, mutta tästäkin suhteesta on tullut jo historiaa. Myös Erkillä on oma Amerikan aikansa naishistoria mutta siitä viis, Kaisu ja Erkki ovat yhä aviossa, molemmat tahoillaan halukkaita pelastamaan liittonsa.

Kuten sanottua Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani. Jo joitakin päiviä Suomessa viettänyt Erkki lipuu amerikanraudallaan kotitalonsa pihamaalle, kohtaa veljensä sekä tukun muita sukulaisiaan, lopulta vaimonsa, tyttärensä ja anoppinsakin, sekä sairaalassa makaavan äidin. Asioista, raskaistakin, puhutaan ja ei puhuta, Erkki itse jää mielestäni melko kasvottomaksi sivustaseuraajaksi, Amerikka ei avaudu. Mutta se ei taida ollakaan se tarkoitus, tarkoitus on selvittää menneisyys Suomessa, tehdä paluusta mahdollisuuksien mukaan pysyvää. Bisnesmies on tietysti yhä edelleen myös bisnesmies, kauppoja hierotaan, omaisuuksista kiistellään.

Sitä kuinka hyvin Lakeuden kutsu, kuusiosaisen Pohjanmaa-sarjan päätösromaani toimii itsenäisenä teoksena, on paha näin yhden osan lukeneena mennä sanomaan, mutta mielestäni se oli ihan hyvä, vaikka mainittavaa Antti Tuuri -kipinää se ei minussa sytyttänytkään. Sanotaan vaikka niin, että jos tämä sattuisi jäämään ainokaisekseni, en kutsuisi Tuuria huonoksi kirjailijaksi, en kuitenkaan erityisen mahtavaksikaan, vaan sellaiseksi mallikkaaksi, joka varmasti osaa ottaa yleisönsä. Ja arvostava sekä vankka kannattajakuntahan hänellä onkin.

Joka tapauksessa olen iloinen, että luin tämän kirjan, tutustuin Tuuriin ja hänen tyyliinsä, lakeuksiin ja ihmisiin niiden pinnalla – ja olenhan minä itsekin näitä lakeuksia hieman kokenut. Tuurin ilmaisu on miellyttävää, omalla tavallaan hilpeääkin, ilmassa vilahtelevat satiirin siemenet eivät takuulla jää huomaamatta, vaikka erityistä painoarvoa ne eivät saakaan. Ehkä tämä on muotoiltava niin, että Tuuri kirjoittaa tylsästä aiheesta – minun mielestäni – mukavasti soljuvan, helposti luettavan tarinan.

Jälleen siis yksi etappi Finlandia-vaellustani on jäänyt selän taakse. Ei se taipaleeni kirkkain tähti, mutta kuitenkin teos, joka mielestäni on helposti suositeltavissa, tietyntyyppisille lukijoille. Ehkä kuitenkin kannattaa aloittaa sieltä 1920-luvulta, Uudesta Jerusalemista, Pohjanmaa-sarjan ensihetkistä.

Säädyllinen ainesosa; Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Teos, 2016

Ensimmäisen Leena Parkkiseni luettuani olin lähestulkoon häkeltynyt. Kyseessä oli kirjailijan esikoisteos Sinun jälkeesi, Max – tuolloinen arvioni alla – jonka niin ikään Helsingin Sanomat palkitsi vuoden 2009 parhaana suomenkielisenä esikoisena. ”Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma.” kirjoitin teoksen juuri lukeneena. Omien sanojeni mukaan Sinun jälkeesi, Max myös avasi silmäni suhtautumaan oikein noihin nykylääketieteen johdosta miltei kadonneisiin kummajaisiin, siamilaisiin kaksosiin. Suuria sanoja siis. Mutta nuo sanat eivät vieläkään tunnu liioittelulta, muistan yhä teoksessa vallinneen tunnelman ja olisin valmis suosittelemaan sitä lähes kenelle tahansa, aikuiselle lukijalle.

Säädyllisen ainesosan kohdalla odotukseni olivat edellä mainitusta johtuen korkealla. Koska tahtotilani, mitä lukemiseen tulee, on pysytellä etukäteen täysin tietämättömänä, nousee mieleeni suuri kysymysmerkki, kun avaan kirjan, jonka ensimmäiset lehdet on kuvitettu lähinnä asein ja ruoka-ainein, säilyketölkistä kurkistaa Hitler. Nimi taas tuo mieleen kotimaisen klassikon; olemmeko kenties kuitenkin raastavan rakkaustarinan äärellä, mietin viitaten Helvi Hämäläisen yhtä lailla ”säädylliseen” murhenäytelmään…

Nyt Säädyllisen ainesosan luettuani olen yhä edelleen pikku hiukkasen ihmeissäni – ja samalla vaikutuksissani. Kahden luetun teoksen perusteella  olen yhä samaa mieltä; Leena Parkkinen osaa pitää otteessaan, vangita lukijan tunnelmaan, laskea ulos vasta, kun viimeinenkin kivi tieltä on raivattu, viimeinenkin sivu käännetty. 1950-luvun Helsinki herää henkiin, seurapiirijuhlien coctailit maistuvat kielellä, blinit, viiriäisenmunat ja skonssit miltei maisteltavissa nekin. Mutta sittenkin, huolimatta kaikesta tästä erinomaisuudesta, itse tarina jätti minut jollakin tapaa kylmäksi. Aiheena aikakautensa kielletty tapa rakastaa, naisten välisesti, sekä miljöönä edesmennyt Helsinki, kustannusmaailma, kiinnostivat kovasti. Samoin se tapa, jolla kirjailija pikku hiljaa avaa päähenkilöhahmojensa menneisyyttä, johdattaen lukijan tossunalisen pikkurouvan matkassa kustannusmaailmaan ja jonnekin vieläkin syvemmälle, vakoilun ja salailun valtakuntaan. Mutta joka tapauksessa jotakin jäin tarinassa kaipaamaan ja jotenkin sen lopullinen sanoma jäi ulottumattomilleni; en tiedä oliko tämä kuitenkaan kunnollinen rakkaustarina vai pitäisikö teos mieltää enemmänkin vakoilujutuksi, kuten sen viimeiset sivut mielestäni antavat ymmärtää. Tuosta siis se kysymysmerkki.

Mutta lyhyesti juoneen johdatellakseni: On nuori naimisissa oleva nainen, pikkukaupungista Helsinkiin juuri muuttanut, ja yläkerran moderni ja mielenkiintoinen maailmannainen. On ainakin yksipuolista rakkautta heidän välillään ja sitten on tehtäviä, salaisia vakoilujuttuja. Lisäksi on iso kasa kirjeitä ja lopulta toisenlainen totuus. On paljon ruokaa ja tarinoita ruokien takaa, salattuja merkityksiä, metaforia.

En oikein taida osata kirjoittaa tästä kirjasta, mutta lukekaa se itse, se antaa varmasti jokaiselle jotakin. Itse arvostan Parkkista kirjailijana erittäin paljon, tunnelmakirjailijana vailla vertaa.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max 
Teos, 2009

Isaac ja Max, siamilaiset kaksoset, syntyvät Saksassa vuonna 1900. Tämä on Isaacin tarina, kertomus elämästä, jota ympäröivät ihmeelliset ihmiset. Suuren osan lyhyestä elämästään veljekset viettävät sirkuksissa ympäri Eurooppaa. Niissä he kohtaavat oman elämänsä taiteilijoita, muita kummallisuuksia, jotka ovat Isaacin ja Maxin tavoin sopeutuneet elämäänsä ”tavallisten” – veljesten terminologiaa mukaillakseni ”puolikkaiden” – ihmisten sallittujen katseiden alaisina.

Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma. Sitä lukiessani näin näytöksiä, jouduin kohtaamaan monta ennenaikaista kuolemaa ja usein tuntui, kuin kävelisin Helsingin katuja 1900-luvun alkupuolella. Eipä siis ihme, että Helsingin Sanomat luovutti Leena Parkkiselle kirjallisuuspalkintonsa vuoden 2009 parhaasta suomenkielisestä esikoisteoksesta. Vasta kirjan luettuani ymmärsin, kuinka väärin olin aiemmin suhtautunut siamilaisiin kaksosiin, jotka tosin nykylääketieteen johdosta ovat miltei kadonneet. Todellisuudessa heitä yhdistävät vain fyysiset tekijät. Tunteidensa ja valintojensa kanssa he ovat aivan kuten muutkin; toisinaan niin kovin yksin ja yksinäisiä.

”Minä olen Isaac. Sain nimeni kymmenenvuotiaana bulgarialaiselta tiikerinkesyttäjältä, joka oli ensimmäinen rakastajattareni. Olen nukkunut joka ikisen yöni veljeni vieressä. Milloin perunasäkeistä kyhätyissä kasoissa, milloin bordellin takahuoneessa tai 60 dollarin käsinkirjailluissa lakanoissa. Maxin hyvä puoli on, että hän kuorsaa vain sunnuntaisin. Huono puoli että hän juo ja meillä on yhteinen maksa.”

Lopulta vuonna 1932, kun kaikki lähenee loppuaan, he eivät kuitenkaan voi taistella yhteistä kohtaloaan vastaan.

”Tänä yönä joku kulkee Maxin ja minun välistä. Ensimmäistä kertaa en tunne hänen rintansa kohoavan minun hengitykseni tahdissa. – – Veljeni on kuollut. Ilma tiivistyy huoneessamme jokaisella hengenvedolla ja veljeni Max on kuollut. – – Makaamme vierekkäin hotellihuoneen sängyllä. Käperryn veljeni ruumiin lämpöön. Pian yhteiset elimemme lakkaavat toimimasta ja silloin minä kuolen.”

Richard Scarryn kultainen kirjasto

Richard Scarryn kultainen kirjasto 
Tammi, 2016

Ei liene montaakaan 1940-luvun jälkeen elämänsä aloittanutta länsimaalaista ihmisen taimenta, joka ei olisi katsellut tai kuunnellut vuonna 1942 päivänvalon nähneen Little Golden Books -kuvakirjasarjan kirjoja. Toisen maailmansodan pula-aika oli omiaan nostamaan suureen suosioon nämä edulliset ja värikkäät pikkukirjat. Suomeen kirjasarja rantautui vuonna 1952 Tammen kustantamana kantaen nimeä Tammen kultaiset kirjat. Yhteensä sarjaa on julkaistu 50 maassa ja miljardin painetun teoksen raja ylittyi vuonna 1986.

60-vuotispäivistään lähtien Tammen kultaisia kirjoja on julkaistu kokoelmina, joista nyt esiteltävä nide on kolmas. Läpi historiansa sarja on ollut laadukkaiden ja arvostettujen tekijöiden käsissä, joista nimekkäimpiin kuuluu varmasti Richard Scarry. Nimensä mukaisesti Richard Scarryn kultainen kirjasto sisältää satuja, jotka ovat joko kokonaan Scarryn käsialaa tai vaihtoehtoisesti hänen kuvittamiaan. Kokoelman kymmenestä tarinasta Scarry on kirjoittanut ja kuvittanut kolme, lopuissa hän on toiminut ainoastaan kuvittajana.

Kokoelmaan valituista saduista yhtä lukuun ottamatta kaikki osoittautuivat minulle, 1980-luvun lapselle, ennestään tutuiksi. Mielenkiintoista tässä oli se, että vaikka en niistä useimpia nimien perusteella tuntenut, muuttuivat ne jo muutaman sivun jälkeen täysin tutuiksi. Aitoja klassikkoja siis!

Muutamina tämän kokoelman huipuista mainittakoon Mattilan isännän karjatarha vuodelta 1953, jonka muistan veljeni suosikkina meilläkin luetun luultavasti satoja kertoja ja joka onkin yksi myydyimmistä kultaisista kirjoista Suomessa. Omasta sydämestäni erityisen paikkansa ovat löytäneet Pekka ja pupu lääkärissä sekä Kani kuriton.

Siitä ovatko kultaiset kirjat kuudessa vuosikymmenessään joutuneet ajan hampaisiin, voidaan varmasti olla montaa mieltä, mutta omasta mielestäni ne toimivat hyvin edelleen. Muutamien juuri lukemieni satujen naiivi opettavaisuus hieman hymyilyttää, mutta tuokin on ainoastaan sympaattista.

Suositeltava hankinta ja ehkä parhaimmillaan silloin, kun lukuhetkissä tämä kultainen satuperinne siirtyy sukupolvelta toiselle.