Säädyllinen ainesosa; Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Teos, 2016

Ensimmäisen Leena Parkkiseni luettuani olin lähestulkoon häkeltynyt. Kyseessä oli kirjailijan esikoisteos Sinun jälkeesi, Max – tuolloinen arvioni alla – jonka niin ikään Helsingin Sanomat palkitsi vuoden 2009 parhaana suomenkielisenä esikoisena. ”Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma.” kirjoitin teoksen juuri lukeneena. Omien sanojeni mukaan Sinun jälkeesi, Max myös avasi silmäni suhtautumaan oikein noihin nykylääketieteen johdosta miltei kadonneisiin kummajaisiin, siamilaisiin kaksosiin. Suuria sanoja siis. Mutta nuo sanat eivät vieläkään tunnu liioittelulta, muistan yhä teoksessa vallinneen tunnelman ja olisin valmis suosittelemaan sitä lähes kenelle tahansa, aikuiselle lukijalle.

Säädyllisen ainesosan kohdalla odotukseni olivat edellä mainitusta johtuen korkealla. Koska tahtotilani, mitä lukemiseen tulee, on pysytellä etukäteen täysin tietämättömänä, nousee mieleeni suuri kysymysmerkki, kun avaan kirjan, jonka ensimmäiset lehdet on kuvitettu lähinnä asein ja ruoka-ainein, säilyketölkistä kurkistaa Hitler. Nimi taas tuo mieleen kotimaisen klassikon; olemmeko kenties kuitenkin raastavan rakkaustarinan äärellä, mietin viitaten Helvi Hämäläisen yhtä lailla ”säädylliseen” murhenäytelmään…

Nyt Säädyllisen ainesosan luettuani olen yhä edelleen pikku hiukkasen ihmeissäni – ja samalla vaikutuksissani. Kahden luetun teoksen perusteella  olen yhä samaa mieltä; Leena Parkkinen osaa pitää otteessaan, vangita lukijan tunnelmaan, laskea ulos vasta, kun viimeinenkin kivi tieltä on raivattu, viimeinenkin sivu käännetty. 1950-luvun Helsinki herää henkiin, seurapiirijuhlien coctailit maistuvat kielellä, blinit, viiriäisenmunat ja skonssit miltei maisteltavissa nekin. Mutta sittenkin, huolimatta kaikesta tästä erinomaisuudesta, itse tarina jätti minut jollakin tapaa kylmäksi. Aiheena aikakautensa kielletty tapa rakastaa, naisten välisesti, sekä miljöönä edesmennyt Helsinki, kustannusmaailma, kiinnostivat kovasti. Samoin se tapa, jolla kirjailija pikku hiljaa avaa päähenkilöhahmojensa menneisyyttä, johdattaen lukijan tossunalisen pikkurouvan matkassa kustannusmaailmaan ja jonnekin vieläkin syvemmälle, vakoilun ja salailun valtakuntaan. Mutta joka tapauksessa jotakin jäin tarinassa kaipaamaan ja jotenkin sen lopullinen sanoma jäi ulottumattomilleni; en tiedä oliko tämä kuitenkaan kunnollinen rakkaustarina vai pitäisikö teos mieltää enemmänkin vakoilujutuksi, kuten sen viimeiset sivut mielestäni antavat ymmärtää. Tuosta siis se kysymysmerkki.

Mutta lyhyesti juoneen johdatellakseni: On nuori naimisissa oleva nainen, pikkukaupungista Helsinkiin juuri muuttanut, ja yläkerran moderni ja mielenkiintoinen maailmannainen. On ainakin yksipuolista rakkautta heidän välillään ja sitten on tehtäviä, salaisia vakoilujuttuja. Lisäksi on iso kasa kirjeitä ja lopulta toisenlainen totuus. On paljon ruokaa ja tarinoita ruokien takaa, salattuja merkityksiä, metaforia.

En oikein taida osata kirjoittaa tästä kirjasta, mutta lukekaa se itse, se antaa varmasti jokaiselle jotakin. Itse arvostan Parkkista kirjailijana erittäin paljon, tunnelmakirjailijana vailla vertaa.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max 
Teos, 2009

Isaac ja Max, siamilaiset kaksoset, syntyvät Saksassa vuonna 1900. Tämä on Isaacin tarina, kertomus elämästä, jota ympäröivät ihmeelliset ihmiset. Suuren osan lyhyestä elämästään veljekset viettävät sirkuksissa ympäri Eurooppaa. Niissä he kohtaavat oman elämänsä taiteilijoita, muita kummallisuuksia, jotka ovat Isaacin ja Maxin tavoin sopeutuneet elämäänsä ”tavallisten” – veljesten terminologiaa mukaillakseni ”puolikkaiden” – ihmisten sallittujen katseiden alaisina.

Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma. Sitä lukiessani näin näytöksiä, jouduin kohtaamaan monta ennenaikaista kuolemaa ja usein tuntui, kuin kävelisin Helsingin katuja 1900-luvun alkupuolella. Eipä siis ihme, että Helsingin Sanomat luovutti Leena Parkkiselle kirjallisuuspalkintonsa vuoden 2009 parhaasta suomenkielisestä esikoisteoksesta. Vasta kirjan luettuani ymmärsin, kuinka väärin olin aiemmin suhtautunut siamilaisiin kaksosiin, jotka tosin nykylääketieteen johdosta ovat miltei kadonneet. Todellisuudessa heitä yhdistävät vain fyysiset tekijät. Tunteidensa ja valintojensa kanssa he ovat aivan kuten muutkin; toisinaan niin kovin yksin ja yksinäisiä.

”Minä olen Isaac. Sain nimeni kymmenenvuotiaana bulgarialaiselta tiikerinkesyttäjältä, joka oli ensimmäinen rakastajattareni. Olen nukkunut joka ikisen yöni veljeni vieressä. Milloin perunasäkeistä kyhätyissä kasoissa, milloin bordellin takahuoneessa tai 60 dollarin käsinkirjailluissa lakanoissa. Maxin hyvä puoli on, että hän kuorsaa vain sunnuntaisin. Huono puoli että hän juo ja meillä on yhteinen maksa.”

Lopulta vuonna 1932, kun kaikki lähenee loppuaan, he eivät kuitenkaan voi taistella yhteistä kohtaloaan vastaan.

”Tänä yönä joku kulkee Maxin ja minun välistä. Ensimmäistä kertaa en tunne hänen rintansa kohoavan minun hengitykseni tahdissa. – – Veljeni on kuollut. Ilma tiivistyy huoneessamme jokaisella hengenvedolla ja veljeni Max on kuollut. – – Makaamme vierekkäin hotellihuoneen sängyllä. Käperryn veljeni ruumiin lämpöön. Pian yhteiset elimemme lakkaavat toimimasta ja silloin minä kuolen.”

Koti

Toni Morrison: Home
Alfred A. Knopf, 2012
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Seppo Loponen

Toni Morrisonin teoksen luettuani olen sanaton, tai ehkä paremminkin mykistynyt. En siitä syystä, että kyseinen pienoisromaani olisi ollut äärettömän hyvä, vaikka ei se huonokaan ollut, vaan siksi että en oikein osaa sanoa siitä mitään.

Koti on mielestäni vaikeasti lähestyttävä, harmittavan vääränlainen kirja menettää neitsyytensä kirjailijaan, jonka tuotantoon on jo pitkään halunnut tutustua. Minulle kuitenkin kävi näin ja tulevaisuudessa voikin olla vaikeampaa tarttua Morrisonin kirjoihin uudelleen. Toisaalta ne elävät tuokiokuvat, hienot kuvaukset henkilöhahmojen traagisista kokemuksista, herättivät mielenkiintoni tutustua paremmin tähän kirjallisuuden nobelistiin, joka ensimmäisenä mustana naisena sekä mustana amerikkalaisena tällä palkinnolla huomioitiin.

Frank ja Cee ovat yhdysvaltalaisen pikkukylän kasvatteja, välinpitämättömien vanhempien sekä vihamielisten isovanhempien lapsia, sisaruksia, jotka epämiellyttävien kotiolojen ja tukahduttavan, rasistista syrjintää huokuvan kyläyhteisön keskellä tukeutuvat toinen toisiinsa. Sitten tulee armeija, Frankin onneksi, ja Korean sota. Sisarukset ajautuvat erilleen, suureen ja raakaan maailmaan; Frank sotaan, Cee rotuhygieniaa harjoittavan lääkärin koekaniiniksi.

Erityisesti sodan traumatisoiman Frankin persoona pääsee Morrisonin tekstissä esille mieleenpainuvalla tavalla. Nautin suunnattomasti Morrisonin tavasta kirjoittaa, siitä mustasta äänestä, joka rivien välistä kaikuu, vaikka rotukysymys ei tässä tarinassa olekaan se ainoa pääasia. Mikä se sitten on, teoksen ydin, on kysymys joka itselleni jäi hiukan epäselväksi. Kai se on se koti, allegoria kodista, jota teos nimensä mukaisesti kiertelee, pyrkii lähestymään eri näkökulmista. Mutta mikä on koti? Pystyykö Frank palaamaan sinne, sisarensa tähden? Parantumaan?

”Kenen talo tämä on? Kenen yö pitää valon poissa täältä sisältä? Kertokaa kuka tämän talon omistaa. Minun se ei ole. – – Tämä talo on kummallinen. Sen varjot valehtelevat. Kertokaa miksi sen lukko sopii avaimeeni.”

Isä ja poika : komedia

Jörn Donner: Far och son : en komedi
Söderström & Co, 1984
Otava, 1986
Suom. Rauno Ekholm

”…todellisuus useimmiten poikkeaa täysin fiktiosta, mikä voi olla syytä muistaa myös luettaessa tätä tekstiä jossa on kyse uudelleenkirjoitetusta todellisuudesta. – – Romaanit ovat kuitenkin sepitettyjä kuten tämä tarina, romaaneissa oletetaan kuten tässä, romaanit sisältävät valheita ja totuuksia, tunteita ja kylmyyttä. Siksi tätä asiakirjaa kutsutaan romaaniksi.”

Isä ja poika – teos jonka osittain sopimatonta nimeä kirjailija on esipuheensa ja jälkikirjoituksensa sanoin alusta loppuun laahannut mukanaan tuntien itsensä näin ollen haluttomaksi luopua tuosta ”mukanaroikutetustaan”, kun on tullut aika uudelleenkirjoittaa ja korjata – on ensimmäinen kosketukseni Jörn Donnerin mittavaan kirjalliseen tuotantoon, joka on pian saamassa jälleen suureellista jatkoa, kun hänen mammuttimainen omaelämäkerrallinen teoksensa Mammutti julkaistaan helmikuun alussa. Samalla Isä ja poika on toinen askeleeni Finlandia -polullani, retkelläni jonka päämääränä pidän itseni tutustuttamista kotimaisen – uskaltaisin väittää – laatukirjallisuuden ytimeen. Teoksen ruotsinkielinen alkuperäislaitos nimittäin palkittiin vuoden 1985 kirjallisuuden valtionpalkinnolla. Lisäksi mainittakoon, että teos on kuudes, mutta täysin itsenäinen, Donnerin Andersin suomenruotsalaisen yrittäjäsuvun vaiheista kirjoittamaan yksitoistaosaiseen romaanisarjaan.

Tätä teosta luonnehdittaessa on mahdotonta, ja mielestäni jopa kiellettyä, sivuuttaa sen kaksitasoista kerrontatekniikkaa. Alusta loppuun lukija seuraa tapahtumia niin teoksen päähenkilöhahmo Jakob Andersin kirjoittamasta kuin kirjailija Donnerin tätä referoimasta sekä kommentoimasta käsin. Samoin kirjailijan oma minä peilautuu Jakobin tarinaan, teoksen ”yliajettu” maailmankuva kirjailijan maailmankuvaan. Välillä onkin vaikea sanoa, onko teoksen tarkoituksena kuvata 1950- vai 1980-lukua, perehtyä Suomen kansakunnan vai Jakob Andersin tarinaan, ehkä jopa kirjailijan omaan historiaan. Rajaa toden ja fiktion väliin on mahdotonta vetää, kirjan minää miltei yhtä vaikea löytää. Tämä lienee tarkoituskin; isän etsintä, isättömyys sekä oma isyys sekoittuvat poliittiseen pohdintaan, päähenkilöhahmon rakkauden ja rakkaudettomuuden täyteinen menneisyys Euroopan myrskyisään ja sotaisaan historiaan. Mikään ei ole aukotonta, on vain tulkintaa ja tulkintojen tulkintaa.

Edellä mainitut postmodernistiset piirteet, kertojasubjektin kyseenalaistuminen, moninäkökulmaisuus ja kollaasitekniikka, tekevät tästä romaanista sangen mielenkiintoisen, suositeltavan. Donner kirjoittaa henkilöhahmoistaan: ”He ovat paperilla. Siis he ovat.” ja itsestään: ”Minä itse kirjoitan, siis olen.” Tästäkin eräällä tapaa ristiriitaisesta ajatuksesta huolimatta olemme saapuneet postmodernismin ytimeen; perinteinen romaanihenkilö sekä kirjailija makaavat henkitoreissaan, toisin sanoen kirjallinen teos on muuttunut jatkuvaksi fiktiiviseksi prosessiksi, sen tekijyys on kyseenalaistettu.

Loppukaneettina mainittakoon, että vuonna 1985 julkaistiin myös Matti Pulkkisen antiromaani Romaanihenkilön kuolema, Finlandia -ehdokas sekin!