Isäksi ja tyttäreksi

07EK_Isaksi_tyttareksiOlli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi
Otava, 1990

Niin sanottu Finlandia-hiihtoni on jälleen edennyt yhden suksen mitan verran, kun olen sivakoinut läpi Olli Jalosen kyseisellä palkinnolla huomioidun teoksen Isäksi ja tyttäreksi.

Alkajaisiksi haluan todeta teoksen olevan toinen osa romaanitrilogiaa, erään perheen tarinaa. Haluan myös korostaa, että en tähän mennessä ole lukenut trilogian ensimmäistä ja viimeistä osaa ja näin ollen arvioni perustuu yksin tähän sarjan keskimmäiseen teokseen, joka luultavasti saisi huomattavasti lisää syvyyttä sisarteostensa myötä. No, tällä mennään.

Isäksi ja tyttäreksi sijoittuu useasti palkitun Olli Jalosen tähänastisen proosateoskaartin toiselle kolmannekselle ollen seitsemäs hänen kirjoittamistaan romaaneista. Se ilmestyi vuonna 1990. Liekö omasta aikakaudestaan vai yksin minusta johtuvaa, mutta tätä romaania pohtiessani en yksinkertaisesti pääse ylitse käsitteestä postmodernismi. Mikäli tällainen taiteen aikakausi katsotaan olemassaolleeksi tai olevaksi – kaikki eivät tätä ”väkisin väännettyä” käsitettä allekirjoita – on tämä kummallinenkin tarina mielestäni alusta loppuun todellinen oman aikakautensa lapsi. Elementit kuten ulkopuolisuuden ja keskeneräisyyden tunne, seikkailu todellisuuden ja harhamaailman rajapinnalla sekä eräänlainen ahdistavuus ovat vahvasti läsnä. Myös omalaatuinen kieli, joka näyttäytyy tässä lähinnä pelkistettyinä lauserakenteina huokuu tämänsuuntaista tunnelmaa.

Nimensä mukaisesti romaani pureutuu isän ja tyttären suhteeseen, tulehtuneeseen tai oikeammin lähes olemattomaan sellaiseen. Ollaan tilanteessa, jossa vanhempien eron myötä isä on menettänyt kosketuksen tyttäreensä, isäpuoli, mallikansalainen, ottanut hänen paikkansa. Jo kerran aiemmin Jouko-Johan, isä, on hakenut omavaltaisesti muutosta tilanteeseen ja jälleen hänen pyrkimyksensä ovat samansuuntaiset – jos ei hyvällä, niin sitten pahalla.

Isä-tytärsuhteen ohella keskeisiksi teemoiksi nousevat myös itsensä etsiminen sekä asioiden muuttuminen, sen aiheuttama paine, tuska, joka purkautuu lopun vertauskuvallisella puhdistautumisrituaalilla. Mielenkiintoisen näkökulman tähän avaakin päähenkilöhahmon nimeäminen Jouko-Johaniksi kirjailijan itsensä tuntiessa nimen Olli Jouko Johan Jalonen. Kirjailijan henkilökohtaista elämää tuntematta jätän tämän seikan tarkemmin läpikäymättä.

Tähän mennessä Finlandia-taistoni on tuottanut ainoastaan hedelmää. Olen tarttunut teoksiin, joihin en muuten olisi vilkaissutkaan, olen tehnyt löytöjä, iskenyt kultasuoniinkin. Olen ollut pelkästään tyytyväinen. Tähän asti. Ei tämä lapsenkaappaustarinakaan huono ollut, perin erikoinen kuitenkin. Luin sen mielelläni alusta loppuun, halusin tuntea Jouko-Johanin ja hänen Jutta-tyttärensä tarkemmin. En kuitenkaan pitänyt romaanin tunnelmasta, en siitä ahdasmielisyydestä, joka verkon lailla kietoutuu henkilöhahmojen ympärille, kuristaa kurkkua. Viimeinen naula arkkuun on teoksen kieli. Epätäydelliset, minun korvassani töksähtävät lauseet eivät mairittele laistani ihmistä, joka suorastaan hengittää kauniista kielestä.

Tarinan takia suositus, ulkoisten seikkojen ei. Ja Finlandia-vaelluksen – ehdottomasti!

Talvisota : avioliittoromaani

Philip Teir: Vinterkriget : en äktenskapsromanindex
Schildts & Söderströms, 2013
Otava, 2013
Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula

Olen töitteni kautta liittynyt Otavan Kirjaryhmään. Tämä Philip Teirin teos tuli luettavakseni sitä kautta, enkä siis tehnyt lukuvalintaani oma-aloitteisesti. Tämä kuultaa varmasti arvioni läpi, mutta haluan korostaa, että suhtaudun erityisen positiivisesti tämän tyyppiseen ”suositusluettamiseen”. Minä jos kuka kaipaan sitä, että minut hellävaraisesti työnnetään pois mukavuusalueeltani, niiden tiettyjen kirjasarjojen luota, niiden sini-keltaisten…

Kun teoksen nimi on Talvisota, nousevat odotukseni korkealle. Niin, psyykkistä traagisuutta, julmia ihmiskohtaloita, synkkää ja vielä synkempää, näistä minä eniten nautin – lukijana. Ylpeänä myönnän tämän juuri tänään, päivänä jolloin kanadalaisesta Alice Munrosta, todellisesta veretseisauttavien kuvausten kuningattaresta, on tullut maansa ensimmäinen kirjallisuuden nobelisti. Toki kirjallisuus voi olla jotakin täysin muutakin, kunhan se ei ole pintaliitoa, kunhan se ei ole turhanpäiväistä. Tällaiselle viihteelle minulla nimittäin on toinen kanava, televisio. Kirjallisuus, rakas Kirjallisuus, on pyhitetty syvällisyyksille, ajatustoiminnalle.

Pienoisesta purkauksestani huolimatta, joka – ehkä tahattomastikin – sujahti juuri tämän analyysini alkuun, en pidä vastikään läpilukemaani avioliittoromaania aivan huonona tai turhanpäiväisenä teoksena. No jaa, ehkä lopullinen kuvio oli jo ensimmäisestä virkkeestä alkaen hieman liian ilmeinen, tarina hieman liian valmiiksi pureskeltu ja muutamat henkilöhahmot hieman liian tekemällä tehtyjä, ärsyttäviä. Mutta se nimi; Talvisota, antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa. Yksinkertaisesti Avioeroromaani, siinä korjausehdotukseni.

Max ja Katriina ovat keski-ikäinen, akateeminen helsinkiläispariskunta, jonka yhteiselo on hiutumassa olemattomiin. ”Katriinan mielestä avioliitto oli eräänlaista molemminpuolista tyranniaa, aivan kuin olisi elänyt moitteettomasti toimivassa totalitäärisessä valtiossa. Valinnan mahdollisuuksia ei juuri ollut, mutta kaikki toimi, kunhan vain hoiti omat asiansa eikä kysellyt turhia.” Ollaan siis ajauduttu tilanteeseen, jossa toinen ei enää huomaa toista, tarvitse. Mutta ei tämä ole sotaa, tämä on vain viivyttelyä, estämättömän väistämättömyyden pitkitettyä kuvausta. Ja sitten tulee nuori Laura Lampela ja se on kai siinä.

Tämä vaihe kestää marraskuusta maaliskuuhun. Sitten sovitaan erinäisistä luovutuksista ja keväällä solmitaan rauha, välit pysyvät erittäin huonoina. Kronologisesti mukaillaan siis talvisotaa, voisi joku sanoa. Totta, mutta siitäkin huolimatta pitäydyn mielipiteessäni, mitä kirjan nimeen tulee. Nimeä ei pidä ottaa kirjaimellisesti, tämä on komediaa, karikatyyria, voisi joku tähän todeta. Alanko jo itsekin uhkaavasti epäillä itseäni?! Täysin puolustukseni ei murru, mutta horjuu, myönnettäköön. Ehkä tuo nimi sittenkin on kelvollinen, ainakin lähellä kelvollista.

Teos ei kuitenkaan ole yksin Maxin ja Katriinan tarina. Se on lisäksi kertomus heidän kahdesta aikuisesta tyttärestään, naisista jotka myös kamppailevat omien elämänvalintojensa keskellä. Heidän kauttaan teosta voi lukea erilaisista näkökulmista ja asiat saavat monenlaista perspektiiviä. Tämä lisää teoksen mielenkiintoisuutta tuoden siihen toisaalta eräänlaista elokuvamaista kohtauksellisuutta. Samaa elokuvamaisuutta on omiaan lisäämään myös kirjan huumori, jossa kliseet ja karikatyyrit kulkevat somasti käsikynkkää.

Sanotaan siis vaikka näin: jos tämä olisi elokuvakäsikirjoitus, katsoisin tuotoksen mielelläni. Näin kirjana koen siitä löytyvän parantamisen varaa, jonkin verran.