Tytöt

tytotEmma Cline: The Girls 
Random House, 2016
Otava, Otavan kirjasto 2016
Suom. Kaijamari Sivill

Koska minulle on tärkeää pystyä muodostamaan lukemistani kirjoista oma, täysin henkilökohtainen mielipiteeni, pyrin aina lähtökohtaisesti umpioimaan itseni kaikenlaisten kirjallisuuskritiikkien ulkopuolelle, mitä tulee niihin kirjoihin, jotka tiedän varmasti lukevani. Tällä tavalla toimin myös Emma Clinen esikoisteoksen Tytöt kohdalla. Mitään en siitä etukäteen lukenut, mutta tästäkin huolimatta – taisin minä johonkin otsikkoon tai teosta ylistävään lausahdukseen törmätä – minulla oli etukäteisoletus, että tässä oltiin jonkin erityisen kohdalla. Tartuin siis Tyttöihin suurin odotuksin.

”Kohotin katseeni kun kuulin naurun, jäin katsomaan kun näin tytöt. – – ’Paluu Edgewater Roadin kauhuihin’, niin kuin kauhut olisivat lippaassa, jonka kannen voi halutessaan sulkea. Niin kuin sadat Suzannen haamut eivät olisi jatkuvasti pysäytelleet minua kaduilla tai elokuvien joukkokohtauksissa.”

Jo alusta asti on selvää, että noissa tytöissä on jotakin katalaa, jotakin mustaa, jotakin kiireestä kantapäähän kammoksuttavaa. Ja eipä tarvitsekaan lukijan kauaa odotella, kunnes on jo annettu ymmärtää, että kamalia asioita he ihan oikeasti ovat tehneetkin. Kun kirjan minäkertoja, Evie Boyd, tuolloin 14-vuotias teinityttö, törmää tyttöihin kuusikymmentäluvun viimeisenä kesänä, rakkauden kesänä 1969, hänen elämänsä luisuu muutokseen. Entiset kuviot alkavat tuntua merkityksettömiltä, elämä rajoitetulta. Tytöt vetävät puoleensa; he asuttavat omaa yhteiskuntaansa, hippikommuunia, seuraavat omaa johtajaansa, Russellia, ovat hänen kauttaan syvemmän rakkauden palveluksessa. Tätä Eviekin haluaa toteuttaa, irtautua entisestä minästään. Kasvaa tytöstä naiseksi, olla välittämättä eronneista vanhemmistaan, parhaasta ystävästään. Ja tästä me saamme lukea, ajasta joka muutti Evien elämän, kietoi hänet tyttöjen verkkoihin, joista hän ei ole vapautunut vieläkään, keski-ikäisenä.

Tytöt on kiistämättä hyvä kirja, kutkuttava. Se on tarina, joka roikkuu pitkälti yhden tapahtuman varassa keräillen koko kolmisensataa sivuisen kestonsa ajan panoksia tuohon loppuhuipennukseen – joka toisaalta paljastetaan jo alkumetreillä. Moni tällä tavalla rakennettu teos ei välttämättä jaksaisi kiinnostaa loppuun asti, mutta Clinen luoma tiivistunnelmaisuus sekä tietysti veriteon rinnalla elettävä nuoren tytön kasvutarina kantavat. Kai se on se sairastunut ihmismieli, joka meitä kiinnostaa. Ja se, että tämä teos pohjaa todelliseen Charles Mansonin ”perheen” Los Angelesissa kesällä 1969 tekemään veritekoon. Miksi muuten tällaisia lukisimmekaan, julmia, julmia tarinoita.

Siis suosittelen, vaikka samaan hengenvetoon totean, että ehkä odotukseni olivat vielä hieman korkeammalla. Joka tapauksessa jään innolla odottelemaan, mitä nuori Cline seuraavaksi kynäilee.

Mainokset

Säädyllinen ainesosa; Sinun jälkeesi, Max

1156Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Teos, 2016

Ensimmäisen Leena Parkkiseni luettuani olin lähestulkoon häkeltynyt. Kyseessä oli kirjailijan esikoisteos Sinun jälkeesi, Max – tuolloinen arvioni alla – jonka niin ikään Helsingin Sanomat palkitsi vuoden 2009 parhaana suomenkielisenä esikoisena. ”Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma.” kirjoitin teoksen juuri lukeneena. Omien sanojeni mukaan Sinun jälkeesi, Max myös avasi silmäni suhtautumaan oikein noihin nykylääketieteen johdosta miltei kadonneisiin kummajaisiin, siamilaisiin kaksosiin. Suuria sanoja siis. Mutta nuo sanat eivät vieläkään tunnu liioittelulta, muistan yhä teoksessa vallinneen tunnelman ja olisin valmis suosittelemaan sitä lähes kenelle tahansa, aikuiselle lukijalle.

Säädyllisen ainesosan kohdalla odotukseni olivat edellä mainitusta johtuen korkealla. Koska tahtotilani, mitä lukemiseen tulee, on pysytellä etukäteen täysin tietämättömänä, nousee mieleeni suuri kysymysmerkki, kun avaan kirjan, jonka ensimmäiset lehdet on kuvitettu lähinnä asein ja ruoka-ainein, säilyketölkistä kurkistaa Hitler. Nimi taas tuo mieleen kotimaisen klassikon; olemmeko kenties kuitenkin raastavan rakkaustarinan äärellä, mietin viitaten Helvi Hämäläisen yhtä lailla ”säädylliseen” murhenäytelmään…

Nyt Säädyllisen ainesosan luettuani olen yhä edelleen pikku hiukkasen ihmeissäni – ja samalla vaikutuksissani. Kahden luetun teoksen perusteella  olen yhä samaa mieltä; Leena Parkkinen osaa pitää otteessaan, vangita lukijan tunnelmaan, laskea ulos vasta, kun viimeinenkin kivi tieltä on raivattu, viimeinenkin sivu käännetty. 1950-luvun Helsinki herää henkiin, seurapiirijuhlien coctailit maistuvat kielellä, blinit, viiriäisenmunat ja skonssit miltei maisteltavissa nekin. Mutta sittenkin, huolimatta kaikesta tästä erinomaisuudesta, itse tarina jätti minut jollakin tapaa kylmäksi. Aiheena aikakautensa kielletty tapa rakastaa, naisten välisesti, sekä miljöönä edesmennyt Helsinki, kustannusmaailma, kiinnostivat kovasti. Samoin se tapa, jolla kirjailija pikku hiljaa avaa päähenkilöhahmojensa menneisyyttä, johdattaen lukijan tossunalisen pikkurouvan matkassa kustannusmaailmaan ja jonnekin vieläkin syvemmälle, vakoilun ja salailun valtakuntaan. Mutta joka tapauksessa jotakin jäin tarinassa kaipaamaan ja jotenkin sen lopullinen sanoma jäi ulottumattomilleni; en tiedä oliko tämä kuitenkaan kunnollinen rakkaustarina vai pitäisikö teos mieltää enemmänkin vakoilujutuksi, kuten sen viimeiset sivut mielestäni antavat ymmärtää. Tuosta siis se kysymysmerkki.

Mutta lyhyesti juoneen johdatellakseni: On nuori naimisissa oleva nainen, pikkukaupungista Helsinkiin juuri muuttanut, ja yläkerran moderni ja mielenkiintoinen maailmannainen. On ainakin yksipuolista rakkautta heidän välillään ja sitten on tehtäviä, salaisia vakoilujuttuja. Lisäksi on iso kasa kirjeitä ja lopulta toisenlainen totuus. On paljon ruokaa ja tarinoita ruokien takaa, salattuja merkityksiä, metaforia.

En oikein taida osata kirjoittaa tästä kirjasta, mutta lukekaa se itse, se antaa varmasti jokaiselle jotakin. Itse arvostan Parkkista kirjailijana erittäin paljon, tunnelmakirjailijana vailla vertaa.

2052_Sinun jalkeesi MaxLeena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max 
Teos, 2009

Isaac ja Max, siamilaiset kaksoset, syntyvät Saksassa vuonna 1900. Tämä on Isaacin tarina, kertomus elämästä, jota ympäröivät ihmeelliset ihmiset. Suuren osan lyhyestä elämästään veljekset viettävät sirkuksissa ympäri Eurooppaa. Niissä he kohtaavat oman elämänsä taiteilijoita, muita kummallisuuksia, jotka ovat Isaacin ja Maxin tavoin sopeutuneet elämäänsä ”tavallisten” – veljesten terminologiaa mukaillakseni ”puolikkaiden” – ihmisten sallittujen katseiden alaisina.

Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma. Sitä lukiessani näin näytöksiä, jouduin kohtaamaan monta ennenaikaista kuolemaa ja usein tuntui, kuin kävelisin Helsingin katuja 1900-luvun alkupuolella. Eipä siis ihme, että Helsingin Sanomat luovutti Leena Parkkiselle kirjallisuuspalkintonsa vuoden 2009 parhaasta suomenkielisestä esikoisteoksesta. Vasta kirjan luettuani ymmärsin, kuinka väärin olin aiemmin suhtautunut siamilaisiin kaksosiin, jotka tosin nykylääketieteen johdosta ovat miltei kadonneet. Todellisuudessa heitä yhdistävät vain fyysiset tekijät. Tunteidensa ja valintojensa kanssa he ovat aivan kuten muutkin; toisinaan niin kovin yksin ja yksinäisiä.

”Minä olen Isaac. Sain nimeni kymmenenvuotiaana bulgarialaiselta tiikerinkesyttäjältä, joka oli ensimmäinen rakastajattareni. Olen nukkunut joka ikisen yöni veljeni vieressä. Milloin perunasäkeistä kyhätyissä kasoissa, milloin bordellin takahuoneessa tai 60 dollarin käsinkirjailluissa lakanoissa. Maxin hyvä puoli on, että hän kuorsaa vain sunnuntaisin. Huono puoli että hän juo ja meillä on yhteinen maksa.”

Lopulta vuonna 1932, kun kaikki lähenee loppuaan, he eivät kuitenkaan voi taistella yhteistä kohtaloaan vastaan.

”Tänä yönä joku kulkee Maxin ja minun välistä. Ensimmäistä kertaa en tunne hänen rintansa kohoavan minun hengitykseni tahdissa. – – Veljeni on kuollut. Ilma tiivistyy huoneessamme jokaisella hengenvedolla ja veljeni Max on kuollut. – – Makaamme vierekkäin hotellihuoneen sängyllä. Käperryn veljeni ruumiin lämpöön. Pian yhteiset elimemme lakkaavat toimimasta ja silloin minä kuolen.”

Kotiinpaluu

KOTIINPALUUSadie Jones: The Outcast
Chatto & Windus, 2008
Otava, Otavan kirjasto 2016
Suom. Marianna Kurtto

”Se kirottu peräsin. Minä haen sen.”

Liekö sitten juuri tuo traaginen päivä, liekö koko lapsuus syynä Lewis Aldridgen raiteiltaan syöksyneeseen elämään. Tiedä häntä, mutta varmaa on, että syytä ei perimmiltään voida laskea nuoren Lewisin piikkiin. Hän on uhri keskellä yhteisöllistä epäoikeudenmukaisuutta – ja kivittäjiä ympärillä on monta.

Luin viime vuonna Sadie Jonesin uusimman, ja siihen mennessä ainoan suomennetun teoksen Ehkä rakkaus oli totta. Tuo tarina sekä miellytti että ei miellyttänyt minua. Pidin erityisesti sen tavasta käsitellä henkilöhahmojaan sekä kuvata ihastuttavaa miljöötään, 1970-luvun Lontoota. Tuolloin päätinkin, että puutteistaan huolimatta tulen antamaan kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden.

Tällä kertaa Jones onnistuukin mielestäni paremmin. Kyseessä oleva Kotiinpaluu, kirjailijattaren suureen suosioon nostanut esikoisteos tekee raadollisuudellaan ainakin minuun lukijana vaikutuksen. Romaanissa alusta loppuun vallitseva kuristava ja synkkä tunnelma saa vastapainoa taustalla häilyvästä toivosta ja uskosta parempaan, jonkinlaisesta nuoruuden voimasta, ja vaikka Lewisin elämä on niin kaukana ruusuilla tanssimisesta kuin se oikeastaan olla voi, jaksaa lukija uskoa hänen kestävyyteensä. Ainakin melko pitkään.

Kovin paljon en Lewisin tarinasta halua etukäteen paljastaa, todettakoon ainoastaan, että lukija pääsee mukaan vaikealle matkalle, jonka kymmenenvuotiaana äitinsä traagisen kuoleman ainoaksi silminnäkijäksi joutuva poika joutuu kulkemaan – ja jos totta puhutaan, tekemään sen aivan yksin lähes koko ympäröivän ulkokultaisen yhteisön  kääntyessä häntä vastaan, tehtaillessa hänestä pahaa ihmistä. Lewisin jäätävän kylmä pörssimeklari isä, uusi nuori vaimo ja täydellisen elämän kulissiaan ylläpitävä hirviömäinen naapuri eivät muodosta sitä helpointa ja turvallisinta kasvualustaa tilanteessa, jossa apu olisi enemmän kuin tarpeen. Lopputulos ei ole hyvä, ei kenenkään kannalta. Matkalaukkuun mahtuu alkoholia, viiltelyä, väkivaltaa ja lopulta vankilatuomiokin.

Kotiinpaluu on hyvä kirja. Se tuo kovasti mieleeni joitakin aiemmin lukemiani vaikuttavia tarinoita, mutta harmikseni en saa noita päähäni. Tai ehkä vain tunnelma on jollakin tapaa tunnistettava. En tiedä; lukekaa itse, hypätkää osaksi Lewisin  tarinaa, löytäkää hyvä pahasta. Vaikka enpä usko, että kukaan kirjan lukenut voisi pitää Lewisia pahana. Romaanin ulkopuolisista silminnäkijöistä en tiedä, he ehkä hyvinkin näkevät hänessä pahan, nuoren kapinallisen, vankilasta vapautuneen hulttion. Maailma on julma, uhrin asema sitäkin julmempi.

P.S. Kuten Ehkä rakkaus oli totta -romaanissa myös Kotiinpaluussa Sadie Jones loistaa erityisesti henkilöhahmokuvauksessaan, joka saa hahmot – niin ”hyvät” kuin ”pahatkin” – todella tulemaan iholle. Vaikka teemat eivät sinänsä kiinnostaisikaan, jo tämän takia olen valmis suosittelemaan Jonesia kirjailijana, ihmiskuvaajana Luojan armosta.

Teemestarin kirja

teemestariEmmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos, 2012

”Minä olen veden vartija. Minä olen teen palvelija. Minä olen muutoksen vaalija. En kahlitse sitä, mikä kasvaa. En takerru siihen, minkä on murennuttava. Teen tie on minun tieni.”

Teemestarin kirja on teos, jonka lukeminen on ollut aktiivisesti mielessäni jo pitkään – uskaltaisinko sanoa vuosia. Joka tapauksessa kiinnostukseni on peräisin jo ajalta ennen kirjan ympärille syntynyttä ”julkisuuskuplaa”. No, sanon suoraan, että odotukseni olivat korkealla.

Mitä teoksen juonikaareen tulee, se vastasi pitkälti ennakko-oletuksiani. Eletään Pohjois-Suomessa, Skandinavian Unionissa, Uuden Qianin diktatuurin alla, maailmassa, jossa oma aikamme, entismaailma, on jo kauan sitten hautautunut historian havinaan – lukuun ottamatta maatumatonta muovijätettä – ja jossa talvia, lunta tai napajäätiköitä ei enää ole ja jossa osa kaupungeista on kadonnut. Vedestä on huutava pula, siitä on tullut vartioinnin ja rikollisuuden kohde, oikeastaan kaiken keskipiste. Niin, onhan se kuitenkin jatkuvuutemme lähtökohta, tuo elämämme virtaava vesi.

Kirjan keskushenkilöhahmo, Noria Kaitio, on suuren äärellä; hänen pitäisi päättää jatkaako isänsä, teemestarin, jalanjäljissä vai lähteäkö äitinsä matkaan ja tehdä elämästään toisenlaista, huomattavasti turvallisempaa. Sillä teemestariuden mukana hän saa varjeltavakseen salaisuuden, vaarallisen ja vanhan. Noria on kuitenkin rohkea tyttö, ja tämä on hänen peloton tarinansa.

Tulevaisuudenkuva, dystopia, jonka Emmi Itäranta eteemme maalaa, on lohduton. Vaikka tiede ja teknologia oletettavasti tässä välissä ovat loikkineet suuria askeleita meidän ajastamme, vaikuttaa maailma kaikin puolin pahemmalta paikalta elää, elämä harmaalta, ihmiset jollakin tapaa onnettomilta. Tuntuu siltä, että elämästä on tullut kamppailua, elinympäristöstä rajallinen ja rajoitettu. Teknologiaa on tuskin nimeksikään. Tuohon maailmaan minä en haluaisi, enkä usko, että haluaisi kovin moni muukaan. Samaan hengenvetoon onkin todettava, että kirjailijan taito kuvata tuota luomaansa maailmaa, tai kuvitelmaa siitä, on äärettömän taitava ja intensiivinen, jotenkin täydellisen mukaansatempaava, eikä ainakaan minulle tuottanut minkäänlaista ongelmaa uskoa, että juuri näin voisi joskus ollakin, sitten kun maailma on saanut tarpeekseen meistä ja elintavoistamme, väsynyt tuhlaamiseemme ja tuhoamiseemme. Samoin luin suurella mielenkiinnolla romaanin henkilöhahmojen retkistä muovihaudalle etsimään aarteita, joita entismaailman ihmiset, me, olimme jättäneet jälkeemme, maatumatonta muovia, metallia ja romua.

Vaikka tämäntyyppinen kirjallisuus ei olekaan koskaan ollut sitä minun sydäntäni lähimpänä olevaa, pidin Teemestarin kirjasta siinä määrin paljon, että Itärannan tuoreempi teos, Kudottujen kujien kaupunki, on sen myötä nyt lukulistallani. Tämä tarkoittaa siis suositusta.

Pelin henki

Chad Harbach: The Art Of Fielding1a51369e-2fa7-11e2-921d-7b55bdcfd033
Little, Brown and Company, 2011
Otava, Otavan kirjasto 2013
Suom. Tero Valkonen

”Polttaja on tyyneyden lähde puolustuksen keskellä. Hän säteilee tätä tyyneyttä, ja hänen joukkuetoverinsa vastaavat siihen.” [Aparicio Rodriguez, Puolustuspelin taito]

”Pelin henki on epäonnistuminen, ja jos sitä ei siedä, ei voi pärjätä pitkään. Kukaan ei ole täydellinen.”

Kun esikoiskirjailija Chad Harbach lukiovuosinaan pelasi golfin ja koripallon ohella baseballia, hän tuntui ymmärtäneen jotakin – ja se jokin oli peli henki. ”Baseballissa minua kiehtoo se, että vaikka se on joukkuelaji ja joukkueesta tulee tavallaan perheesi, kentällä pelaajat ovat hyvin pitkälti yksin. Joukkuetoverit ovat riippuvaisia sinusta ja tukevat sinua, mutta ratkaisevilla hetkillä he eivät voi pelastaa.” Peli on raakaa, unelmista maksetaan maltaita: verta, hikeä ja kyyneleitä.

Pelin henki on yliopistomaailmaan sijoittuva romaani unelmista, ihmissuhteista ja itsensä etsimiseen sekoittuvista mielensisäisistä myllerryksistä, enemmän ja vähemmän epävarmoista ihmisistä, ihmisistä jotka kamppailevat – lähinnä itseään vastaan.

Tarinan keskiössä on Henry Skrimshander, Westishin yliopiston Harpooners -baseball-joukkueen polttaja, joka ”ei ole tarpeeksi iso ollakseen paras, ei tarpeeksi nopea ollakseen paras, hänellä ei ole kroppaa tai tilastoja siihen että hän olisi paras. Hän vain on.” Kunnes tapahtuu jotakin – pysäyttävää ja peruuttamatonta. Pienestä virheestä kasvaa suuri möykky, yksittäinen epäonnistuminen eskaloituu, elämä suistuu raiteiltaan.

Mitä teoksen muuhun henkilökaartiin tulee, kirjailija on onnistunut luomaan heistä mielenkiintoisen palapelin, jonka osaset sopivat saumattomasti yhteen, koukuttavat kukin lukijan omalla tavallaan. On kolmiodraamaa ja kiellettyä rakkautta, ystävyyttä ja täydellistä uhrautuvaisuutta – ja tietysti Aparicio Rodriguez, legenda, sekä hänen mantrakokoelmansa Puolustuspelin taito, Henryn todellinen tiennäyttäjä.

Minä pidin tästä ajattomasta hypystä erääseen amerikkalaiseen unelmaan. Ei Harbach, kirjailija, toimittaja sekä n+1 -kirjallisuuslehden perustajajäsen turhaan viettänyt yhdeksää vuotta esikoisteoksensa parissa, ennen kuin oli valmis saattamaan sen lopulliseen päivänvaloon. Lopputulos on hyvä, kotimaassaan teoksesta kehkeytyi sensaatio.

Suosittelen kokeilemaan, itse toivon Harbachin julkaisevan enemmänkin – ja mieluusti vielä tämän vuosikymmenen aikana.

Ihana maa

Grace McCleen: The Land of Decoration9511259512
Chatto & Windus, 2012
Otava, Otavan kirjasto 2013
Suom. Marianna Kurtto

”Usko on hyppy: olet tässä, asia jota haluat on tuolla, ja välissänne on tyhjä tila. On vain hypättävä. Veden päällä käveleminen ja vuorten siirtäminen ja kuolleista herättäminen ei ole vaikeaa. Kun ottaa ensimmäisen askeleen, pahin on ohi; kun ottaa toisen, on jo puoliksi perillä.”

Judith McPherson, kymmenen vuotta, on luonut Ihanan maan. Judith on Jumalan väline, ihmeidentekijä. Judithin isä on surullinen, eikä surustaan johtuen voi rakastaa Judithia. Judith ja isä käyvät yhdessä saarnaamassa kadonneille lampaille ja lukevat tutkiskellen Raamattua, pohdiskelevat uskonasioita. Judithin täydelliseen päivään kuuluisivat isä ja äiti, televisio ja kuumailmapallokyyti. Mutta sitä ennen – aivan pian – Jumala aloittaa harmageddonin. Vanhasta maailmasta ei jää mitään jäljelle, sitten on vain uusi maa, Ihana maa. Sitä Judith odottaa.

Ihana maa on brittikirjailija Grace McCleenin esikoisteos, vuoden parhaalle brittiläiselle esikoisromaanille myönnettävän Desmond Elliot -palkinnon voittaja vuodelta 2012. Se on kirja, jota lukiessaan ja jonka luettuaan, on pysähdyttävä, vedettävä henkeä useaan otteeseen; se on jotakin niin rajua ja koskettavaa, niin todellista ja epätodellista. Hirvittävän hyvää kirjallisuutta.

Tarinan minä-kertoja on Judith, koulukiusattu tyttö, joka on rakentanut roskista huoneensa lattialle oman pakopaikkansa, pienoismaailman nimeltä Ihana maa. Siellä kaikki on hyvin, siellä Judith ja isä, muiden halveksima tehdastyöläinen, jopa rikkuri, ovat onnellisia – ja siellä on myös äiti. Kun Judith alkaa puhua Jumalalle, saa häneen lopulta kaukopuheluyhteyden, alkaa Ihanan maan kautta, Judithin toteuttamana tapahtua asioita, suuria ja pelottavia asioita, sellaisia joiden peruuttaminen onkin sitten mahdotonta. Edes Jumala ei voi auttaa Judithia, ihmeidentekijää.

Se, että kirjailija itse päähenkilöhahmonsa tavoin on kasvanut pitkälti ulkomaailmalta eristäytyneen fundamentalistisen uskonnollisen suuntauksen piirissä, ei tule yllätyksenä, pikemminkin päinvastoin. Omakohtaisuutta on ilmassa; Judith elää maailmassa, pikkuihmisineen kaikkineen, jonka McCleen todella tuntee.

Ihana maa on kirja, jonkalaisten takia minä niitä rakastan, kirjoja. Niin kovin voimakas ja niin kovin ajatuksia herättävä, omalla tavallaan äärimmäisen julmakin. Ehkäpä se on sitä vastapainoa, hakeutumiseni synkkyyksien äärelle mitä kirjallisuuteen tulee, totean jälleen kerran – ja havaitsen itseni harvinaisen onnelliseksi ihmiseksi. Eläköön Otavan kirjasto!