Säädyllinen ainesosa; Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Teos, 2016

Ensimmäisen Leena Parkkiseni luettuani olin lähestulkoon häkeltynyt. Kyseessä oli kirjailijan esikoisteos Sinun jälkeesi, Max – tuolloinen arvioni alla – jonka niin ikään Helsingin Sanomat palkitsi vuoden 2009 parhaana suomenkielisenä esikoisena. ”Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma.” kirjoitin teoksen juuri lukeneena. Omien sanojeni mukaan Sinun jälkeesi, Max myös avasi silmäni suhtautumaan oikein noihin nykylääketieteen johdosta miltei kadonneisiin kummajaisiin, siamilaisiin kaksosiin. Suuria sanoja siis. Mutta nuo sanat eivät vieläkään tunnu liioittelulta, muistan yhä teoksessa vallinneen tunnelman ja olisin valmis suosittelemaan sitä lähes kenelle tahansa, aikuiselle lukijalle.

Säädyllisen ainesosan kohdalla odotukseni olivat edellä mainitusta johtuen korkealla. Koska tahtotilani, mitä lukemiseen tulee, on pysytellä etukäteen täysin tietämättömänä, nousee mieleeni suuri kysymysmerkki, kun avaan kirjan, jonka ensimmäiset lehdet on kuvitettu lähinnä asein ja ruoka-ainein, säilyketölkistä kurkistaa Hitler. Nimi taas tuo mieleen kotimaisen klassikon; olemmeko kenties kuitenkin raastavan rakkaustarinan äärellä, mietin viitaten Helvi Hämäläisen yhtä lailla ”säädylliseen” murhenäytelmään…

Nyt Säädyllisen ainesosan luettuani olen yhä edelleen pikku hiukkasen ihmeissäni – ja samalla vaikutuksissani. Kahden luetun teoksen perusteella  olen yhä samaa mieltä; Leena Parkkinen osaa pitää otteessaan, vangita lukijan tunnelmaan, laskea ulos vasta, kun viimeinenkin kivi tieltä on raivattu, viimeinenkin sivu käännetty. 1950-luvun Helsinki herää henkiin, seurapiirijuhlien coctailit maistuvat kielellä, blinit, viiriäisenmunat ja skonssit miltei maisteltavissa nekin. Mutta sittenkin, huolimatta kaikesta tästä erinomaisuudesta, itse tarina jätti minut jollakin tapaa kylmäksi. Aiheena aikakautensa kielletty tapa rakastaa, naisten välisesti, sekä miljöönä edesmennyt Helsinki, kustannusmaailma, kiinnostivat kovasti. Samoin se tapa, jolla kirjailija pikku hiljaa avaa päähenkilöhahmojensa menneisyyttä, johdattaen lukijan tossunalisen pikkurouvan matkassa kustannusmaailmaan ja jonnekin vieläkin syvemmälle, vakoilun ja salailun valtakuntaan. Mutta joka tapauksessa jotakin jäin tarinassa kaipaamaan ja jotenkin sen lopullinen sanoma jäi ulottumattomilleni; en tiedä oliko tämä kuitenkaan kunnollinen rakkaustarina vai pitäisikö teos mieltää enemmänkin vakoilujutuksi, kuten sen viimeiset sivut mielestäni antavat ymmärtää. Tuosta siis se kysymysmerkki.

Mutta lyhyesti juoneen johdatellakseni: On nuori naimisissa oleva nainen, pikkukaupungista Helsinkiin juuri muuttanut, ja yläkerran moderni ja mielenkiintoinen maailmannainen. On ainakin yksipuolista rakkautta heidän välillään ja sitten on tehtäviä, salaisia vakoilujuttuja. Lisäksi on iso kasa kirjeitä ja lopulta toisenlainen totuus. On paljon ruokaa ja tarinoita ruokien takaa, salattuja merkityksiä, metaforia.

En oikein taida osata kirjoittaa tästä kirjasta, mutta lukekaa se itse, se antaa varmasti jokaiselle jotakin. Itse arvostan Parkkista kirjailijana erittäin paljon, tunnelmakirjailijana vailla vertaa.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max 
Teos, 2009

Isaac ja Max, siamilaiset kaksoset, syntyvät Saksassa vuonna 1900. Tämä on Isaacin tarina, kertomus elämästä, jota ympäröivät ihmeelliset ihmiset. Suuren osan lyhyestä elämästään veljekset viettävät sirkuksissa ympäri Eurooppaa. Niissä he kohtaavat oman elämänsä taiteilijoita, muita kummallisuuksia, jotka ovat Isaacin ja Maxin tavoin sopeutuneet elämäänsä ”tavallisten” – veljesten terminologiaa mukaillakseni ”puolikkaiden” – ihmisten sallittujen katseiden alaisina.

Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma. Sitä lukiessani näin näytöksiä, jouduin kohtaamaan monta ennenaikaista kuolemaa ja usein tuntui, kuin kävelisin Helsingin katuja 1900-luvun alkupuolella. Eipä siis ihme, että Helsingin Sanomat luovutti Leena Parkkiselle kirjallisuuspalkintonsa vuoden 2009 parhaasta suomenkielisestä esikoisteoksesta. Vasta kirjan luettuani ymmärsin, kuinka väärin olin aiemmin suhtautunut siamilaisiin kaksosiin, jotka tosin nykylääketieteen johdosta ovat miltei kadonneet. Todellisuudessa heitä yhdistävät vain fyysiset tekijät. Tunteidensa ja valintojensa kanssa he ovat aivan kuten muutkin; toisinaan niin kovin yksin ja yksinäisiä.

”Minä olen Isaac. Sain nimeni kymmenenvuotiaana bulgarialaiselta tiikerinkesyttäjältä, joka oli ensimmäinen rakastajattareni. Olen nukkunut joka ikisen yöni veljeni vieressä. Milloin perunasäkeistä kyhätyissä kasoissa, milloin bordellin takahuoneessa tai 60 dollarin käsinkirjailluissa lakanoissa. Maxin hyvä puoli on, että hän kuorsaa vain sunnuntaisin. Huono puoli että hän juo ja meillä on yhteinen maksa.”

Lopulta vuonna 1932, kun kaikki lähenee loppuaan, he eivät kuitenkaan voi taistella yhteistä kohtaloaan vastaan.

”Tänä yönä joku kulkee Maxin ja minun välistä. Ensimmäistä kertaa en tunne hänen rintansa kohoavan minun hengitykseni tahdissa. – – Veljeni on kuollut. Ilma tiivistyy huoneessamme jokaisella hengenvedolla ja veljeni Max on kuollut. – – Makaamme vierekkäin hotellihuoneen sängyllä. Käperryn veljeni ruumiin lämpöön. Pian yhteiset elimemme lakkaavat toimimasta ja silloin minä kuolen.”

Norma

Sofi Oksanen: Norma 
Like, 2015

”Tervetuloa Norma Rossin ihmeelliseen maailmaan!”

On vaikea yrittää keksiä parempaa lausetta tätä kirjoitelmaa aloittamaan, niin todella ihmeellinen ihminen Norma Ross on. Sellainen kuin oli joskus aiemmin joku toinenkin, sellainen luonnonoikku, salailuun ja yksineloon tuomittu.

Koettuani suoranaisia epätoivon hetkiä kirjailijattaren edellisen teoksen, Kun kyyhkyset katosivat kanssa, Norma edusti jälleen kirjallisuutta, johon olen Sofi Oksasen nimen tottunut yhdistämään. Se on kirjallisuutta jota minä rakastan; kielellisesti viettelevää, juonellisesti nerokasta ja tunteellisesti riipaisevaa, tarinaa joka ei kohtele henkilöhahmojaan silkkihansikkain. Sillä maailma on julma, tai ainakin Sofi Oksasen maailma on. Tätä kaikkea oli myös tarina kadonneista kyyhkysistä, mutta vaikeaselkoisemmin – liian vaikeasti – kirjoitettuna. Edellisestä kokemuksestani johtuen lähdin Norman matkaan hieman varpaillani, mutta jo alkumetreiltä lähtien tunsin tulleeni kotiin. Se kirjoittajan ääni, jota minä rakastan, ja joka kaikesta huolimatta oli Kyyhkysissäkin paikallaan, oli täällä taas, vaikkakin aivan uusille aalloille säädettynä. Sain jotakin, mitä en olisi ikinä osannut odottaa.

Koska kirjallisuuden suhteen pyrin ennen omakohtaista arviotani pitämään itseni tiukasti pimennossa, mitä muiden mielipiteisiin tulee, en tälläkään kertaa ollut luonut silmäystäkään teosta käsitteleviin teksteihin. Korviini oli kuitenkin kantautunut termi rikosromaani. Ei olisi juolahtanut minulle mieleen; ei vaikka tarinassa oma jännityksensä onkin. Olen myös työni kautta joutunut todistamaan, että en ehkä ollut ainoa, joka pelästyi Kyyhkysten vaativaa juonenkehittelyä. Mutta kaikille teille, jotka vielä emmitte, uskaltanetteko astua Norma Rossin maailmaan: Uskaltakaa, tällaista tarinaa harvemmin, jos koskaan, kuulee.

Norma on romaani, jonka lukeminen on mielestäni parasta aloittaa puhtaalta pöydältä. Näin sen yllättävyys pääsee parhaiten oikeuksiinsa ja näinpä myös minun on vaikea kirjoittaa siitä kovinkaan laveasti. Jotakin kuitenkin: Norma on tarina nuoresta naisesta ja hänen erikoisesta elämästään, hänen pelostaan paljastua. Se on myös tarina hänen äidistään ja tämän kuolemasta, asioista jotka johtivat tähän ennenaikaiseen poismenoon. Se on Oksaselle tyypilliseen tapaan sidoksissa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, pureutuen erilaisin tavoin niin kauneusbisnekseen, ihmiskauppaan kuin mielenterveydellisiin ongelmiinkin. Ja hiukset, niitä ei pidä unohtaa, ne hallitsevat maailmaa.

”Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.”

Suositukseni lienee selvä.

Kun aika loppuu; Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY, 2015

Elina Hirvonen kirjoittaa pelottavan hyvin, pelottavista asioista. Niin todenmakuisesti, että tuntuu kuin katsoisi tapahtumia vähintäänkin tv-uutisten välityksellä, oikeastaan olisi paikan päällä, Helsingin tutussa keskustassa, siinä Lasipalatsin edustalla. Katsoisi jonkin matkan päästä ampujaa ja hänen kaatuneita uhrejaan, sekasortoa, paniikkia. Käsikarvat nousevat pystyyn; tämä voisi olla totta.

Kun aika loppuu on tarina perheestä. Laurasta ja Eerikistä, Aavasta ja Aslakista. Siitä kuinka tuo ulospäin onnelliselta vaikuttava yhteiskunnan ydinyksikkö horjahtelee, natisee liitoksissaan, kipuilee ja oikeastaan romahtaakin. Siitä kuinka yksi sen jäsenistä suistuu lopullisesti raiteiltaan jättäen jälkeensä syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, muistoja ja menneisyyttä. Mutta entäpä toivoa, jääkö sitä sentinkään vertaa?

Tarinan keskushenkilö on Aslak, hiljainen ja yksinäinen poika, näkymätön. Hän juuri, nyt jo mieheksi kasvaneena, seisoo tuolla katolla, on osa ohjelmaa. Hän haluaa pelastaa maailman, on aina halunnut. Pienenä hän istui tuntikausia isoäidin lihapullalautanen nenänsä alla, katseli ruskeankastikkeen päälle kovettuvaa kerrosta, halusi jättää eläimet syömättä. Itki katsellessaan uutisia Afrikan kuolevista lapsista. Halusi auttaa kaikkia, eläimiä ja ihmisiä. Yritti ystävystyä, erakoitui. Löysi kaltaisiaan internetin keskustelupalstoilta, rakastui tuntemattomaan. Lähti nousemaan tuolle katolle.

Mutta ilman Lauraa ja Eerikiä ei olisi Aslakia.

”En itke nyt, koska se tuntuisi kohtuuttomalta. Itku kuuluu ihmisille, joita kohtaa yllättävä vääryys. Se kuuluu ihmisille, joiden elämä suistuu raiteiltaan sairauden tai onnettomuuden seurauksena, joilla on jotain, mikä voidaan ottaa pois. Itku on sellaisten ihmisten etuoikeus, jotka olettavat saavansa parempaa. Minä en itke, koska tunnen, että tämä on minun osani. Se, mitä minun lapseni juuri nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä.”

Niin, tottahan se on; kun jotain näin kamalaa tapahtuu, ei kestä kauaakaan, ennen kuin katseet kääntyvät vanhempiin. Mikä tuo paha ihminen on, mistä se on saanut alkunsa, miksi siitä on tullut tuollainen? Vaikka ei se selviö ole, ei tietenkään. Mutta vanhemman tuskan määrää voi vain kuvitella, se on loppumaton. Aivan kuten rakkauskin, rakkaus omaa lasta kohtaan.

Sitten on vielä Aava, sisko. Hän kenen kanssa oli turvallista paeta peiton alle, unohtaa ikävät asiat. Hän kuka kuitenkin häpesi, unelmoi vapaudesta ja päätti, että ainoa reitti pelastukseen on jättää kaikki, luopua vanhasta. Olla sitoutumaton, lähteä. Huono olohan siitä seurasi, omantunnon kitkerä kolkutus.

Kaiken kaikkiaan Elina Hirvonen ravistelee, monella tasolla. Yksilön ja yhteisön, Suomen ja koko maailman näkökulmasta, lähitulevaisuuden ekokatastrofaalisia kysymyksiä ja ihmisen vastuunkantoa pohdiskellen. Koulusurmat ja pommi-iskut ovat tätä päivää, niin myös ilmastonmuutos; mutta niin on tämä kirjakin. Tämä tarina ei päästä irti, se pakottaa ajattelemaan. Siis ehdoton lukukehotus.

P.S. Jos Hirvosen alla esitelty Kauimpana kuolemasta on jäänyt vielä lukematta, suosittelen ehdottomasti sitäkin. Ajatustakuu!

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
Avain, 2010

”Jos pitäisi määritellä mikä asia on kauimpana kuolemasta, niin mikä se olisi? – – Lentokonelehti. Kiiltävä lentoyhtiön lehti, joka löytyy lentokoneiden penkkien taskusta ja jossa kerrotaan Pariisin parhaista bistroista ja mainostetaan matkakokoisia huulikiiltoja. – – Kullanväriseen purkkiin pakattua ryppyvoidetta. Tai juttu Ihmeellisestä Intiasta tai vastakohtaisuuksien Vietnamista. Niistä tulee olo, että turistikohteiden kurjuus on vain meille järjestettyä eksotiikkaa. – – Että on vain me, ihmiset joilla on varaa istua lentokoneessa ja ostaa tuhannen markan aurinkolasit, ja että koko ulkopuolinen maailma on järjestetty meille. Eihän sellaisessa maailmassa voi olla kuolemaa.”

Elina Hirvosen Afrikkaan sijoittuva romaani on traaginen ja kaunis kuvaus ystävyydestä ja vanhemmuudesta, väärinkohtelusta ja virheistä. Vaikka sen tapahtumat sijoittuvat miltei omaan elinaikaani, tuntuu siltä kuin lukisi tarinaa jostakin paljon kauempaa, jostakin jota ei enää ole. Kadun jo nyt sanojani. Minä olen juuri tuollainen; lentokonelehti-ihminen, kaukana kuolemasta, tällaisesta kuolemasta. Kaukana aavemaisista lapsiaikuisista poltetuissa kylissään, kaukana nälästä, kaukana jatkuvasta perusturvallisuuden puutteesta. Syntymättömänä lapsena olen päässyt oikeaan passijonoon. On lottovoitto syntyä Suomeen, sanotaan.

Kauimpana kuolemasta kertoo sekä afrikkalaisen Estherin ja hänen ystävänsä Bessyn että Afrikassa lapsuutensa eläneen Paulin tarinan. Se on kirjoitettu kahdesta näkökulmasta, Estherin ja Paulin. Nykyisyydessä heitä molempia vaivaa huono omatunto, he molemmat olisivat valmiita kuolemaan. On kuitenkin Susan, orpotyttö, jonka takia Estherin on jaksettava jatkaa. Paul sen sijaan on palannut Afrikkaan kuolemaan, ei hätäisesti ja mahtipontisesti, vaan hiipuen, ehkä myrkyttämällä itsensä ja epäonnistuneen elämänsä alkoholilla ja auringolla maistellen samalla menneisyytensä nostalgiaa. Mutta sitten Paul pelastaa Susanin hengen. ”Se ei ollut hyväntekeväisyyttä. Se oli ane.” Jos kuitenkin olisi jotakin jota varten sovittaa menneisyytensä, mies istumassa isänsä oikealla puolella, tuomitsemassa eläviä ja kuolleita. Susanin kautta Estherin ja Paulin tarinat kietoutuvat toisiinsa. Menneisyys ei tule kauniimmaksi, syyllisyys ei katoa, rakas ihminen ei tule takaisin, mutta tuo kohtaaminen antaa Estherille mahdollisuuden. Ja täällä, Afrikassa, Paul ei enää tunne olevansa kuin palikkapelin kuutio, joka yrittää tunkeutua laatikkoon kolmionmuotoisesta aukosta, tai ihminen joka on saanut elämältä tarpeekseen, lakannut viihtymästä. Tänne hän tuntee kuuluvansa.

Tämä kirja herättää hyvin paljon ajatuksia ja se kannattaa ehdottomasti lukea. Ihminen on aina yhtä kaukana kuolemasta. Sitä ei voi paeta, sitä ei voi välttää. Siltä voi yrittää ummistaa silmänsä mutta lopulta se on aina osa elämää. Erottamaton.

Alkutuuli

Bo Carpelan: Urwind
Schildt, 1993
Otava, 1993
Käsikirjoituksesta suom. Kyllikki Härkäpää

”Kohta on talvi, ja yhden pihapuun latvassa kieppuu tulipunainen lehti, kieppuu tuulessa jota ei huomaa kukaan paitsi puu: pieni viiri siinä yrittää sisukkaasti pidellä kiinni, järjenvastaisena ja hullunkurisena. – – Antikvariaatin lämpöpatteri lakkoilee, asiakkaiden suusta nousee huuru, he pakenevat viluisten kirjojensa kanssa sulattelemaan niitä kotona, katsomaan miten kieli vähitellen alkaa hehkua.”

Tämä kirja on yhtä kuin yksi vuosi. Ja yksi elämä. Se on lyyrinen taival talvesta talveen, nuoruudesta vanhuuteen. Läpi muistojen, rakkauksien ja unelmien, kirjojen, kirjainten virran. Alkutuuli on romaani, jolla Bo Carpelan (1926-2011) saavutti vuonna 1993 ensimmäisen Finlandia-palkintonsa. Toinen tuli vuonna 2005 teoksesta Berg (Kesän varjot) tehden näin Carpelanista ensimmäisen kaksi kertaa Finlandia-palkinnon vastaanottaneen kirjailijan.

Kaksi Finlandia-palkintoa, neljä valtion kirjallisuuspalkintoa, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto ynnä monia muita; käsittelyssä tuntuisi olevan laatutekijä, ainakin mikäli saavutettujen meriittien perusteella punnitaan. Ja onhan tämä sitä, laatua: kaunista ja runsasta kieltä, tanssia mielikuvituksen ja todellisuuden rajapinnalla, sukellusta unenomaiseen maailmaan, tuttuun ja tuntemattomaan. Tämä yritykseni kuvata Bo Carpelanin rinnalla juuri läpikäymäni kirjallisen matkan synnyttämiä tunteita ei luonnollisestikaan ole kattava, kokeehan tämän tyyppiset asiat jokainen tavallaan. Senpä vuoksi en tällä saralla pyrikään analysoimaan teosta enempää, lukekoot halukkaat itse; Carpelanin tyyli saattaa hyvinkin viedä mukanaan.

Mikäli Carpelanin matkaan päättää lähteä, on tiedossa helsinkiläistunnelmia 1940-luvulta lähtien. Keskiössä on perhe Urwind, ”alkutuuli”, tarkemmin Daniel, isänsä jalanjäljissä kulkeva antikvariaatin pitäjä.

”Kesällä kirjat ovat aina tavallista pidättyvämpiä, tuntuvat melkein tarpeettomilta. Syksyllä ne alkavat elää ja löytävät luonnollisen lukupimeytensä.”

Mielestäni juuri tämä antikvariaatti onkin romaanin kuvaamista paikoista se ihastuttavin, pieni, hämyisä ja omistajansa näköinen, hänen piilopaikkansa. Toki on sitten myös kerrostaloasunto Helsingissä, naapureineen kaikkineen, mutta ei se ole sama, antikvariaatti on sydämen koti. Sinne isä pakeni sodan haavoja, sinne Daniel yksinäisyyttä. Sillä samalla, kun teos läpikäy Danielin elettyä elämää, se läpikäy erityisesti erästä vuotta. Vuotta, jonka hänen vaimonsa Maria vietti Yhdysvalloissa, Daniel kotikaupungissa, odotellen ja ajatellen: palaako Maria vai eikö hän palaa?

Koska Carpelan kirjoittaa niin laveasti ja lyyrisesti, ei jokaiseen sanaan kannata takertua, vaan pikemminkin antautua kirjainten vietäväksi, heittäytyä tarinaan, joka näin avautuu pikku hiljaa, varovasti. Jokaiselle ehkä hieman eri tavalla, eihän siinä ”oikeaa” juonta oikeastaan olekaan.

Bo Carpelanin ensimmäisen Finlandia-palkitun luettuani pysyttelen yhä mielipiteessäni: Finlandia-palkintoa ei voiteta tavanomaisuudella, mutta taidolla. Näin yhden lukunäytteen perusteella Carpelan vaikuttaisi mieheltä, jolla sanansäilä oli hallussa ja Kyllikki Härkäpään taidokkaasta suomennoksesta huolimatta harmittaa kovasti, että ruotsinkielentaitoni ei riitä teoksen alkukieliseen läpilukemiseen.

Niin tai näin, Finlandia-hiihto on kyllä hieno laji!

Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: 色彩を持たない多崎つくると、彼の巡礼の年 (Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, Kare no Junrei no Toshi)
Bungeishunjū, 2013
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Raisa Porrasmaa

Mitä lukemiseeni tulee, yhdessä asiassa olen edelleen ehdoton, vaikka vuosien mittaan olenkin tinkinyt monista säännöistäni. Enää en esimerkiksi lue huonoja kirjoja loppuun – surullisen suuri määrä hyviäkin kun jää joka tapauksessa riittämättömän lukukapasiteetin vuoksi lukematta – enkä muutenkaan tätä nykyä halua tehdä lukuvalintojani erityisiä kaavoja noudattaen, poislukien Finlandia-voittajat, joita sangen verkkaaseen tahtiin olen viime vuosina läpilukenut. Mutta se ehdottomuus: kun olen päättänyt lukea jonkin kirjan, haluan kohdata sen puhtaalta pöydältä, en tietoisena siitä, mitä muut ovat siitä ajatelleet, tai mitä joku on katsonut parhaaksi sen takakanteen kirjoittaa, noita valloittavia houkutussanoja. Ei, tuo on vasta jälkiruokaa, tuo muiden mielipiteiden makustelu, vertailu omiin vastaaviin.

Aina en kuitenkaan tässä pyrkimyksessäni onnistu; näen otsikoita, kuulen sanan sieltä, toisen täältä, luenhan toki klassikoitakin. Ja sitten on niitä kirjailijoita, joiden teoksista käytävää ennakkokeskustelua on miltei mahdoton välttää, varsinkin jos työskentelee kirja-alalla. Yksi tällainen on Haruki Murakami, vuosia jo nobelistiksikin povattu japanilainen, mies jonka teoksia olen lukenut nolostuttavan vähän – vielä.

Kun tartuin Värittömän miehen vaellusvuosiin, tiesin siitä yhden asian. Tiesin sen sijoittuvan jollakin tasolla Suomeen. Tämän uskallan kertoa teille, rakkaat lukijani, sillä te jotka näitä tekstejä etukäteen luette ette ole kaltaisiani niin sanottuja tabula rasa -lukijoita. Onneksi teitäkin on.

Joka tapauksessa tämä epätoivottu tietoisuuteni muokkasi lukukokemustani, teki minut odottavaiseksi. Kun sitten päästiin Suomeen, jopa reilun seitsemänkymmenen sivun ajaksi, heräsi minussa monenlaisia ajatuksia. Se että me olemme yhtä kuin Sibelius, Aki Kaurismäen elokuvat, Marimekko, Nokia ja muumit, tulee tuskin yllätyksenä kenellekään, mutta olemmeko me todella ”elämään liittyvien nokkelien aforismien” viljelijäkansaa, joka ajelee metsän ympäröimillä moottoriteillään tyhmät hirvet ainokaisina huolenaiheinaan? Enpä tiedä – tai toivo. Toki sitä itsestään lukisi kiinnostuneena enemmänkin, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että teoksen kokonaislaajuuteen, vain reiluun kolmeensataan sivuun nähden, Murakami esittelee näkemyksiään Suomesta juurikin sopivasti. Tässä tarinassa Suomi ja suomalaiset ovat kuitenkin vain sivuosassa pääpainon keskushenkilöhahmoineen sijoittuessa Japanin Nagoyaan.

Tuossa kaupungissa, Nagoyassa, lukion ensimmäisen vuoden jälkeisenä kesänä ystävystyvät viisi nuorta, kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Sininen, punainen, valkoinen ja musta sekä väritön, Tsukuru Tazaki, poika – tai mies – jonka näkökulmasta tarinaa katsellaan. Viisikosta kehkeytyy täydellinen ryhmä, he ovat kuin viisi sormea, harmonia vailla vertaa. Sitten lukio loppuu ja Tsukuru tekee kohtalokkaan valinnan muuttaessaan Tokioon opiskelemaan, ottaessaan näin haparoivan ensiaskeleen omilleen, ryhmän tiiviisti umpeen kurotun kehän ulkopuolelle. Tokiossa Tsukurulla ei ole ystäviä, hän elää opinnoistaan ja vierailuistaan entisessä kotikaupungissaan, siitä kun saa taas sukeltaa osaksi viisikkoa, osaksi tuota erityistä kemiaa. Kunnes tapahtuu jotakin, kunnes hän on yhtäkkiä ryhmälle yhtä kuin kuollut. Ja sitä myöten myös itselleen.

Tätä taustaa vasten Haruki Murakami käynnistää kuudennen suomennetun romaaninsa, jonka ainakin itse luin alusta loppuun eräänlaisen hengästyksen pauloissa. Kun teoksen tapahtuma-aikaan 36-vuotias Tsukuru palaa kuudentoista vuoden takaisten tapahtumien pariin, lähtee ottamaan selvää siitä, mitä todella tapahtui ja miksi, ei kirjasta malttaisi oikeastaan enää laskea otettaan. Kuvatessaan tukahduttavuuden tunnetta, valinnan vapautta – tai sen olemattomuutta – sekä ihmismielen sisäistä arkistoa, tuota suurta määrää laatikoita, jotka asioiden yksinkertaistamiseksi on merkitty ”ratkaisematon” -lapuilla ja työnnetty syrjään, tuntuu kirjailija olevan eräällä tapaa omimmillaan. Elävästi tulee mieleen ensimmäinen Murakamini Sputnik-rakastettuni, joka ulkoisen mutkattomalla kieliasullaan rakentaa lukijan eteen moniulotteisen filosofisen ajatuslinnan pohtien lähinnä yksinäisyyttä maailmassa, jossa miljoonat ihmiset kaipaavat toista lähelleen mutta eristäytyvät silti.

Tuo romaani, Sputnik-rakastettuni, jonka luin noin viisi vuotta sitten, oli ensimmäinen lukemani japanilainen romaani. Nyt niitä on tullut muutama lisää, mutta yhä edelleen olen samaa mieltä: japanilainen mielenmaailma on kummallinen ja kummallisuudessaan kiehtova. Uraohjautuvaisuus, sisäänpäinkääntyneisyys ja ulkokultaisuus ovat omalta osaltaan nähtävissä myös juuri lukemani tarinan tapahtumissa.

Murakami on edelleen japanilainen, Murakami on edelleen enemmän kuin sanojensa summa ja Murakami on edelleen äärimmäisen kiehtova. Suosittelen!

Talvisota : avioliittoromaani

Philip Teir: Vinterkriget : en äktenskapsroman
Schildts & Söderströms, 2013
Otava, 2013
Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula

Olen töitteni kautta liittynyt Otavan Kirjaryhmään. Tämä Philip Teirin teos tuli luettavakseni sitä kautta, enkä siis tehnyt lukuvalintaani oma-aloitteisesti. Tämä kuultaa varmasti arvioni läpi, mutta haluan korostaa, että suhtaudun erityisen positiivisesti tämän tyyppiseen ”suositusluettamiseen”. Minä jos kuka kaipaan sitä, että minut hellävaraisesti työnnetään pois mukavuusalueeltani, niiden tiettyjen kirjasarjojen luota, niiden sini-keltaisten…

Kun teoksen nimi on Talvisota, nousevat odotukseni korkealle. Niin, psyykkistä traagisuutta, julmia ihmiskohtaloita, synkkää ja vielä synkempää, näistä minä eniten nautin – lukijana. Ylpeänä myönnän tämän juuri tänään, päivänä jolloin kanadalaisesta Alice Munrosta, todellisesta veretseisauttavien kuvausten kuningattaresta, on tullut maansa ensimmäinen kirjallisuuden nobelisti. Toki kirjallisuus voi olla jotakin täysin muutakin, kunhan se ei ole pintaliitoa, kunhan se ei ole turhanpäiväistä. Tällaiselle viihteelle minulla nimittäin on toinen kanava, televisio. Kirjallisuus, rakas Kirjallisuus, on pyhitetty syvällisyyksille, ajatustoiminnalle.

Pienoisesta purkauksestani huolimatta, joka – ehkä tahattomastikin – sujahti juuri tämän analyysini alkuun, en pidä vastikään läpilukemaani avioliittoromaania aivan huonona tai turhanpäiväisenä teoksena. No jaa, ehkä lopullinen kuvio oli jo ensimmäisestä virkkeestä alkaen hieman liian ilmeinen, tarina hieman liian valmiiksi pureskeltu ja muutamat henkilöhahmot hieman liian tekemällä tehtyjä, ärsyttäviä. Mutta se nimi; Talvisota, antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa. Yksinkertaisesti Avioeroromaani, siinä korjausehdotukseni.

Max ja Katriina ovat keski-ikäinen, akateeminen helsinkiläispariskunta, jonka yhteiselo on hiutumassa olemattomiin. ”Katriinan mielestä avioliitto oli eräänlaista molemminpuolista tyranniaa, aivan kuin olisi elänyt moitteettomasti toimivassa totalitäärisessä valtiossa. Valinnan mahdollisuuksia ei juuri ollut, mutta kaikki toimi, kunhan vain hoiti omat asiansa eikä kysellyt turhia.” Ollaan siis ajauduttu tilanteeseen, jossa toinen ei enää huomaa toista, tarvitse. Mutta ei tämä ole sotaa, tämä on vain viivyttelyä, estämättömän väistämättömyyden pitkitettyä kuvausta. Ja sitten tulee nuori Laura Lampela ja se on kai siinä.

Tämä vaihe kestää marraskuusta maaliskuuhun. Sitten sovitaan erinäisistä luovutuksista ja keväällä solmitaan rauha, välit pysyvät erittäin huonoina. Kronologisesti mukaillaan siis talvisotaa, voisi joku sanoa. Totta, mutta siitäkin huolimatta pitäydyn mielipiteessäni, mitä kirjan nimeen tulee. Nimeä ei pidä ottaa kirjaimellisesti, tämä on komediaa, karikatyyria, voisi joku tähän todeta. Alanko jo itsekin uhkaavasti epäillä itseäni?! Täysin puolustukseni ei murru, mutta horjuu, myönnettäköön. Ehkä tuo nimi sittenkin on kelvollinen, ainakin lähellä kelvollista.

Teos ei kuitenkaan ole yksin Maxin ja Katriinan tarina. Se on lisäksi kertomus heidän kahdesta aikuisesta tyttärestään, naisista jotka myös kamppailevat omien elämänvalintojensa keskellä. Heidän kauttaan teosta voi lukea erilaisista näkökulmista ja asiat saavat monenlaista perspektiiviä. Tämä lisää teoksen mielenkiintoisuutta tuoden siihen toisaalta eräänlaista elokuvamaista kohtauksellisuutta. Samaa elokuvamaisuutta on omiaan lisäämään myös kirjan huumori, jossa kliseet ja karikatyyrit kulkevat somasti käsikynkkää.

Sanotaan siis vaikka näin: jos tämä olisi elokuvakäsikirjoitus, katsoisin tuotoksen mielelläni. Näin kirjana koen siitä löytyvän parantamisen varaa, jonkin verran.

Isä ja poika : komedia

Jörn Donner: Far och son : en komedi
Söderström & Co, 1984
Otava, 1986
Suom. Rauno Ekholm

”…todellisuus useimmiten poikkeaa täysin fiktiosta, mikä voi olla syytä muistaa myös luettaessa tätä tekstiä jossa on kyse uudelleenkirjoitetusta todellisuudesta. – – Romaanit ovat kuitenkin sepitettyjä kuten tämä tarina, romaaneissa oletetaan kuten tässä, romaanit sisältävät valheita ja totuuksia, tunteita ja kylmyyttä. Siksi tätä asiakirjaa kutsutaan romaaniksi.”

Isä ja poika – teos jonka osittain sopimatonta nimeä kirjailija on esipuheensa ja jälkikirjoituksensa sanoin alusta loppuun laahannut mukanaan tuntien itsensä näin ollen haluttomaksi luopua tuosta ”mukanaroikutetustaan”, kun on tullut aika uudelleenkirjoittaa ja korjata – on ensimmäinen kosketukseni Jörn Donnerin mittavaan kirjalliseen tuotantoon, joka on pian saamassa jälleen suureellista jatkoa, kun hänen mammuttimainen omaelämäkerrallinen teoksensa Mammutti julkaistaan helmikuun alussa. Samalla Isä ja poika on toinen askeleeni Finlandia -polullani, retkelläni jonka päämääränä pidän itseni tutustuttamista kotimaisen – uskaltaisin väittää – laatukirjallisuuden ytimeen. Teoksen ruotsinkielinen alkuperäislaitos nimittäin palkittiin vuoden 1985 kirjallisuuden valtionpalkinnolla. Lisäksi mainittakoon, että teos on kuudes, mutta täysin itsenäinen, Donnerin Andersin suomenruotsalaisen yrittäjäsuvun vaiheista kirjoittamaan yksitoistaosaiseen romaanisarjaan.

Tätä teosta luonnehdittaessa on mahdotonta, ja mielestäni jopa kiellettyä, sivuuttaa sen kaksitasoista kerrontatekniikkaa. Alusta loppuun lukija seuraa tapahtumia niin teoksen päähenkilöhahmo Jakob Andersin kirjoittamasta kuin kirjailija Donnerin tätä referoimasta sekä kommentoimasta käsin. Samoin kirjailijan oma minä peilautuu Jakobin tarinaan, teoksen ”yliajettu” maailmankuva kirjailijan maailmankuvaan. Välillä onkin vaikea sanoa, onko teoksen tarkoituksena kuvata 1950- vai 1980-lukua, perehtyä Suomen kansakunnan vai Jakob Andersin tarinaan, ehkä jopa kirjailijan omaan historiaan. Rajaa toden ja fiktion väliin on mahdotonta vetää, kirjan minää miltei yhtä vaikea löytää. Tämä lienee tarkoituskin; isän etsintä, isättömyys sekä oma isyys sekoittuvat poliittiseen pohdintaan, päähenkilöhahmon rakkauden ja rakkaudettomuuden täyteinen menneisyys Euroopan myrskyisään ja sotaisaan historiaan. Mikään ei ole aukotonta, on vain tulkintaa ja tulkintojen tulkintaa.

Edellä mainitut postmodernistiset piirteet, kertojasubjektin kyseenalaistuminen, moninäkökulmaisuus ja kollaasitekniikka, tekevät tästä romaanista sangen mielenkiintoisen, suositeltavan. Donner kirjoittaa henkilöhahmoistaan: ”He ovat paperilla. Siis he ovat.” ja itsestään: ”Minä itse kirjoitan, siis olen.” Tästäkin eräällä tapaa ristiriitaisesta ajatuksesta huolimatta olemme saapuneet postmodernismin ytimeen; perinteinen romaanihenkilö sekä kirjailija makaavat henkitoreissaan, toisin sanoen kirjallinen teos on muuttunut jatkuvaksi fiktiiviseksi prosessiksi, sen tekijyys on kyseenalaistettu.

Loppukaneettina mainittakoon, että vuonna 1985 julkaistiin myös Matti Pulkkisen antiromaani Romaanihenkilön kuolema, Finlandia -ehdokas sekin!