Iso kiltti jätti

Roald Dahl: The BFG
Jonathan Cape, 1982
Art House, 2016
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Quentin Blake

Tiedätkö mikä on hirviöhetki? Se on se öinen momentti, ”jolloin kaikki lapset ja kaikki aikuiset ovat syvässä, syvässä unessa ja kaikki mustat otukset tulevat ulos piiloistaan ja saavat tehdä mitä mielivät”. Ja juuri tuollaisena hetkenä Sohvi ei millään saa unta, kurkistaa orpokodin ikkunasta ja näkee jotakin ”hirveän isoa ja hirveän mustaa ja hirveän laihaa”. Seuraa estämätön tapahtumaketju, jonka tuloksena Sohvi löytää itsensä neljä kertaa ihmisen kokoisen jättiläisen luota, Jättiläisten Maasta ja vielä kaiken kukkuraksi keskeltä valtavaa ruokapöytää. Juuri kun Sohvi on varma kohtalonsa sinetöitymisestä syödyksi tulleena ihmisparsana, paljastuu iso otus lajinsa ainoaksi, kiltiksi kasvissyöjäksi. Ja on se huimasti noita yhdeksää ihmisahmija kännibaalia pienempikin; vain seitsemän metrin mitallaan tuskin puoltakaan noista viisitoistametrisistä.

Toisiinsa tutustuttuaan Sohvi sekä Iso Kiltti Jätti, IKJ, päättävät tehdä lopun verenhimoisten jättiläisten ihmiskuntaa ympäri maailman rokottavista sekä kauhistuttavista syömäpuuhista. Sohvin nerokas suunnitelma, IKJ:n erityinen uniensekoittamistaito ja kaksikon saumaton yhteistyö johtavat seikkailuun, jonka lopullisesta kulusta en tietenkään pukahda halaistua sanaa, mutta jonka läpiviemiseen tarvitaan ainakin Suomen presidenttiä sekä jalkaväen- ja ilmavoimien komentajia – ja valtava kuoppa sekä suuri kasa perskurkkanan siemeniä.

Roald Dahl (1916-1990) on yksi minun lapsuuteni suurista tarinankertojista. Näin siitäkin huolimatta, että kirjalliset kosketukseni Dahliin ovat itse asiassa jääneet sangen olemattomiksi ja kokemukseni hänen tarinoinnistaan pohjautuvat ensisijaisesti elokuva- ja teatterimaailmaan, josta tutuiksi ovat tulleet ainakin Kuka pelkää noitia, Jali ja suklaatehdas sekä IKJ. Lukea olenkin tainnut ainoastaan Matildan ja Tynkätyiset. Mutta hätä ei ole tämännäköinen; dahlit maistuvat hyvältä näin vanhempanakin. Ja löytyyhän häneltä toki liuta kirjoja aikuisillekin, joita on ehdottomasti päästävä tulevaisuudessa puraisemaan.

Iso kiltti jätti noudattelee uskollisesti totuttua, laadukasta ja omalaatuista linjaansa, jossa huumori kukkii niin aikuiseen kuin lapsellisempaankin makuun. Kieli on hassua – tässä kohtaa aikuislukija voisi ehkä pyytää hieman hidastusta – mutta lasten uskon nauttivan joka sanaleikistä täysin siemauksin. Myöskään Dahlin mielikuvituksella ei tunnu olevan rajoja, kun kirjailija antaa kynänsä lentää isoista otuksista kertoillessaan. Tai Dahlin ja Dahlin mielikuvituksella – tiedä häntä, kuka tämänkin kirjan on suurilla kätösillään kirjoittanut…

Jättisuuri suositus!

P.S. Kuten Tynkätyisten yhteydessä tuli jo todettua, ei ole Quentin Blaken voittanutta Roald Dahl -kuvittajaa ja hänen piirroksensa koristavat tätäkin tarinaa omaan, ihastuttavan särmikkääseen tapaansa.

Vaimotesti

Graeme Simsion: The Rosie Project
Text Publishing, 2013
Otava, 2013
Suom. Inka Parpola

Graeme Simsion, australialainen käsikirjoittaja sekä tietotekniikan tutkija, on kirjoittanut valtavan hyvän kirjan. Hänen esikoisteoksensa Vaimotesti on samanaikaisesti sekä viihdyttävää ja sangen hauskaa että myös älykästä ja ajatuksia herättävää luettavaa. Vuodenvaihteen kirjallinen kokemus oli nappivalinta kaamoksen keskelle, piristysruiske Australian auringon alta. Kepeydessään ei kuitenkaan missään mielessä yliampuvaa ajanhukkaa – ei edes minunlaiseni laatukirjallisuuden ystävän mielestä, jolle kirjallinen diipadaapa tuntuu olevan eräänlainen punainen vaate.

Mistä Vaimotestissä sitten on kysymys? Annetaanpa Donin itsensä kertoa: ”Olen kolmekymmentäyhdeksän vuotias, pitkä, älykäs ja hyväkuntoinen. Tämän lisäksi minulla on suhteellisen korkea asema sekä keskivertoa paremmat tulot apulaisprofessorina. Loogisesti ajatellen minun pitäisi kiinnostaa lukuisia naisia. Eläinkunnassa onnistuisin lisääntymään. Minussa on kuitenkin jotakin sellaista, mikä ei vetoa naisiin. Minun ei ole koskaan ollut helppoa löytää ystäviä, ja vaikuttaa siltä, että tämän ongelman syynä olevat vajavaisuudet ovat myös vaikuttaneet yrityksiini saavuttaa romanttinen ihmissuhde. – – Uskon, että käytännössä kaikki ongelmani voisi selittää sillä, että aivoni ovat rakentuneet toisella tavalla kuin suurimmalla osalla muista ihmisistä.”

Vaimo-ongelmansa ratkaisemiseksi Don laatii kyselylomakkeen, jonka kymmenien ja kymmenien kysymysten avulla hänen on tarkoitus löytää itselleen sopiva vaimo. Don uppoutuu Vaimoprojektiinsa apunaan Gene ja Claudia, kaksi hänen jäljellä olevaa ystäväänsä. Toiset kaksi, isosisko ja vanha rouva Daphne ovat jo edesmenneet. Kun Gene sitten heittää Donin eteen tuttavansa Rosien, villin kortin kyselylomakkeen tavoittamattomista, siirtyy Donin elämän keskipiste jälleen toisaalle. Vaimoprojekti saa odottaa, kun Don ja Rosie ottavat yhteiseksi tavoitteekseen Isäprojektin läpiviemisen.

Kun kaikinpuolin epäsopiva, TUPAKOIVA Rosie astelee Donin elämään seuraavat huimat asiat toisiaan: Donin aikataulut järkkyvät, hänen Standardisoitu Ateriajärjestelmänsä kokee kolauksen, hän antautuu halaukseen ja lopulta löytääkin itsensä jo keskeltä uutta projektia, Don-projektia, jonka päämääränä siintävät hänelle täysin ennalta tuntemattomat asiat.

Vaimotesti on kuten päähenkilöhahmonsa: erilainen, omalla tavallaan älykäs, jopa yliälykäs, ja äärettömän viaton. Kun Don etsii tietä sosiaalisten vajaavuuksiensa viidakosta kohti ”normaaleja” käytösnormeja aseinaan erityyppiset erityislahjakkuutensa, pääsee lukija sangen mielenkiintoiselle matkalle lievästi autistisen ihmisen mieleen. Minkälainen on tunnetasoiseen vastavuoroisuuteen kyvytön ihminen, kuinka vaikeaa voi olla sopeutuminen spontaaneihin sosiaalisiin tilanteisiin tai kaavoista poikkeamisiin?

Loppuun hersyvä suositus ja pieni vinkki: mikäli yhdysvaltalainen tv-sarja Rillit huurussa (The Big Bang Theory) on sydäntä lähellä, voin iloksesi kertoa, että Donista löytää helppoakin helpommin kirjallisen Sheldon Cooperin.