Säädyllinen ainesosa; Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Teos, 2016

Ensimmäisen Leena Parkkiseni luettuani olin lähestulkoon häkeltynyt. Kyseessä oli kirjailijan esikoisteos Sinun jälkeesi, Max – tuolloinen arvioni alla – jonka niin ikään Helsingin Sanomat palkitsi vuoden 2009 parhaana suomenkielisenä esikoisena. ”Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma.” kirjoitin teoksen juuri lukeneena. Omien sanojeni mukaan Sinun jälkeesi, Max myös avasi silmäni suhtautumaan oikein noihin nykylääketieteen johdosta miltei kadonneisiin kummajaisiin, siamilaisiin kaksosiin. Suuria sanoja siis. Mutta nuo sanat eivät vieläkään tunnu liioittelulta, muistan yhä teoksessa vallinneen tunnelman ja olisin valmis suosittelemaan sitä lähes kenelle tahansa, aikuiselle lukijalle.

Säädyllisen ainesosan kohdalla odotukseni olivat edellä mainitusta johtuen korkealla. Koska tahtotilani, mitä lukemiseen tulee, on pysytellä etukäteen täysin tietämättömänä, nousee mieleeni suuri kysymysmerkki, kun avaan kirjan, jonka ensimmäiset lehdet on kuvitettu lähinnä asein ja ruoka-ainein, säilyketölkistä kurkistaa Hitler. Nimi taas tuo mieleen kotimaisen klassikon; olemmeko kenties kuitenkin raastavan rakkaustarinan äärellä, mietin viitaten Helvi Hämäläisen yhtä lailla ”säädylliseen” murhenäytelmään…

Nyt Säädyllisen ainesosan luettuani olen yhä edelleen pikku hiukkasen ihmeissäni – ja samalla vaikutuksissani. Kahden luetun teoksen perusteella  olen yhä samaa mieltä; Leena Parkkinen osaa pitää otteessaan, vangita lukijan tunnelmaan, laskea ulos vasta, kun viimeinenkin kivi tieltä on raivattu, viimeinenkin sivu käännetty. 1950-luvun Helsinki herää henkiin, seurapiirijuhlien coctailit maistuvat kielellä, blinit, viiriäisenmunat ja skonssit miltei maisteltavissa nekin. Mutta sittenkin, huolimatta kaikesta tästä erinomaisuudesta, itse tarina jätti minut jollakin tapaa kylmäksi. Aiheena aikakautensa kielletty tapa rakastaa, naisten välisesti, sekä miljöönä edesmennyt Helsinki, kustannusmaailma, kiinnostivat kovasti. Samoin se tapa, jolla kirjailija pikku hiljaa avaa päähenkilöhahmojensa menneisyyttä, johdattaen lukijan tossunalisen pikkurouvan matkassa kustannusmaailmaan ja jonnekin vieläkin syvemmälle, vakoilun ja salailun valtakuntaan. Mutta joka tapauksessa jotakin jäin tarinassa kaipaamaan ja jotenkin sen lopullinen sanoma jäi ulottumattomilleni; en tiedä oliko tämä kuitenkaan kunnollinen rakkaustarina vai pitäisikö teos mieltää enemmänkin vakoilujutuksi, kuten sen viimeiset sivut mielestäni antavat ymmärtää. Tuosta siis se kysymysmerkki.

Mutta lyhyesti juoneen johdatellakseni: On nuori naimisissa oleva nainen, pikkukaupungista Helsinkiin juuri muuttanut, ja yläkerran moderni ja mielenkiintoinen maailmannainen. On ainakin yksipuolista rakkautta heidän välillään ja sitten on tehtäviä, salaisia vakoilujuttuja. Lisäksi on iso kasa kirjeitä ja lopulta toisenlainen totuus. On paljon ruokaa ja tarinoita ruokien takaa, salattuja merkityksiä, metaforia.

En oikein taida osata kirjoittaa tästä kirjasta, mutta lukekaa se itse, se antaa varmasti jokaiselle jotakin. Itse arvostan Parkkista kirjailijana erittäin paljon, tunnelmakirjailijana vailla vertaa.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max 
Teos, 2009

Isaac ja Max, siamilaiset kaksoset, syntyvät Saksassa vuonna 1900. Tämä on Isaacin tarina, kertomus elämästä, jota ympäröivät ihmeelliset ihmiset. Suuren osan lyhyestä elämästään veljekset viettävät sirkuksissa ympäri Eurooppaa. Niissä he kohtaavat oman elämänsä taiteilijoita, muita kummallisuuksia, jotka ovat Isaacin ja Maxin tavoin sopeutuneet elämäänsä ”tavallisten” – veljesten terminologiaa mukaillakseni ”puolikkaiden” – ihmisten sallittujen katseiden alaisina.

Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma. Sitä lukiessani näin näytöksiä, jouduin kohtaamaan monta ennenaikaista kuolemaa ja usein tuntui, kuin kävelisin Helsingin katuja 1900-luvun alkupuolella. Eipä siis ihme, että Helsingin Sanomat luovutti Leena Parkkiselle kirjallisuuspalkintonsa vuoden 2009 parhaasta suomenkielisestä esikoisteoksesta. Vasta kirjan luettuani ymmärsin, kuinka väärin olin aiemmin suhtautunut siamilaisiin kaksosiin, jotka tosin nykylääketieteen johdosta ovat miltei kadonneet. Todellisuudessa heitä yhdistävät vain fyysiset tekijät. Tunteidensa ja valintojensa kanssa he ovat aivan kuten muutkin; toisinaan niin kovin yksin ja yksinäisiä.

”Minä olen Isaac. Sain nimeni kymmenenvuotiaana bulgarialaiselta tiikerinkesyttäjältä, joka oli ensimmäinen rakastajattareni. Olen nukkunut joka ikisen yöni veljeni vieressä. Milloin perunasäkeistä kyhätyissä kasoissa, milloin bordellin takahuoneessa tai 60 dollarin käsinkirjailluissa lakanoissa. Maxin hyvä puoli on, että hän kuorsaa vain sunnuntaisin. Huono puoli että hän juo ja meillä on yhteinen maksa.”

Lopulta vuonna 1932, kun kaikki lähenee loppuaan, he eivät kuitenkaan voi taistella yhteistä kohtaloaan vastaan.

”Tänä yönä joku kulkee Maxin ja minun välistä. Ensimmäistä kertaa en tunne hänen rintansa kohoavan minun hengitykseni tahdissa. – – Veljeni on kuollut. Ilma tiivistyy huoneessamme jokaisella hengenvedolla ja veljeni Max on kuollut. – – Makaamme vierekkäin hotellihuoneen sängyllä. Käperryn veljeni ruumiin lämpöön. Pian yhteiset elimemme lakkaavat toimimasta ja silloin minä kuolen.”

Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: God Help the Child
Alfed A. Knopf, 2015
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Kaijamari Sivill

”Ei se mun vika ole. Ei mua voi siitä syyttää. En mä mitään ollut tehnyt enkä tiedä yhtään, miten siinä niin kävi. – – Ihonväri on se risti, jota sen on kannettava koko ikänsä. Mutta se ei ole mun vika. Ei ole mun vika. Ei ole. – – En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin ainoaa lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuden takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en osannut vain rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan totta rakastan. – – Tyttö opetti mulle sellaista, mikä mun olisi pitänyt tietää koko ajan. Sillä on väliä, mitä lapselle tekee. Lapset eivät välttämättä unohda koskaan.”

Luoja lasta auttakoon on toinen kosketukseni kirjallisuuden nobelisti Toni Morrisoniin, joka tuntuisi teoksillaan keräävän miltei yksinomaan kultaa ja kunniaa, ainakin kun kirjablogien arvioita haistelee. Edellinen, Koti, jätti minut hämmennyksen ja sanattomuuden valtaan – enkä totta puhuakseni kovin rikkaaksi tunne sanallista arkkuani nytkään. Kuten edelliselläkin kerralla, henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän tarinansa traagisia, erotuksena kuitenkin se, että tällä kertaa sain teoksesta kokonaisemman kuvan, kun edellisen kohdalla sain irti lähinnä pienistä, joskin sitäkin vaikuttavimmista tuokiokuvista.

Selvää on, että Luoja lasta auttakoon päihittää Kodin, mutta siihen se selvyys oikeastaan loppuukin; vieläkään en pysty lopullisesti arvioimaan Morrisonia kirjailijana. Niin paljon hyvää, että en halua tyrmätä, mutta riittääkö se? Mahdollisuuden annan aivan varmasti vieläkin, mutta seuraavaksi iskeydyn kirjailijan menneisyyteen, kokeilen klassisempaa Morrisonia, Minun kansani, minun rakkaani – se voisi olla se.

Luoja lasta auttakoon kertoo Lula Annista, joka syntyy äitinsä kauhuksi – ja ilman äitinsä syytä – sinisenmustana, sudaninmustana, ja jolla ei ole syytä kutsua äitiään äidiksi. Ei, äiti on hänelle yhtä kuin Sweetness. Lula Ann ja Sweetness elävät kahdestaan, Lula Ann on rikkonut Sweetnessin avioliiton. Sweetness on etäinen, Lula Ann toivoisi hänen koskettavan, vaikka edes lyövän. Sitten, Lula Annin ollessa kahdeksanvuotias, tulee tapaus Sofia Huxley, Lula Ann ilmiantaa valheellisesti ahdistelijan, tekee Sofia Huxleysta viideksitoista vuodeksi numeron 0071140. Ja silloin Sweetness on ylpeä, koskettaa, ottaa kädestä kiinni. ”Ei sitä turhan usein näe, että musta pikkutyttö kaataa valkoisia pahantekijöitä.”

Ja sitten on vielä Booker, ”Et-ole-se-nainen-jonka-haluan.” -Booker, ja Bookerin sekä nimensä vaihtaneen Lula Annin, Briden, täydellinen puolivuotinen – ennen Bookerin pakoa. Lumoaika sortuu valheisiin ja hiljaisuuteen, lapsuuden läpikäymättömiin kokemuksiin. Mutta voiko vielä yrittää, voiko murtaa jään?

Koska kyseessä on tämän tyyppinen pienoisromaani, en halua yrittääkään paljastaa sen tarinaa tämän tarkemmin, sillä jonkun toisen etukäteen pureskelemana se menettäisi mielestäni paljon. Mitä Morrisoniin kirjailijana tulee, on tästäkin teoksesta luettavissa hänen ”perussanomansa”, mustan naisen arkipäivä lähimenneisyydessä ja nykyaikana, vaikka teos ei yksin rotukysymyksessä piehtaroikaan, vaan antaa yhtä lailla ajateltavaa  kysymyksiin niin lapsen oikeudesta tulla rakastetuksi omana itsenään kuin vanhempien vaikutuksesta lapsen tulevaisuuteen. Onkin mielenkiintoista huomata, kuinka samanlaisiin asioihin Morrison pureutuu, kuin juuri tätä ennen lukemani Sadie Jones teoksessaan Kotiinpaluu ollakseen lopulta tunnelmaltaan täysin erilainen teos.

Kuten edellä totesin Luoja lasta auttakoon ei synnytä minussa suuren suurta sanatulvaa tai välitöntä varmuutta siitä, mitä näin kaksi teosta kokeneena, olen Toni Morrisonista kirjailijana mieltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi pitänyt teoksesta lukukokemuksena, päin vastoin, se oli melkoisenkin vaikuttava.

Suosittelen.

Kaima

Jhumpa Lahiri: The Namesake 
Houghton Mifflin, 2003
Tammi, Keltainen kirjasto 2005, 2014
Suom. Kersti Juva

”Mies joka antoi sinulle nimensä, mieheltä joka antoi sinulle nimesi.”

Kaima on aivan erityisen hyvä kirja, alusta loppuun. Jos yritän kuvata sen tarinaa muutamalla virkkeellä, en luultavasti tule onnistumaan. Ei varmasti kuulosta kovinkaan erityiseltä, jos kerron että Kaima on kertomus miehestä, jonka elämä muovautuu pitkälti sattumien seurauksena. Sillä niinhän jokainen elämä muovautuu, ei kukaan tiedä, miten paljon pienikin valinta voi elämää muuttaa, lopullisesti. Jos kerron lisäksi, että Kaima on tarina myös hänen intialaisista vanhemmistaan ja heidän elämästään Yhdysvalloissa, haasteistaan kahden kulttuurin rajalla, ei tämäkään muuta asiaa. Sukupolviromaani, kahden kulttuurin kohtaaminen, näitä nyt on maailmansivu täynnä, te ajattelette. Mutta ei; tällaisia ei todellakaan tule lukeneeksi usein, ei edes joka vuosi, niin hyvä kirja Kaima on, erityislaatuinen. Kirjoitan sitä kuvatakseni – vaikkakin edelleen ontuvasti – vielä yhden virkkeen: Kaima on tarina Gogolista, tai Nikhilistä, nimensä määrittelemästä miehestä, elämästä tuon nimen varjossa, sattumalta. Kiinnostuitteko? Jos ette, lukekaa tämä kirja silti. Se on varmasti sen arvoinen.

Melko tarkalleen vuosi sitten luin ensimmäisen Lahirini, Tulvaniityn. Pidin myös siitä, minulle heräsi halu tutustua kirjailijaan tarkemmin. Osa teemoista teosten välillä on yhteneväisiä kirjailijan kuvatessa intialaisuutta sekä intialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa, sopeutumista uuteen, erilaiseen kulttuuriin. Tämä on selvästi ollut lähellä myös Jhumpa Lahirin elämää, tai hänen vanhempiensa, hän selvästi tietää mistä kirjoittaa. Tarinana Kaima on kuitenkin aivan erilainen Tulvaniityn ponnistaessa poliittiselta pohjalta ja kuorien hitaasti esiin asiansa ydintä, monesta eri näkökulmasta. Kaima sen sijaan kertoo miltei pelkästään yhdestä elämästä, yhden miehen prosessista saattaa itsensä aikuiseksi sekä hyväksyä itsensä tässä omalla tavallaan haasteellisessa tilanteessa. Toki hänen tarinansa on rikkaasti muiden elämillä kuorrutettu ja kehystetty, lopulta tämä kuitenkin on perheromaani.

Kaiman lukeminen nostaa mielenkiintoisella tavalla esiin kulttuurieroja ja asiat, jotka tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, kuten rakkausavioliitto, tulevat siinä nähdyksi monelta eri kantilta. Jo yksin tällaisen ikkunan avautuminen toiseen kulttuuriin on mielestäni tarpeeksi hyvä syy lukea jokin kirja. Kun kaupan päälle saa vielä näin upean elämäntarinan, ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa, kuin tarttua kirjaan.

Tutustukaa Gogoliin, tutustukaa Ganguleihin!

Nuoruudenystävä

Alice Munro: Friend of My Youth
McClelland & Stewart, 1990
Tammi, Keltainen kirjasto 2015
Suom. Kristiina Rikman

Kun joitakin vuosia sitten luin ensimmäisen Munroni, olin valloittunut. Tuo teos, joka kantoi nimeä Liian paljon onnea, oli pysäyttävä monella tapaa. Ensinnä se teki minulle lukijana suuren palveluksen; se johdatteli minut novellien maailmaan, sai minut huomaamaan, kuinka vaikuttavia nuo pienet tarinat onnistuessaan voivat ollakaan.

Ja nuo todella olivat, suorastaan veret seisauttavia kaikessa kylmyydessään ja julmuudessaan, noissa kuvauksissa joissa sanaton tuska, puhumattomuuden piinallisuus, on heittänyt varjonsa erilaisten ihmisten ylle. Ja juuri tuota kutsun toiseksi pysäytyksekseni, tutustumista Alice Munroon, Kanadan lahjaan laadukkaalle novellistiikalle, hänen taitoonsa ottaa lukija täydellisesti haltuunsa noiksi vaikuttaviksi hetkiksi, novellin mittaisiksi. Jokainen sana on tarkoin valittu, jokainen ajatus ajatuksella ajateltu. Eikä yhtään haittaa, että Munroa lukee suomeksi, uskon että Kristiina Rikmanin kieli tavoittaa näistä sanoista ja ajatuksista jokaisen.

Sitten Liian paljon onnea -lukukokemukseni en ole jostain kumman syystä Munroon tarttunut, vaikka lukemattomia kertoja se on ollut lähellä. Unohduksiin jo 1960-luvun lopulta asti raapustanut rouva ei missään nimessä ole viime vuosina päässyt jäämään, vaikka ikää hänellä on jo 83 vuotta ja omien sanojensa mukaan hänen vuonna 2012 ilmestynyt teoksensa Kallis elämä tulee jäämään siksi viimeiseksi. Päin vastoin, viimeistään vuoden 2013 Nobel-palkinto nosti hänet kaikkien huulille ja sen jälkeen uusintapainoksia sekä pokkariversioita on vanhemmista suomennoksista suorastaan sadellut. Munroa, joka persoonana on aina ollut vetäytyvä ja karttanut julkisuutta voikin todella pitää kirjailijana, jolle Nobel toi huimasti myyntimenestystä, tämä kun ei suinkaan ole automaattinen jatkumo. Toki hänellä jo ennen tuota oli oma vankka lukijakuntansa.

Nyt lukemani Nuoruudenystävä lukeutuu Munron aiempaan, vasta nyt suomennettuun tuotantoon. Odotukseni olivat korkealla ja myönnettäköön heti alkuun, että vähän petyin. Kymmenen novellia, joukossa muutama helmi, sitten sellaisia ihan hyviä ja pari kummallisen sekavaa, jotenkin vaikeita käsittää. Joka tapauksessa rivien välistä löytyy se Alice Munro, jonka kynänjälkeen aikoinaan rakastuin. Kohtaloonsa ja osaansa tyytyvät, eri tavoin petetyt ja hyväksikäytetyt henkilöhahmot ja ironinen vastakkainasettelu ääneen sanotun ja todellisuuden välillä vyörytetään jälleen armottomalla voimalla lukijan silmien alle, kiertelemättä ja kaunistelematta, kuitenkaan inhimillisyyttä unohtamatta.

Teoksen teema on niminovellinsa mukaisesti ironisesti ystävyys, vaikka ystävyys, luottamus ja rehellisyys ovat useimmista sen tarinoista kovinkin kaukana. Ihmiset niin sanotusti rakastavat toisiaan, kasvinkumppaneitaan, ystäviään ja puolisoitaan, mutta todellisuudessa tiukan paikan tullen tuo rakkaus helposti syrjäytyy tuoden päällimmäiseksi oman edun tavoittelun. Vaikka eivät he julmia ole, vaan inhimillisiä. Ystävyys on joka tapauksessa kaunis sana – tai rakkaus – asiat niiden ympärillä sangen vaikeita hallita. Päällimmäiseksi kokoelmasta jää ehkä ajatus, että monien näistä henkilöhahmoista pitäisikin elää ”toisin”. Mutta haluavatko he? Enpä usko. Tämä on paljon antoisampaa näin. Elämä. Tästä oivallisena aasinsiltana Munrolle toiseen ominaiseen teemaan ja taitoon, hänen kykyynsä kuvata kokonainen ihmiselämä muutamassa sivukymmenyksessä. Tehdä henkilöhahmoista tuttuja, niitä nuoruudenystäviä. Niitä ihmisiä jotka tekevät virheitä, muistelevat ja unohtavat.

Vaikka tämä ei edellisen Munroni tasoa tavoittanutkaan, neuvon silti lukemaan. Tällaista suorasanaisuutta ja ironiaa ylimmillään, kuitenkaan arkista elämää ja inhimillisyyttä unohtamatta on harvoin tarjolla. Itse aion tarttua seuraavaan Munrooni jo pian, tarkistaa sen kuuluisan kolmannen kerran. Että onhan hän edelleen paikalla, tuo omanlaisessa julmuudessaan rakastettava Alice, inhimillisen elämän makuinen kirjuri.

Ja vielä sananen teille novellien karttajille: kokeilkaa Munroa, se voi muuttaa asenteen jos toisenkin.

Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Fallout
Harper, 2014
Otava, Otavan kirjasto 2015
Suom. Marianna Kurtto

Luke, Paul, Leigh ja Nina. 1960-luvun loppu ja 1970-luku. Lontoo, hiukan New York. Teatterimaailma. Ystävyys. Rakkaus. Tai monta rakkautta, monta yhteensopimatonta rakkautta, ja vielä enemmän korvaavia suhteita, haavoja.

On siis Luke, pikkukaupungin kasvatti, joka koulupojasta lähtien on viettänyt päivänsä mielisairaalan ja kodin välillä, äitiään ja juoppoa isäänsä eteenpäin tökkien. Näytelmäkirjallinen lahjakkuus. Sitten on Nina, ujo ja haavoittuvainen Nina, joka on päätynyt näyttelijäksi, ja sittemmin teatterimogulin alistetuksi aviovaimoksi, vaikka tuntee olonsa epävarmaksi näyttämöllä, oikeastaan kammoaa sitä. Mutta Nina tekee tämän kaiken äitinsä tähden. Äitinsä, huonosti menestyneen näyttelijän, joka hylkäsi Ninan tätinsä hoiviin jo lapsena ja joka nyt vahinkotytärtään kontrolloimalla pyrkii korvaamaan epäonnistumistaan. Ja sitten ovat Paul ja Leigh, jotka törmäävät toisiinsa sattumalta. Ja sitten he törmäävät Lukeen. On vuosi 1972. Pian syntyy Graft, Paulin, Luken ynnä muutaman muun ensimmäinen teatteriyritys.

Ehkä rakkaus oli totta on englantilaisen Sadie Jonesin neljäs romaani, ensimmäinen suomennettu sellainen. Heti alkuun todettakoon, että mielipiteeni teoksesta on kaksijakoinen. Toisaalta pidin siitä, toisaalta en. Pidin sen tavasta kietoa ihmiset yhteen, tuoda heidät vierekkäin, mutta silti asettaa heidän väliinsä muuri, läpinäkyvä mutta läpäisemätön. Niin julmaa, niin hellää, ärsyttävyyteen asti. En pitänyt sen pitkitetyistä kohtauksista, mielestäni monet asiat olisi voinut sanoa nopeammin, ei tämä tarina olisi vaatinut yli neljääsataa sivua tullakseen kerrotuksi. Tai sitten olisi pitänyt kertoa enemmän.

Joka tapauksessa se murtumaton kupla, jonka sisään kirjailija henkilöhahmonsa on onnistunut kirjoittamaan, on jotakin ainutlaatuista. Teatterimaailma päättymättömine juhlineen, sen säälimättömyys, periksiantamattomuus. 1970-luvun Lontoo miltei maistettavissa ja haistettavissa. Ja kaiken keskellä rakkaus; omavaltainen, mieletön, yhteensopimaton. Miten se voi olla niin vaikeaa?!

Itsekin teatterimaailman epäonnistumisista osansa saanut Sadie Jones taitaa tietää, mistä kirjoittaa. Ennen vuonna 2008 ilmestynyttä debyyttiromaaniaan The Outcast hän kirjoitti neljä elokuvakäsikirjoitusta ja näytelmän, jotka eivät koskaan nähneet päivänvaloa. Sitten hän ymmärsi jotakin, ymmärsi tähtäävänsä mahdottomaan maaliin, ja kirjoitti kirjan. Siitä tuli menestys.

Niin tai näin, selviö on, että juuri lukemani kirja ei jätä rauhaan aivan heti. Minut se ainakin vei mukanaan, sekä hyvässä että pahassa. Ja senpä takia suosittelenkin sukeltamaan, silmät ja korvat auki, mutta varuillaan – se kaikki saattaakin olla vain näytelmää.

Ja vielä, jos näitä suomennettaisiin enemmän, siis kirjailijan aiempia teoksia, lukisin varmasti.

En suostu

Per Petterson: Jeg nekter
Oktober, 2012
Otava, Otavan kirjasto 2014
Suom. Katriina Huttunen

Tämä romaani kertoo siteistä, suhteista ihmisten välillä, siitä kuinka erilaiset asiat yhdistävät ihmisiä, ehkä kahlehtivatkin – tilanteesta sekä katsantokannasta riippuen.

Mikä meitä toisiimme sitoo? Tietysti ihmisen ikävä toisen luo; rakkaus ja halu jakaa asioita ja elämää lajitoveriemme kanssa, harvaa meistä voi lopulta kuitenkaan kutsua onnelliseksi erakoksi. Mutta entäpä ne kahleet sitten, mikä niitä aiheuttaa, ja ennen kaikkea, onko niitä mahdollista katkaista? Yhteiset muistot ja tietämykset, verisiteet sekä jaettu menneisyys, siinä kahleiden alkuperä, tämä romaani vastaa. Kysymykseen vapautumisesta jätän sen sijaan tässä tarkemmin pureutumatta, lukekaa itse.

Jim ja Tommy ovat 1960-luvun norjalaislapsia, sittemmin nuoria ja 2000-luvulla jo keski-ikäisiä miehiä, edelleen norjalaisia, edelleen Norjassa. Ensin he ovat parhaita ystäviä, sitten nuoruusiässä tapahtuu jotakin, kuvio hajoaa, heitä ei enää ole, ei sillä tavalla, ei toisilleen – periaatteessa. Ei ennen vuosikymmeniä myöhemmin tapahtuvaa jälleennäkemistä.

Tämä romaani on siis tarina Jimin ja Tommyn ystävyydestä. Sen lisäksi se kertoo myös rikkinäisestä lapsuudesta, ”nukkekodista” ja väkivaltaisista perhesuhteista. Se kertoo särkyvästä ihmismielestä. Ja kuolemasta. Se kysyy, voiko kuolemalle sanoa ei, voiko ihmissuhteiden vankilasta vapautua. Ei kuolemaa, ei siteitä. En suostu.

Taas sama laulu: Otavan kirjasto on esitellyt minulle uuden, erittäin varteenotettavan kirjailijan, johon aion ehdottomasti tutustua tarkemmin. Norjalainen Per Petterson kuuluu maansa tämänhetkiseen kirjailijakärkeen ja matkaa syvemmälle hänen tuotantonsa maailmaan olen erityisen houkuttunut jatkamaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnollaan vuonna 2009 huomioiman Kirottu ajan katoava virta -teoksen parissa.

Juuri lukemaani palatakseni: En suostu on hieno, pienehkö romaani. Pienehkö laajuudeltaan, ei suinkaan sisällöltään. Siihen että voi sanoa paljon, kuvata kokonaisen elämän, ei välttämättä tarvita tiiliskiveä, pikemminkin päin vastoin. Siihen tarvitaan taitoa, kirjoittamisen lahjaa, painavia, ehkä koruttomiakin sanoja, lauseita täynnä tunnetta, merkityksiä. Lavertelu on turhaa.

Minä olen tullut kosketetuksi. Suosittelen.

Vaimotesti

Graeme Simsion: The Rosie Project
Text Publishing, 2013
Otava, 2013
Suom. Inka Parpola

Graeme Simsion, australialainen käsikirjoittaja sekä tietotekniikan tutkija, on kirjoittanut valtavan hyvän kirjan. Hänen esikoisteoksensa Vaimotesti on samanaikaisesti sekä viihdyttävää ja sangen hauskaa että myös älykästä ja ajatuksia herättävää luettavaa. Vuodenvaihteen kirjallinen kokemus oli nappivalinta kaamoksen keskelle, piristysruiske Australian auringon alta. Kepeydessään ei kuitenkaan missään mielessä yliampuvaa ajanhukkaa – ei edes minunlaiseni laatukirjallisuuden ystävän mielestä, jolle kirjallinen diipadaapa tuntuu olevan eräänlainen punainen vaate.

Mistä Vaimotestissä sitten on kysymys? Annetaanpa Donin itsensä kertoa: ”Olen kolmekymmentäyhdeksän vuotias, pitkä, älykäs ja hyväkuntoinen. Tämän lisäksi minulla on suhteellisen korkea asema sekä keskivertoa paremmat tulot apulaisprofessorina. Loogisesti ajatellen minun pitäisi kiinnostaa lukuisia naisia. Eläinkunnassa onnistuisin lisääntymään. Minussa on kuitenkin jotakin sellaista, mikä ei vetoa naisiin. Minun ei ole koskaan ollut helppoa löytää ystäviä, ja vaikuttaa siltä, että tämän ongelman syynä olevat vajavaisuudet ovat myös vaikuttaneet yrityksiini saavuttaa romanttinen ihmissuhde. – – Uskon, että käytännössä kaikki ongelmani voisi selittää sillä, että aivoni ovat rakentuneet toisella tavalla kuin suurimmalla osalla muista ihmisistä.”

Vaimo-ongelmansa ratkaisemiseksi Don laatii kyselylomakkeen, jonka kymmenien ja kymmenien kysymysten avulla hänen on tarkoitus löytää itselleen sopiva vaimo. Don uppoutuu Vaimoprojektiinsa apunaan Gene ja Claudia, kaksi hänen jäljellä olevaa ystäväänsä. Toiset kaksi, isosisko ja vanha rouva Daphne ovat jo edesmenneet. Kun Gene sitten heittää Donin eteen tuttavansa Rosien, villin kortin kyselylomakkeen tavoittamattomista, siirtyy Donin elämän keskipiste jälleen toisaalle. Vaimoprojekti saa odottaa, kun Don ja Rosie ottavat yhteiseksi tavoitteekseen Isäprojektin läpiviemisen.

Kun kaikinpuolin epäsopiva, TUPAKOIVA Rosie astelee Donin elämään seuraavat huimat asiat toisiaan: Donin aikataulut järkkyvät, hänen Standardisoitu Ateriajärjestelmänsä kokee kolauksen, hän antautuu halaukseen ja lopulta löytääkin itsensä jo keskeltä uutta projektia, Don-projektia, jonka päämääränä siintävät hänelle täysin ennalta tuntemattomat asiat.

Vaimotesti on kuten päähenkilöhahmonsa: erilainen, omalla tavallaan älykäs, jopa yliälykäs, ja äärettömän viaton. Kun Don etsii tietä sosiaalisten vajaavuuksiensa viidakosta kohti ”normaaleja” käytösnormeja aseinaan erityyppiset erityislahjakkuutensa, pääsee lukija sangen mielenkiintoiselle matkalle lievästi autistisen ihmisen mieleen. Minkälainen on tunnetasoiseen vastavuoroisuuteen kyvytön ihminen, kuinka vaikeaa voi olla sopeutuminen spontaaneihin sosiaalisiin tilanteisiin tai kaavoista poikkeamisiin?

Loppuun hersyvä suositus ja pieni vinkki: mikäli yhdysvaltalainen tv-sarja Rillit huurussa (The Big Bang Theory) on sydäntä lähellä, voin iloksesi kertoa, että Donista löytää helppoakin helpommin kirjallisen Sheldon Cooperin.

Talvisota : avioliittoromaani

Philip Teir: Vinterkriget : en äktenskapsroman
Schildts & Söderströms, 2013
Otava, 2013
Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula

Olen töitteni kautta liittynyt Otavan Kirjaryhmään. Tämä Philip Teirin teos tuli luettavakseni sitä kautta, enkä siis tehnyt lukuvalintaani oma-aloitteisesti. Tämä kuultaa varmasti arvioni läpi, mutta haluan korostaa, että suhtaudun erityisen positiivisesti tämän tyyppiseen ”suositusluettamiseen”. Minä jos kuka kaipaan sitä, että minut hellävaraisesti työnnetään pois mukavuusalueeltani, niiden tiettyjen kirjasarjojen luota, niiden sini-keltaisten…

Kun teoksen nimi on Talvisota, nousevat odotukseni korkealle. Niin, psyykkistä traagisuutta, julmia ihmiskohtaloita, synkkää ja vielä synkempää, näistä minä eniten nautin – lukijana. Ylpeänä myönnän tämän juuri tänään, päivänä jolloin kanadalaisesta Alice Munrosta, todellisesta veretseisauttavien kuvausten kuningattaresta, on tullut maansa ensimmäinen kirjallisuuden nobelisti. Toki kirjallisuus voi olla jotakin täysin muutakin, kunhan se ei ole pintaliitoa, kunhan se ei ole turhanpäiväistä. Tällaiselle viihteelle minulla nimittäin on toinen kanava, televisio. Kirjallisuus, rakas Kirjallisuus, on pyhitetty syvällisyyksille, ajatustoiminnalle.

Pienoisesta purkauksestani huolimatta, joka – ehkä tahattomastikin – sujahti juuri tämän analyysini alkuun, en pidä vastikään läpilukemaani avioliittoromaania aivan huonona tai turhanpäiväisenä teoksena. No jaa, ehkä lopullinen kuvio oli jo ensimmäisestä virkkeestä alkaen hieman liian ilmeinen, tarina hieman liian valmiiksi pureskeltu ja muutamat henkilöhahmot hieman liian tekemällä tehtyjä, ärsyttäviä. Mutta se nimi; Talvisota, antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa. Yksinkertaisesti Avioeroromaani, siinä korjausehdotukseni.

Max ja Katriina ovat keski-ikäinen, akateeminen helsinkiläispariskunta, jonka yhteiselo on hiutumassa olemattomiin. ”Katriinan mielestä avioliitto oli eräänlaista molemminpuolista tyranniaa, aivan kuin olisi elänyt moitteettomasti toimivassa totalitäärisessä valtiossa. Valinnan mahdollisuuksia ei juuri ollut, mutta kaikki toimi, kunhan vain hoiti omat asiansa eikä kysellyt turhia.” Ollaan siis ajauduttu tilanteeseen, jossa toinen ei enää huomaa toista, tarvitse. Mutta ei tämä ole sotaa, tämä on vain viivyttelyä, estämättömän väistämättömyyden pitkitettyä kuvausta. Ja sitten tulee nuori Laura Lampela ja se on kai siinä.

Tämä vaihe kestää marraskuusta maaliskuuhun. Sitten sovitaan erinäisistä luovutuksista ja keväällä solmitaan rauha, välit pysyvät erittäin huonoina. Kronologisesti mukaillaan siis talvisotaa, voisi joku sanoa. Totta, mutta siitäkin huolimatta pitäydyn mielipiteessäni, mitä kirjan nimeen tulee. Nimeä ei pidä ottaa kirjaimellisesti, tämä on komediaa, karikatyyria, voisi joku tähän todeta. Alanko jo itsekin uhkaavasti epäillä itseäni?! Täysin puolustukseni ei murru, mutta horjuu, myönnettäköön. Ehkä tuo nimi sittenkin on kelvollinen, ainakin lähellä kelvollista.

Teos ei kuitenkaan ole yksin Maxin ja Katriinan tarina. Se on lisäksi kertomus heidän kahdesta aikuisesta tyttärestään, naisista jotka myös kamppailevat omien elämänvalintojensa keskellä. Heidän kauttaan teosta voi lukea erilaisista näkökulmista ja asiat saavat monenlaista perspektiiviä. Tämä lisää teoksen mielenkiintoisuutta tuoden siihen toisaalta eräänlaista elokuvamaista kohtauksellisuutta. Samaa elokuvamaisuutta on omiaan lisäämään myös kirjan huumori, jossa kliseet ja karikatyyrit kulkevat somasti käsikynkkää.

Sanotaan siis vaikka näin: jos tämä olisi elokuvakäsikirjoitus, katsoisin tuotoksen mielelläni. Näin kirjana koen siitä löytyvän parantamisen varaa, jonkin verran.

Pelin henki

Chad Harbach: The Art Of Fielding
Little, Brown and Company, 2011
Otava, Otavan kirjasto 2013
Suom. Tero Valkonen

”Polttaja on tyyneyden lähde puolustuksen keskellä. Hän säteilee tätä tyyneyttä, ja hänen joukkuetoverinsa vastaavat siihen.” [Aparicio Rodriguez, Puolustuspelin taito]

”Pelin henki on epäonnistuminen, ja jos sitä ei siedä, ei voi pärjätä pitkään. Kukaan ei ole täydellinen.”

Kun esikoiskirjailija Chad Harbach lukiovuosinaan pelasi golfin ja koripallon ohella baseballia, hän tuntui ymmärtäneen jotakin – ja se jokin oli peli henki. ”Baseballissa minua kiehtoo se, että vaikka se on joukkuelaji ja joukkueesta tulee tavallaan perheesi, kentällä pelaajat ovat hyvin pitkälti yksin. Joukkuetoverit ovat riippuvaisia sinusta ja tukevat sinua, mutta ratkaisevilla hetkillä he eivät voi pelastaa.” Peli on raakaa, unelmista maksetaan maltaita: verta, hikeä ja kyyneleitä.

Pelin henki on yliopistomaailmaan sijoittuva romaani unelmista, ihmissuhteista ja itsensä etsimiseen sekoittuvista mielensisäisistä myllerryksistä, enemmän ja vähemmän epävarmoista ihmisistä, ihmisistä jotka kamppailevat – lähinnä itseään vastaan.

Tarinan keskiössä on Henry Skrimshander, Westishin yliopiston Harpooners -baseball-joukkueen polttaja, joka ”ei ole tarpeeksi iso ollakseen paras, ei tarpeeksi nopea ollakseen paras, hänellä ei ole kroppaa tai tilastoja siihen että hän olisi paras. Hän vain on.” Kunnes tapahtuu jotakin – pysäyttävää ja peruuttamatonta. Pienestä virheestä kasvaa suuri möykky, yksittäinen epäonnistuminen eskaloituu, elämä suistuu raiteiltaan.

Mitä teoksen muuhun henkilökaartiin tulee, kirjailija on onnistunut luomaan heistä mielenkiintoisen palapelin, jonka osaset sopivat saumattomasti yhteen, koukuttavat kukin lukijan omalla tavallaan. On kolmiodraamaa ja kiellettyä rakkautta, ystävyyttä ja täydellistä uhrautuvaisuutta – ja tietysti Aparicio Rodriguez, legenda, sekä hänen mantrakokoelmansa Puolustuspelin taito, Henryn todellinen tiennäyttäjä.

Minä pidin tästä ajattomasta hypystä erääseen amerikkalaiseen unelmaan. Ei Harbach, kirjailija, toimittaja sekä n+1 -kirjallisuuslehden perustajajäsen turhaan viettänyt yhdeksää vuotta esikoisteoksensa parissa, ennen kuin oli valmis saattamaan sen lopulliseen päivänvaloon. Lopputulos on hyvä, kotimaassaan teoksesta kehkeytyi sensaatio.

Suosittelen kokeilemaan, itse toivon Harbachin julkaisevan enemmänkin – ja mieluusti vielä tämän vuosikymmenen aikana.

Rakastumisia

Javier Marías: Los enamoramientos
Alfaguara, 2011
Otava, Otavan kirjasto 2012
Suom. Tarja Härkönen

Kun rakastumme meissä tapahtuu outoja asioita. Unohdamme osin meitä ympäröivän maailman, monet sen aiemmin tärkeäksi kokemistamme asioista menettävät merkityksensä ja usein laiminlyömme muita ihmissuhteitamme. Näemme ainoastaan rakkautemme kohteen – ja itsemme. Sillä jos ihminen ei rakasta itseään, tietoisesti tai tiedostamattaan, hän tuskin on kykeneväinen rakastamaan toistakaan ihmistä.

Javier Maríasin toinen suomennettu romaani pureutuu tuohon ihmismielen erityislaatuiseen ilmiöön sangen monelta kantilta. Teosta lukiessaan tulee pohdittua paljon rakkautta ja rakastumista; mitä ihminen on valmis tekemään rakkautensa tähden, mitä toivomaan, miten pitkälle uskomaan uskomattomaan ja miten moraalittomia asioita lopulta toteuttamaan rakkautensa kohteen saavuttaakseen? Kuinka pitkälle tekoja voidaan hyväksyä vetoamalla rakastuneen mielen harhaisiin ylilyönteihin, siihen että elämme ainokaista elämäämme?

Tarinan keskiössä, sen kertojana on María, nuori kustantamotyöntekijä, joka tapaa säännöllisesti aamuhetkinään kahvilassa tarkkailla itselleen tuntematonta avioparia, ainakin näennäisesti täydellistä sellaista. Kun aviomies pian joutuu väkivaltaisen puukotuksen uhriksi ja menehtyy, pari katoaa Marían elämästä – toistaiseksi. Myöhemmin Maríalle paljastuu miehen kohtalo ja hänestä tulee epäsuora, vaikka hyvinkin keskeinen osa kaipaamaan jääneen lesken elämää. Väliin mahtuu rakastumisia, peiteltyjä ja kiellettyjä, järjettömänkin voimakkaita.

Javier Marías, Espanjan ehkä merkittävin nykykirjailija, arvostettu kääntäjä ja kolumnisti, mies pitkien lauseiden takaa, vakuutti minut taidoillaan, häneen haluan tutustua tarkemmin. Suosittelen mielelläni tätä kirjaa niille, jotka haluavat lukea ajatuksia herättävää kirjallisuutta ja suosivat kielellistä taituruutta, tekstiä jota ei mielestäni ole tarkoitettu purematta nieltäväksi.

Loppuun mielenkiintoinen huomio: kirjailija on nimennyt päähenkilöhahmonsa, kertojattarensa, ja tämän rakkauden kohteen, joiden tarinan jätän tässä kohtaa avoimeksi arvoitukseksi, Maríaksi ja Javieriksi. Suoranaista omaelämäkerrallisuutta romaanissa tuskin piilee, tai tiedä häntä; tällaista nimivalintaa on vaikea kuvitella tehtäväksi täysin tuulesta temmattuna, ilman minkäänlaista viittausta allekirjoittaneeseen.

Tämän kirjan voit hankkia vaikka täältä.