Toivo ja talviyö

Benji Davies: The Storm Whale in Winter
Simon & Schuster, 2016
Karisto, 2017
Suom. Sanna Niemi

Toivo ja talviyö jatkaa ihastuttavalla tavalla pienen Toivo-pojan tarinaa, joka alkoi muutamia vuosia sitten teoksessa Toivo ja valas.

Toivo elää kalastajaisänsä sekä kuuden kissansa kanssa meren rannalla. Päivisin Toivo viettää melko paljon aikaa itsekseen, sillä isän on tehtävä työtään, narrattava kalaa, kaukana meren aalloilla. Aina talven rajaan asti, siihen että meri jäätyy. Ja nyt on juuri se päivä, ollaan siirtymässä syksystä talveen, isä lähtee viimeisen kerran merelle. Pimeän laskeuduttua Toivo huolestuu; missä isä viipyy? Seuraa yhden yön pituinen seikkailu, sellainen jäätä ja valaita sisältävä talvinen tarina.

Benji Daviesin Toivo-kirjat – kuten kaikki muutkin hänen teoksensa – ovat söpöydessään vertaansa vailla. Niiden kuvitus on suloista, henkilöhahmot hurmaavia. Tekstiä Toivon tarinoissa on siinä määrin vähän, että ne sopivat hienosti jo pienillekin lukijoille.

Suosittelen, suosittelen, suosittelen!

P.S. Hauska yksityiskohta ja Suomi-yhteys löytyy kuvasta, jossa Toivo katselee ulos ikkunastaan – vierellään kukapas muukaan, kuin Muumipeikko.

Toivo ja valas

Benji Davies: The Storm Whale
Simon & Schuster, 2013
Karisto, 2015
Suom. Sanna Vartiainen

Toivo on pieni poika, joka asuu isänsä kanssa suuren meren rannalla. Isä on kiireinen kalastaja, aamusta iltaa eväkkäitä etsimässä. Vaikka Toivon seurana kotona ovatkin kuusi kissaa, hän tuntuisi olevan melko yksinäinen. Kerran rannalla vaeltaessaan Toivo kuitenkin löytää jotakin; olisiko tässä uusi ystävä? Eipä sitten muuta, kuin valas ammeeseen. Toivottavasti isäkin pitää ajatusta hyvänä, tai ei ainakaan suutu.

Toivo ja valas on ihastuttava pieni tarina, jonka lukemisesta tulee hyvä mieli. Vaikka heti alussa kummastuttaakin näin pienen pojan itsenäinen elo, ei isää kohtaan missään vaiheessa ehdi tuntea negatiivisia ajatuksia, niin mukavalta mieheltä hän näyttää. Muutenkin kirjan kuvitus miellyttää ainakin omaa silmääni. Ja vaikka tätä ei suoraan sanotakaan, näyttäisi mielestäni myös siltä, että valas-episodi saa isän muuttamaan tapojaan.

Koska tekstiä ei ole paljon, sopii Toivon tarina jo melko pienillekin lukijoille – tai kuuntelijoille – ehkä he lukijan lisäksi tarvitsevat myös juttukumppania, mitä esimerkiksi kotiinkuljetettuihin valaisiin tulee.

Ehdoton suositus; tämä ei ole mikään kalajuttu, vaan ehta valasjuttu.

Hyöky

Daniel Galera: Barba ensopada de sangue
Companhia das Letras, 2012
Otava, Otavan kirjasto 2014
Suom. Antero Tiittula

Brasilialaisen Daniel Galeran ensimmäinen suomennettu romaani kaivautuu lukijan tietoisuuteen monella tapaa. Toisaalta se vyöryy armottomasti ja kovakouraisesti yli, toisaalta liplattelee rauhallisesti ympärille, kietoen pikku hiljaa otteeseensa, tosin tiukkaakin tiukempaan sellaiseen. Tapahtuipa tuo soluttautuminen osaksi tietoisuutta sitten miten, yksi asia on varma: jälki siitä jää.

Teos alkaa keskustelulla, jota varmasti kukaan ei toivoisi joutuvansa käymään. Siinä tarinan keskushenkilöhahmo, nuorehko mies, saa kuulla isänsä aikomuksesta riistää oma henkensä. Viimeisenä toivomuksenaan hän pyytää poikaansa lopettamaan koiransa, rakkaan ja iäkkään Betan. Poika – jonka erityisen mielenkiintoiseksi tekee hänen sairastamansa prosopagnosia, puuttumaton kykynsä tunnistaa kasvoja – järkyttyy ja kieltäytyy. Lopulta hänellä ei kuitenkaan ole keinoja estää isäänsä. Asiat seuraavat toinen toistaan, tapahtuu elämänmuutos ja siinä sivussa aukeaa menneisyyden mysteeri – ainakin osittain. Mutta koiraa hän ei lopeta, tuota raajarikkoa, kuolematonta.

Hyöky on mielenkiintoinen kokemus. Se ei ole yksiselitteinen, se ei anna valmiita vastauksia. Ei siis mikään helppo nakki, mutta antoisa, ajatuksia herättävä. Siinä hänen, erisnimettömän päähenkilöhahmon uusi elämä koiransa rinnalla, naisjuttuineen ja rantataloineen sotkeutuu hänelle syntyvään palavaan tarpeeseen selvittää isoisänsä legenda ja sitä myöten nähdä syvemmälle niin omaan historiaansa kuin riisua uusi asuinpaikkansa sen valheellisesta, lintukotoa mukailevasta rooliasusta. Tällä tavoin kirja pureutuu myös yhteiskunnallisiin epäkohtiin; psyykkiset häiriöt, huumeet ja väkivalta vyöryvät alati yhä suuremmalla voimalla näyttämölle, tehotuotanto kuihduttaa perinteisen verkkokalastuksen elinkeinona. Pinnanalainen kuohunta käy massiiviseksi, hyökyaalto odottelee oikeaa hetkeä.

Tuntuu jotenkin vaikealta kirjoittaa tästä kirjasta kovin paljoa tämän enempää. Suosittelen lukemaan itse, sukeltamaan veden alle, sinne mistä näkee hyvin, kuinka aalto pikku hiljaa keräilee itsensä kasaan hyökyäkseen oikean hetken tullen yli laidan, punaisena, verisenä.

Minulle Daniel Galera oli uusi tuttavuus, mutta jo tämän puraisun perusteella, aion mitä luultavammin perehtyä hänen tuotantoonsa tarkemminkin, mikäli suomennoksia vielä suodaan. Luulisin näin olevan, sillä kriitikot ovat nostaneet hänet yhdeksi tämän hetken merkittävimmistä nuorista kirjailijoista Brasiliassa. Itse vertaisin tätä tunnelmaltaan osittain todellisuuden ulkopuolella leijailevaa teosta taannoin lukemaani J. M. Coetzeen salamyhkäiseen Jeesuksen lapsuuteen. Ei hullummin 35-vuotiaalle kirjailijalle.

Isä ja poika : komedia

Jörn Donner: Far och son : en komedi
Söderström & Co, 1984
Otava, 1986
Suom. Rauno Ekholm

”…todellisuus useimmiten poikkeaa täysin fiktiosta, mikä voi olla syytä muistaa myös luettaessa tätä tekstiä jossa on kyse uudelleenkirjoitetusta todellisuudesta. – – Romaanit ovat kuitenkin sepitettyjä kuten tämä tarina, romaaneissa oletetaan kuten tässä, romaanit sisältävät valheita ja totuuksia, tunteita ja kylmyyttä. Siksi tätä asiakirjaa kutsutaan romaaniksi.”

Isä ja poika – teos jonka osittain sopimatonta nimeä kirjailija on esipuheensa ja jälkikirjoituksensa sanoin alusta loppuun laahannut mukanaan tuntien itsensä näin ollen haluttomaksi luopua tuosta ”mukanaroikutetustaan”, kun on tullut aika uudelleenkirjoittaa ja korjata – on ensimmäinen kosketukseni Jörn Donnerin mittavaan kirjalliseen tuotantoon, joka on pian saamassa jälleen suureellista jatkoa, kun hänen mammuttimainen omaelämäkerrallinen teoksensa Mammutti julkaistaan helmikuun alussa. Samalla Isä ja poika on toinen askeleeni Finlandia -polullani, retkelläni jonka päämääränä pidän itseni tutustuttamista kotimaisen – uskaltaisin väittää – laatukirjallisuuden ytimeen. Teoksen ruotsinkielinen alkuperäislaitos nimittäin palkittiin vuoden 1985 kirjallisuuden valtionpalkinnolla. Lisäksi mainittakoon, että teos on kuudes, mutta täysin itsenäinen, Donnerin Andersin suomenruotsalaisen yrittäjäsuvun vaiheista kirjoittamaan yksitoistaosaiseen romaanisarjaan.

Tätä teosta luonnehdittaessa on mahdotonta, ja mielestäni jopa kiellettyä, sivuuttaa sen kaksitasoista kerrontatekniikkaa. Alusta loppuun lukija seuraa tapahtumia niin teoksen päähenkilöhahmo Jakob Andersin kirjoittamasta kuin kirjailija Donnerin tätä referoimasta sekä kommentoimasta käsin. Samoin kirjailijan oma minä peilautuu Jakobin tarinaan, teoksen ”yliajettu” maailmankuva kirjailijan maailmankuvaan. Välillä onkin vaikea sanoa, onko teoksen tarkoituksena kuvata 1950- vai 1980-lukua, perehtyä Suomen kansakunnan vai Jakob Andersin tarinaan, ehkä jopa kirjailijan omaan historiaan. Rajaa toden ja fiktion väliin on mahdotonta vetää, kirjan minää miltei yhtä vaikea löytää. Tämä lienee tarkoituskin; isän etsintä, isättömyys sekä oma isyys sekoittuvat poliittiseen pohdintaan, päähenkilöhahmon rakkauden ja rakkaudettomuuden täyteinen menneisyys Euroopan myrskyisään ja sotaisaan historiaan. Mikään ei ole aukotonta, on vain tulkintaa ja tulkintojen tulkintaa.

Edellä mainitut postmodernistiset piirteet, kertojasubjektin kyseenalaistuminen, moninäkökulmaisuus ja kollaasitekniikka, tekevät tästä romaanista sangen mielenkiintoisen, suositeltavan. Donner kirjoittaa henkilöhahmoistaan: ”He ovat paperilla. Siis he ovat.” ja itsestään: ”Minä itse kirjoitan, siis olen.” Tästäkin eräällä tapaa ristiriitaisesta ajatuksesta huolimatta olemme saapuneet postmodernismin ytimeen; perinteinen romaanihenkilö sekä kirjailija makaavat henkitoreissaan, toisin sanoen kirjallinen teos on muuttunut jatkuvaksi fiktiiviseksi prosessiksi, sen tekijyys on kyseenalaistettu.

Loppukaneettina mainittakoon, että vuonna 1985 julkaistiin myös Matti Pulkkisen antiromaani Romaanihenkilön kuolema, Finlandia -ehdokas sekin!