Kotiinpaluu

Sadie Jones: The Outcast
Chatto & Windus, 2008
Otava, Otavan kirjasto 2016
Suom. Marianna Kurtto

”Se kirottu peräsin. Minä haen sen.”

Liekö sitten juuri tuo traaginen päivä, liekö koko lapsuus syynä Lewis Aldridgen raiteiltaan syöksyneeseen elämään. Tiedä häntä, mutta varmaa on, että syytä ei perimmiltään voida laskea nuoren Lewisin piikkiin. Hän on uhri keskellä yhteisöllistä epäoikeudenmukaisuutta – ja kivittäjiä ympärillä on monta.

Luin viime vuonna Sadie Jonesin uusimman, ja siihen mennessä ainoan suomennetun teoksen Ehkä rakkaus oli totta. Tuo tarina sekä miellytti että ei miellyttänyt minua. Pidin erityisesti sen tavasta käsitellä henkilöhahmojaan sekä kuvata ihastuttavaa miljöötään, 1970-luvun Lontoota. Tuolloin päätinkin, että puutteistaan huolimatta tulen antamaan kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden.

Tällä kertaa Jones onnistuukin mielestäni paremmin. Kyseessä oleva Kotiinpaluu, kirjailijattaren suureen suosioon nostanut esikoisteos tekee raadollisuudellaan ainakin minuun lukijana vaikutuksen. Romaanissa alusta loppuun vallitseva kuristava ja synkkä tunnelma saa vastapainoa taustalla häilyvästä toivosta ja uskosta parempaan, jonkinlaisesta nuoruuden voimasta, ja vaikka Lewisin elämä on niin kaukana ruusuilla tanssimisesta kuin se oikeastaan olla voi, jaksaa lukija uskoa hänen kestävyyteensä. Ainakin melko pitkään.

Kovin paljon en Lewisin tarinasta halua etukäteen paljastaa, todettakoon ainoastaan, että lukija pääsee mukaan vaikealle matkalle, jonka kymmenenvuotiaana äitinsä traagisen kuoleman ainoaksi silminnäkijäksi joutuva poika joutuu kulkemaan – ja jos totta puhutaan, tekemään sen aivan yksin lähes koko ympäröivän ulkokultaisen yhteisön  kääntyessä häntä vastaan, tehtaillessa hänestä pahaa ihmistä. Lewisin jäätävän kylmä pörssimeklari isä, uusi nuori vaimo ja täydellisen elämän kulissiaan ylläpitävä hirviömäinen naapuri eivät muodosta sitä helpointa ja turvallisinta kasvualustaa tilanteessa, jossa apu olisi enemmän kuin tarpeen. Lopputulos ei ole hyvä, ei kenenkään kannalta. Matkalaukkuun mahtuu alkoholia, viiltelyä, väkivaltaa ja lopulta vankilatuomiokin.

Kotiinpaluu on hyvä kirja. Se tuo kovasti mieleeni joitakin aiemmin lukemiani vaikuttavia tarinoita, mutta harmikseni en saa noita päähäni. Tai ehkä vain tunnelma on jollakin tapaa tunnistettava. En tiedä; lukekaa itse, hypätkää osaksi Lewisin  tarinaa, löytäkää hyvä pahasta. Vaikka enpä usko, että kukaan kirjan lukenut voisi pitää Lewisia pahana. Romaanin ulkopuolisista silminnäkijöistä en tiedä, he ehkä hyvinkin näkevät hänessä pahan, nuoren kapinallisen, vankilasta vapautuneen hulttion. Maailma on julma, uhrin asema sitäkin julmempi.

P.S. Kuten Ehkä rakkaus oli totta -romaanissa myös Kotiinpaluussa Sadie Jones loistaa erityisesti henkilöhahmokuvauksessaan, joka saa hahmot – niin ”hyvät” kuin ”pahatkin” – todella tulemaan iholle. Vaikka teemat eivät sinänsä kiinnostaisikaan, jo tämän takia olen valmis suosittelemaan Jonesia kirjailijana, ihmiskuvaajana Luojan armosta.

Lapsen oikeus; Ikuinen rakkaus

Ian McEwan: The Children Act 
Jonathan Cape, 2014
Otava, Otavan kirjasto 2015
Suom. Juhani Lindholm

Lapsen oikeus on pieni romaani – fyysisesti pieni, siis lyhyt, sanomaltaan sitäkin suurempi. Se pohdiskelee suuria asioita, elämää suurempia.

Fiona Maye toimii ylioikeuden tuomarina Lontoossa ratkoen perheoikeuden piiriin kuuluvia kiistoja. Tämän romaanin puitteissa pääsemme tutustumaan hänen työtehtäviinsä, pohdiskelemaan eettisiä ja moraalisia valintoja, sitä mikä on oikein, mitä on oikeus. Samalla tutustumme Fionaan itseensä, kurkistamme hänen elämäänsä, siihen mitä löytyy paperipinojen takaa. Näemme pitkän avioliiton, sairastuneen sellaisen. Ilmoittaahan Fionan mies halustaan kokea jotakin uutta ja ihmeellistä, maistaa nuorta naista heidän näivettyneen liittonsa rinnalla Fionan samanaikaisesti painiskellessa ehkä vaikeimman työtehtävänsä parissa nuoren Jehovan todistajan maatessa sairaalassa henkitoreissaan, vieraasta verestä kieltäytyen.

Lapsen oikeus on toinen kosketukseni englantilaiseen Ian McEwaniin. Ensimmäinen oli harhaisesta ja sairaalloisiin mittoihin kasvavasta rakkaudesta kertova Ikuinen rakkaus, jonka ideatasolla lähes täydelliset puitteet olisivat voineet synnyttää pienen helmen. Mutta ei, kirjailija oli pitkittänyt tarinaa liikaa, valitettavasti sen jännityksen kustannuksella. Lapsen oikeuden kohdalla tilanne on ehkä pikemminkin päinvastainen. Teos kaipaisi hiukan lihaa luittensa ympärille. Nyt se jää kaikilta osin hieman vajavaiseksi; muutama oikeustapaus puidaan, samoin Fionan omaa ongelmallista avioliittoa raapaistaan, mielestäni hiukan pinnalliseen tapaan. Jotenkin olisin kaivannut erilaista lähestymistä, jotenkin syvällisempää. Toisaalta parempi lopettaa liian aikaisin kuin myöhään, jaarittelu ei koskaan tuota hedelmää, ainakaan minun puutarhassani.

Joka tapauksessa teoksessa on paljon hyvää ja uskoisin Ian McEwan -uskollisten haluavan lukea tämänkin tarinan – monista kirjablogeista olen aistinut suurtakin ihastusta mitä niin Lapsen oikeuteen kuin McEwaniin ylipäätään tulee. On hienoa, kun teos herättää ajattelemaan monia asioita, ja tällä kertaa todella voi sanoa niin. Keskeisimpänä kysymyksenä itselleni ehkä nousi, kuka lopulta päättää, mikä on oikein. Toisaalta teos pureutuu myös lainopillisten ympyröiden ulkopuolisiin kysymyksiin, kuten rakkauteen tai uskoon, rakkauden pitkämielisyyteen, uskon rajoihin. Kuinka pitkälle on suotavaa joustaa, kuinka paljon antaa anteeksi? Onko uskon puolesta taisteltava loppuun asti, jopa kuoltava?

Minun ongelmakseni taisi lopulta osoittautua se, että en oikein päässyt Fionaan käsiksi, en löytänyt todellista ja tuntevaa naista tuomarin asusteiden takaa. En, vaikka toisaalta tuntuu myös siltä, että tunnistan tuon ihmistyypin, jota McEwan oivallisesti kuvaa. Tuon lapsettoman 59-vuotiaan, tuon viisaan ja kokeneen, mutta silti omalla tavallaan heiveröisen.

No, yksi laveasanaisuuteensa kaatunut, toinen hiukan raakileeksi jäänyt tarkoittanevat sitä, että Ian McEwan saa minulta vielä kolmannen mahdollisuuden. Miehen kirjoitustyyli kuitenkin viehättää ja viihdyttää minua. Uskaltanen suositella ainakin McEwaniin mieltyneille. Toki muidenkin kannattaa tutustua tähän suosikkikynäilijään, ja erityisesti mikäli todellisten tapausten pinnalle luodut fiktiot kiinnostavat. McEwan kirjoittaa juuri tähän tapaan, todellisuuksia etäisesti mukaillen.

Ian McEwan: Enduring Love
Jonathan Cape, 1997
Otava, Otavan kirjasto 1998
Suom. Juhani Lindholm

”Rakkauden sairaalloiset lisäulottuvuudet eivät ainoastaan sivua normaalin kokemisen kenttää, vaan ovat sen kanssa osittain päällekkäiset, eikä aina ole helppo hyväksyä sitä tosiseikkaa, että yksi arvokkaimmiksi kokemistamme asioista saattaakin saumattomasti niveltyä sairauteen.”

Sen oli tarkoitus olla ihastuttava piknik-hetki, Joen ja hänen avovaimonsa Clarissan onnellinen ja ikimuistoinen jälleennäkeminen. Viinipullo, iso mozzarellapallukka, mustia oliiveja, focaccialeipää ja salaattia. Kaunis alkuasetelma kuitenkin murtuu jo teoksen ensimmäisellä sivulla, kun hätähuuto tunkeutuu rakastavaisten reviirille, rikkoo kahdenkeskisen onnenkuplan ja käynnistää tapahtumasarjan, joka tuhovoimallaan uhkaa särkeä heidän entisen elämänsä sirpaleiksi, henkäistä sen hauraiksi haituviksi kuin pienen puhalluskukan. Hätähuutoa seuraa toinen ja sitä lapsen kirkaisu, pian Joe ja Clarissa joutuvat todistamaan traagista kuumailmapallo-onnettomuutta.

He eivät kuitenkaan ole tapahtuman ainoita silminnäkijöitä, on myös muita, heidän joukossaan Jed Parry, 28-vuotias nuorukainen, jonka katseeseen Joe kohtalokkain seurauksin luo omansa. Vielä samana iltana Joe saa puhelun: ”Halusin sinun vain tietävän, että ymmärrän tunteesi. Minäkin tunnen ihan samoin. Rakastan sinua.” Alkaa pelottava piirileikki, jossa panoksena ovat niin parisuhde kuin mielenterveyskin, lopulta jopa henki. Joen elämä muuttuu sairaalloisen ja pakkomielteisen rakkauden kohteena olemiseksi. Jed näkee salaisia merkkejä heidän rakkaudestaan kaikkialla, lukee Joen hänelle osoittamia viestejä niin ikkunaverhojen liikkeistä, pensasaidan lehdistä, auringonnoususta kuin Joen ennen onnettomuutta laatimista tiedejulkaisuistakin. Jed partioi Joen oven edessä, seurailee häntä ja kirjoittelee hänelle kirjeitä, satoja kirjeitä.

Mikään ei kuitenkaan ole itsestään selvää; tarinan edetessä kirjailija haastaa taidokkaasti lukijan yhä uudelleen sumentaen todellisuuden lopulta lähes tyystin. ”Valelin kylpyhuoneessa kasvoni kylmällä vedellä, katselin vettävaluvaa olemustani peilistä ja mietin, miltä mahtaisi tuntua, jos ihastuisi kuolettavasti tuon näköiseen ihmiseen. – – Hänen [Clarissan] näkökulmastaan minä olin maaninen ja kieroutuneen pakkomielteen vallassa.” Lukija ei enää tiedä kenen harhaluuloista on kyse vai onko toisen sairaus ehkä muuttunut toisen pakkomielteeksi. Joen ja Clarissan elämään on tunkeutunut tuntematon ihminen. Vai onko?

Teosta teilaamatta minun on kuitenkin todettava, että mielestäni se on sellaisenaan liian pitkä. Seurauksena tästä se pelottavuuden harso, johon kirjailija tekstinsä on ilmiselvästi yrittänyt pukea riisutaan siltä miltei väkivalloin. Käyttämällä luomansa lähes täydelliset elementit toisin, Ian McEwan olisi voinut kirjoittaa uskomattoman hyvän tarinan. Kerrassaan loistavan pienoisromaanin.

Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Fallout
Harper, 2014
Otava, Otavan kirjasto 2015
Suom. Marianna Kurtto

Luke, Paul, Leigh ja Nina. 1960-luvun loppu ja 1970-luku. Lontoo, hiukan New York. Teatterimaailma. Ystävyys. Rakkaus. Tai monta rakkautta, monta yhteensopimatonta rakkautta, ja vielä enemmän korvaavia suhteita, haavoja.

On siis Luke, pikkukaupungin kasvatti, joka koulupojasta lähtien on viettänyt päivänsä mielisairaalan ja kodin välillä, äitiään ja juoppoa isäänsä eteenpäin tökkien. Näytelmäkirjallinen lahjakkuus. Sitten on Nina, ujo ja haavoittuvainen Nina, joka on päätynyt näyttelijäksi, ja sittemmin teatterimogulin alistetuksi aviovaimoksi, vaikka tuntee olonsa epävarmaksi näyttämöllä, oikeastaan kammoaa sitä. Mutta Nina tekee tämän kaiken äitinsä tähden. Äitinsä, huonosti menestyneen näyttelijän, joka hylkäsi Ninan tätinsä hoiviin jo lapsena ja joka nyt vahinkotytärtään kontrolloimalla pyrkii korvaamaan epäonnistumistaan. Ja sitten ovat Paul ja Leigh, jotka törmäävät toisiinsa sattumalta. Ja sitten he törmäävät Lukeen. On vuosi 1972. Pian syntyy Graft, Paulin, Luken ynnä muutaman muun ensimmäinen teatteriyritys.

Ehkä rakkaus oli totta on englantilaisen Sadie Jonesin neljäs romaani, ensimmäinen suomennettu sellainen. Heti alkuun todettakoon, että mielipiteeni teoksesta on kaksijakoinen. Toisaalta pidin siitä, toisaalta en. Pidin sen tavasta kietoa ihmiset yhteen, tuoda heidät vierekkäin, mutta silti asettaa heidän väliinsä muuri, läpinäkyvä mutta läpäisemätön. Niin julmaa, niin hellää, ärsyttävyyteen asti. En pitänyt sen pitkitetyistä kohtauksista, mielestäni monet asiat olisi voinut sanoa nopeammin, ei tämä tarina olisi vaatinut yli neljääsataa sivua tullakseen kerrotuksi. Tai sitten olisi pitänyt kertoa enemmän.

Joka tapauksessa se murtumaton kupla, jonka sisään kirjailija henkilöhahmonsa on onnistunut kirjoittamaan, on jotakin ainutlaatuista. Teatterimaailma päättymättömine juhlineen, sen säälimättömyys, periksiantamattomuus. 1970-luvun Lontoo miltei maistettavissa ja haistettavissa. Ja kaiken keskellä rakkaus; omavaltainen, mieletön, yhteensopimaton. Miten se voi olla niin vaikeaa?!

Itsekin teatterimaailman epäonnistumisista osansa saanut Sadie Jones taitaa tietää, mistä kirjoittaa. Ennen vuonna 2008 ilmestynyttä debyyttiromaaniaan The Outcast hän kirjoitti neljä elokuvakäsikirjoitusta ja näytelmän, jotka eivät koskaan nähneet päivänvaloa. Sitten hän ymmärsi jotakin, ymmärsi tähtäävänsä mahdottomaan maaliin, ja kirjoitti kirjan. Siitä tuli menestys.

Niin tai näin, selviö on, että juuri lukemani kirja ei jätä rauhaan aivan heti. Minut se ainakin vei mukanaan, sekä hyvässä että pahassa. Ja senpä takia suosittelenkin sukeltamaan, silmät ja korvat auki, mutta varuillaan – se kaikki saattaakin olla vain näytelmää.

Ja vielä, jos näitä suomennettaisiin enemmän, siis kirjailijan aiempia teoksia, lukisin varmasti.

Kesä ennen pimeää

Doris Lessing: The Summer Before the Dark
Alfred A. Knopf, 1973
Kirjayhtymä, 1974
Tammi, Keltainen kirjasto 2007
Suom. Irmeli Sallamo

”Kate tunsi itsensä pienentyneeksi. – – Ehkä hänen oli aloitettava tästä (sitten kun antaisi itselleen aikaa siihen): lapsellisesta, järjettömästä mutta ehdottomasti väistämättömästä tunteestaan, että hän oli Michaelin takia kuin nukke, josta sahajauho valui hitaasti pois.”

Kesä ennen pimeää on Doris Lessingin unohtumattoman uran puolivälin tienoille sijoittuva romaani, joka vie lukijansa keskelle erään naisen elämää. Tämä nainen on Kate Brown ja hänen elämänsä on mahdollisessa muutoksessa – vihdoinkin.

Miksi sitten näin? Miksi keski-ikäinen, hiukan keskimääräistä korkeatasoisemmasta elämästä nauttiva, lapset jo miltei maailmalle saatellut rouva Michael Brown, tunnustetun neurologin elinikäinen kumppani, kadehdittu vaimo, on ajautunut tähän pisteeseen, tunteeseen jota voisi kutsua täydelliseksi riippuvuudeksi, elämäksi vain ja ainoastaan toisten kautta? Oman elämänsä vuoksi. Viimeisen neljännesvuosisadan ajan Kate on ollut äitinä hyödyllinen, muille. Nyt hän on siirtymässä omilleen, perheen puristuksen, Kateen liittyvän tarpeen, hälventyessä hälventymistään. Miten tähän pitäisi suhtautua? Miten toimia?

Teos on ennen kaikkea mielensisäinen matka. Toki siinä matkataan fyysisestikin, Eurooppaa laidasta laitaan, mutta paljon tärkeämpää on se liike, joka tapahtuu Katen pään sisällä, unissa, muistoissa ja ajatuksissa.

Vaikka Kesä ennen pimeää onkin ensimmäinen Doris Lessingini, minun on helppo löytää siitä piirteitä, jotka kirjailijaan tutustuttuani kuvaavat hänen kirjallista tyyliään: taidokas sosiaalisten suhteiden kuvaus sekä syvällinen sukellus eritoten naisen mieleen ovat juuri näitä Lessingille ominaisia tästä teoksesta luettavissa olevia piirteitä. Teoksen yllä leijuu myös kirjailijattaren ajatus konfliktista ”individualistisen omantunnon ja kollektiivisen hyvän” välillä. Onko oikein elää itselleen? Onko oikein asettaa elämän tarkoitus omista tarpeistaan lähteväksi? Miten pitäisi rakastaa, mitä pitäisi sietää? Kuinka pitkälle avioliitto todella on kompromissi? Mitä on olla äiti, vaimo, nainen?

Edellä mainittujen lisäksi Lessingille ominaisena on pidetty omaelämäkerrallista kirjoittamista, jota myös tämä teos huokuu. Lessing itse jätti ensimmäisen perheensä tuntiessaan itsensä ansaan ajetuksi, meni uudestaan naimisiin ja lähti taas. Siis melko vahvaa naiseutta 1930- ja 1940-luvuille. Lisäksi Lessing yhdistetään vahvasti feminismiin jonkalaisten silmälasien läpi tätäkin kirjaa olisi kovin helppo lähestyä. Kirjailija itse ei kuitenkaan tähän tulkintaan mieltynyt ja jopa kritisoi feministien saavutuksia naisen todellisen aseman parantamisessa, joten jätän tämän puolen tällä kertaa sen tarkemmin analysoimatta.

Minä pidin tästä kirjasta. En usko, että se on sitä kaikkein vahvinta Doris Lessingiä, mutta siitä olen varma, että palaan vielä hänen teostensa pariin. Luettavaa riittää, sillä yksin suomennettuja teoksia on 25, ylipäätään ura käsittää lähes 70 teosta vuosien 1949-2007 väliltä. Vuonna 2007 kohtasi ”kirottu onnettomuus”, kun Ruotsin akatemia huomioi häntä Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Kirjoittaminen vaihtui haastatteluihin, romaanien aika oli ohi.

Käen kutsu

Robert Galbraith: The Cuckoo’s Calling
Sphere, 2013
Otava, 2013
Suom. Ilkka Rekiaro

Kuten Philip Teirin Talvisota -teoksen kohdalla tuli ilmi, olen tätä nykyä työni kautta osa Otavan Kirjaryhmää, joka tarkoittaa sitä, että saan silloin tällöin luettavakseni kirjan. Olen päättänyt, että nämä kirjat minä tulen lukemaan kiinnostuksen asteestani huolimatta. Tällä kertaa ryhmä lähestyy minua dekkarilla, olen siis mukavuusalueeni ulkopuolella – ja hyvä niin. Tätä juuri osittain rajoittunut ja kaavoihinsa kangistunut lukijaminäni silloin tällöin kaipaa, hienovaraista töytäisyä niin sanottujen varmojen valintojen ulkopuolelle.

Maailmankuulu brittikirjailijatar, Harry Potterin synnyttäjä ja sitä kautta yhden nykykirjallisuutemme suurimmista buumeista, velhohysterian, aikaansaaja J. K. Rowling on jälleen, runsas viisi vuotta Harry Potterin tarinan jälkeen, liittynyt julkaisevien kirjailijoiden piiriin. Viime vuonna ilmestynyt aikuisille suunnattu vaaleihin valmistautuvasta englantilaiskylästä kertova peribrittiläinen pikkukaupunkidraama Paikka vapaana saa nyt seuraajakseen annoksen rikoskirjallisuutta – peribrittiläistä, tottahan toki. Mutta palataanpa asiassa hieman taaksepäin, sinne erään (julkisen) salaisuuden alkulähteille. Huhtikuu 2013: ”Ex-sotilaspoliisi” Robert Galbraith julkaisee rikosromaanin nimeltä Cuckoo’s Calling. Heinäkuu 2013: J. K. Rowling myöntää kirjoittaneensa salanimellä tämän jo kehutun dekkarin. Kirjan myyntimenestys kasvaa äkkipäätään 150 prosenttia.

Ottamatta sen enempää kantaa paljastukseen vahvasti liitetystä mahdollisesta markkinatemppuilusta, totean ainoastaan, että itse en olisi halunnut tietää totuutta. On nimittäin niin, että Harry Potterini lukeneena, ja niistä suuresti nauttineena, en pystynyt tarttumaan tähän kirjaan ilman vahvoja ennakko-oletuksia, suuria odotuksia. Toki moni muukin loistavaksi todenneeni kirjailija on saanut minut odotuksen valtaan, mutta tämä oli toisenlaista, jopa manipuloivaa. Lisäksi on mainittava, että kesti hyvin pitkään, ennen kuin sain taotuksi päähäni, että mitään yliluonnollista tai ihmeellistä ei ole tulossa. On vain selvittämätön kuolema, lukuisa joukko henkilöhahmoja ja pitkällistä pohdintaa siitä, mitä ja miksi oikein tapahtui.

Käen kutsun paras anti sijoittuu sen alkupuolelle, osuuteen jossa kirjailija esittelee kaksi päähenkilöhahmoaan, yksityisetsivä Cormoran Striken sekä hänen apurinsa Robinin, ”tilapäisratkaisun”, jotka päätyvät selvittämään mallitytön putoamista parvekkeelta ja siitä johtunutta kuolemaa. Voinkin eittämättä todeta, että minulle kirjan hohto näyttäytyi juuri sen henkilöhahmojen muodossa, ei niinkään juonikuvioissa. Tässä vaiheessa onkin varmasti oikeudenmukaista mainita, että minä en ole dekkari-ihmisiä, en ollenkaan, mistä jo sinänsä voi tehdä sen johtopäätöksen, että kirjailijan on oltava taitava saadakseen minut viihtymään tämän tyyppisen ”pähkinän” parissa lähes 500 sivun ajan – lähes viihtymään.

Mielenkiintoisten henkilöhahmojen ohella haluan nostaa esiin tavan, jolla kirjailija esittelee lukijalle teoksen miljöön, saattelee hänet Lontooseen, sen pubeihin ja kaduille. Pisteet tästäkin.

Loppukaneettini olkoon siis kutakuinkin tällainen: suosittelen lukijoille, jotka pitävät perinteisestä ”kuka sen teki” -rikoskirjallisuudesta, jonka päämääränä ei ole verinen mässäily. Ilmiselvästi J. K. Rowling hallitsee tämänkin genren, en missään nimessä olisi halunnut jättää tarinaa kesken, mutta kuitenkin: kyllä velhot tekevät sen paljon paremmin; pitävät otteessaan.

Kotiinpalaajat

Chimamanda Ngozi Adichie: Americanah
Alfred A. Knopf, 2013
Otava, Otavan kirjasto 2013
Suom. Hanna Tarkka

Pahinta köyhyydessä on se, että köyhänä oleminen on yhtä kuin unelmitta elämistä. Köyhänä ei ole varaa unelmiin, köyhän on tehtävä sitä, mikä on toimeentulon ja rahansaannin kannalta järkevää. Tämä ajatus, jonka lainasin Mathias Rosenlundilta, suomalaisittain köyhältä kirjailijalta, joka taannoin uhmasi kohtaloaan ja kirjoitti kirjan, toteutti unelmansa, nousi mieleeni ensimmäisenä Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat -teoksen luettuani. Teos ei keskity köyhyyteen, ei sillä perinteisellä tavalla, mutta sitäkin enemmän se keskittyy unelmointiin, ihmisen vapauteen ja mahdollisuuksiin unelmoida, rajoittamattomasti. Tätä ei tarjoa Nigeria, tätä tarjoaa Yhdysvallat, unelmamaa.

Kotiinpalaajat ei ole se tavallinen pakolaistarina. Sen päähenkilöhahmot eivät pakene sotaa tai ihmisen sielun musertavaa köyhyyttä, he pakenevat vaihtoehtojen puutetta, mielen pikkuhiljaista ja masentavaa horrostumista, valinnan mahdottomuutta. Näin päättää tehdä myös Ifemelu, jonka halu löytää Amerikka, ryömiä uusiin, amerikkalaisiin nahkoihin saa hänet nousemaan sotaan maailmaa vastaan, lähtemään yksin ja työttömänä Yhdysvaltoihin, ihmemaahan. Ja jättämään taaksensa ensirakkautensa, Obinzen.

Kolmetoista vuotta myöhemmin Ifemelu, anonyymi Rotu ja rotu eli ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista (heistä joita ennen sanottiin neekereiksi) -blogin taustalla on saanut tarpeekseen ja haluaa palata kotiin. Pyrkimyksenään hänellä on ollut muuttua mahdollisimman vähän, hän ei edelleenkään halua olla ”amiirikalainen”. Joka tapauksessa Yhdysvaltojen passin myötä hänen ylleen on laskeutunut uusi status, joka toisaalta toimii suojana vaihtoehdottomuutta vastaan, toisaalta asettaa hänet eräiden silmissä ehkä ristiriitaiseenkin asemaan: ”He olivat pyhitetty kansanosa, kotiinpalaajat, joiden pintaan oli kertynyt ylimääräinen kerros hohdetta.”

Vaikka Ifemelun muutto Amerikkaan näivettää näennäisesti hänen suhteensa Obinzeen jo hyvin pian, ei todellisuudessa, muista miehistä tai suurista kuvioista huolimatta, kulu päivääkään – tai ainakaan viikkoa – että Ifemelu ei miettisi Obinzea. Tai päinvastoin. Ifemelun tarinan rinnalla lukija pääseekin tutustumaan myös Obinzen tarinaan, hänen elämäänsä ilman Ifemelua, hänen hätäisiinkin pakkoratkaisuihinsa.

Minä pidin tästä kirjasta; pidin sen tarinasta, sen todenmukaisesta tunnelmasta, sen moniulotteisuudesta, siitä kuinka kaksi ihmistä ovat ajaneet itsensä erilleen, ovat ikään kuin yhdessä yksin. Mutta kaikista eniten minä pidin sen tavasta esiintuoda erilaisia näkökulmia niinkin vaikeaan kysymykseen kuin rotu. Miksi amerikkalaiset ovat haluttomia keskustelemaan roduista, miksi mustan on matkustaessaan tai deittipalstoilla seikkaillessaan huomioitava erinäisiä seikkoja ja miksi tummaihoiset mustat naiset rakastavat Barack Obamaa? Entä mitä tapahtuu, kun tummaihoinen saapuu takaisin Nigeriaan? Hän lakkaa olemasta tummaihoinen. Ja niin on Rotu ja rotu loppuunkirjoitettu, on aika aloittaa Parempi Lagos.

Jälleen on tämä nuori nigerialaiskirjailija kirjoittanut ehdottoman suositeltavan teoksen. Lukekaa, ihmetelkää ja oppikaa.

Ihana maa

Grace McCleen: The Land of Decoration
Chatto & Windus, 2012
Otava, Otavan kirjasto 2013
Suom. Marianna Kurtto

”Usko on hyppy: olet tässä, asia jota haluat on tuolla, ja välissänne on tyhjä tila. On vain hypättävä. Veden päällä käveleminen ja vuorten siirtäminen ja kuolleista herättäminen ei ole vaikeaa. Kun ottaa ensimmäisen askeleen, pahin on ohi; kun ottaa toisen, on jo puoliksi perillä.”

Judith McPherson, kymmenen vuotta, on luonut Ihanan maan. Judith on Jumalan väline, ihmeidentekijä. Judithin isä on surullinen, eikä surustaan johtuen voi rakastaa Judithia. Judith ja isä käyvät yhdessä saarnaamassa kadonneille lampaille ja lukevat tutkiskellen Raamattua, pohdiskelevat uskonasioita. Judithin täydelliseen päivään kuuluisivat isä ja äiti, televisio ja kuumailmapallokyyti. Mutta sitä ennen – aivan pian – Jumala aloittaa harmageddonin. Vanhasta maailmasta ei jää mitään jäljelle, sitten on vain uusi maa, Ihana maa. Sitä Judith odottaa.

Ihana maa on brittikirjailija Grace McCleenin esikoisteos, vuoden parhaalle brittiläiselle esikoisromaanille myönnettävän Desmond Elliot -palkinnon voittaja vuodelta 2012. Se on kirja, jota lukiessaan ja jonka luettuaan, on pysähdyttävä, vedettävä henkeä useaan otteeseen; se on jotakin niin rajua ja koskettavaa, niin todellista ja epätodellista. Hirvittävän hyvää kirjallisuutta.

Tarinan minä-kertoja on Judith, koulukiusattu tyttö, joka on rakentanut roskista huoneensa lattialle oman pakopaikkansa, pienoismaailman nimeltä Ihana maa. Siellä kaikki on hyvin, siellä Judith ja isä, muiden halveksima tehdastyöläinen, jopa rikkuri, ovat onnellisia – ja siellä on myös äiti. Kun Judith alkaa puhua Jumalalle, saa häneen lopulta kaukopuheluyhteyden, alkaa Ihanan maan kautta, Judithin toteuttamana tapahtua asioita, suuria ja pelottavia asioita, sellaisia joiden peruuttaminen onkin sitten mahdotonta. Edes Jumala ei voi auttaa Judithia, ihmeidentekijää.

Se, että kirjailija itse päähenkilöhahmonsa tavoin on kasvanut pitkälti ulkomaailmalta eristäytyneen fundamentalistisen uskonnollisen suuntauksen piirissä, ei tule yllätyksenä, pikemminkin päinvastoin. Omakohtaisuutta on ilmassa; Judith elää maailmassa, pikkuihmisineen kaikkineen, jonka McCleen todella tuntee.

Ihana maa on kirja, jonkalaisten takia minä niitä rakastan, kirjoja. Niin kovin voimakas ja niin kovin ajatuksia herättävä, omalla tavallaan äärimmäisen julmakin. Ehkäpä se on sitä vastapainoa, hakeutumiseni synkkyyksien äärelle mitä kirjallisuuteen tulee, totean jälleen kerran – ja havaitsen itseni harvinaisen onnelliseksi ihmiseksi. Eläköön Otavan kirjasto!

Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: The Sense of an Ending
Jonathan Cape, 2011
WSOY, Aikamme kertojia 2012
Suom. Kersti Juva

”Tässä saattaa olla yksi nuoruuden ja kypsän iän eroista: nuorena keksimme itsellemme vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, vanhana keksimme vaihtoehtoisia menneisyyksiä toisille.”

Tämä kirja kulminoituu käsitteeseen aika. Tärkeitä alakäsitteitä ovat historia, muistaminen ja se kuinka toiset kuolevat, toiset jäävät kertomaan tarinaa – ehkä omaansa, ehkä jonkun toisen.

Saamme kuulla Adrianin tarinan hänen nuoruuden ystävänsä Tonyn kuvailemana. Tonyn osa on ollut jäädä eloon; vanheta ja ottaa vastuu – lopulta. Kun Adrianin tarinan taakse kätkeytyvä mysteeri paljastuu näyttäytyy myös Tonyn jo eletty elämä täysin toisenlaisena ja esiin nousee yksi teoksen keskeisimmistä kysymyksistä: kun muistamme, muistammeko kuitenkaan?

Romaani on pitkälti jo vanhaksi tulleen ja tavanomaisen elämän rakkauksineen ja menetyksineen eläneen Tonyn ajatuksenjuoksua; menneiden muistelua, eletyn elämän läpikäymistä. Pohdinnan kohteena on usein aika ja se, miten tuo meistä riippumaton muuttuja meitä rajoittaa ja määrää. Yksi on kuitenkin varmaa: teoistamme ja tekemättömyyksistämme huolimatta ”Päädymme kaikki samaan kategoriaan – ei-nuoriin.” – mikäli siis päätämme valita elämän, ja elämä meidät.

Toisaalta pidin tästä romaanista, sen tunnelmasta joka oli alusta asti eräällä tapaa rajoittunut, sisäänpäinkääntynyt. Se sai mielikuvituksen liikkeelle, piti otteessaan ja pisti odottamaan, että jotain jo tapahtuisi, kuin jokin jo päättyisi. Samanaikaisesti kyseinen ilmiö kuitenkin synnytti minussa täysin toisenlaisen tunteen, eräänlaisen tylsistymisen, suuren käännekohdan odottamiseen väsymisen. Kannatti kuitenkin odottaa, kirjailija osasi lopettaa teoksensa oikealla tavalla.

Tämän romaanin myötä oli hyvä aloittaa uusi kirjavuosi. Mieleeni jäi paljon kysymyksiä mutta tärkeimpiin niistä sain kuitenkin vastaukset. Elämä ei ole helppoa, siitä on vaikea suoriutua kunnialla läpi. Aina voi – ja täytyy – kuitenkin yrittää, vastuuta ei saa paeta. Aika kuluu, tulee uusia vuosia, nykyhetkestä tulee historiaa.

Suosittelen niille, jotka kaipaavat ajatuksia herättävää lukemista, jotakin johon uppoutua ja unohtua sitten ajatuksiinsa. Ja mainittavahan se on: hyvän romaanin ei tarvitse olla pitkä; vain 157 sivua riittää, kun sanansa valitsee taidokkaasti.