Lasiruumiit

Erik Axl Sund: Glaskroppar
Ordfront, 2014
Otava, 2015
Suom. Kari Koski

”Haluan elää, koska toiveeni kuolla on niin voimakas, että haluan nauttia siitä tunteesta mahdollisimman pitkään. – – Miksei kukaan ole vaivautunut ottamaan selvää kuka minä olen? On vain yksi hyvä vastaus. Myytti on mieluisampi. Siksi minä teen mitä teen. Näyttääkseni kaikille, että myytistä viimein tulee elämä ja totuus. Kohta jälleen yksi ihminen kuolee. Samaa alkuperää, samaa elämää ja yhtä itsestään selvä osa myyttiä.”

Erik Axl Sund, yksi viime vuoden kirjallisia kohtaamisiani, niitä joiden kohdalla jäi odottamaan jälleennäkemistä. Vaikka yksi luku kirjoitettiinkin jo loppuun – tai oikeastaan kolme. Viime vuonna vietin kauhun hetkiä Victoria Bergmanin synkässä seurassa; Varistyttö, Unissakulkija ja Varjojen huone muodostivat trilogian, jonka kammottavuus epäilemättä oli toisille liikaa. Minulle tuo kokemus oli ovia avaava, pitkästä aikaa kietouduin tiukasti jännityksen viittaan. Kuinka sairas voi ihmismieli ollakaan, kuinka rajattomuudessaan mieletön pahojen ajatusten aavikko. Ja sitten; kuka tällaista oikein kirjoittaa?!

Odotukseni olivat siis korkealla, kun kuulin samaisen ruotsalaiskaksikon – kyllä, ajallemme tyypilliseen tapaan nimimerkin Erik Axl Sund taakse kätkeytyy kirjailijakaksikko – avaavan jälleen sanaisen arkkunsa, trilogian muodossa.

Jo teoksen alkumetrit ohitettuani koin ensimmäisen iloisen yllätykseni: palaamme Kronobergin kortteliin, sinne Victoria Bergmanin tarinasta tuttujen poliisien Jens Hurtigin ja Jeanette Kihlbergin valtakuntaan ja mikä parasta, heidätkin tapaamme jälleen.

Tällä kertaa tutkinnan kohteena on nuoria ihmisiä oman käden kautta kuoleman aaltoihin kiskova Musta melankolia tai oikeastaan myytti hänestä. Johtotähtenään trilogia kantaa nimensä mukaisesti melankoliaa. On kasetti, on kappale ja on kuolema. Tämän lisäksi on jälleen ihmisistä taidokkaasti kudottu seitti, mutkikas ja arvaamaton. Teoksen edetessä henkilöhahmojen ydinjoukko riisutaan hitaasti kuorista, joihin heidät aluksi asetetaan, eikä lukija lopulta voi varmasti sanoa tuntevansa heistä yhtäkään. Kiehtovan kutkuttavaa. Samalla teoksen psykologiset kiehkurat imeytyvät syvälle lukijan verenkiertoon. Samoilla kauhun lähteillä siis ollaan, siellä pään sisällä. On psykologista jännitystä, persoonallisuushäiriöitä ja niihin johtaneita syitä. Psykopatiaa, narsismia ja machiavellismia…

Vaikka Lasiruumiit ei pelottavuudessaan mielestäni täysin saavuta Victoria Bergman -trilogian tasoa, on ote lukijasta jälleen vähintäänkin intensiivinen.

Suositukseni on ehdoton. Entäpä jatko-osat sitten? Odotukseni on mahdoton.

Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: The Sense of an Ending
Jonathan Cape, 2011
WSOY, Aikamme kertojia 2012
Suom. Kersti Juva

”Tässä saattaa olla yksi nuoruuden ja kypsän iän eroista: nuorena keksimme itsellemme vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, vanhana keksimme vaihtoehtoisia menneisyyksiä toisille.”

Tämä kirja kulminoituu käsitteeseen aika. Tärkeitä alakäsitteitä ovat historia, muistaminen ja se kuinka toiset kuolevat, toiset jäävät kertomaan tarinaa – ehkä omaansa, ehkä jonkun toisen.

Saamme kuulla Adrianin tarinan hänen nuoruuden ystävänsä Tonyn kuvailemana. Tonyn osa on ollut jäädä eloon; vanheta ja ottaa vastuu – lopulta. Kun Adrianin tarinan taakse kätkeytyvä mysteeri paljastuu näyttäytyy myös Tonyn jo eletty elämä täysin toisenlaisena ja esiin nousee yksi teoksen keskeisimmistä kysymyksistä: kun muistamme, muistammeko kuitenkaan?

Romaani on pitkälti jo vanhaksi tulleen ja tavanomaisen elämän rakkauksineen ja menetyksineen eläneen Tonyn ajatuksenjuoksua; menneiden muistelua, eletyn elämän läpikäymistä. Pohdinnan kohteena on usein aika ja se, miten tuo meistä riippumaton muuttuja meitä rajoittaa ja määrää. Yksi on kuitenkin varmaa: teoistamme ja tekemättömyyksistämme huolimatta ”Päädymme kaikki samaan kategoriaan – ei-nuoriin.” – mikäli siis päätämme valita elämän, ja elämä meidät.

Toisaalta pidin tästä romaanista, sen tunnelmasta joka oli alusta asti eräällä tapaa rajoittunut, sisäänpäinkääntynyt. Se sai mielikuvituksen liikkeelle, piti otteessaan ja pisti odottamaan, että jotain jo tapahtuisi, kuin jokin jo päättyisi. Samanaikaisesti kyseinen ilmiö kuitenkin synnytti minussa täysin toisenlaisen tunteen, eräänlaisen tylsistymisen, suuren käännekohdan odottamiseen väsymisen. Kannatti kuitenkin odottaa, kirjailija osasi lopettaa teoksensa oikealla tavalla.

Tämän romaanin myötä oli hyvä aloittaa uusi kirjavuosi. Mieleeni jäi paljon kysymyksiä mutta tärkeimpiin niistä sain kuitenkin vastaukset. Elämä ei ole helppoa, siitä on vaikea suoriutua kunnialla läpi. Aina voi – ja täytyy – kuitenkin yrittää, vastuuta ei saa paeta. Aika kuluu, tulee uusia vuosia, nykyhetkestä tulee historiaa.

Suosittelen niille, jotka kaipaavat ajatuksia herättävää lukemista, jotakin johon uppoutua ja unohtua sitten ajatuksiinsa. Ja mainittavahan se on: hyvän romaanin ei tarvitse olla pitkä; vain 157 sivua riittää, kun sanansa valitsee taidokkaasti.