Tytöt

tytotEmma Cline: The Girls 
Random House, 2016
Otava, Otavan kirjasto 2016
Suom. Kaijamari Sivill

Koska minulle on tärkeää pystyä muodostamaan lukemistani kirjoista oma, täysin henkilökohtainen mielipiteeni, pyrin aina lähtökohtaisesti umpioimaan itseni kaikenlaisten kirjallisuuskritiikkien ulkopuolelle, mitä tulee niihin kirjoihin, jotka tiedän varmasti lukevani. Tällä tavalla toimin myös Emma Clinen esikoisteoksen Tytöt kohdalla. Mitään en siitä etukäteen lukenut, mutta tästäkin huolimatta – taisin minä johonkin otsikkoon tai teosta ylistävään lausahdukseen törmätä – minulla oli etukäteisoletus, että tässä oltiin jonkin erityisen kohdalla. Tartuin siis Tyttöihin suurin odotuksin.

”Kohotin katseeni kun kuulin naurun, jäin katsomaan kun näin tytöt. – – ’Paluu Edgewater Roadin kauhuihin’, niin kuin kauhut olisivat lippaassa, jonka kannen voi halutessaan sulkea. Niin kuin sadat Suzannen haamut eivät olisi jatkuvasti pysäytelleet minua kaduilla tai elokuvien joukkokohtauksissa.”

Jo alusta asti on selvää, että noissa tytöissä on jotakin katalaa, jotakin mustaa, jotakin kiireestä kantapäähän kammoksuttavaa. Ja eipä tarvitsekaan lukijan kauaa odotella, kunnes on jo annettu ymmärtää, että kamalia asioita he ihan oikeasti ovat tehneetkin. Kun kirjan minäkertoja, Evie Boyd, tuolloin 14-vuotias teinityttö, törmää tyttöihin kuusikymmentäluvun viimeisenä kesänä, rakkauden kesänä 1969, hänen elämänsä luisuu muutokseen. Entiset kuviot alkavat tuntua merkityksettömiltä, elämä rajoitetulta. Tytöt vetävät puoleensa; he asuttavat omaa yhteiskuntaansa, hippikommuunia, seuraavat omaa johtajaansa, Russellia, ovat hänen kauttaan syvemmän rakkauden palveluksessa. Tätä Eviekin haluaa toteuttaa, irtautua entisestä minästään. Kasvaa tytöstä naiseksi, olla välittämättä eronneista vanhemmistaan, parhaasta ystävästään. Ja tästä me saamme lukea, ajasta joka muutti Evien elämän, kietoi hänet tyttöjen verkkoihin, joista hän ei ole vapautunut vieläkään, keski-ikäisenä.

Tytöt on kiistämättä hyvä kirja, kutkuttava. Se on tarina, joka roikkuu pitkälti yhden tapahtuman varassa keräillen koko kolmisensataa sivuisen kestonsa ajan panoksia tuohon loppuhuipennukseen – joka toisaalta paljastetaan jo alkumetreillä. Moni tällä tavalla rakennettu teos ei välttämättä jaksaisi kiinnostaa loppuun asti, mutta Clinen luoma tiivistunnelmaisuus sekä tietysti veriteon rinnalla elettävä nuoren tytön kasvutarina kantavat. Kai se on se sairastunut ihmismieli, joka meitä kiinnostaa. Ja se, että tämä teos pohjaa todelliseen Charles Mansonin ”perheen” Los Angelesissa kesällä 1969 tekemään veritekoon. Miksi muuten tällaisia lukisimmekaan, julmia, julmia tarinoita.

Siis suosittelen, vaikka samaan hengenvetoon totean, että ehkä odotukseni olivat vielä hieman korkeammalla. Joka tapauksessa jään innolla odottelemaan, mitä nuori Cline seuraavaksi kynäilee.

Mainokset

Tuomari Müller, hieno mies

1167_takapiru-2-2-2_2014101418505Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies 
WSOY, 1994

Taipaleeni Finlandia-voittajien parissa on jälleen askeleen pidempi – ja monisyisempi. Vietettyäni viimeiset 441 kaunokirjallista sivuani Eeva Joenpellon parissa, en voi muuta kuin jälleen kerran todeta, kuinka edellisistä poikkeaville vesille voittaja minut viekään. Hyvästi runous ja lyyriset lauseet, hyvästi postmodernismin tuoksu, erikoiset ilmaukset sekä toden ja epätoden rajamaa, nyt kerrotaan kiven kovaa, kirjoitetaan tinkimätöntä proosaa, vailla sen kummempia kommenvenkkeja.

Vaikka edellä kirjoitettu ei välttämättä sen puolesta puhukaan, koin kuitenkin viihtyväni Tuomari Müllerin parissa, suurimmilta osin. Täytyy tästä huolimatta myöntää, että ehkä tämä oli Finlandia-voittajista tähän mennessä se vähiten ajatuksia herättänyt, se tavallisin, paikka paikoin hieman tylsistyttäväkin. Se, jonka kohdalla ansaittu palkinto jonkin verran kummaksuttaa.

Tuomari Müller, hieno mies sijoittuu kolmisenkymmentä romaania kirjoittaneen Eeva Joenpellon (1921-2004) kirjallisen uran iltahämäriin, jonka jälkeen hän julkaisi enää yhden teoksen. Nimensä mukaisesti romaani kertoo tuomari Gösta Mülleristä, hänen yksinäisestä, puolittain orvosta lapsuudestaan, nuoruudestaan, avioliitoistaan ja urastaan. Mutta kuitenkin, enemmän kuin Göstan tarina, tämä on Meeri Müllerin, hänen järjestyksessään toisen vaimonsa, tarina. Teoksella on jollakin tapaa alusta loppuun Meeri Müllerin ääni, huolimatta siitä, että Meeri on vain yksi monista hahmoista sen monipuolisessa henkilökavalkadissa. Sen sävy on mielestäni kirpeä, jotenkin kyllästynyt ja tyytymätön, sellainen väärinkohdellun leskirouvan oloinen.

Sen lisäksi että teos johdattaa lukijan läpi tuomari Müllerin elämän, se kuvaa hyvin myös ihmisiä hänen ympärillään: isää, elinikäistä ystävää, kahta vaimoa, veljen tytärtä sekä ammatin myötä hänen tielleen sattuneita, pyrkyreitä ja pettureita. Henkilökuvaukset ovat mielenkiintoisia, kuten koko tarinakin, tarina yhdestä maineesta, jonka hienouden pikkukaupungin poliittinen peli silmäätekevine sieluineen on yrittänyt mustata ja jonka vihainen leski on päättänyt palauttaa. Jokainen päättäköön itse, hyväksyäkö rouvan toimintaa vai ei. Lisäksi teos herättää pohtimaan rahan valtavaa vaikutusta, sitä kuinka turmiolliseksi rahan rinnalla kuljettu tie voikaan osoittautua.

Eeva Joenpeltoa tämän paremmin tuntematta olisin valmis yhtymään määrittelyyn hänestä vahvojen naisten kuvaajana. Mutta tiedä häntä, Joenpelto itse kun ei ollut valmis tätä allekirjoittamaan. Joka tapauksessa jälleen tarttumisen arvoinen Finlandia-voittaja.