Tytöt

tytotEmma Cline: The Girls 
Random House, 2016
Otava, Otavan kirjasto 2016
Suom. Kaijamari Sivill

Koska minulle on tärkeää pystyä muodostamaan lukemistani kirjoista oma, täysin henkilökohtainen mielipiteeni, pyrin aina lähtökohtaisesti umpioimaan itseni kaikenlaisten kirjallisuuskritiikkien ulkopuolelle, mitä tulee niihin kirjoihin, jotka tiedän varmasti lukevani. Tällä tavalla toimin myös Emma Clinen esikoisteoksen Tytöt kohdalla. Mitään en siitä etukäteen lukenut, mutta tästäkin huolimatta – taisin minä johonkin otsikkoon tai teosta ylistävään lausahdukseen törmätä – minulla oli etukäteisoletus, että tässä oltiin jonkin erityisen kohdalla. Tartuin siis Tyttöihin suurin odotuksin.

”Kohotin katseeni kun kuulin naurun, jäin katsomaan kun näin tytöt. – – ’Paluu Edgewater Roadin kauhuihin’, niin kuin kauhut olisivat lippaassa, jonka kannen voi halutessaan sulkea. Niin kuin sadat Suzannen haamut eivät olisi jatkuvasti pysäytelleet minua kaduilla tai elokuvien joukkokohtauksissa.”

Jo alusta asti on selvää, että noissa tytöissä on jotakin katalaa, jotakin mustaa, jotakin kiireestä kantapäähän kammoksuttavaa. Ja eipä tarvitsekaan lukijan kauaa odotella, kunnes on jo annettu ymmärtää, että kamalia asioita he ihan oikeasti ovat tehneetkin. Kun kirjan minäkertoja, Evie Boyd, tuolloin 14-vuotias teinityttö, törmää tyttöihin kuusikymmentäluvun viimeisenä kesänä, rakkauden kesänä 1969, hänen elämänsä luisuu muutokseen. Entiset kuviot alkavat tuntua merkityksettömiltä, elämä rajoitetulta. Tytöt vetävät puoleensa; he asuttavat omaa yhteiskuntaansa, hippikommuunia, seuraavat omaa johtajaansa, Russellia, ovat hänen kauttaan syvemmän rakkauden palveluksessa. Tätä Eviekin haluaa toteuttaa, irtautua entisestä minästään. Kasvaa tytöstä naiseksi, olla välittämättä eronneista vanhemmistaan, parhaasta ystävästään. Ja tästä me saamme lukea, ajasta joka muutti Evien elämän, kietoi hänet tyttöjen verkkoihin, joista hän ei ole vapautunut vieläkään, keski-ikäisenä.

Tytöt on kiistämättä hyvä kirja, kutkuttava. Se on tarina, joka roikkuu pitkälti yhden tapahtuman varassa keräillen koko kolmisensataa sivuisen kestonsa ajan panoksia tuohon loppuhuipennukseen – joka toisaalta paljastetaan jo alkumetreillä. Moni tällä tavalla rakennettu teos ei välttämättä jaksaisi kiinnostaa loppuun asti, mutta Clinen luoma tiivistunnelmaisuus sekä tietysti veriteon rinnalla elettävä nuoren tytön kasvutarina kantavat. Kai se on se sairastunut ihmismieli, joka meitä kiinnostaa. Ja se, että tämä teos pohjaa todelliseen Charles Mansonin ”perheen” Los Angelesissa kesällä 1969 tekemään veritekoon. Miksi muuten tällaisia lukisimmekaan, julmia, julmia tarinoita.

Siis suosittelen, vaikka samaan hengenvetoon totean, että ehkä odotukseni olivat vielä hieman korkeammalla. Joka tapauksessa jään innolla odottelemaan, mitä nuori Cline seuraavaksi kynäilee.

Mainokset

Säädyllinen ainesosa; Sinun jälkeesi, Max

1156Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Teos, 2016

Ensimmäisen Leena Parkkiseni luettuani olin lähestulkoon häkeltynyt. Kyseessä oli kirjailijan esikoisteos Sinun jälkeesi, Max – tuolloinen arvioni alla – jonka niin ikään Helsingin Sanomat palkitsi vuoden 2009 parhaana suomenkielisenä esikoisena. ”Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma.” kirjoitin teoksen juuri lukeneena. Omien sanojeni mukaan Sinun jälkeesi, Max myös avasi silmäni suhtautumaan oikein noihin nykylääketieteen johdosta miltei kadonneisiin kummajaisiin, siamilaisiin kaksosiin. Suuria sanoja siis. Mutta nuo sanat eivät vieläkään tunnu liioittelulta, muistan yhä teoksessa vallinneen tunnelman ja olisin valmis suosittelemaan sitä lähes kenelle tahansa, aikuiselle lukijalle.

Säädyllisen ainesosan kohdalla odotukseni olivat edellä mainitusta johtuen korkealla. Koska tahtotilani, mitä lukemiseen tulee, on pysytellä etukäteen täysin tietämättömänä, nousee mieleeni suuri kysymysmerkki, kun avaan kirjan, jonka ensimmäiset lehdet on kuvitettu lähinnä asein ja ruoka-ainein, säilyketölkistä kurkistaa Hitler. Nimi taas tuo mieleen kotimaisen klassikon; olemmeko kenties kuitenkin raastavan rakkaustarinan äärellä, mietin viitaten Helvi Hämäläisen yhtä lailla ”säädylliseen” murhenäytelmään…

Nyt Säädyllisen ainesosan luettuani olen yhä edelleen pikku hiukkasen ihmeissäni – ja samalla vaikutuksissani. Kahden luetun teoksen perusteella  olen yhä samaa mieltä; Leena Parkkinen osaa pitää otteessaan, vangita lukijan tunnelmaan, laskea ulos vasta, kun viimeinenkin kivi tieltä on raivattu, viimeinenkin sivu käännetty. 1950-luvun Helsinki herää henkiin, seurapiirijuhlien coctailit maistuvat kielellä, blinit, viiriäisenmunat ja skonssit miltei maisteltavissa nekin. Mutta sittenkin, huolimatta kaikesta tästä erinomaisuudesta, itse tarina jätti minut jollakin tapaa kylmäksi. Aiheena aikakautensa kielletty tapa rakastaa, naisten välisesti, sekä miljöönä edesmennyt Helsinki, kustannusmaailma, kiinnostivat kovasti. Samoin se tapa, jolla kirjailija pikku hiljaa avaa päähenkilöhahmojensa menneisyyttä, johdattaen lukijan tossunalisen pikkurouvan matkassa kustannusmaailmaan ja jonnekin vieläkin syvemmälle, vakoilun ja salailun valtakuntaan. Mutta joka tapauksessa jotakin jäin tarinassa kaipaamaan ja jotenkin sen lopullinen sanoma jäi ulottumattomilleni; en tiedä oliko tämä kuitenkaan kunnollinen rakkaustarina vai pitäisikö teos mieltää enemmänkin vakoilujutuksi, kuten sen viimeiset sivut mielestäni antavat ymmärtää. Tuosta siis se kysymysmerkki.

Mutta lyhyesti juoneen johdatellakseni: On nuori naimisissa oleva nainen, pikkukaupungista Helsinkiin juuri muuttanut, ja yläkerran moderni ja mielenkiintoinen maailmannainen. On ainakin yksipuolista rakkautta heidän välillään ja sitten on tehtäviä, salaisia vakoilujuttuja. Lisäksi on iso kasa kirjeitä ja lopulta toisenlainen totuus. On paljon ruokaa ja tarinoita ruokien takaa, salattuja merkityksiä, metaforia.

En oikein taida osata kirjoittaa tästä kirjasta, mutta lukekaa se itse, se antaa varmasti jokaiselle jotakin. Itse arvostan Parkkista kirjailijana erittäin paljon, tunnelmakirjailijana vailla vertaa.

2052_Sinun jalkeesi MaxLeena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max 
Teos, 2009

Isaac ja Max, siamilaiset kaksoset, syntyvät Saksassa vuonna 1900. Tämä on Isaacin tarina, kertomus elämästä, jota ympäröivät ihmeelliset ihmiset. Suuren osan lyhyestä elämästään veljekset viettävät sirkuksissa ympäri Eurooppaa. Niissä he kohtaavat oman elämänsä taiteilijoita, muita kummallisuuksia, jotka ovat Isaacin ja Maxin tavoin sopeutuneet elämäänsä ”tavallisten” – veljesten terminologiaa mukaillakseni ”puolikkaiden” – ihmisten sallittujen katseiden alaisina.

Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma. Sitä lukiessani näin näytöksiä, jouduin kohtaamaan monta ennenaikaista kuolemaa ja usein tuntui, kuin kävelisin Helsingin katuja 1900-luvun alkupuolella. Eipä siis ihme, että Helsingin Sanomat luovutti Leena Parkkiselle kirjallisuuspalkintonsa vuoden 2009 parhaasta suomenkielisestä esikoisteoksesta. Vasta kirjan luettuani ymmärsin, kuinka väärin olin aiemmin suhtautunut siamilaisiin kaksosiin, jotka tosin nykylääketieteen johdosta ovat miltei kadonneet. Todellisuudessa heitä yhdistävät vain fyysiset tekijät. Tunteidensa ja valintojensa kanssa he ovat aivan kuten muutkin; toisinaan niin kovin yksin ja yksinäisiä.

”Minä olen Isaac. Sain nimeni kymmenenvuotiaana bulgarialaiselta tiikerinkesyttäjältä, joka oli ensimmäinen rakastajattareni. Olen nukkunut joka ikisen yöni veljeni vieressä. Milloin perunasäkeistä kyhätyissä kasoissa, milloin bordellin takahuoneessa tai 60 dollarin käsinkirjailluissa lakanoissa. Maxin hyvä puoli on, että hän kuorsaa vain sunnuntaisin. Huono puoli että hän juo ja meillä on yhteinen maksa.”

Lopulta vuonna 1932, kun kaikki lähenee loppuaan, he eivät kuitenkaan voi taistella yhteistä kohtaloaan vastaan.

”Tänä yönä joku kulkee Maxin ja minun välistä. Ensimmäistä kertaa en tunne hänen rintansa kohoavan minun hengitykseni tahdissa. – – Veljeni on kuollut. Ilma tiivistyy huoneessamme jokaisella hengenvedolla ja veljeni Max on kuollut. – – Makaamme vierekkäin hotellihuoneen sängyllä. Käperryn veljeni ruumiin lämpöön. Pian yhteiset elimemme lakkaavat toimimasta ja silloin minä kuolen.”

Valkoinen elefantti

db30188c8171945bb1c90d20429e52dfElif Shafak: The Architect’s Apprentice 
Viking, 2014
Gummerus, 2016
Suom. Maria Erämaja

Turkkilainen Elif Shafak, yksi luottokirjailijoistani, on jälleen irti. Sanon näin monestakin syystä; ensinnä sen takia, että tätä kotimaassaan kiisteltyä, jopa syytteeseen ”turkkilaisuuden loukkaamisesta” urallaan edennyttä kirjailijatarta ei tunneta sievistelijänä tai rankkojenkaan totuuksien siloittelijana. Pikemminkin päinvastoin: kansanmurha on kansanmurha ja kunniamurha on kunniamurha. Toiseksi pidän Shafakia irtipäästettynä siitä syystä, että todella nautin hänen teoksistaan, jotka vievät sanalla sanoen mukanaan. Hänen kerrontaansa jotenkin imeytyy, niiden maisemia ei tahdo saada silmistään. Mutta sellainen se Istanbul on, uskomattoman ihastuttava, suorastaan henkeäsalpaava.

Fakta siis on, että vaikka Shafak kirjoittaakin tematiikaltaan sangen laajaskaalaisesti, yksi asia on ja pysyy. Tuo asia on Istanbul, kaupunki jota oikeastaan voisikin pitää yhtenä hänen teostensa päähenkilöhahmoista. Kaupungissa vierailleena ja siihen yltiöpäisesti ihastuneena pidän tätä erittäin positiivisena. Eikä Shafak suinkaan ole asiassaan ainokainen, totean, ja viittaan Orhan Pamukiin, toiseen vähintäänkin yhtä mahtavaan Istanbul-kuvaajaan.

Tällä kertaa lähdemme Shafakin vanavedessä 1500-luvun Istanbuliin, sinne suurten osmanisulttaanien ja mahtavien moskeijoiden, salattujen haaremien maailmaan. Matkaoppaanamme toimii nuori – tai alussa nuori, lopussa hyvin vanha – intialaispoika Jahan, jonka elämästä pääsemme tämän teoksen myötä osallisiksi. Vaatimattomista oloista elämään ponnistava Jahan päätyy sattuman kautta sulttaanin elefantinhoitajaksi ja siinä sivussa yhdeksi hovin pääarkkitehdin neljästä oppipojasta punnittuaan varkauden polun ja opintien välillä, etsittyään itseään tällä tavoin. Kielletty ja epätoivoinen rakkaus sulttaanin tyttäreen leimaa Jahanin elämää miltei alusta loppuun, samoin kuin omalaatuinen ja sitäkin tärkeämpi ystävyys hoidokkiinsa, valkoiseen elefanttiin. Keskeistä roolia Jahanin elämässä näyttelee myös suhde opettajaan, mestari Sinaniin, sekä tämän muihin oppipoikiin. Näiden suhteiden pohjalta muodostuu teos, jonka mielenkiintoisuus on jälleen omaa luokkaansa – miltei koko ajan.

Jotakin korjattavaakin kuitenkin löytyy. Teoksen alku ja loppu ovat täyttä tekstiä, sellaista josta ei tahtoisi menettää kirjaintakaan, mutta jossakin puolivälin tienoilla esiin hiipii ajatus, että ehkä pientä tiivistämisen varaa olisi ollut. Liki 600-sivuinen mahtiteos uhkaa ajoittain luisua tarinaa laimentavaan pitkitykseen. Ehkä muutaman rakennusprojektin olisi voinut rohkeasti riisua, muutaman pinnalliseksi jääneen ihmiskohtalon jättää kertomatta. Joka tapauksessa Shafakin tapa yhdistellä todellisia historiallisia henkilöitä, kuten mestari Sinan, ja tapahtumia fiktioon on mielestäni moitteetonta ja vakuuttaa lukijan niin kirjailijan historian tuntemuksesta kuin hänen tarinankerronnallisista kyvyistäänkin. Mielikuvitus ja todellisuus kohtaavat parhaalla mahdollisella tavalla. Ja vielä kun on henkilökohtaista tuntumaa kirjassa kuvailtuihin arkkitehtonisiin jättiläisiin, on lukunautinto taattu. Välillä tosin kirja sai toivomaan, että matkustaisin sen maisemiin vasta nyt sen luettuani, mutta eihän sitä koskaan tiedä – josko vielä joskus, kun maailmantilanne antaa taas myötä. No, onneksi ainakin kirjat antavat mahdollisuuden matkailuun.

Loppukaneettina siis: Lukekaa tämä värikkyydessä kylpevä elämäntarina, vahva romaani, joka jälleen kerran osoittaa, että Elif Shafak on todella ansainnut paikkansa luottokirjailijoideni listalla.

Luoja lasta auttakoon

9789513187583_frontcover_final_originalToni Morrison: God Help the Child
Alfed A. Knopf, 2015
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Kaijamari Sivill

”Ei se mun vika ole. Ei mua voi siitä syyttää. En mä mitään ollut tehnyt enkä tiedä yhtään, miten siinä niin kävi. – – Ihonväri on se risti, jota sen on kannettava koko ikänsä. Mutta se ei ole mun vika. Ei ole mun vika. Ei ole. – – En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin ainoaa lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuden takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en osannut vain rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan totta rakastan. – – Tyttö opetti mulle sellaista, mikä mun olisi pitänyt tietää koko ajan. Sillä on väliä, mitä lapselle tekee. Lapset eivät välttämättä unohda koskaan.”

Luoja lasta auttakoon on toinen kosketukseni kirjallisuuden nobelisti Toni Morrisoniin, joka tuntuisi teoksillaan keräävän miltei yksinomaan kultaa ja kunniaa, ainakin kun kirjablogien arvioita haistelee. Edellinen, Koti, jätti minut hämmennyksen ja sanattomuuden valtaan – enkä totta puhuakseni kovin rikkaaksi tunne sanallista arkkuani nytkään. Kuten edelliselläkin kerralla, henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän tarinansa traagisia, erotuksena kuitenkin se, että tällä kertaa sain teoksesta kokonaisemman kuvan, kun edellisen kohdalla sain irti lähinnä pienistä, joskin sitäkin vaikuttavimmista tuokiokuvista.

Selvää on, että Luoja lasta auttakoon päihittää Kodin, mutta siihen se selvyys oikeastaan loppuukin; vieläkään en pysty lopullisesti arvioimaan Morrisonia kirjailijana. Niin paljon hyvää, että en halua tyrmätä, mutta riittääkö se? Mahdollisuuden annan aivan varmasti vieläkin, mutta seuraavaksi iskeydyn kirjailijan menneisyyteen, kokeilen klassisempaa Morrisonia, Minun kansani, minun rakkaani – se voisi olla se.

Luoja lasta auttakoon kertoo Lula Annista, joka syntyy äitinsä kauhuksi – ja ilman äitinsä syytä – sinisenmustana, sudaninmustana, ja jolla ei ole syytä kutsua äitiään äidiksi. Ei, äiti on hänelle yhtä kuin Sweetness. Lula Ann ja Sweetness elävät kahdestaan, Lula Ann on rikkonut Sweetnessin avioliiton. Sweetness on etäinen, Lula Ann toivoisi hänen koskettavan, vaikka edes lyövän. Sitten, Lula Annin ollessa kahdeksanvuotias, tulee tapaus Sofia Huxley, Lula Ann ilmiantaa valheellisesti ahdistelijan, tekee Sofia Huxleysta viideksitoista vuodeksi numeron 0071140. Ja silloin Sweetness on ylpeä, koskettaa, ottaa kädestä kiinni. ”Ei sitä turhan usein näe, että musta pikkutyttö kaataa valkoisia pahantekijöitä.”

Ja sitten on vielä Booker, ”Et-ole-se-nainen-jonka-haluan.” -Booker, ja Bookerin sekä nimensä vaihtaneen Lula Annin, Briden, täydellinen puolivuotinen – ennen Bookerin pakoa. Lumoaika sortuu valheisiin ja hiljaisuuteen, lapsuuden läpikäymättömiin kokemuksiin. Mutta voiko vielä yrittää, voiko murtaa jään?

Koska kyseessä on tämän tyyppinen pienoisromaani, en halua yrittääkään paljastaa sen tarinaa tämän tarkemmin, sillä jonkun toisen etukäteen pureskelemana se menettäisi mielestäni paljon. Mitä Morrisoniin kirjailijana tulee, on tästäkin teoksesta luettavissa hänen ”perussanomansa”, mustan naisen arkipäivä lähimenneisyydessä ja nykyaikana, vaikka teos ei yksin rotukysymyksessä piehtaroikaan, vaan antaa yhtä lailla ajateltavaa  kysymyksiin niin lapsen oikeudesta tulla rakastetuksi omana itsenään kuin vanhempien vaikutuksesta lapsen tulevaisuuteen. Onkin mielenkiintoista huomata, kuinka samanlaisiin asioihin Morrison pureutuu, kuin juuri tätä ennen lukemani Sadie Jones teoksessaan Kotiinpaluu ollakseen lopulta tunnelmaltaan täysin erilainen teos.

Kuten edellä totesin Luoja lasta auttakoon ei synnytä minussa suuren suurta sanatulvaa tai välitöntä varmuutta siitä, mitä näin kaksi teosta kokeneena, olen Toni Morrisonista kirjailijana mieltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi pitänyt teoksesta lukukokemuksena, päin vastoin, se oli melkoisenkin vaikuttava.

Suosittelen.

Kotiinpaluu

KOTIINPALUUSadie Jones: The Outcast
Chatto & Windus, 2008
Otava, Otavan kirjasto 2016
Suom. Marianna Kurtto

”Se kirottu peräsin. Minä haen sen.”

Liekö sitten juuri tuo traaginen päivä, liekö koko lapsuus syynä Lewis Aldridgen raiteiltaan syöksyneeseen elämään. Tiedä häntä, mutta varmaa on, että syytä ei perimmiltään voida laskea nuoren Lewisin piikkiin. Hän on uhri keskellä yhteisöllistä epäoikeudenmukaisuutta – ja kivittäjiä ympärillä on monta.

Luin viime vuonna Sadie Jonesin uusimman, ja siihen mennessä ainoan suomennetun teoksen Ehkä rakkaus oli totta. Tuo tarina sekä miellytti että ei miellyttänyt minua. Pidin erityisesti sen tavasta käsitellä henkilöhahmojaan sekä kuvata ihastuttavaa miljöötään, 1970-luvun Lontoota. Tuolloin päätinkin, että puutteistaan huolimatta tulen antamaan kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden.

Tällä kertaa Jones onnistuukin mielestäni paremmin. Kyseessä oleva Kotiinpaluu, kirjailijattaren suureen suosioon nostanut esikoisteos tekee raadollisuudellaan ainakin minuun lukijana vaikutuksen. Romaanissa alusta loppuun vallitseva kuristava ja synkkä tunnelma saa vastapainoa taustalla häilyvästä toivosta ja uskosta parempaan, jonkinlaisesta nuoruuden voimasta, ja vaikka Lewisin elämä on niin kaukana ruusuilla tanssimisesta kuin se oikeastaan olla voi, jaksaa lukija uskoa hänen kestävyyteensä. Ainakin melko pitkään.

Kovin paljon en Lewisin tarinasta halua etukäteen paljastaa, todettakoon ainoastaan, että lukija pääsee mukaan vaikealle matkalle, jonka kymmenenvuotiaana äitinsä traagisen kuoleman ainoaksi silminnäkijäksi joutuva poika joutuu kulkemaan – ja jos totta puhutaan, tekemään sen aivan yksin lähes koko ympäröivän ulkokultaisen yhteisön  kääntyessä häntä vastaan, tehtaillessa hänestä pahaa ihmistä. Lewisin jäätävän kylmä pörssimeklari isä, uusi nuori vaimo ja täydellisen elämän kulissiaan ylläpitävä hirviömäinen naapuri eivät muodosta sitä helpointa ja turvallisinta kasvualustaa tilanteessa, jossa apu olisi enemmän kuin tarpeen. Lopputulos ei ole hyvä, ei kenenkään kannalta. Matkalaukkuun mahtuu alkoholia, viiltelyä, väkivaltaa ja lopulta vankilatuomiokin.

Kotiinpaluu on hyvä kirja. Se tuo kovasti mieleeni joitakin aiemmin lukemiani vaikuttavia tarinoita, mutta harmikseni en saa noita päähäni. Tai ehkä vain tunnelma on jollakin tapaa tunnistettava. En tiedä; lukekaa itse, hypätkää osaksi Lewisin  tarinaa, löytäkää hyvä pahasta. Vaikka enpä usko, että kukaan kirjan lukenut voisi pitää Lewisia pahana. Romaanin ulkopuolisista silminnäkijöistä en tiedä, he ehkä hyvinkin näkevät hänessä pahan, nuoren kapinallisen, vankilasta vapautuneen hulttion. Maailma on julma, uhrin asema sitäkin julmempi.

P.S. Kuten Ehkä rakkaus oli totta -romaanissa myös Kotiinpaluussa Sadie Jones loistaa erityisesti henkilöhahmokuvauksessaan, joka saa hahmot – niin ”hyvät” kuin ”pahatkin” – todella tulemaan iholle. Vaikka teemat eivät sinänsä kiinnostaisikaan, jo tämän takia olen valmis suosittelemaan Jonesia kirjailijana, ihmiskuvaajana Luojan armosta.

Kuiva kausi; Ellei

kuiva-kausiCarol Shields ja Blanche Howard: A Celibate Season
Penguin Books, 1991
Otava, Otavan kirjasto 2015
Suom. Hanna Tarkka

”On ihanaa saada sinulta kirjeitä – tajuatko, että me olemme olleet naimisissa kaksikymmentä vuotta mutta emme ole koskaan ennen kirjoittaneet toisillemme? – – En tietenkään aio lähettää sinulle tätä kirjettä. Miten voisin? En edes tiedä, miksi kirjoitan sitä. – – Vain luoja tietää, miksi minusta tuntuu, että tämä on pakko tehdä – sovituksenko vuoksi?”

Yhdeksän kuukautta. Lyhyt aika kokonaisessa ihmiselämässä, vain pintaraapaisu. Toisaalta hyvinkin merkittävä, ihmeellinen, uusi elämä valmistautuu kohtaamaan maailman. Aika on suhteellinen käsite.

Jos en aivan väärin muista, olen juuri lukenut elämäni ensimmäisen kirjeromaanin – mutta en varmasti viimeistä. Vähän kuten Alice Munron kautta tunsin löytäneeni novellit, tunsin nyt löytäneeni kirjeromaanit. Skeptisyyteni haihtui jo ensimetreillä, enkä usko että millään muulla tavoin kerrottuna tämä tarina, sen kaksi keskeisintä rakennuspalikkaa, Jock ja Chas, olisivat voineet tulla näin lähelle lukijaa. Minä todella nautin tämän romaanin lukemisesta.

Jock (Jocelyn) ja Chas (Charles) ovat aviopari, jotka Jockin työtarjouksen takia ajautuvat toisistaan erilleen. Tätä ”kuivaa kautta” sekä eron aiheuttamia tuskan hetkiä lievittääkseen he päättävät aloittaa kirjeenvaihdon, elvyttää tuon ikiaikaisen, romantiikkaa ja suurta rakkautta huokuvan perinteen. Tämä tarina rakentuu yksinomaan näiden kirjeiden varaan ja esittelee paremmin kuin hyvin sen, mitä lyhytkin aika voi tuoda tullessaan, jos asiat lähtevät luisumaan raiteiltaan.

Kuten sanottu, suhtauduin ajatukseen kirjeromaanista sangen nuivasti, enkä olisi uskonut kuinka tarkkasilmäisen kuvauksen erään avioliiton karikkokohdasta kirjailijattaret näin onnistuvat luomaan. Tässä se taas nähdään: Kirjoittamisen voima on ihmeellinen, se avaa ihmisestä aivan uusia ulottuvuuksia, jotka uskoakseni vielä korostuvat, kun näppäimistö vaihtuu vanhaan kunnon kynään ja paperiin.

Teoksen lähtökohta, vaimon lähteminen työn perässä toiselle puolelle maata miehen jäädessä kodin hengettäreksi sekä lastenkaitsijaksi on yhä edelleen se harvinaisempi vaihtoehto, monesti jopa oudoksuttu, puhuttiin sitten tasa-arvosta mitä vaan. Se saattaa eri syistä ajoittain syödä miestä – eikä Chas ole tässä mielessä poikkeus. Kun työstä sitten tuntuu tulevan Jockille se elämän ensimmäinen prioriteetti, luisuu tilanne auttamatta ei-toivotulle vyöhykkeelle, eikä totaalikatastrofistakaan puhumista voi pitää liioiteltuna. Mutta en halua oikeastaan paljastaa enempää, minusta Jockin ja Chasin tarinaan on parasta tutustua aivan puhtaalta pöydältä. Ja palatakseni vielä alussa mainitsemaani yhdeksään kuukauteen, niin kauan kestää tämä ero, tämä kuiva kausi. Tässä tapauksessa se tuntuisi olevan pitkä aika, melko mullistava.

Vielä muutama sananen kirjailijattarista. Edesmennyt Carol Shields on minulle ennestään tuttu yhden kirjan, alla esitellyn Ellein, verran, vähemmän tunnettu, niin ikään tämän maailman taakseen jättänyt Blanche Howard ei ollenkaan. Vaikka pidin myös Ellei-romaanista, tämä yhteistyö, jossa Shields kirjoitti miehen, Howard vaimon kirjeet, vakuutti vielä enemmän ja saatuani tietää, että naiset ovat julkaisseet myös omasta kirjeenvaihdostaan kirjan, A Memoir of Friendship, aloin suorastaan palaa halusta saada se hyppysiini. Suomennos tosin uupuu, mutta ehkäpä minunkin joskus olisi syytä ottaa askel eteenpäin ja kokeilla alkukielisten teosten parissa. Kyseessä on kuitenkin vain se Kanadan kieli, se helpompi niistä.

Suosittelen suuresti; yksinkertaisesti hyvä kirja.

ELLEICarol Shields: Unless
Harper Collins, 2002
Otava, Otavan kirjasto 2003
Suom. Hanna Tarkka

Reta Winters on 44-vuotias kirjailija. Lisäksi hän on vaimo ja äiti. Ja ymmärtänyt ensimmäistä kertaa, mitä on menettäminen. Hän on joutunut irrottamaan otteensa 19-vuotiaasta tyttärestään, joka traagisen polttoitsemurhan nähtyään, on sijoittanut itsensä ja elämänsä erääseen kadunkulmaan.

”Norah on kadulla risti-istunnassa kerjuukulho sylissään eikä pyydä maailmalta mitään. Päivän päätteeksi hän jakaa yhdeksänkymmentä prosenttia siitä mitä on saanut kadun muille irtolaisille. Hänellä on rinnassaan pahvinpala: siihen on kirjoitettu mustalla tussilla yksi ainoa sana – HYVYYS.”

Reta Wintersin, hänen aviomiehensä ja kahden nuoremman tyttärensä elämä on tässä tilanteessa uudenlaista; vaikeaa ja surullista. Silti he yrittävät jatkaa omaa elämäänsä, tasapainoilevat tiellään kuin tanssijat nuorallaan.

”Olen edelleen minä, vaikka on entistä vaikeampaa ääntää tätä yksinkertaista pronominia ja säilyttää malttinsa. – – Miksi minulla on keittiössä punaiset verhot? Siksi että Simone de Beauvoir piti punaisista verhoista; siksi että Danielle Westerman pitää punaisista verhoista kunnioituksesta de Beauvoiria kohtaan ja minä pidän niistä Daniellen takia. Silloin kun mikään muu ei, ne toimivat merkkinä kodikkuudesta ja hyvinvoinnista, huolettomuudesta, seurallisuudesta, ruoasta ja juomasta ja perheestä.”

Kuten romaani myös sen luvut on nimetty pienillä sanoilla, enimmäkseen hankalasti määriteltävillä paikallisuuden tai suhteellisuuden abstraktioilla, adverbeillä ja prepositioilla, kuten siksi, tämän jälkeen, jo, muuten, ei vielä ja huolimatta. Tämä määrittelemisen mahdottomuus ärsytti minua. Tuntui siltä, että en saanut tarinasta otetta, vaikka samanaikaisesti olin uponnut syvälle sen päähenkilön feministiseen mielenmaailmaan. Kerrassaan kiusallisen kiehtovaa.

Mitä teoksen loppuratkaisuun tulee, kaikki ennakko-oletukseni osoittautuivat vääriksi. Tarinalla oli onnellinen loppu, hieman mitäänsanomaton. Joka tapauksessa tämä kirja oli erilainen ja ellen olisi lukenut sitä, en ehkä koskaan olisi ajatellut näin syvällisesti termiä HYVYYS. Onko hyvyys tekoja ja toimimista? Onko se jatkuva mielentila vai ainoastaan ohimenevä ajatus? Onko olemassa täydellistä hyvyyttä vai tekeekö vasta pahuuden ilmeneminen sen olemassaolon mahdolliseksi?

”Ellei, englanniksi unless, ilmaisee huolta. – – Ellei ole onnekas, ellei ole terve ja lisääntymiskykyinen, ellei ole rakastettu ja ravittu, ellei ole selvillä omista seksuaalisista taipumuksistaan, ellei saa samoja mahdollisuuksia kuin muut, vaipuu synkkyyteen, epätoivoon. Ellei tarjoaa salaoven, tunnelinaukon valoon, vastapuolen sille mitä ei ole tarpeeksi. Ellei estää hukkumasta vallitseviin olosuhteisiin.”

Kadonneet

kadonneetKim Echlin: The Disappeared
Hamish Hamilton, 2009
Tammi, Keltainen kirjasto 2009
Suom. Sirkka Aulanko

”Missä sinä kuolet, siellä kuolen minäkin ja sinne minut haudataan. Ja sinun kansasi on oleva minun kansani ja sinun Jumalasi minun Jumalani. – – Ne joita rakastamme voivat kadota äkkiä ja selittämättömästi. Eikä sen jälkeen ole enää mitään.”

Olen juuri lukenut teoksen, jota olen useasti pyöritellyt käsissäni, mutta kerta toisensa jälkeen asettanut takaisin hyllyyn, siihen omalla paikalleen, muiden Keltaisten keskelle. Nyt kuitenkin vein aikomukseni loppuun, kuljin jälleen läpi yhden kirjallisen kokemuksen, sellaisen erityisen ainutlaatuisen, mieleenpainuvan. Jo yksin se, että kirjailija oli valinnut Raamatusta juuri nuo alussa siteeraamani Ruutin kirjan sanat, sai minut kananlihalle, koko tarinasta puhumattakaan. Nuo sanat pappi oli toiveestamme sisällyttänyt vihkitilaisuuteemme, noita sanoja en hevillä unohda, kuten en tätä kirjaakaan.

Tämä päättymätön rakkaustarina on niin julma, että sitä on vaikea käsittää, mutta samalla niin todentuntuinen, että sitä on vaikea mieltää fiktioksi, täysin tuulesta temmatuksi – eikä se sitä taida ollakaan. Ihminen on julma, maailma vieläkin julmempi. Anne Greves kirjoittaa tarinaansa Kanadassa, vuosikymmeniä kuvaamiensa tapahtumien jälkeen. Hän kirjoittaa muistiin asioita, ennen kuin ne katoavat, ennen kuin kukaan ei enää muista. Alusta loppuun hän kirjoittaa rakkautensa kohteelle, sinulle, joka olet kadonnut, löytynyt ja kadonnut taas.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle Kanadasta Annen ollessa vain 16-vuotias, etenevät sisällissodan ja kansanmurhan riepottelemaan Kambodžaan ja päättyvät niin ikään Kanadaan. Ympyrä sulkeutuu, sulkeutuu monella tapaa. ”Rakkauteni on siitä kummallinen, että se on tehnyt minusta kuolleen keskellä elämää ja sinusta elävän kuolemassa. Pelkään, että katoat eikä kukaan muista sinun nimeäsi.” Kolme kertaa Anne menettää hänet, vain kuolematon toivo paremmasta ajaa häntä eteenpäin kulminoituen lopulta viimeiseen taisteluun, sanomattoman raakalaismaiseen. Jos ihminen on raaka, on rakkaus sitäkin vahvempi, käsittämättömän rohkea.

Minä pidin Kadonneista valtavasti. Tapa jolla kirjailija kerros kerrokselta tuo Annen ja Sereyn rakkaustarinan lähemmäs lukijaa puhutteli minua, sai uskomaan ihmeeseen kaiken tuon kammottavuuden keskellä. Lisäksi se, että tapahtumia kuvataan ainoastaan toisen osapuolen näkökulmasta toi teokseen täysin toisenlaista jännitystä: missä hän on, mitä hän tekee, onko hän elossa, onko hän uskollinen?

Siis suositus; ei kuitenkaan herkkänahkaisille, ei niille jotka etsivät ruusuilla tanssia. Tämä kirja riipaisee, tämän yllä leijuu kuoleman huntu. Mutta läpäisemätön tuo huntu ei ole. Kun on tunteet, kun on rakkaus, se kantaa.

Ja niin, vallattoman hienoa kieltä, vallattoman hienoa suomennosta. Suuri kiitos tästä.