Astrid Lindgren: Bröderna Lejonhjärta
Rabén & Sjögren, 1973
WSOY, 1974, tarkistettu suomennos 2015
Suom. Kaarina Helakisa
Kuvitus: Ilon Wikland
Minä muistan lohikäärmeen, ja sen että alussa joku kuoli, lapsi. Minä muistan, että oli ihana paikka, parempi kuin entinen, sellainen jossa sairaasta tulee terve. Ja että olivat veljekset, Korppu ja Joonatan.
Nuo olivat ne asiat, jotka minulle olivat jääneet mieleen Astrid Lindgrenin saturomaanista Veljeni, Leijonamieli. Tässä kohtaa täytyy kuitenkin tunnustaa, että en ole täysin varma, muistanko nyt kirjaa vai elokuvaa, sillä kyseistä teosta ei koskaan ole kotikirjastostamme löytynyt, toisin kuin valtaosa niistä muista Lindgreneistä. No, niin tai näin, nyt olen joka tapauksessa päättänyt palata yhden lapsuuteni ehdottomien kirjallisuusvaikuttajien, Astrid Lindgrenin pariin ja katsoa, miltä tämä maailma aikuisen silmin näyttää. Odotukseni ovat korkealla, minua melkein jännittää; täältä tullaan Huvikumpu, Melukylä ja Matiaksenmetsä, tuskin maltan odottaa!
Mutta nyt takaisin Korppuun ja Joonataniin, siis retkeni ensimmäiseen etappiin, Leijonamielten suureen seikkailuun. ”Korppu” eli Kaarle Leijona on sairas, kuolemansairas – ja häntä pelottaa. Mutta onneksi Korpulla on isoveli, Joonatan, joka näyttää satuprinssiltä.
”Hänen hiuksensa kimmelsivät ihan kuin kulta, ja hänellä oli tummansiniset kauniit silmät, jotka oikein säteilivät valoa, ja kauniit valkoiset hampaat ja ihan suorat sääret. Eikä siinä kaikki. Hän oli kiltti kanssa ja voimakas, ja hän osasi kaiken ja ymmärsi kaiken ja oli luokan paras.”
Aika täydellinen veli siis. Mutta parasta Joonatanissa taitavat kuitenkin olla hänen kertomuksensa ja erityisesti kertomus Nangijalasta, seikkailujen ja satujen maasta, jonne Korppu pian pääsee. Mutta taas Korppua surettaa; miten yksinäinen hän olisikaan Nangijalassa, mitä iloa olisi saduista ja seikkailuista ilman Joonatania…
Mutta koska asiat eivät aina mene niin kuin luulisi, ei mene kauaakaan, ennen kuin veljekset vaeltavat yhdessä Nangijalan Kirsikkalaaksossa. Eikä heitä enää tunneta Joonatan ja Kaarle Leijonana, nyt he ovat Leijonamieliä, urheita ja rohkeita – tai ainakin Joonatan on. Ei kuitenkaan kulu montaakaan sivua, ennen kuin Kaarlelle – ja lukijalle – paljastuu, että ei Nangijala sittenkään ole pelkkää ruusuilla tanssimista, ei laisinkaan. Nangijala on itse asiassa aika pelottavakin paikka, sen toinen puoli, Ruusulaakso, pahuuden vallassa ja Kirsikkalaaksossakin ilmielävä kavaltaja. Ei auta Joonatanin muu, kuin lähteä pelastamaan sen asukkaita, jättää pikkuveli odottamaan. Mutta ei Korppu kuitenkaan malta lopullisesti jäädä, on uskallettava lähteä seuraamaan, kävi niin tai näin. Ja loppu onkin sitten silkkaa seikkailua.
Minun täytyy myöntää, että Veljeni, Leijonamieli osoittautui melko toisenlaiseksi, kuin muistin. Se oli paljon tummenpisävyinen ja sisälsi useita erittäinkin vavahduttavia kohtauksia. Sen sisällöstä yli kaksi kolmasosaa kuvaili Leijonamielen veljesten melko pelottavaakin seikkailua ja loppuratkaisua en olisi osannut kuvailla tällaiseksi ollenkaan.
Joka tapauksessa muuttunut mielikuvani ei juuri lukemaani saturomaania missään mielessä huononna. Se on aivan ihana tarina veljesrakkaudesta sekä siitä, kuinka hyvä lopulta voittaa pahan. Itse nautin ehkä eniten lukiessani Korpun ja Joonatanin yhteisistä hetkistä, mutta uskoisin, että löytyy paljon niitäkin, joille kohtaamiset lohikäärmeen tai pahojen sotilaiden kanssa ovat niitä teoksen tähtihetkiä.
Ilmiselvä suositus aikuisille ja tietysti lapsillekin – mutta ei liian nuorille, tai varsinkaan kovin herkille. Tämän ehtii lukea vähän myöhemminkin ja ehkä jopa aikuisen kanssa – jotkut sen sisältämät asiat saattavat vaatia hieman aikuisen apua ymmärretyksi tullakseen.
Astrid Lindgren: Lotta på Bråkmakargatan 
Kirjallisia kosketuksia 