Se pikkuinen Lotta

IMG_1791Astrid Lindgren: Lotta på Bråkmakargatan 
Raben & Sjögren, 1961
WSOY, 1962, tarkistettu suomennos 2017
Suom. Eila Kivikk’aho
Kuvitus: Ilon Wikland

Se pikkuinen Lotta kertoo Nykäsen Lotasta, viisivuotiaasta tuittupäästä. Tai ei Lotta virallisesti mikään tuittupää ole, mutta tänä aamuna kyllä, pahan unen herättämänä. Kun kaiken kukkuraksi äidin mukaan Lotan ei ole sopivaa tänään, tavallisena torstaipäivänä, pukeutua justiin-hameeseen, tulee Lotan mitta täyteen. Kohta paperikorista löytyy mummon kutoma inhottavan kutittava villapusero käyttökelvottomaksi leikeltynä, sen yhteydestä Lotan suorasanainen viesti äidille: ”OLEN MUUTA NYT. KASTO PAPERIKORIIN” siis toisin sanoen ”Olen muuttanut. Katso paperikoriin.” Ja niin siinä tosiaan käy, että Lotta, 5 vuotta, muuttaa pois kotoa.

Nykäsen perheen kuopus, Jannen ja Minnan pikkusisko, on Astrid Lindgrenin Lotta-kirjoissa erilaisia tempauksia tekevä pikku tyttö. Vaikka muistikuvani mukaan tämä on ensimmäinen tapaamiseni Lotan kanssa, voi jo selvästi huomata, että kyseessä on Lindgrenille ominainen vahva tyttöhahmo, sellainen Ronjan ja Pepin kaltainen.

Tarinana tämä vuonna 1961 ilmestynyt muuttokertomus on ihan hauska, hieman ennalta-arvattava, mutta siitä viis.

Kyllä minä Lindgreniä aina suositan!

Mainokset

Hamelnin pillipiipari

9789518875270_mRussell Brand: The Pied Piper of Hamelin
Canongate Books, 2014
Jalava, 2016
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Chris Riddell

Hamelnin pillipiipari, nimeään lukuun ottamatta itselleni entuudestaan tuntematon saksalainen kansansatu houkutteli minua uuden painoksensa näyttävällä versiolla. Grimmin veljesten 1800-luvulla tunnetuksi tekemä tarina saa tässä versiossa pitkälti juuri kuvituksensa ansiosta uudenlaista, humoristista näkökulmaa, sellaista monen ikäisille sopivalla tavalla avautuvaa. Lisäksi sen näppärä teksti palvelee niin vanhempaa lukijaa kuin vasta valmistunuttakin lukijanalkua; sivistyssanoja on käytetty, mutta ne saavat sivujen kulmissa ja teoksen lopussa hauskat, ymmärrettävät selityksensä. Minä tykkään: Lapsia on ajateltu, mutta ei aliarvioitu.

No, lyhyestä virsi kaunis: Erikoinen pillipiipari saapuu Hamelnin kylään sen taistellessa rottaongelmaa vastaan. Kyläläiset solmivat piiparin kanssa avunantosopimuksen, mutta kyläläisten luistaessa omasta osuudestaan, piipari käyttää sulosointujaan niin ikään ennalta-arvaamattomalla tavalla. Tästä oikeastaan sen kummemmin turisematta jätän loppuratkaisun paljastamatta. Lukekaa ja katselkaa. Tässä teoksessa lepäävät niin silmä kuin korvakin.

Richard Scarryn kultainen kirjasto

9789513189181_frontcover_final_originalRichard Scarryn kultainen kirjasto 
Tammi, 2016

Ei liene montaakaan 1940-luvun jälkeen elämänsä aloittanutta länsimaalaista ihmisen taimenta, joka ei olisi katsellut tai kuunnellut vuonna 1942 päivänvalon nähneen Little Golden Books -kuvakirjasarjan kirjoja. Toisen maailmansodan pula-aika oli omiaan nostamaan suureen suosioon nämä edulliset ja värikkäät pikkukirjat. Suomeen kirjasarja rantautui vuonna 1952 Tammen kustantamana kantaen nimeä Tammen kultaiset kirjat. Yhteensä sarjaa on julkaistu 50 maassa ja miljardin painetun teoksen raja ylittyi vuonna 1986.

60-vuotispäivistään lähtien Tammen kultaisia kirjoja on julkaistu kokoelmina, joista nyt esiteltävä nide on kolmas. Läpi historiansa sarja on ollut laadukkaiden ja arvostettujen tekijöiden käsissä, joista nimekkäimpiin kuuluu varmasti Richard Scarry. Nimensä mukaisesti Richard Scarryn kultainen kirjasto sisältää satuja, jotka ovat joko kokonaan Scarryn käsialaa tai vaihtoehtoisesti hänen kuvittamiaan. Kokoelman kymmenestä tarinasta Scarry on kirjoittanut ja kuvittanut kolme, lopuissa hän on toiminut ainoastaan kuvittajana.

Kokoelmaan valituista saduista yhtä lukuun ottamatta kaikki osoittautuivat minulle, 1980-luvun lapselle, ennestään tutuiksi. Mielenkiintoista tässä oli se, että vaikka en niistä useimpia nimien perusteella tuntenut, muuttuivat ne jo muutaman sivun jälkeen täysin tutuiksi. Aitoja klassikkoja siis!

IMG_6754IMG_6755Muutamina tämän kokoelman huipuista mainittakoon Mattilan isännän karjatarha vuodelta 1953, jonka muistan veljeni suosikkina meilläkin luetun luultavasti satoja kertoja ja joka onkin yksi myydyimmistä kultaisista kirjoista Suomessa. Omasta sydämestäni erityisen paikkansa ovat löytäneet Pekka ja pupu lääkärissä sekä Kani kuriton.

Siitä ovatko kultaiset kirjat kuudessa vuosikymmenessään joutuneet ajan hampaisiin, voidaan varmasti olla montaa mieltä, mutta omasta mielestäni ne toimivat hyvin edelleen. Muutamien juuri lukemieni satujen naiivi opettavaisuus hieman hymyilyttää, mutta tuokin on ainoastaan sympaattista.

Suositeltava hankinta ja ehkä parhaimmillaan silloin, kun lukuhetkissä tämä kultainen satuperinne siirtyy sukupolvelta toiselle.

Iso kiltti jätti

9789518840346_mRoald Dahl: The BFG
Jonathan Cape, 1982
Art House, 2016
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Quentin Blake

Tiedätkö mikä on hirviöhetki? Se on se öinen momentti, ”jolloin kaikki lapset ja kaikki aikuiset ovat syvässä, syvässä unessa ja kaikki mustat otukset tulevat ulos piiloistaan ja saavat tehdä mitä mielivät”. Ja juuri tuollaisena hetkenä Sohvi ei millään saa unta, kurkistaa orpokodin ikkunasta ja näkee jotakin ”hirveän isoa ja hirveän mustaa ja hirveän laihaa”. Seuraa estämätön tapahtumaketju, jonka tuloksena Sohvi löytää itsensä neljä kertaa ihmisen kokoisen jättiläisen luota, Jättiläisten Maasta ja vielä kaiken kukkuraksi keskeltä valtavaa ruokapöytää. Juuri kun Sohvi on varma kohtalonsa sinetöitymisestä syödyksi tulleena ihmisparsana, paljastuu iso otus lajinsa ainoaksi, kiltiksi kasvissyöjäksi. Ja on se huimasti noita yhdeksää ihmisahmija kännibaalia pienempikin; vain seitsemän metrin mitallaan tuskin puoltakaan noista viisitoistametrisistä.

Toisiinsa tutustuttuaan Sohvi sekä Iso Kiltti Jätti, IKJ, päättävät tehdä lopun verenhimoisten jättiläisten ihmiskuntaa ympäri maailman rokottavista sekä kauhistuttavista syömäpuuhista. Sohvin nerokas suunnitelma, IKJ:n erityinen uniensekoittamistaito ja kaksikon saumaton yhteistyö johtavat seikkailuun, jonka lopullisesta kulusta en tietenkään pukahda halaistua sanaa, mutta jonka läpiviemiseen tarvitaan ainakin Suomen presidenttiä sekä jalkaväen- ja ilmavoimien komentajia – ja valtava kuoppa sekä suuri kasa perskurkkanan siemeniä.

Roald Dahl (1916-1990) on yksi minun lapsuuteni suurista tarinankertojista. Näin siitäkin huolimatta, että kirjalliset kosketukseni Dahliin ovat itse asiassa jääneet sangen olemattomiksi ja kokemukseni hänen tarinoinnistaan pohjautuvat ensisijaisesti elokuva- ja teatterimaailmaan, josta tutuiksi ovat tulleet ainakin Kuka pelkää noitia, Jali ja suklaatehdas sekä IKJ. Lukea olenkin tainnut ainoastaan Matildan ja Tynkätyiset. Mutta hätä ei ole tämännäköinen; dahlit maistuvat hyvältä näin vanhempanakin. Ja löytyyhän häneltä toki liuta kirjoja aikuisillekin, joita on ehdottomasti päästävä tulevaisuudessa puraisemaan.

IMG_6610Iso kiltti jätti noudattelee uskollisesti totuttua, laadukasta ja omalaatuista linjaansa, jossa huumori kukkii niin aikuiseen kuin lapsellisempaankin makuun. Kieli on hassua – tässä kohtaa aikuislukija voisi ehkä pyytää hieman hidastusta – mutta lasten uskon nauttivan joka sanaleikistä täysin siemauksin. Myöskään Dahlin mielikuvituksella ei tunnu olevan rajoja, kun kirjailija antaa kynänsä lentää isoista otuksista kertoillessaan. Tai Dahlin ja Dahlin mielikuvituksella – tiedä häntä, kuka tämänkin kirjan on suurilla kätösillään kirjoittanut…

Jättisuuri suositus!

P.S. Kuten Tynkätyisten yhteydessä tuli jo todettua, ei ole Quentin Blaken voittanutta Roald Dahl -kuvittajaa ja hänen piirroksensa koristavat tätäkin tarinaa omaan, ihastuttavan särmikkääseen tapaansa.

IMG_6609

Veljeni, Leijonamieli

9789510416495_frontcover_final_originalAstrid Lindgren: Bröderna Lejonhjärta 
Rabén & Sjögren, 1973
WSOY, 1974, tarkistettu suomennos 2015
Suom. Kaarina Helakisa
Kuvitus: Ilon Wikland

Minä muistan lohikäärmeen, ja sen että alussa joku kuoli, lapsi. Minä muistan, että oli ihana paikka, parempi kuin entinen, sellainen jossa sairaasta tulee terve. Ja että olivat veljekset, Korppu ja Joonatan.

Nuo olivat ne asiat, jotka minulle olivat jääneet mieleen Astrid Lindgrenin saturomaanista Veljeni, Leijonamieli. Tässä kohtaa täytyy kuitenkin tunnustaa, että en ole täysin varma, muistanko nyt kirjaa vai elokuvaa, sillä kyseistä teosta ei koskaan ole kotikirjastostamme löytynyt, toisin kuin valtaosa niistä muista Lindgreneistä. No, niin tai näin, nyt olen joka tapauksessa päättänyt palata yhden lapsuuteni ehdottomien kirjallisuusvaikuttajien, Astrid Lindgrenin pariin ja katsoa, miltä tämä maailma aikuisen silmin näyttää. Odotukseni ovat korkealla, minua melkein jännittää; täältä tullaan Huvikumpu, Melukylä ja Matiaksenmetsä, tuskin maltan odottaa!

Mutta nyt takaisin Korppuun ja Joonataniin, siis retkeni ensimmäiseen etappiin, Leijonamielten suureen seikkailuun. ”Korppu” eli Kaarle Leijona on sairas, kuolemansairas – ja häntä pelottaa. Mutta onneksi Korpulla on isoveli, Joonatan, joka näyttää satuprinssiltä.

”Hänen hiuksensa kimmelsivät ihan kuin kulta, ja hänellä oli tummansiniset kauniit silmät, jotka oikein säteilivät valoa, ja kauniit valkoiset hampaat ja ihan suorat sääret. Eikä siinä kaikki. Hän oli kiltti kanssa ja voimakas, ja hän osasi kaiken ja ymmärsi kaiken ja oli luokan paras.”

Aika täydellinen veli siis. Mutta parasta Joonatanissa taitavat kuitenkin olla hänen kertomuksensa ja erityisesti kertomus Nangijalasta, seikkailujen ja satujen maasta, jonne Korppu pian pääsee. Mutta taas Korppua surettaa; miten yksinäinen hän olisikaan Nangijalassa, mitä iloa olisi saduista ja seikkailuista ilman Joonatania…

Mutta koska asiat eivät aina mene niin kuin luulisi, ei mene kauaakaan, ennen kuin veljekset vaeltavat yhdessä Nangijalan Kirsikkalaaksossa. Eikä heitä enää tunneta Joonatan ja Kaarle Leijonana, nyt he ovat Leijonamieliä, urheita ja rohkeita – tai ainakin Joonatan on. Ei kuitenkaan kulu montaakaan sivua, ennen kuin Kaarlelle – ja lukijalle – paljastuu, että ei Nangijala sittenkään ole pelkkää ruusuilla tanssimista, ei laisinkaan. Nangijala on itse asiassa aika pelottavakin paikka, sen toinen puoli, Ruusulaakso, pahuuden vallassa ja Kirsikkalaaksossakin ilmielävä kavaltaja. Ei auta Joonatanin muu, kuin lähteä pelastamaan sen asukkaita, jättää pikkuveli odottamaan. Mutta ei Korppu kuitenkaan malta lopullisesti jäädä, on uskallettava lähteä seuraamaan, kävi niin tai näin. Ja loppu onkin sitten silkkaa seikkailua.

IMG_5985Minun täytyy myöntää, että Veljeni, Leijonamieli osoittautui melko toisenlaiseksi, kuin muistin. Se oli paljon tummenpisävyinen ja sisälsi useita erittäinkin vavahduttavia kohtauksia. Sen sisällöstä yli kaksi kolmasosaa kuvaili Leijonamielen veljesten melko pelottavaakin seikkailua ja loppuratkaisua en olisi osannut kuvailla tällaiseksi ollenkaan.

Joka tapauksessa muuttunut mielikuvani ei juuri lukemaani saturomaania missään mielessä huononna. Se on aivan ihana tarina veljesrakkaudesta sekä siitä, kuinka hyvä lopulta voittaa pahan. Itse nautin ehkä eniten lukiessani Korpun ja Joonatanin yhteisistä hetkistä, mutta uskoisin, että löytyy paljon niitäkin, joille kohtaamiset lohikäärmeen tai pahojen sotilaiden kanssa ovat niitä teoksen tähtihetkiä.

Ilmiselvä suositus aikuisille ja tietysti lapsillekin – mutta ei liian nuorille, tai varsinkaan kovin herkille. Tämän ehtii lukea vähän myöhemminkin ja ehkä jopa aikuisen kanssa – jotkut sen sisältämät asiat saattavat vaatia hieman aikuisen apua ymmärretyksi tullakseen.

Tynkätyiset

9789518843118_TynkatyisetRoald Dahl ja Patrick Benson: The Minpins
Jonathan Cape, 1991
Art House, 2002, 2015
Suom. Päivi Heininen

Ville-poika istuu olohuoneessa ja katselee ikkunasta suurta ja ihmeellistä maailmaa. Keittiöstä äiti huutelee vähän väliä: ”Ville-kulta, mitä sinä teet?” Ja kerta toisensa jälkeen Ville vastaa: ”Minä olen täällä ihan kiltisti.” Mutta nyt Villeä kyllästyttää, hän ei halua olla vain kiltisti, hän haluaa seikkailla.

Eikä aikaakaan, kun Ville onkin jo karannut Turmiometsään, sinne Säkkisivaltajien, Sarvisirviöiden, Torkkutemppuilijoiden ja Matosotureiden valtakuntaan, Sylkijästä [eli Rouskijasta] puhumattakaan. Onko Ville hermostunut? Ei, ei sitten tippaakaan. Ensi alkuun. Tämä on kuitenkin jännittävä tarina eli hyvin pian Villen tilanne on jo toinen. Kammottava puuskutus, savun haju ja kuumuus ympäröivät Villen ja äidin sanat: ”Varo, varo Turmiometsää! / Tytöt, pojat sinne jää!” kaikuvat korvissa.

IMG_4746Alkaa Villen ikimuistoinen seikkailu, jossa tavataan eriskummallinen kansa, päästään kurkistamaan puiden sisäiseen elämään, keksitään nerokas suunnitelma ja tehdään eriskummalliselle kansalle suuren suuri palvelus. Kaikki tämä on kuitenkin hyvin salaista, joten ei siitä sen enempää. Kehotan lukemaan itse; tämän jälkeen tunnet Turmiometsän jo huomattavasti paremmin – mutta et suinkaan läpikotaisin.

Yksi oman lapsuuteni suurista hahmoista kirjallisuuden saralla on ehdottomasti brittiläinen Roald Dahl (1916-1991). Sadut Iso kiltti jätti, Matilda, Jali ja suklaatehdas sekä Kuka pelkää noitia? ovat jättäneet pienen ihmisen mieleeni lähtemättömän vaikutuksen, jonka en usko haihtuvan koskaan. Paljon on kuitenkin jostakin kumman syystä edelleen kohdallani lukematta ja hyvä niin, nämä Roald Dahlin lastenkirjat maistuvat hyvin aikuisellekin. Miehen aikuisille kirjoittamaa tuotantoa en itse asiassa ole edes kokeillut, mutta tähän on ehdottomasti tehtävä muutos, pikainen sellainen.

Tynkätyiset on Roald Dahlin viimeiseksi jäänyt teos, joka ilmestyi hänen kuolinvuonnaan 1991. Suomennos siitä saatiin ensi kerran vuonna 2002 ja tänä vuonna Art House otti siitä toisen painoksen. Hyvä niin, on tärkeää, että kustantamot tällä tavoin edesauttavat ihastuttavien satuklassikoiden päätymistä yhä uusien lapsilukijoiden hyppysiin. Sillä nämähän eivät vanhene! Tynkätyiset ovat tynkätyisiä, vaikka voissa paistaisi, noidat ovat tänäkin päivänä kaljuja, eikä Iso kiltti jätti, IKJ, edelleenkään herkuttele ihmislapsukaisilla. Kutkuttavan jännittävää yhä vain.

Vaikka Tynkätyiset ei henkilökohtaisella Roald Dahl -listauksellani kärkipaikkaa saavutakaan, on se kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen satu, jonka tunnistaa Dahlin kädenjäljeksi jännitysmomentteineen ja mielikuvitusrikkaine, hurmaavine hahmoineen sekä maisemineen. Suosittelen!

P.S. Pakko kuitenkin todeta, että ainoa oikea Dahl-kuvittaja on minulle Quentin Blake ja hänen kynänjälkensä puuttuminen Tynkätyisistä on ehdottoman suuri miinus, vaikka Patrick Bensonin kuvat ihan kivoja ovatkin.

Peter Pan

9789518843323_300dpi_Peter_Pan_mJ. M. Barrie: Peter and Wendy
Hodder & Stoughton, 1911
Art House, 2015
Suom. Sari Karhulahti
Kuvitus: Petri Hiltunen

”Minä ole nuoruus, minä olen ilo. – – Minä olen vastikään kuoriutunut linnunpoika.”

Varmasti miltei jokainen on kuullut puhuttavan Peter Panista, pojasta joka ei tahdo kasvaa aikuiseksi, vaan pysyä pikkupoikana ja pitää hauskaa. Ja Darlingin lapsista, Wendystä, Johnista ja Michaelista, ja kapteeni Koukusta ynnä krokotiilista, siitä tikittävästä. Ja Kaukamaasta ja reitistä sinne ”toisesta oikealle ja suoraan aamuun saakka”. Ja lentämisestä keijukaistomun avulla.

Peter Panin yli satavuotias tarina on pullollaan ihastuttavia asioita ja jännittäviä seikkailuja, sellaisia jotka jäävät elämään lapsen mieleen, ja aikuisen. Tottahan toki myös minä olen tuntenut Peterin lapsesta asti ja tästäpä syystä tartuin suurella mielenkiinnolla tähän ensi kertaa suomennettuun alkuperäiseen ja lyhentämättömään, vuonna 1904 näytelmänä ja 1911 kirjana julkaistuun tarinaan tuosta rohkeasta pikkupojasta.

Tällaisesta lumoavien ja onnellisten Disney-elokuvien keskellä kasvaneesta tuntui hassulta lukea, kuinka vastustajia piestään ja tapetaan, kuinka keijukaiset palaavat ryyppyjuhlistaan ja kuinka isä Darling miettii taloudellisesta näkökulmasta lasten pitämisen mahdollisuutta. Vaikka eihän se sinänsä yllätyksenä tullut, sellaisia olivat lastensadut aiemmin, siloittelemattomia. Ehkä kaikista suurimpana yllätyksenä koin Peterin luonteenlaadun hänen esiintyessä ajoittain erittäinkin ilkeänä keppostelijana. Mutta on hänellä kuitenkin sydän paikallaan, ei hän lopulta julma ole, vain äidinkaipuinen. Siis siltä osin ihan tavallinen poika. Poika, joka vain on elämässään saanut kokea muita enemmän seikkailuja, mutta vastapainona sille häneltä kuitenkin puuttuu se kaikista tärkein, vanhempien rakkaus. Teosta lukiessa tuleekin usein miettineeksi sen vahvaa roolittamista juuri perhesuhteiden osalta. Ehkäpä nämä ovat myös niitä asioita, joissa kirjailijan omakohtaiset kokemukset tulevat eniten esille. Kirjailijan oma avioliitto jäi lapsettomaksi ja päättyi eroon, mutta hän otti huollettavakseen viisi orpopoikaa. Wendy taas toimii Kaukamaassa äitinä kuudelle kadonneelle pojalle ja kertoilee heille iltasatuja. Aivan kuten J. M. Barrie kertoi omille orvoilleen synnyttäen näin tarinan Peter Panista.

Tämä on ihastuttava, rohkea ja haikea satu, suuren suosituksen arvoinen.

Pienenä vaikeutena koin tämän suomennoksen myötä opetella tuntemaan valtaosa henkilöistä ja joitakin paikkoja uusin nimin. No, Leena, Jukka ja Mikko nyt voivat hyvin esiintyä alkuperäisillään, mutta että Raikuli! Kyllä se minun mielestäni on Helinä-keiju, joka elelee pienenä ja pippurisena Peterin rinnalla Mikä-Mikä-Maassa…