Kaima

Jhumpa Lahiri: The Namesake 
Houghton Mifflin, 2003
Tammi, Keltainen kirjasto 2005, 2014
Suom. Kersti Juva

”Mies joka antoi sinulle nimensä, mieheltä joka antoi sinulle nimesi.”

Kaima on aivan erityisen hyvä kirja, alusta loppuun. Jos yritän kuvata sen tarinaa muutamalla virkkeellä, en luultavasti tule onnistumaan. Ei varmasti kuulosta kovinkaan erityiseltä, jos kerron että Kaima on kertomus miehestä, jonka elämä muovautuu pitkälti sattumien seurauksena. Sillä niinhän jokainen elämä muovautuu, ei kukaan tiedä, miten paljon pienikin valinta voi elämää muuttaa, lopullisesti. Jos kerron lisäksi, että Kaima on tarina myös hänen intialaisista vanhemmistaan ja heidän elämästään Yhdysvalloissa, haasteistaan kahden kulttuurin rajalla, ei tämäkään muuta asiaa. Sukupolviromaani, kahden kulttuurin kohtaaminen, näitä nyt on maailmansivu täynnä, te ajattelette. Mutta ei; tällaisia ei todellakaan tule lukeneeksi usein, ei edes joka vuosi, niin hyvä kirja Kaima on, erityislaatuinen. Kirjoitan sitä kuvatakseni – vaikkakin edelleen ontuvasti – vielä yhden virkkeen: Kaima on tarina Gogolista, tai Nikhilistä, nimensä määrittelemästä miehestä, elämästä tuon nimen varjossa, sattumalta. Kiinnostuitteko? Jos ette, lukekaa tämä kirja silti. Se on varmasti sen arvoinen.

Melko tarkalleen vuosi sitten luin ensimmäisen Lahirini, Tulvaniityn. Pidin myös siitä, minulle heräsi halu tutustua kirjailijaan tarkemmin. Osa teemoista teosten välillä on yhteneväisiä kirjailijan kuvatessa intialaisuutta sekä intialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa, sopeutumista uuteen, erilaiseen kulttuuriin. Tämä on selvästi ollut lähellä myös Jhumpa Lahirin elämää, tai hänen vanhempiensa, hän selvästi tietää mistä kirjoittaa. Tarinana Kaima on kuitenkin aivan erilainen Tulvaniityn ponnistaessa poliittiselta pohjalta ja kuorien hitaasti esiin asiansa ydintä, monesta eri näkökulmasta. Kaima sen sijaan kertoo miltei pelkästään yhdestä elämästä, yhden miehen prosessista saattaa itsensä aikuiseksi sekä hyväksyä itsensä tässä omalla tavallaan haasteellisessa tilanteessa. Toki hänen tarinansa on rikkaasti muiden elämillä kuorrutettu ja kehystetty, lopulta tämä kuitenkin on perheromaani.

Kaiman lukeminen nostaa mielenkiintoisella tavalla esiin kulttuurieroja ja asiat, jotka tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, kuten rakkausavioliitto, tulevat siinä nähdyksi monelta eri kantilta. Jo yksin tällaisen ikkunan avautuminen toiseen kulttuuriin on mielestäni tarpeeksi hyvä syy lukea jokin kirja. Kun kaupan päälle saa vielä näin upean elämäntarinan, ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa, kuin tarttua kirjaan.

Tutustukaa Gogoliin, tutustukaa Ganguleihin!

Tulvaniitty

Jhumpa Lahiri: The Lowland
Alfred A. Knopf / Random House, 2013
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Sari Karhulahti

Hyvin kerrottua tarinaa on usein mahdotonta erottaa todellisuudesta. On haasteellista sanoa, missä kohdin sen laatinut henkilö on ainoastaan raottanut henkilökohtaista muistojen aarrearkkuaan, missä kohdin ehkä välittänyt tai värittänyt jonkun toisen kokemaa ja missä kohdin käyttänyt tuota yksinomaan fiktiivisen kerronnan harjoittajille suotua runsaudensarvea, mielikuvitusta. Kirjoittaa nyt uutisraporttia tai jonkin sortin faktakirjallisuutta näin, ei käy päinsä, mutta romaania, erittäin mieluusti. Jotakin täysin todellista ja jotakin täysin todellisuudesta poikkeavaa, paljon siitä väliltä, tällaisista lähtökohdista uskaltaisin väittää syntyvän hyvän romaanin. On toki monia muitakin hyviä tapoja kirjoittaa, fantastinen fantasia, tieteellinen tieteiskirjallisuus vain muutamia mainitakseni, mutta nyt olemme täällä, niityllä joka tulvii todellista historiaa – ainakin jollakin tapaa todellista.

Mitä Tulvaniityn kirjoittajaan, Pulitzer-palkittuun intialais-yhdysvaltalaiseen Jhumpa Lahiriin tulee, käsittelee kyseinen teos hänelle ominaiseen tapaan sekä intialaisuutta että intialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa, sopeutumista uuteen, erilaiseen kulttuuriin. Myös autobiografisia viittauksia on varmasti jälleen mukana vähintään maantieteellisesti ajatellen, kasvoihan kirjailija itse Rhode Islandissa ja vieraili usein sukulaistensa luona Kalkutassa. Nämä ovat teoksen pääasialliset tapahtumapaikat. Tällä kertaa teoksen niin sanottu psyykkinen painopiste on kuitenkin enemmän Intiassa kuin Yhdysvalloissa, Intian lähihistoriassa.

Tarina saa pohjakseen vankasti poliittisen kivijalan, mutta sen todellinen sisältö, erään intialaisperheen epäoikeudenmukainen kohtalo, on hyvin kaukana politiikasta – ainakin jos politiikka tässä kohtaa ymmärretään perinteiseen tapaan vastakohtana yksityiselle. Tämä tarina nimittäin on kertomus siitä, kuinka suuri koneisto toimii, kuinka se ärsytettynä kadottaa inhimillisyytensä ja sitä myöten syöksee tuhoon vioittuneen osasensa keinoja kaihtamatta, vaihtoehtoja luettelematta. Tällä kertaa märkään maahan hukkuu vain yksi ruumis, mutta sitäkin useampi jää loppuelämäkseen enemmän tai vähemmän kiinni sen suoperäiseen upottavaan otteeseen. Tapauksen jälkeen ovat jäljellä äiti, pelottava rituaali-kastelija-kummitus, vaimo, menneisyytensä vangitsema rikoskumppani, yksinäinen ihmisen kuori, veli veljensä häilyvän varjon alla, sekä tytär, viaton sijaiskärsijä, vieras omassa elämässään. Kaikki he kärsivät tavoillaan ja tahoillaan, yhdessä yksikseen. Oikeastaan kaiken takana on puhumattomuus.

Minä pidin tästä kirjasta paljon, pidin siitä tavasta, jolla kirjailija pikku hiljaa ikään kuin kuorii asiansa ytimen esiin, pala palalta ja jokaisen näkökulmasta, kaikkitietävää kertojaa hyväksikäyttäen. Parasta teoksessa ovat kuitenkin sen henkilöhahmot, ne jotka tuon tarinan tekevät. Näiden ihmisten kautta kertomuksen lohduton ja raaka ydin herää eloon ja vaikka toisia heistä olisi ajoittain vallan helppo inhota, jopa vihata, ei tarinan kääntyessä loppuaan kohden tämä tunnukaan enää oikeudenmukaiselta.

Hieno kirja ja hieno kirjailija, uskaltaisin väittää näin yhden kokemuksen perusteella. Sinulle siis lukusuositus, itselleni uusi täytyy-tutustua-tarkemmin -tuttavuus.

Kotiinpalaajat

Chimamanda Ngozi Adichie: Americanah
Alfred A. Knopf, 2013
Otava, Otavan kirjasto 2013
Suom. Hanna Tarkka

Pahinta köyhyydessä on se, että köyhänä oleminen on yhtä kuin unelmitta elämistä. Köyhänä ei ole varaa unelmiin, köyhän on tehtävä sitä, mikä on toimeentulon ja rahansaannin kannalta järkevää. Tämä ajatus, jonka lainasin Mathias Rosenlundilta, suomalaisittain köyhältä kirjailijalta, joka taannoin uhmasi kohtaloaan ja kirjoitti kirjan, toteutti unelmansa, nousi mieleeni ensimmäisenä Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat -teoksen luettuani. Teos ei keskity köyhyyteen, ei sillä perinteisellä tavalla, mutta sitäkin enemmän se keskittyy unelmointiin, ihmisen vapauteen ja mahdollisuuksiin unelmoida, rajoittamattomasti. Tätä ei tarjoa Nigeria, tätä tarjoaa Yhdysvallat, unelmamaa.

Kotiinpalaajat ei ole se tavallinen pakolaistarina. Sen päähenkilöhahmot eivät pakene sotaa tai ihmisen sielun musertavaa köyhyyttä, he pakenevat vaihtoehtojen puutetta, mielen pikkuhiljaista ja masentavaa horrostumista, valinnan mahdottomuutta. Näin päättää tehdä myös Ifemelu, jonka halu löytää Amerikka, ryömiä uusiin, amerikkalaisiin nahkoihin saa hänet nousemaan sotaan maailmaa vastaan, lähtemään yksin ja työttömänä Yhdysvaltoihin, ihmemaahan. Ja jättämään taaksensa ensirakkautensa, Obinzen.

Kolmetoista vuotta myöhemmin Ifemelu, anonyymi Rotu ja rotu eli ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista (heistä joita ennen sanottiin neekereiksi) -blogin taustalla on saanut tarpeekseen ja haluaa palata kotiin. Pyrkimyksenään hänellä on ollut muuttua mahdollisimman vähän, hän ei edelleenkään halua olla ”amiirikalainen”. Joka tapauksessa Yhdysvaltojen passin myötä hänen ylleen on laskeutunut uusi status, joka toisaalta toimii suojana vaihtoehdottomuutta vastaan, toisaalta asettaa hänet eräiden silmissä ehkä ristiriitaiseenkin asemaan: ”He olivat pyhitetty kansanosa, kotiinpalaajat, joiden pintaan oli kertynyt ylimääräinen kerros hohdetta.”

Vaikka Ifemelun muutto Amerikkaan näivettää näennäisesti hänen suhteensa Obinzeen jo hyvin pian, ei todellisuudessa, muista miehistä tai suurista kuvioista huolimatta, kulu päivääkään – tai ainakaan viikkoa – että Ifemelu ei miettisi Obinzea. Tai päinvastoin. Ifemelun tarinan rinnalla lukija pääseekin tutustumaan myös Obinzen tarinaan, hänen elämäänsä ilman Ifemelua, hänen hätäisiinkin pakkoratkaisuihinsa.

Minä pidin tästä kirjasta; pidin sen tarinasta, sen todenmukaisesta tunnelmasta, sen moniulotteisuudesta, siitä kuinka kaksi ihmistä ovat ajaneet itsensä erilleen, ovat ikään kuin yhdessä yksin. Mutta kaikista eniten minä pidin sen tavasta esiintuoda erilaisia näkökulmia niinkin vaikeaan kysymykseen kuin rotu. Miksi amerikkalaiset ovat haluttomia keskustelemaan roduista, miksi mustan on matkustaessaan tai deittipalstoilla seikkaillessaan huomioitava erinäisiä seikkoja ja miksi tummaihoiset mustat naiset rakastavat Barack Obamaa? Entä mitä tapahtuu, kun tummaihoinen saapuu takaisin Nigeriaan? Hän lakkaa olemasta tummaihoinen. Ja niin on Rotu ja rotu loppuunkirjoitettu, on aika aloittaa Parempi Lagos.

Jälleen on tämä nuori nigerialaiskirjailija kirjoittanut ehdottoman suositeltavan teoksen. Lukekaa, ihmetelkää ja oppikaa.

Elif Shafak, kiistanalainen kosmopoliitti ja arvostettu sillanrakentaja

Olen jo pitkään ollut turkkilaisen kirjallisuuden ystävä ja näin ollen minun on helppo puhua sen puolesta. Elif Shafakista (s. 1971) on hyvä aloittaa; hänen teoksissaan yhdistyvät tekstin soljuvuus sekä näkökulmat, jotka ilmentävät todellista turkkilaisuutta mutta kuitenkin kirjailijan sangen kosmopoliitilla, toisin sanoen länsimaisen lukijan silmin helposti lähestyttävällä tavalla.

Vaikka Shafakin teokset jo yksin aiheidensa puolesta ovat mielestäni suosituksen arvoisia, on niissä paljon muutakin ehdottoman hyvää. Hänen tapansa esiintuoda turkkilaista mentaliteettia ja elintapaa on niin rehellinen, että sitä ei voi kuin ihailla. Itse turkkilaisena hän kirjoittaa sisältäpäin, pureutuu mitään salaamatta vaikeisiinkin aiheisiin, mutta kuitenkin tuottaen tekstiä kosmopoliittina, tavalla jota länsimaisen ihmisen on helppo lukea ja jonka kautta ymmärtää kulttuuriemme välillä vallitsevat erot.

Toinen merkittävä asia tämän Turkissa sekä ihastuttavan että vihastuttavan kirjailijattaren teoksissa ovat niiden moniulotteiset henkilöhahmogalleriat. Asioita katsotaan niin miehen kuin naisen, niin kiivaan kuin herkän, niin perinteisesti kuin nykypäiväisestikin ajattelevien näkökulmasta.

Vaikka Shafakin teokset ovat hänen kotimaassaan ajaneet kirjailijattaren toisinaan sangen negatiiviseenkin parrasvaloon – nostettiinpa häntä vastaan vuonna 2006 jopa syyte ”turkkilaisuuden loukkaamisesta” – mainitaan hänet kuitenkin Turkin suosituimmaksi naiskirjailijaksi. Jo alle 30-vuotiaana hän voitti kaikki merkittävät kirjallisuuspalkinnot Turkissa. Voikin siis mielestäni sanoa, että oman identiteettinsä kanssa kamppaileva maa on saanut Shafakista yhden merkittävistä sillanrakentajistaan. Hänen teoksissaan menneisyys ja nykyaika sekä itä- ja länsimaisuus sekoittuvat tavalla, jota voi pitää ainoastaan positiivisena kasvojenkohotuksena maalle, joka meidän silmissämme useasti näyttäytyy vielä sangen epätasa-arvoisena.

Suosittelen suuresti ja odotan innolla, että hänen laajasta tuotannostaan vasta kolme suomennettua teosta saisivat pian jatkoa.

Rakkauden aikakirja

Elif Shafak: The Forty Rules of Love
Viking Adult, 2010
Gummerus, 2011
Suom. Maria Erämaja

”Kivi häiritsee tyyniä vesiä. Kun kivi iskeytyy veteen, muodostuu rengas, joka hetkessä monistuu uudeksi ja jälleen uudeksi. Pian yhden molskahduksen aiheuttamat väreet laajentuvat, kunnes ne tuntuvat kaikkialla veden peilipintaa pitkin. Vasta kun renkaat saavuttavat rannan, ne pysähtyvät ja haipuvat. Jos kivi putoaa jokeen, joki kohtelee sitä vain yhtenä uutena häiriönä jo ennestään kuohuvassa virrassaan. Ei mitään epätavallista. Ei mitään hallitsematonta. Mutta jos kivi putoaa järveen, järvi ei ole enää koskaan entisensä.”

Ella Rubinstein on 40-vuotias amerikkalainen kotirouva. Hänen elämänsä on kuin järvi, tyyni ja muuttumaton. Mutta sitten tapahtuu jotakin; ilmaa halkoo kivi, kuuluu molskahdus ja veden pinta rikkoutuu. Mikään ei ole enää entisellään.

Kerran toisaalla, oikeastaan aivan toisella puolella maailmaa, Bysantin keisarikunnassa, tapahtui samanlainen muutos. Tarkalleen ottaen 764 vuotta aiemmin, lokakuun viimeisenä 1244. Liike kohtasi pysähtyneisyyden, henkinen side mursi sovinnaisten sääntöjen muurin. Tuolloin kohtasivat kuuluisa islamilainen oppinut Jalaladdin Rumi sekä vaeltava, epäsovinnainen ja jopa harhaoppisena pidetty dervissi Shams-i Tabriz. Kivi viilteli jälleen ilmaa, veden pinta värähti, eivätkä nuo kaksi elämää olleet enää entisellään. Syntyi ainutlaatuinen ystävyys.

Tämä kirja on kertomus noista syvistä ihmissuhteista. Se kertoo kuinka Rumista, mestarista ja esimerkillisestä muslimista, tuli mystikko, intohimoinen runoilija ja rakkauden puolestapuhuja, henkilö, jota olen kuullut kutsuttavan jopa itämaiseksi Shakespeareksi. Ilman dervissi Shamsin rakkautta koskevia opetuksia tämä ei olisi ollut mahdollista.

Edellä kuvatun (tosi)tarinan rinnalla saamme lukea Ellan tarinaa, kuvausta siitä kuinka eräänlainen kiiltokuvakulissi revitään rikki Ellan tutustuessa Rumin ja Shamsin ystävyydestä kertovaan historiallismystiseen romaaniin Suloinen rienaus sekä sen salaperäiseen kirjoittajaan, amsterdamilaiseen Aziziin, oman elämänsä vaeltavaan dervissiin.

Elif Shafak on teoksessaan rakentanut sen aikatasojen välille sillan, jota pitkin kulkemalla lukijan on helppo siirtyä tasolta toiselle ja jälleen takaisin, nähdä Ellassa ripaus Rumia, Azizissa suuremmin Shamsia. Rakkauden aikakirja soljuu eteenpäin kuin virtaava vesi. Sen lukemista ei haluaisi keskeyttää, eikä siinä vallitsevia tunnekuohuja tyynnyttää.

Rakkauden aikakirja, kolmesta tähän mennessä suomennetuista se kaikkein vähiten poliittinen tai kantaaottavin, tutustutti minut Elif Shafakin tuotantoon. Minun on todettava, että tämä teos todella yllätti minut. Sen nimekkeen, ulkonäön ja jopa aiheen minussa synnyttäneen ennakkokäsityksen valossa ihmettelen itsekin, mikä sai minut tarttumaan siihen. Mutta niin minä kuitenkin syystä tai toisesta tein. Sitten tapahtui jotakin – joku taisi näyttää kivellä järven pintaa.

Kirottu Istanbul

Elif Shafak: The Bastard of Istanbul
Viking Adult, 2007
Gummerus, 2012
Suom. Maria Erämaja

”Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu.”

Kirottu Istanbul on Elif Shafakin toinen suomennettu teos. Kiistelty romaani pureutuu arkaan aiheeseen, turkkilaisten ja armenialaisten menneisyyteen, vaiettuun vuoden 1915 kansanmurhaan. Teoksen myötä kirjailijaa vastaan nostettiin vuonna 2006 syyte ”turkkilaisuuden loukkaamisesta”. Lopulta syytteistä luovuttiin mutta joka tapauksessa olen sitä mieltä, että niin tämä teos kuin sen aikaansaama kohu kertovat paremmin kuin hyvin tämän päivän Turkista, maasta joka ei ole selättänyt identiteettikriisiään idän ja lännen välisellä trapetsilla taiteillessaan, maasta joka ei ole valmis kohtaamaan menneisyyttään.

Tämä romaani kertoo erään suvun tarinan, suvun jossa ei ole sijaa miehille. Se on tarina vahvoista naisista, tarina erilaisista menneisyyksistä, menneisyyksistä jotka ovat jääneet tuntemattomiksi, menneisyyksistä jotka ovat lakanneet olemasta, unohtamalla unohdettu. Teoksen keskuskysymyksiksi nousevatkin sukupuolten ja kansallisuuksien väliset roolit sekä se, onko ihmisen hyvä tuntea menneisyytensä.

Sen lisäksi että romaani tuntuu mielestäni ehdottoman oikeudenmukaiselta kurkistukselta turkkilaiseen todellisuuteen, haluan mainita sen lisäansioksi henkilöhahmogallerian, jonka monisärmäisyys miltei hengästyttää. Näiden ohella kirja on myös opas turkkilaiseen ruokakulttuuriin, oikeastaan voisi sanoa ruokaparatiisiin.

Kunnia

Elif Shafak: Honour
Viking Adult, 2012
Gummerus, 2013
Suom. Maria Erämaja

”Murhatessaan yhden Iskender tappoi monta. – – Mies, jolta on viety hänelle kuulunut kunnia, on kuollut mies.”

Elif Shafak on jälleen kirjoittanut kirjan, jonka luettuani en länsimaisena, tasa-arvon keskellä kasvaneena naisena voi muuta kuin käpertyä kiitollisuuteen. Kiitollisuuteen siitä, että minä saan rakastaa, avoimesti ja omana itsenäni, juuri häntä ketä haluan. Ja jos rakkauteni, tai hänen rakkautensa minuun, jostakin syystä loppuisi, ei sekään tarkoittaisi kuolemaa, ei ainakaan tällä tavalla, ei ainakaan häpeän tähden.

Turkkilaiset Pembe ja Adem tapaavat kylässä lähellä Eufrat-jokea 1960-luvun alussa. He eivät oikeastaan koskaan kunnolla rakastu, mutta avioituvat ja saavat kolme lasta, heti ensimmäiseksi pojan, oman sulttaaninsa, silmäteränsä. Siirtolaisina kymmenen vuotta myöhemmin Lontooseen ajautunut perhe on 1970-luvun loppua kohti käytäessä pirstaloitumisen partaalla. Sopeutuminen brittiläiseen yhteiskuntaan on ollut vaivalloista, rasismilta ei ole voinut välttyä. ”Jos Lontoo olisi makeinen, se olisi kermatoffee – täyteläinen, voimakas ja perinteikäs. Istanbul sitä vastoin olisi sitkeää, pehmeää marjalakritsia – ristiriitaisten makujen sekoitus, joka kykenisi muuttamaan happaman makeaksi ja makean happamaksi.” Ilman keskinäistä rakkautta Pembe ja Adem ajautuvat erilleen, salaisesti, pinnan alla. Mutta sitten tulee päivä, jolloin salaisuus Pemben kohdalta ei ole enää salaisuus. Perhe on ajautumassa häpeään, vanhimman pojan aika on koittanut.

Kunniamurha; tuo käsittämätön, tuo kohtuuton, tuo kaikella tapaa kestämätön, on tämän teoksen lohduton teema. En varsinaisesti väitä, että itsekään olisimme absoluuttisen kunniamurhatonta kansaa, erilaiset mielettömät perhesurmat valtaavat myös omalta iltapäivälehdistöltämme hälyttävän paljon lööppitilaa. Mutta väitän, että suhtautumisemme tähän asiaan on kuitenkin täysin toisenlainen. Me emme Pemben tapaan tyydy kohtaloomme – edes naisina, emme Aishan tai Hediyen tapaan riistä omaa henkeämme – edes perheemme maineen mustanneina, vaan useimmiten me taistelemme vastaan, ainakin yritämme.

Teoksessa tutustutaan kokonaisen suvun tarinaan, kootaan kertomus tilkku tilkulta ja kietoudutaan lopulta tarinaan kuin täkkiin, jonka samanaikaisesti haluaisi sekä riuhtoa päältään sen julmuuden vuoksi että kietoa tiukemmin ympärilleen, lukea intensiivisesti loppuun. Missään tapauksessa ei riisuutuminen varmasti tapahdu helposti; tämä teos nimittäin synnyttää ajatuksia, jättää pohtimaan.