Varis sanoo EI!

Jujja Wieslander: Kråkan säger INTE! 
Rabén & Sjögren, 2017
Kustannus-Mäkelä, 2017
Suom. Terhi Leskinen
Kuvitus: Sven Nordqvist

Mimmi on kyllä maailman paras lehmä! Vai tiedätkö sinä toista keinuvaa, pomppivaa, lukevaa ja vesiliukumäkeä laskevaa ammuvaa olentoa, joka kaiken kukkuraksi käyttää kumisaappaita? Veikkaan, että et.

Jos Mimmi on täynnä intoa ja iloa, hänen kumppaninsa Varis ei sitä ole. Milloin hän on saamassa siipihalvauksen, milloin pelkää kastuvansa ja milloin on sitä mieltä, että lehmien ei kuulu lukea. Sillä eiväthän ne osaa. Varis on siis kaikin puolin sangen harmaa henkilö, jonka ajattelumaailmaan ei sovi edes se, että kumisaappaita onkin neljä totutun kahden sijaan. Niin, EI ennen kaikkea.

Jo liki kolme vuosikymmentä seikkaillut parivaljakko, Mimmi Lehmä ja Varis, on ruotsalaisen Jujja Wieslanderin hittituote. Eikä ihme, ovathan nuo kaksi nyt aivan ihastuttavat kumppanukset niin tarinankerronnallisesti kuin ulkonäöltäänkin. Kuvituksesta vastaa Sven Nordqvist ja eräänlainen yhdenmukaisuus Viiruun ja Pesoseen on ilmeinen. Jo aiemmin olen huomioinut yhtäläisyyksiä erityisesti Variksen ja harmaahapsisen Pesosen välillä.

Yleisesti ottaen hieman vanhemmille lapsilukijoille suunnatut Mimmi Lehmä -kirjat saavat tässä Varis sanoo EI! -teoksessa mukavan ensikirjaikäisille sopivan muodon, juuri kuten Viiru ja Pesonenkin viime vuonna. Tarina on simppeli, sivut paksut pahviset ja tekstiä vain vähän.

Eipä muuta kuin suursuositus!

Pikkuveli ja mainio harharetki

Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
Teos, 2017
Kuvitus: Jussi Karjalainen

Pikkuveli ja mainio harharetki on oudoin lukemani kirja pitkään aikaan. Sen henkilöt ovat outoja, sen tapahtumat ovat outoja ja ennen kaikkea sen tunnelma on outo. Muuta sanaa en oikein keksi tätä lastenkirjaa kuvailemaan.

Tarinan alussa Pikkuveli herää säpsähtäen makuupussistaan mangrovepuunoksalta suoviidakossa. Kreivitär, kansainvälinen seikkailijatar, on jo hereillä, valmiina kameroineen kaikkineen. Pitää saada kuva suonsilmärusettianakondasta, maailman suurimmasta ja vaarallisimmasta käärmeestä – jonka pääasiallista ravintoa ovat pikkuveljet. Niinpä niin, Pikkuveli on ajautunut Kreivittären retkikunnan nuorimmaksi jäseneksi, siis ainoaksi jäseneksi Kreivittären – eli Isosiskon – ohella. Kuva pitäisi saada ja keinoksi valikoituu Kasakrandra-heimon muinainen vuohitemppu. Vuohta ei tosin ole, eikä sitä oikeastaan tarvitakaan, onhan retkikunnalla Pikkuveli. Loppu onkin sitten silkkaa jännitystä ja Liisa Ihmemaassa -tyyppisiä nyansseja sisältävää tarinointia kolmijalkaisine taloineen sekä Pikkuveljen kutistumisine ja kasvamisineen. On myös pelon voittamista sekä lopulta tapahtuva odotettava juonenkäänne.

Leena Parkkinen on minulle aiemmin tuttu ainoastaan aikuisten romaanien parista. Sinun jälkeesi, Max oli huumaava lukukokemus, Säädyllisestä ainesosasta pidin niin ikään. Ja kuten aina aiemminkin Parkkisen parissa viihdyttyäni, myös tällä kertaa Pikkuveljestä luettuani mieleeni jäi päällimmäisenä elämään teoksen tunnelma. Parkkinen on erityisesti tunnelmakirjailija, ja sellaisena yksi parhaita mieleeni tulevia. Näinpä olenkin valmis suosittelemaan myös Pikkuveljen mainiota harharetkeä, vaikka ihan kaikista asioista en siinä pitänytkään. Ehkä se yksinkertaisesti oli minulle liian outo, mutta enhän minä toisaalta sen varsinaista kohderyhmää edustakaan. Pienet koululaiset varmasti innostuvat tästä, en ihmettelisi vaikka hyvinkin kiivaasti. Kokeilkaapa siis ihmeessä, vaikkapa erikoisena iltasatuna. Elämä on tutkimusmatka!

P.S. Hiukan tylsä todeta, mutta kuvituksesta en pitänyt ollenkaan. Mielestäni hahmot olivat epämiellyttävän, miltei ruman näköisiä ja uskon tämän jopa vaikuttaneen lukukokemukseeni negatiivisesti. Miellyttävä kuvitus olisi varmasti saanut minut pitämään tarinastakin enemmän. Mutta kauneus on katsojan silmässä; joku pitää takuulla tästäkin.

Se pikkuinen Lotta

Astrid Lindgren: Lotta på Bråkmakargatan 
Raben & Sjögren, 1961
WSOY, 1962, tarkistettu suomennos 2017
Suom. Eila Kivikk’aho
Kuvitus: Ilon Wikland

Se pikkuinen Lotta kertoo Nykäsen Lotasta, viisivuotiaasta tuittupäästä. Tai ei Lotta virallisesti mikään tuittupää ole, mutta tänä aamuna kyllä, pahan unen herättämänä. Kun kaiken kukkuraksi äidin mukaan Lotan ei ole sopivaa tänään, tavallisena torstaipäivänä, pukeutua justiin-hameeseen, tulee Lotan mitta täyteen. Kohta paperikorista löytyy mummon kutoma inhottavan kutittava villapusero käyttökelvottomaksi leikeltynä, sen yhteydestä Lotan suorasanainen viesti äidille: ”OLEN MUUTA NYT. KASTO PAPERIKORIIN” siis toisin sanoen ”Olen muuttanut. Katso paperikoriin.” Ja niin siinä tosiaan käy, että Lotta, 5 vuotta, muuttaa pois kotoa.

Nykäsen perheen kuopus, Jannen ja Minnan pikkusisko, on Astrid Lindgrenin Lotta-kirjoissa erilaisia tempauksia tekevä pikku tyttö. Vaikka muistikuvani mukaan tämä on ensimmäinen tapaamiseni Lotan kanssa, voi jo selvästi huomata, että kyseessä on Lindgrenille ominainen vahva tyttöhahmo, sellainen Ronjan ja Pepin kaltainen.

Tarinana tämä vuonna 1961 ilmestynyt muuttokertomus on ihan hauska, hieman ennalta-arvattava, mutta siitä viis.

Kyllä minä Lindgreniä aina suositan!

Kyllä, sanoi koala

Rachel Bright: The Koala Who Could
Orchard Books, 2016
Kustannus-Mäkelä, 2017
Suom. Katariina Kallio
Kuvitus: Jim Field

Kalle-koala nauttii joutenolosta kotipuunsa latvuksessa. Päivä toisensa jälkeen se torkkuu päiväunia auringossa, popsii eukalyptuspuun lehtiä ja vaan ON – omassa, rauhallisessa maailmassaan. Onhan se toisinaan hiukan tylsää, mutta asiaa ajateltuaan Kalle toteaa empimättä: ”Mutta jos nyt menen alas, se ei olis hyvä diili. Maailma on vaarallinen, siellä vaanii krokotiili!” On siis parempi pysytellä turvallisella oksalla, jättää leikit ja touhut toisten kanssa omaan arvoonsa.

Tällaista Kallen elämä siis on, arkena ja sunnuntaina. Mutta sitten tapahtuu jotakin, kuuluu kummaa koputusta… Ja loppu onkin hurjaa menoa tälleineen kaikkineen, taitaa Kallesta kuoriutua oikea seikkailija.

Kyllä, sanoi koala on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka läpeensä ihastuttavia lastenkirjat voivatkaan olla. Jo yksin Jim Fieldin kuvitus on niin suloinen, että ei tarvita kummoistakaan tarinaa, jotta kirja miellyttää, miellyttää suuresti. Mutta kyllä Kallen tarinakin ihan hyvä on, sellainen peruspositiivinen kertomus siitä, kuinka joskus kannattaa rohkeasti kurkistaa ympärilleen, tehdä jotakin sellaista, joka rikkoo totutun kaavan. Siitä voi alkaa ihan uusi elämä, sellainen eri tavalla mukava.

Siis suositan. Ja lähden itse tutustumaan Jim Fieldin kuvittamiin töihin laajemminkin.

Toivo ja talviyö

Benji Davies: The Storm Whale in Winter
Simon & Schuster, 2016
Karisto, 2017
Suom. Sanna Niemi

Toivo ja talviyö jatkaa ihastuttavalla tavalla pienen Toivo-pojan tarinaa, joka alkoi muutamia vuosia sitten teoksessa Toivo ja valas.

Toivo elää kalastajaisänsä sekä kuuden kissansa kanssa meren rannalla. Päivisin Toivo viettää melko paljon aikaa itsekseen, sillä isän on tehtävä työtään, narrattava kalaa, kaukana meren aalloilla. Aina talven rajaan asti, siihen että meri jäätyy. Ja nyt on juuri se päivä, ollaan siirtymässä syksystä talveen, isä lähtee viimeisen kerran merelle. Pimeän laskeuduttua Toivo huolestuu; missä isä viipyy? Seuraa yhden yön pituinen seikkailu, sellainen jäätä ja valaita sisältävä talvinen tarina.

Benji Daviesin Toivo-kirjat – kuten kaikki muutkin hänen teoksensa – ovat söpöydessään vertaansa vailla. Niiden kuvitus on suloista, henkilöhahmot hurmaavia. Tekstiä Toivon tarinoissa on siinä määrin vähän, että ne sopivat hienosti jo pienillekin lukijoille.

Suosittelen, suosittelen, suosittelen!

P.S. Hauska yksityiskohta ja Suomi-yhteys löytyy kuvasta, jossa Toivo katselee ulos ikkunastaan – vierellään kukapas muukaan, kuin Muumipeikko.

Hamelnin pillipiipari

Russell Brand: The Pied Piper of Hamelin
Canongate Books, 2014
Jalava, 2016
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Chris Riddell

Hamelnin pillipiipari, nimeään lukuun ottamatta itselleni entuudestaan tuntematon saksalainen kansansatu houkutteli minua uuden painoksensa näyttävällä versiolla. Grimmin veljesten 1800-luvulla tunnetuksi tekemä tarina saa tässä versiossa pitkälti juuri kuvituksensa ansiosta uudenlaista, humoristista näkökulmaa, sellaista monen ikäisille sopivalla tavalla avautuvaa. Lisäksi sen näppärä teksti palvelee niin vanhempaa lukijaa kuin vasta valmistunuttakin lukijanalkua; sivistyssanoja on käytetty, mutta ne saavat sivujen kulmissa ja teoksen lopussa hauskat, ymmärrettävät selityksensä. Minä tykkään: Lapsia on ajateltu, mutta ei aliarvioitu.

No, lyhyestä virsi kaunis: Erikoinen pillipiipari saapuu Hamelnin kylään sen taistellessa rottaongelmaa vastaan. Kyläläiset solmivat piiparin kanssa avunantosopimuksen, mutta kyläläisten luistaessa omasta osuudestaan, piipari käyttää sulosointujaan niin ikään ennalta-arvaamattomalla tavalla. Tästä oikeastaan sen kummemmin turisematta jätän loppuratkaisun paljastamatta. Lukekaa ja katselkaa. Tässä teoksessa lepäävät niin silmä kuin korvakin.

Vaarin saari

Benji Davies: Grandad’s Island
Simon & Schuster, 2015
Karisto, 2016
Suom. Leena Perttula

Benji Davies on täällä taas! Yksi ehdottomia viime vuoden lastenkirjasuosikkejani oli Toivo ja valas, samaisen tekijän luomus, joka kertoi pienestä Toivo-pojasta sekä hänen kalastaja-isästään. Tämän jälkeen Daviesin kuvitusta saatiin ihailla vähintäänkin yhtä hurmaavassa Pää tyynyyn! -teoksessa. Samalla sympaattisella linjalla jatkaa viimeisimpänä suomennettu Vaarin saari.

Lassin vaari asuu taloaan puutarhan perällä. Kun Lassi eräänä päivänä menee tapaamaan vaaria, ei tätä näy missään. Mutta sitten: Vaari kutsuu Lassin ihmeelliselle ullakolleen ja johdattaa hänet vieläkin ihmeellisemmälle matkalle, suorastaan suurenmoiselle saarelle.

Vaarin saari on isoisän ja lapsenlapsen välistä rakkautta suurella sydämellä hehkuva pieni tarina. Se kuvaa kauniisti sitä, kuinka muistot ja yhteiset kokemukset, vaikka kuvitellutkin, auttavat pitämään toisen lähellä vielä eron jälkeenkin.

Suosittelen suuresti. Jo yksin Benji Daviesin kuvitus on kokemisen arvoinen, tarinan moniulotteisuus sitä vastoin antaa eri ikäisille lukijoille mahdollisuuden kokea sen omalla tavallaan. Joka tapauksessa tekstiä on vähän, pääosassa on kuvitus, joten teos on oivallinen jo aivan pienillekin kuuntelijoille.

Näkymätön

Elina Hirvonen: Näkymätön 
Lasten Keskus, 2016
Kuvitus: Ville Tietäväinen

Kukka on avaruustyttö. Tai oikeastaan hän on Kapteeni, hän johtaa Avaruustyyppejä. Lisäksi hän on päiväkotilainen. Mutta sitä hän ei oikeastaan haluaisi olla, tai haluaisi, mutta siihen liittyy yksi surullinen juttu. Niin surullinen, että Kapteeni ei halua kertoa siitä edes äidille ja isälle, vaikka vatsaan sattuu illalla niin, että jopa letut hillolla ja kermavaahdolla ovat mahdoton ajatus. Hänelle on tullut sellainen haava, johon ei voi laittaa laastaria. Lopulta Kapteeni pyytää apua Avaruustyypeiltä.

Näkymätön on yksi ehdottomasti parhaita – jos ei paras – lähiaikoina lukemistani monista hyvistä lastenkirjoista. Sen oivalliset tekstit yhdessä laadukkaan, hienosävyisesti sarjakuvamaisen kuvituksen kanssa tekevät teoksesta valloittavan kokonaisuuden, jonka tärkeästä teemasta ei voida koskaan puhua liikaa. Se taas, että tapahtumat sijoittuvat jollekin toiselle planeetalle tukee hienosti ajatusta, että tämä, yksinäisyys, voi koskea meistä ihan ketä tahansa, ulkonäöstä tai alkuperästä huolimatta. Yksinäisyyden ja siitä aiheutuvan pahan olon ei pitäisi kuulua kenenkään elämään, mutta aivan erityisen pahalta siitä tuntuu keskustella lasten kohdalla. Onneksi Kapteenin tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu.

Suosittelen suuresti, tai oikeastaan näkisin miltei välttämättömäksi, että tämä – tai jokin vastaava – kirja luettaisiin kaikille lapsille aina päiväkoti-iästä alkaen. Sillä: ”Kaikki mahtuvat leikkiin!”

Mur, eli karhu

Kaisa Happonen: Mur, eli karhu
Tammi, 2016
Kuvitus: Anne Vasko

”Yö on yö, päivä on päivä.
Talvi on talvi. Ja karhu on karhu.”

Niin; karhut ja talvi eivät kuulu yhteen. Karhulle talvi on uniaikaa, pimeässä pesässä kuorsaten, kesästä uneksien. Karhut nukkuvat talviunta. Kaikki paitsi yksi, ja sen karhun nimi on Mur.

Ennen ensimmäistäkään lumihiutaletta myös Mur joutuu kuitenkin kömpimään pimeään pesään, tahtomattaan, täysin, täysin virkeänä. Tuo on aivan kamalaa; talvi yksin hereillä on aivan liian pitkä, uneton ja ankea. Se pistää itkemään ja lopulta suuttumaan, asialle on tehtävä jotakin. ”Minä on Mur, talvikarhu.”, se yht’äkkiä ymmärtää, eikä itkusta ole enää tietoakaan.

Mur, eli karhu pohjaa taas tuttuihin ja turvallisiin, lastenkirjoille tyypillisiin teemoihin, kuten erilaisuus ja uni, tai oikeammin unettomuus. Miksi se onkaan aina niin tylsää, se nukkuminen, mitä lapsiin tulee? Yhdessä näiden ikuisuusajatusten kanssa teos tutustuttaa pikkuiset lukijat karhujen maailmaan, kesän mittaisiin eväsretkiin ja talvisiin pesäpuuhiin.

Toinen kirjan pääasiallisista sisällöistä on sen kuvitus. Anne Vaskon taiteelliset näkemykset ovat hauskoja, osuvia ja omalaatuisia, sopivan yksinkertaisia pientenkin silmäparien tutkailtavaksi. Samoin lyhyet tekstinpätkät tukevat sen sopivuutta nuorille kirjakansalaisille.

Siis oivallinen karhukirja jälleen kerran, näitä nalletarinoita suosittelee kovastikin mielellään.

Peku ja rokkibändi

Magali Le Huche: Paco et le rock 
Gallimard Jeunesse Musique, 2015
Tammi, 2016
Suom. Katariina Heilala

”Peku rrrakastaa rokkia!” Ja siitäpä syystä hän pakkaa mukaan kitaransa ja matkustaa Lontooseen, tuonne Big Benin juurelle, missä ja milloin vain soivan rock-musiikin ja muiden ihmetysten äärelle. Lontoossa Peku vierailee soitinkaupassa, tallustelee tunnetuissa maisemissa ja perustaa lopulta rokkibändin. Levykin äänitetään ja julkaistaan. Jee jee!

Peku ja rokkibändi on loistava kirja monella tapaa. Jo yksin sen osuva ja humoristinen kuvitus kerää paljon pisteitä, laadukkaasta äänimateriaalista puhumattakaan. Ehkä koskaan aikaisemmin en ole törmännyt näin hienoja ääninäytteitä sisältävään lasten äänikirjaan, vaikkakin vuosien saatossa tällä saralla suurta parannusta onkin toki tapahtunut. Tällä kertaa ääniä on 16; kuullaan kymmentä eri soitinta ja kuutta muuta asiaa Big Benistä ja rokkibiisistä aina kissoihin ja hiiriin.

Siis kirja kainaloon ja jammailemaan! Tämän opuksen avulla pienet lukijat oppivat niin rokista, soittimista kuin Lontoostakin. Suosittelen! Koska tekstiä on vähän ja pääroolia äänten rinnalla näyttelee kuvitus, kirjasta innostunevat parhaiten katselijat ja kuuntelijat yhdestä kolmeen vuoteen.

P.S. Itse aion ehdottomasti perehtyä myös aiemmin ilmestyneeseen Peku ja orkesteri -kirjaan, jossa päästään kurkistamaan klassisempien soittimien ja sävelmien maailmaan.