Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro: The Buried Giant
Knopf, 2015
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Helene Bützow

Kun matka Kazuo Ishiguron kyydissä kohti entisaikaista Britanniaa on vasta pitkälti alkutekijöissään, olen jo melko lailla myyty, ihastuksissani monella tapaa. Ensinnäkin pidän alusta lähtien kirjailijan tavasta kirjoittaa; mennä tavallaan suorinta tietä asiaan, kuvata päähenkilöhahmoja ja heidän aikomuksiaan, heidän elämäänsä jättiläisten keskellä, muistamattomuuden sumussa, kuin se olisi jotakin tuiki tavallista, pala ihmiskuntamme menneisyyttä, totista totta. Mutta näin tarinoidessaan Ishiguro ei kuitenkaan kerro oikeastaan mitään, ei sitä mihin aikakauteen kertomus sijoittuu – tai no, kuningas Arthurista päätellen jonnekin 500-luvun tietämille – ei sitä kuinka todellisena tai epätodellisena hänen luomaansa maailmaa tulisi pitää, eikä oikeastaan sitäkään, keitä hänen päähenkilöhahmonsa ovat. No, se tulee lukijallekin selväksi, että he ovat iäkäs kelttipariskunta yhteisön laitamilta, pariskunta joka on menettänyt poikansa maailman tuuliin. Ja nyt on tullut heidän aikansa, aika lähteä tapaamaan kadotettua poikaa – silläkin uhalla, että tehtävä ei varmasti tule olemaan helppo, eivätkä kanssakulkijat välttämättä myötämielisiä.

Japanilaissyntyinen brittikirjailija Kazuo Ishiguro kietoi minut siis hetimiten verkkoonsa ja pidin tästä ensimmäisestä Ishigurostani valtavasti. Sen puolifantastinen maailma on jotakin, mitä en ollut osannut odottaa ja vaikka teoksessa lopulta tapahtui melko vähän, siinä kuitenkin tapahtui todella paljon, mentaalisella puolella. Matka, jonka Axl ja Beatrice – tai näillä nimillä asiasta epävarma kertoja yksinkertaisuuden vuoksi on päättänyt heitä kutsua – kulkevat muodostuu vaaralliseksi jo yksin heidän iäkkyytensä vuoksi, toiseksi siitä syystä, että he ovat kelttejä saksien keskellä. Mutta kaikista vaarallisin tosiasia on se, että heitä toisiltaan suojaava muistamattomuuden sumu, on vaarassa hälvetä. Ja tähän he kuitenkin pyrkivät, tavallaan. Teoksen avainsanoja ovat mielestäni rakkaus, menneisyys ja muisti.

Kaiken tämän epäselvän selityksen jälkeen, minun on syytä laskea kynäni ja tyytyä vain kehottamaan: lukekaa tämä kirja, etsikää oma haudattu jättiläisenne. Se pistää ajattelemaan, pureksimaan loppuun vasta sitten, kun viimeinenkin lause on jo luettu. Ja uskaltaisinpa miltei väittää, että harva olisi valmis allekirjoittamaan toisen mielipidettä tämän teoksen sisimmästä todellisuudesta, niin monimutkainen se on. Minulle tämä avasi portin Ishiguron maailmaan – ja matkani jatkukoon pian.

Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: God Help the Child
Alfed A. Knopf, 2015
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Kaijamari Sivill

”Ei se mun vika ole. Ei mua voi siitä syyttää. En mä mitään ollut tehnyt enkä tiedä yhtään, miten siinä niin kävi. – – Ihonväri on se risti, jota sen on kannettava koko ikänsä. Mutta se ei ole mun vika. Ei ole mun vika. Ei ole. – – En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin ainoaa lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuden takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en osannut vain rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan totta rakastan. – – Tyttö opetti mulle sellaista, mikä mun olisi pitänyt tietää koko ajan. Sillä on väliä, mitä lapselle tekee. Lapset eivät välttämättä unohda koskaan.”

Luoja lasta auttakoon on toinen kosketukseni kirjallisuuden nobelisti Toni Morrisoniin, joka tuntuisi teoksillaan keräävän miltei yksinomaan kultaa ja kunniaa, ainakin kun kirjablogien arvioita haistelee. Edellinen, Koti, jätti minut hämmennyksen ja sanattomuuden valtaan – enkä totta puhuakseni kovin rikkaaksi tunne sanallista arkkuani nytkään. Kuten edelliselläkin kerralla, henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän tarinansa traagisia, erotuksena kuitenkin se, että tällä kertaa sain teoksesta kokonaisemman kuvan, kun edellisen kohdalla sain irti lähinnä pienistä, joskin sitäkin vaikuttavimmista tuokiokuvista.

Selvää on, että Luoja lasta auttakoon päihittää Kodin, mutta siihen se selvyys oikeastaan loppuukin; vieläkään en pysty lopullisesti arvioimaan Morrisonia kirjailijana. Niin paljon hyvää, että en halua tyrmätä, mutta riittääkö se? Mahdollisuuden annan aivan varmasti vieläkin, mutta seuraavaksi iskeydyn kirjailijan menneisyyteen, kokeilen klassisempaa Morrisonia, Minun kansani, minun rakkaani – se voisi olla se.

Luoja lasta auttakoon kertoo Lula Annista, joka syntyy äitinsä kauhuksi – ja ilman äitinsä syytä – sinisenmustana, sudaninmustana, ja jolla ei ole syytä kutsua äitiään äidiksi. Ei, äiti on hänelle yhtä kuin Sweetness. Lula Ann ja Sweetness elävät kahdestaan, Lula Ann on rikkonut Sweetnessin avioliiton. Sweetness on etäinen, Lula Ann toivoisi hänen koskettavan, vaikka edes lyövän. Sitten, Lula Annin ollessa kahdeksanvuotias, tulee tapaus Sofia Huxley, Lula Ann ilmiantaa valheellisesti ahdistelijan, tekee Sofia Huxleysta viideksitoista vuodeksi numeron 0071140. Ja silloin Sweetness on ylpeä, koskettaa, ottaa kädestä kiinni. ”Ei sitä turhan usein näe, että musta pikkutyttö kaataa valkoisia pahantekijöitä.”

Ja sitten on vielä Booker, ”Et-ole-se-nainen-jonka-haluan.” -Booker, ja Bookerin sekä nimensä vaihtaneen Lula Annin, Briden, täydellinen puolivuotinen – ennen Bookerin pakoa. Lumoaika sortuu valheisiin ja hiljaisuuteen, lapsuuden läpikäymättömiin kokemuksiin. Mutta voiko vielä yrittää, voiko murtaa jään?

Koska kyseessä on tämän tyyppinen pienoisromaani, en halua yrittääkään paljastaa sen tarinaa tämän tarkemmin, sillä jonkun toisen etukäteen pureskelemana se menettäisi mielestäni paljon. Mitä Morrisoniin kirjailijana tulee, on tästäkin teoksesta luettavissa hänen ”perussanomansa”, mustan naisen arkipäivä lähimenneisyydessä ja nykyaikana, vaikka teos ei yksin rotukysymyksessä piehtaroikaan, vaan antaa yhtä lailla ajateltavaa  kysymyksiin niin lapsen oikeudesta tulla rakastetuksi omana itsenään kuin vanhempien vaikutuksesta lapsen tulevaisuuteen. Onkin mielenkiintoista huomata, kuinka samanlaisiin asioihin Morrison pureutuu, kuin juuri tätä ennen lukemani Sadie Jones teoksessaan Kotiinpaluu ollakseen lopulta tunnelmaltaan täysin erilainen teos.

Kuten edellä totesin Luoja lasta auttakoon ei synnytä minussa suuren suurta sanatulvaa tai välitöntä varmuutta siitä, mitä näin kaksi teosta kokeneena, olen Toni Morrisonista kirjailijana mieltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi pitänyt teoksesta lukukokemuksena, päin vastoin, se oli melkoisenkin vaikuttava.

Suosittelen.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Patrick Modiano: Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier
Gallimard, 2014
WSOY, 2015
Suom. Lotta Toivanen

”Miten merkillisen polun olenkaan joutunut kulkemaan päästäkseni sinun luoksesi.”

Apua! Olen juuri lukenut kirjan, maistanut kirjallisuuden nobelisteistamme tuoreinta, enkä ole ollenkaan tyytyväinen – itseeni. Miten näin hyvin alkanut matka voi päättyä näin kehnosti, miten punaisen langan voi kadottaa näin pahasti? Vai piileekö tässä jotakin suurempaa, onko kadotettua lankaa edes ollutkaan?

Jotta et eksyisi näillä kulmilla on tarina eräästä kirjasta, sekä eräästä miehestä, kirjailijasta, ja hänen muistoistaan, muististaan. Ja monista vuosista, vuosikymmenistä, sekä Pariisista, sen kaduista ja kahviloista. Kerrassaan ihastuttava asetelma.

Jean Daragane on vanha mies ja hukannut osoitekirjansa. Kun hänen puhelimensa sitten soi ja soittaja ilmoittaa löytäneensä Daraganen osoitekirjan sekä vaativansa saada palauttaa sen Daraganelle henkilökohtaisesti, mies ajautuu matkalle muistoihinsa, menneisyytensä ihmisiin ja ihmeellisiin kohtaamisiin. Aikatasot ovat nykypäivä, menneisyys ja vielä kaukaisempi menneisyys, sellainen nelikymmenvuotinen vaellus. Daragane on aikoinaan kirjoittanut kirjan, esikoisensa, sisällyttänyt siihen mahdollisesti todellisen henkilön ja sittemmin lisännyt tuon henkilön nimen osoitekirjaansa, siihen kadonneeseen. Tästä henkilöstä kiinnostuu puolestaan tuo outo soittaja ja sen jälkeen päähenkilöhahmoa viedään, muistojen viidakkoon.

Huolimatta siitä, että jossakin vaiheessa tätä lyhyttä tarinaa – teos käsittää vain reilut 130 sivua – tempouduin jollakin tapaa hukkateille, toisin sanoen en ollut enää täysin varma, mistä oli lopulta kyse, en halua teilata Modianoa, vaan tutustua häneen tarkemmin. Jo ensimmäiset lauseet hänen seurassaan miellyttivät minua, kuulin hänessä tuttua rakastettavaa tyyliä, sellaista äänensävyä, josta minä pidän. Mieleen tulivat José Saramago, Imre Kertész ja hiukkasen myös ikisuosikkini Orhan Pamuk, joka varmasti kertoo jotakin Modianon vakuuttavuudesta; eivät ihan turhia herroja nuo edellä mainitut, ja nobelisteja kaikki tyynni. Mielenkiintoinen on myös edellä mainittu muistiaspekti, johon Modiano usein liitetään. Palkitsihan Nobel-raatikin hänet ”muistin taiteesta”.

Alussa esittämääni ongelmaan palatakseni, huomaan jo nyt tilanteen muuttuneen. Modiano ottaa aikansa, mutta mikäpäs siinä, ei hyvää ruokaakaan kuulu purematta niellä. Toisinaan on mukava lukea kirjoja, jotka aukeavat silmän räpäyksessä, toisinaan kaipaa ankaraakin pohdiskelua. Se palkitsee aivan eri tavalla.

Suosittelen siis tarttumaan Modianoon, hän on varmasti palkintonsa ansainnut. Helppoa hänen kanssaan ei välttämättä tule olemaan, mutta ajatuksiaherättävää. Ei kaikkea välttämättä tarvitse tai pysty tavoittamaan, ei edes omaa menneisyyttään.

Kun aika loppuu; Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY, 2015

Elina Hirvonen kirjoittaa pelottavan hyvin, pelottavista asioista. Niin todenmakuisesti, että tuntuu kuin katsoisi tapahtumia vähintäänkin tv-uutisten välityksellä, oikeastaan olisi paikan päällä, Helsingin tutussa keskustassa, siinä Lasipalatsin edustalla. Katsoisi jonkin matkan päästä ampujaa ja hänen kaatuneita uhrejaan, sekasortoa, paniikkia. Käsikarvat nousevat pystyyn; tämä voisi olla totta.

Kun aika loppuu on tarina perheestä. Laurasta ja Eerikistä, Aavasta ja Aslakista. Siitä kuinka tuo ulospäin onnelliselta vaikuttava yhteiskunnan ydinyksikkö horjahtelee, natisee liitoksissaan, kipuilee ja oikeastaan romahtaakin. Siitä kuinka yksi sen jäsenistä suistuu lopullisesti raiteiltaan jättäen jälkeensä syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, muistoja ja menneisyyttä. Mutta entäpä toivoa, jääkö sitä sentinkään vertaa?

Tarinan keskushenkilö on Aslak, hiljainen ja yksinäinen poika, näkymätön. Hän juuri, nyt jo mieheksi kasvaneena, seisoo tuolla katolla, on osa ohjelmaa. Hän haluaa pelastaa maailman, on aina halunnut. Pienenä hän istui tuntikausia isoäidin lihapullalautanen nenänsä alla, katseli ruskeankastikkeen päälle kovettuvaa kerrosta, halusi jättää eläimet syömättä. Itki katsellessaan uutisia Afrikan kuolevista lapsista. Halusi auttaa kaikkia, eläimiä ja ihmisiä. Yritti ystävystyä, erakoitui. Löysi kaltaisiaan internetin keskustelupalstoilta, rakastui tuntemattomaan. Lähti nousemaan tuolle katolle.

Mutta ilman Lauraa ja Eerikiä ei olisi Aslakia.

”En itke nyt, koska se tuntuisi kohtuuttomalta. Itku kuuluu ihmisille, joita kohtaa yllättävä vääryys. Se kuuluu ihmisille, joiden elämä suistuu raiteiltaan sairauden tai onnettomuuden seurauksena, joilla on jotain, mikä voidaan ottaa pois. Itku on sellaisten ihmisten etuoikeus, jotka olettavat saavansa parempaa. Minä en itke, koska tunnen, että tämä on minun osani. Se, mitä minun lapseni juuri nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä.”

Niin, tottahan se on; kun jotain näin kamalaa tapahtuu, ei kestä kauaakaan, ennen kuin katseet kääntyvät vanhempiin. Mikä tuo paha ihminen on, mistä se on saanut alkunsa, miksi siitä on tullut tuollainen? Vaikka ei se selviö ole, ei tietenkään. Mutta vanhemman tuskan määrää voi vain kuvitella, se on loppumaton. Aivan kuten rakkauskin, rakkaus omaa lasta kohtaan.

Sitten on vielä Aava, sisko. Hän kenen kanssa oli turvallista paeta peiton alle, unohtaa ikävät asiat. Hän kuka kuitenkin häpesi, unelmoi vapaudesta ja päätti, että ainoa reitti pelastukseen on jättää kaikki, luopua vanhasta. Olla sitoutumaton, lähteä. Huono olohan siitä seurasi, omantunnon kitkerä kolkutus.

Kaiken kaikkiaan Elina Hirvonen ravistelee, monella tasolla. Yksilön ja yhteisön, Suomen ja koko maailman näkökulmasta, lähitulevaisuuden ekokatastrofaalisia kysymyksiä ja ihmisen vastuunkantoa pohdiskellen. Koulusurmat ja pommi-iskut ovat tätä päivää, niin myös ilmastonmuutos; mutta niin on tämä kirjakin. Tämä tarina ei päästä irti, se pakottaa ajattelemaan. Siis ehdoton lukukehotus.

P.S. Jos Hirvosen alla esitelty Kauimpana kuolemasta on jäänyt vielä lukematta, suosittelen ehdottomasti sitäkin. Ajatustakuu!

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
Avain, 2010

”Jos pitäisi määritellä mikä asia on kauimpana kuolemasta, niin mikä se olisi? – – Lentokonelehti. Kiiltävä lentoyhtiön lehti, joka löytyy lentokoneiden penkkien taskusta ja jossa kerrotaan Pariisin parhaista bistroista ja mainostetaan matkakokoisia huulikiiltoja. – – Kullanväriseen purkkiin pakattua ryppyvoidetta. Tai juttu Ihmeellisestä Intiasta tai vastakohtaisuuksien Vietnamista. Niistä tulee olo, että turistikohteiden kurjuus on vain meille järjestettyä eksotiikkaa. – – Että on vain me, ihmiset joilla on varaa istua lentokoneessa ja ostaa tuhannen markan aurinkolasit, ja että koko ulkopuolinen maailma on järjestetty meille. Eihän sellaisessa maailmassa voi olla kuolemaa.”

Elina Hirvosen Afrikkaan sijoittuva romaani on traaginen ja kaunis kuvaus ystävyydestä ja vanhemmuudesta, väärinkohtelusta ja virheistä. Vaikka sen tapahtumat sijoittuvat miltei omaan elinaikaani, tuntuu siltä kuin lukisi tarinaa jostakin paljon kauempaa, jostakin jota ei enää ole. Kadun jo nyt sanojani. Minä olen juuri tuollainen; lentokonelehti-ihminen, kaukana kuolemasta, tällaisesta kuolemasta. Kaukana aavemaisista lapsiaikuisista poltetuissa kylissään, kaukana nälästä, kaukana jatkuvasta perusturvallisuuden puutteesta. Syntymättömänä lapsena olen päässyt oikeaan passijonoon. On lottovoitto syntyä Suomeen, sanotaan.

Kauimpana kuolemasta kertoo sekä afrikkalaisen Estherin ja hänen ystävänsä Bessyn että Afrikassa lapsuutensa eläneen Paulin tarinan. Se on kirjoitettu kahdesta näkökulmasta, Estherin ja Paulin. Nykyisyydessä heitä molempia vaivaa huono omatunto, he molemmat olisivat valmiita kuolemaan. On kuitenkin Susan, orpotyttö, jonka takia Estherin on jaksettava jatkaa. Paul sen sijaan on palannut Afrikkaan kuolemaan, ei hätäisesti ja mahtipontisesti, vaan hiipuen, ehkä myrkyttämällä itsensä ja epäonnistuneen elämänsä alkoholilla ja auringolla maistellen samalla menneisyytensä nostalgiaa. Mutta sitten Paul pelastaa Susanin hengen. ”Se ei ollut hyväntekeväisyyttä. Se oli ane.” Jos kuitenkin olisi jotakin jota varten sovittaa menneisyytensä, mies istumassa isänsä oikealla puolella, tuomitsemassa eläviä ja kuolleita. Susanin kautta Estherin ja Paulin tarinat kietoutuvat toisiinsa. Menneisyys ei tule kauniimmaksi, syyllisyys ei katoa, rakas ihminen ei tule takaisin, mutta tuo kohtaaminen antaa Estherille mahdollisuuden. Ja täällä, Afrikassa, Paul ei enää tunne olevansa kuin palikkapelin kuutio, joka yrittää tunkeutua laatikkoon kolmionmuotoisesta aukosta, tai ihminen joka on saanut elämältä tarpeekseen, lakannut viihtymästä. Tänne hän tuntee kuuluvansa.

Tämä kirja herättää hyvin paljon ajatuksia ja se kannattaa ehdottomasti lukea. Ihminen on aina yhtä kaukana kuolemasta. Sitä ei voi paeta, sitä ei voi välttää. Siltä voi yrittää ummistaa silmänsä mutta lopulta se on aina osa elämää. Erottamaton.

Nuoruudenystävä

Alice Munro: Friend of My Youth
McClelland & Stewart, 1990
Tammi, Keltainen kirjasto 2015
Suom. Kristiina Rikman

Kun joitakin vuosia sitten luin ensimmäisen Munroni, olin valloittunut. Tuo teos, joka kantoi nimeä Liian paljon onnea, oli pysäyttävä monella tapaa. Ensinnä se teki minulle lukijana suuren palveluksen; se johdatteli minut novellien maailmaan, sai minut huomaamaan, kuinka vaikuttavia nuo pienet tarinat onnistuessaan voivat ollakaan.

Ja nuo todella olivat, suorastaan veret seisauttavia kaikessa kylmyydessään ja julmuudessaan, noissa kuvauksissa joissa sanaton tuska, puhumattomuuden piinallisuus, on heittänyt varjonsa erilaisten ihmisten ylle. Ja juuri tuota kutsun toiseksi pysäytyksekseni, tutustumista Alice Munroon, Kanadan lahjaan laadukkaalle novellistiikalle, hänen taitoonsa ottaa lukija täydellisesti haltuunsa noiksi vaikuttaviksi hetkiksi, novellin mittaisiksi. Jokainen sana on tarkoin valittu, jokainen ajatus ajatuksella ajateltu. Eikä yhtään haittaa, että Munroa lukee suomeksi, uskon että Kristiina Rikmanin kieli tavoittaa näistä sanoista ja ajatuksista jokaisen.

Sitten Liian paljon onnea -lukukokemukseni en ole jostain kumman syystä Munroon tarttunut, vaikka lukemattomia kertoja se on ollut lähellä. Unohduksiin jo 1960-luvun lopulta asti raapustanut rouva ei missään nimessä ole viime vuosina päässyt jäämään, vaikka ikää hänellä on jo 83 vuotta ja omien sanojensa mukaan hänen vuonna 2012 ilmestynyt teoksensa Kallis elämä tulee jäämään siksi viimeiseksi. Päin vastoin, viimeistään vuoden 2013 Nobel-palkinto nosti hänet kaikkien huulille ja sen jälkeen uusintapainoksia sekä pokkariversioita on vanhemmista suomennoksista suorastaan sadellut. Munroa, joka persoonana on aina ollut vetäytyvä ja karttanut julkisuutta voikin todella pitää kirjailijana, jolle Nobel toi huimasti myyntimenestystä, tämä kun ei suinkaan ole automaattinen jatkumo. Toki hänellä jo ennen tuota oli oma vankka lukijakuntansa.

Nyt lukemani Nuoruudenystävä lukeutuu Munron aiempaan, vasta nyt suomennettuun tuotantoon. Odotukseni olivat korkealla ja myönnettäköön heti alkuun, että vähän petyin. Kymmenen novellia, joukossa muutama helmi, sitten sellaisia ihan hyviä ja pari kummallisen sekavaa, jotenkin vaikeita käsittää. Joka tapauksessa rivien välistä löytyy se Alice Munro, jonka kynänjälkeen aikoinaan rakastuin. Kohtaloonsa ja osaansa tyytyvät, eri tavoin petetyt ja hyväksikäytetyt henkilöhahmot ja ironinen vastakkainasettelu ääneen sanotun ja todellisuuden välillä vyörytetään jälleen armottomalla voimalla lukijan silmien alle, kiertelemättä ja kaunistelematta, kuitenkaan inhimillisyyttä unohtamatta.

Teoksen teema on niminovellinsa mukaisesti ironisesti ystävyys, vaikka ystävyys, luottamus ja rehellisyys ovat useimmista sen tarinoista kovinkin kaukana. Ihmiset niin sanotusti rakastavat toisiaan, kasvinkumppaneitaan, ystäviään ja puolisoitaan, mutta todellisuudessa tiukan paikan tullen tuo rakkaus helposti syrjäytyy tuoden päällimmäiseksi oman edun tavoittelun. Vaikka eivät he julmia ole, vaan inhimillisiä. Ystävyys on joka tapauksessa kaunis sana – tai rakkaus – asiat niiden ympärillä sangen vaikeita hallita. Päällimmäiseksi kokoelmasta jää ehkä ajatus, että monien näistä henkilöhahmoista pitäisikin elää ”toisin”. Mutta haluavatko he? Enpä usko. Tämä on paljon antoisampaa näin. Elämä. Tästä oivallisena aasinsiltana Munrolle toiseen ominaiseen teemaan ja taitoon, hänen kykyynsä kuvata kokonainen ihmiselämä muutamassa sivukymmenyksessä. Tehdä henkilöhahmoista tuttuja, niitä nuoruudenystäviä. Niitä ihmisiä jotka tekevät virheitä, muistelevat ja unohtavat.

Vaikka tämä ei edellisen Munroni tasoa tavoittanutkaan, neuvon silti lukemaan. Tällaista suorasanaisuutta ja ironiaa ylimmillään, kuitenkaan arkista elämää ja inhimillisyyttä unohtamatta on harvoin tarjolla. Itse aion tarttua seuraavaan Munrooni jo pian, tarkistaa sen kuuluisan kolmannen kerran. Että onhan hän edelleen paikalla, tuo omanlaisessa julmuudessaan rakastettava Alice, inhimillisen elämän makuinen kirjuri.

Ja vielä sananen teille novellien karttajille: kokeilkaa Munroa, se voi muuttaa asenteen jos toisenkin.

Hyöky

Daniel Galera: Barba ensopada de sangue
Companhia das Letras, 2012
Otava, Otavan kirjasto 2014
Suom. Antero Tiittula

Brasilialaisen Daniel Galeran ensimmäinen suomennettu romaani kaivautuu lukijan tietoisuuteen monella tapaa. Toisaalta se vyöryy armottomasti ja kovakouraisesti yli, toisaalta liplattelee rauhallisesti ympärille, kietoen pikku hiljaa otteeseensa, tosin tiukkaakin tiukempaan sellaiseen. Tapahtuipa tuo soluttautuminen osaksi tietoisuutta sitten miten, yksi asia on varma: jälki siitä jää.

Teos alkaa keskustelulla, jota varmasti kukaan ei toivoisi joutuvansa käymään. Siinä tarinan keskushenkilöhahmo, nuorehko mies, saa kuulla isänsä aikomuksesta riistää oma henkensä. Viimeisenä toivomuksenaan hän pyytää poikaansa lopettamaan koiransa, rakkaan ja iäkkään Betan. Poika – jonka erityisen mielenkiintoiseksi tekee hänen sairastamansa prosopagnosia, puuttumaton kykynsä tunnistaa kasvoja – järkyttyy ja kieltäytyy. Lopulta hänellä ei kuitenkaan ole keinoja estää isäänsä. Asiat seuraavat toinen toistaan, tapahtuu elämänmuutos ja siinä sivussa aukeaa menneisyyden mysteeri – ainakin osittain. Mutta koiraa hän ei lopeta, tuota raajarikkoa, kuolematonta.

Hyöky on mielenkiintoinen kokemus. Se ei ole yksiselitteinen, se ei anna valmiita vastauksia. Ei siis mikään helppo nakki, mutta antoisa, ajatuksia herättävä. Siinä hänen, erisnimettömän päähenkilöhahmon uusi elämä koiransa rinnalla, naisjuttuineen ja rantataloineen sotkeutuu hänelle syntyvään palavaan tarpeeseen selvittää isoisänsä legenda ja sitä myöten nähdä syvemmälle niin omaan historiaansa kuin riisua uusi asuinpaikkansa sen valheellisesta, lintukotoa mukailevasta rooliasusta. Tällä tavoin kirja pureutuu myös yhteiskunnallisiin epäkohtiin; psyykkiset häiriöt, huumeet ja väkivalta vyöryvät alati yhä suuremmalla voimalla näyttämölle, tehotuotanto kuihduttaa perinteisen verkkokalastuksen elinkeinona. Pinnanalainen kuohunta käy massiiviseksi, hyökyaalto odottelee oikeaa hetkeä.

Tuntuu jotenkin vaikealta kirjoittaa tästä kirjasta kovin paljoa tämän enempää. Suosittelen lukemaan itse, sukeltamaan veden alle, sinne mistä näkee hyvin, kuinka aalto pikku hiljaa keräilee itsensä kasaan hyökyäkseen oikean hetken tullen yli laidan, punaisena, verisenä.

Minulle Daniel Galera oli uusi tuttavuus, mutta jo tämän puraisun perusteella, aion mitä luultavammin perehtyä hänen tuotantoonsa tarkemminkin, mikäli suomennoksia vielä suodaan. Luulisin näin olevan, sillä kriitikot ovat nostaneet hänet yhdeksi tämän hetken merkittävimmistä nuorista kirjailijoista Brasiliassa. Itse vertaisin tätä tunnelmaltaan osittain todellisuuden ulkopuolella leijailevaa teosta taannoin lukemaani J. M. Coetzeen salamyhkäiseen Jeesuksen lapsuuteen. Ei hullummin 35-vuotiaalle kirjailijalle.

Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: 色彩を持たない多崎つくると、彼の巡礼の年 (Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, Kare no Junrei no Toshi)
Bungeishunjū, 2013
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Raisa Porrasmaa

Mitä lukemiseeni tulee, yhdessä asiassa olen edelleen ehdoton, vaikka vuosien mittaan olenkin tinkinyt monista säännöistäni. Enää en esimerkiksi lue huonoja kirjoja loppuun – surullisen suuri määrä hyviäkin kun jää joka tapauksessa riittämättömän lukukapasiteetin vuoksi lukematta – enkä muutenkaan tätä nykyä halua tehdä lukuvalintojani erityisiä kaavoja noudattaen, poislukien Finlandia-voittajat, joita sangen verkkaaseen tahtiin olen viime vuosina läpilukenut. Mutta se ehdottomuus: kun olen päättänyt lukea jonkin kirjan, haluan kohdata sen puhtaalta pöydältä, en tietoisena siitä, mitä muut ovat siitä ajatelleet, tai mitä joku on katsonut parhaaksi sen takakanteen kirjoittaa, noita valloittavia houkutussanoja. Ei, tuo on vasta jälkiruokaa, tuo muiden mielipiteiden makustelu, vertailu omiin vastaaviin.

Aina en kuitenkaan tässä pyrkimyksessäni onnistu; näen otsikoita, kuulen sanan sieltä, toisen täältä, luenhan toki klassikoitakin. Ja sitten on niitä kirjailijoita, joiden teoksista käytävää ennakkokeskustelua on miltei mahdoton välttää, varsinkin jos työskentelee kirja-alalla. Yksi tällainen on Haruki Murakami, vuosia jo nobelistiksikin povattu japanilainen, mies jonka teoksia olen lukenut nolostuttavan vähän – vielä.

Kun tartuin Värittömän miehen vaellusvuosiin, tiesin siitä yhden asian. Tiesin sen sijoittuvan jollakin tasolla Suomeen. Tämän uskallan kertoa teille, rakkaat lukijani, sillä te jotka näitä tekstejä etukäteen luette ette ole kaltaisiani niin sanottuja tabula rasa -lukijoita. Onneksi teitäkin on.

Joka tapauksessa tämä epätoivottu tietoisuuteni muokkasi lukukokemustani, teki minut odottavaiseksi. Kun sitten päästiin Suomeen, jopa reilun seitsemänkymmenen sivun ajaksi, heräsi minussa monenlaisia ajatuksia. Se että me olemme yhtä kuin Sibelius, Aki Kaurismäen elokuvat, Marimekko, Nokia ja muumit, tulee tuskin yllätyksenä kenellekään, mutta olemmeko me todella ”elämään liittyvien nokkelien aforismien” viljelijäkansaa, joka ajelee metsän ympäröimillä moottoriteillään tyhmät hirvet ainokaisina huolenaiheinaan? Enpä tiedä – tai toivo. Toki sitä itsestään lukisi kiinnostuneena enemmänkin, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että teoksen kokonaislaajuuteen, vain reiluun kolmeensataan sivuun nähden, Murakami esittelee näkemyksiään Suomesta juurikin sopivasti. Tässä tarinassa Suomi ja suomalaiset ovat kuitenkin vain sivuosassa pääpainon keskushenkilöhahmoineen sijoittuessa Japanin Nagoyaan.

Tuossa kaupungissa, Nagoyassa, lukion ensimmäisen vuoden jälkeisenä kesänä ystävystyvät viisi nuorta, kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Sininen, punainen, valkoinen ja musta sekä väritön, Tsukuru Tazaki, poika – tai mies – jonka näkökulmasta tarinaa katsellaan. Viisikosta kehkeytyy täydellinen ryhmä, he ovat kuin viisi sormea, harmonia vailla vertaa. Sitten lukio loppuu ja Tsukuru tekee kohtalokkaan valinnan muuttaessaan Tokioon opiskelemaan, ottaessaan näin haparoivan ensiaskeleen omilleen, ryhmän tiiviisti umpeen kurotun kehän ulkopuolelle. Tokiossa Tsukurulla ei ole ystäviä, hän elää opinnoistaan ja vierailuistaan entisessä kotikaupungissaan, siitä kun saa taas sukeltaa osaksi viisikkoa, osaksi tuota erityistä kemiaa. Kunnes tapahtuu jotakin, kunnes hän on yhtäkkiä ryhmälle yhtä kuin kuollut. Ja sitä myöten myös itselleen.

Tätä taustaa vasten Haruki Murakami käynnistää kuudennen suomennetun romaaninsa, jonka ainakin itse luin alusta loppuun eräänlaisen hengästyksen pauloissa. Kun teoksen tapahtuma-aikaan 36-vuotias Tsukuru palaa kuudentoista vuoden takaisten tapahtumien pariin, lähtee ottamaan selvää siitä, mitä todella tapahtui ja miksi, ei kirjasta malttaisi oikeastaan enää laskea otettaan. Kuvatessaan tukahduttavuuden tunnetta, valinnan vapautta – tai sen olemattomuutta – sekä ihmismielen sisäistä arkistoa, tuota suurta määrää laatikoita, jotka asioiden yksinkertaistamiseksi on merkitty ”ratkaisematon” -lapuilla ja työnnetty syrjään, tuntuu kirjailija olevan eräällä tapaa omimmillaan. Elävästi tulee mieleen ensimmäinen Murakamini Sputnik-rakastettuni, joka ulkoisen mutkattomalla kieliasullaan rakentaa lukijan eteen moniulotteisen filosofisen ajatuslinnan pohtien lähinnä yksinäisyyttä maailmassa, jossa miljoonat ihmiset kaipaavat toista lähelleen mutta eristäytyvät silti.

Tuo romaani, Sputnik-rakastettuni, jonka luin noin viisi vuotta sitten, oli ensimmäinen lukemani japanilainen romaani. Nyt niitä on tullut muutama lisää, mutta yhä edelleen olen samaa mieltä: japanilainen mielenmaailma on kummallinen ja kummallisuudessaan kiehtova. Uraohjautuvaisuus, sisäänpäinkääntyneisyys ja ulkokultaisuus ovat omalta osaltaan nähtävissä myös juuri lukemani tarinan tapahtumissa.

Murakami on edelleen japanilainen, Murakami on edelleen enemmän kuin sanojensa summa ja Murakami on edelleen äärimmäisen kiehtova. Suosittelen!

Sydäntorni

Jennifer Egan: The Keep
Alfred A. Knopf, 2006
Tammi, Keltainen kirjasto 2013
Suom. Heikki Karjalainen

”Etkö ole vielä oppinut, että jos haluat tosiaan unohtaa jotain, se pysyy mukanasi elämäsi loppuun asti?”

Sydäntornin luettuaan on pysähdyttävä hetkeksi, koottava ajatuksensa. Se ei nimittäin ole se yksinkertaisin tarina, yksiselitteisyydestä puhumattakaan. Se on pikemminkin monimutkainen psykologinen rakennelma, joka valmiiksi tullakseen vaatii mielestäni lukutaidon ohella myös tulkinnallista paneutumista teokseen. Toisaalta tämä on hyvä, jokainen lukija voi rakentaa hieman erilaisen sydäntorninsa, toisaalta joku ehkä ottaisi mieluummin avaimen, mikäli kirjailija sitä tarjoaisi; valmiiksi tulkitun, valmiiksi pureskellun kirjallisen aterian. Itse lukeudun edellä mainittujen välimaastoon; teos on mielestäni mielenkiintoinen juuri avoimuudestaan johtuen – tai siitäkin huolimatta.

Romaanin tunnelma on maaginen, melko lailla ajaton. Liikutaan pitkälti itäeurooppalaisen keskiaikaisen linnan ympäristössä, välillä töksähdetään yhdysvaltalaiseen vankilaan, välillä luodaan silmäys lähimenneisyyteen. Keskiössä ovat Danny ja Howard, serkukset jotka traaginen tapahtuma on ajanut erilleen ja jotka linna nyt sulkee sisälleen Rayn kirjoittaessa heistä tarinaansa. Ray on vankilakundi, Ray on yhtä kuin Danny, Ray on paennut menneisyyttään huumehöyryihin. Howard taas on entinen traumatisoitunut lapsi, luolan vanki, nykyinen linnanherra, mahdollinen kostaja.

Tätä kirjaa, sen tarinaa, eivät kuitenkaan kannattele sen henkilöhahmot, jotka tuntuvat enemmänkin pelinappuloilta, vaan se lepää vankasti tapahtumapaikkojensa varassa. Linnan sydäntorni ja amerikkalaisvankila kietoutuvat toisiinsa, linnan allas sekä siihen hukkuneet kaksoset saavat peilikuvansa luolasta, siitä luolasta johon Danny ja Howard silloin lapsina menivät, ja josta he eivät enää tulleet ulos, eivät samoina ihmisinä. Lisäksi on nuorivanha paronitar, linnaa yhdeksänsadan vuoden ajan isännöineen suvun viimeinen perillinen, ja hänen mysteerinsä.

Oikeastaan en halua kirjoittaa enempää. Kehotan kokeilemaan, sulkeutumaan sydäntorniin. Sisään pääsee varmasti, uloskin mahdollisesti.

Tääl

Gösta Ågren: Jär
Söderströms, 1988
WSOY, 1989
Suom. Caj Westerberg

Finlandia-vaellukseni tiimoilta olen jälleen saanut maistaa palasen kotimaista runollisuutta, tällä kertaa käännettyä sellaista. Harmittaa, että ruotsinkielen ymmärrykseni ei yllä runollisiin mittoihin – ei varsinkaan niihin. No, uskoni Caj Westerbergin suomennoksia kohtaan on vahva.

Viisi ensimmäistä Finlandia-voittajaa olen nyt lukenut, kolme niistä runoja. Kovin tuntuu siis olevan runollista tämä kirjallisuuspalkintomme alkutaipale. Hyvä näin, en pane vastaan. En varsinkaan nyt, kun olen lukenut tuotoksen, jonka on kirjoittanut Runoilija, runoilija isolla R-kirjaimella.

Tuottoisan ja tähän mennessä lähes kuusi vuosikymmentä jatkuneen runoilija-prosaistin uran tehneen Gösta Ågrenin läsnäolon voi miltei aistia huoneessa hänen runojaan lukiessaan. Runoissaan, jotka rakentuvat pitkälti olemassaolomme peruskysymyksille hän tuo vahvasti esiin runoilija-minänsä, menneisyytensä. Kaksi runoa kirjoitin hänestä, / ennen kuin olin vielä oppinut tämän / työn, joka on puhumista siten, / ettei telkeä sanomistaan / lukkojen taa, vaan avaa / sen päin kaikkea, mikä on sanatonna / sanoissa. //

Syntymä ja kuolema, ruumis ja sielu, pimeys ja valo, kahleet ja vapaus, olemassaolo ja olemattomuus; näille vastakkainasetteluille kokoelma mielestäni pitkälti rakentuu. Sen lukeminen ei ole helppoa, itse en saanut kaikista runoista tolkkua, vaikka yrittämästäni yritin. Mutta eihän niin kuuluisikaan olla, tämä lienee runouden ydin; kun ymmärtää, että ei ymmärrä, niin ymmärtää. Kun hiljaisuus alkaa / painostaa / on puhuttava; muuten / se lakkaa. Tuossa eräs esimerkki, ”Neuvo”, jota kokoelmaa lukiessani pähkäilin – hetken jos toisenkin.

Mutta kuten sanottua Ågrenin runot eivät ole ainoastaan arvoituksellisia sanaleikkejä. Kokoelman taustalla sykkii elävä ja varsin tunteiden täyteinen sydän. Sydän joka on kahlittu ruumiiseen, makaa sellissäään, sydän joka on neuvoton; joka haluaisi olla vapaa, mutta vapautta ei ole, joka etsii, mutta löytää vain itse elämän. Ja eläminen taas on sitä ”ettei kaiken aikaa elä”. Näin ollen runojen taustalta löytyy se suuren suuri kysymys: mitä tämä kaikki on, elämä ja todellisuus?

Vaikka kuolemalla onkin runoissa merkittävä rooli, se ei laske kokoelman ylle synkkää tai ahdistavaa viittaa. Kuoleminen on voitto, joka vaatii / pitkäaikaisen taistelun. // Kuolema vapauttaa, tunteiden myrsky laantuu. Valmiiksi rakentamattoman talon rauniot sortuvat, niiden on annettava sortua, löytyy rauha ja hiljaisuus. Tätäkään aspektia Ågrenin runoudessa ei toki pidä ymmärtää liian yksioikoisesti. Runot eivät ole sävyltään kuolemaa kaipaavia, ei tuolloin 50-vuotias runoilija suinkaan tunnu kuolemaa odottavan. Häntä lukiessa kuolemasta tulee luonnollinen osa elämää, luonnollinen osa tätä kaikkea.

Mitä tämä kaikki sitten on, siihen Ågrenia lukiessa ei löydä vastausta. Arvoituksia, suuria arvoituksia. Lukekaa – ajatelkaa. Suosittelen.

Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: The Sense of an Ending
Jonathan Cape, 2011
WSOY, Aikamme kertojia 2012
Suom. Kersti Juva

”Tässä saattaa olla yksi nuoruuden ja kypsän iän eroista: nuorena keksimme itsellemme vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, vanhana keksimme vaihtoehtoisia menneisyyksiä toisille.”

Tämä kirja kulminoituu käsitteeseen aika. Tärkeitä alakäsitteitä ovat historia, muistaminen ja se kuinka toiset kuolevat, toiset jäävät kertomaan tarinaa – ehkä omaansa, ehkä jonkun toisen.

Saamme kuulla Adrianin tarinan hänen nuoruuden ystävänsä Tonyn kuvailemana. Tonyn osa on ollut jäädä eloon; vanheta ja ottaa vastuu – lopulta. Kun Adrianin tarinan taakse kätkeytyvä mysteeri paljastuu näyttäytyy myös Tonyn jo eletty elämä täysin toisenlaisena ja esiin nousee yksi teoksen keskeisimmistä kysymyksistä: kun muistamme, muistammeko kuitenkaan?

Romaani on pitkälti jo vanhaksi tulleen ja tavanomaisen elämän rakkauksineen ja menetyksineen eläneen Tonyn ajatuksenjuoksua; menneiden muistelua, eletyn elämän läpikäymistä. Pohdinnan kohteena on usein aika ja se, miten tuo meistä riippumaton muuttuja meitä rajoittaa ja määrää. Yksi on kuitenkin varmaa: teoistamme ja tekemättömyyksistämme huolimatta ”Päädymme kaikki samaan kategoriaan – ei-nuoriin.” – mikäli siis päätämme valita elämän, ja elämä meidät.

Toisaalta pidin tästä romaanista, sen tunnelmasta joka oli alusta asti eräällä tapaa rajoittunut, sisäänpäinkääntynyt. Se sai mielikuvituksen liikkeelle, piti otteessaan ja pisti odottamaan, että jotain jo tapahtuisi, kuin jokin jo päättyisi. Samanaikaisesti kyseinen ilmiö kuitenkin synnytti minussa täysin toisenlaisen tunteen, eräänlaisen tylsistymisen, suuren käännekohdan odottamiseen väsymisen. Kannatti kuitenkin odottaa, kirjailija osasi lopettaa teoksensa oikealla tavalla.

Tämän romaanin myötä oli hyvä aloittaa uusi kirjavuosi. Mieleeni jäi paljon kysymyksiä mutta tärkeimpiin niistä sain kuitenkin vastaukset. Elämä ei ole helppoa, siitä on vaikea suoriutua kunnialla läpi. Aina voi – ja täytyy – kuitenkin yrittää, vastuuta ei saa paeta. Aika kuluu, tulee uusia vuosia, nykyhetkestä tulee historiaa.

Suosittelen niille, jotka kaipaavat ajatuksia herättävää lukemista, jotakin johon uppoutua ja unohtua sitten ajatuksiinsa. Ja mainittavahan se on: hyvän romaanin ei tarvitse olla pitkä; vain 157 sivua riittää, kun sanansa valitsee taidokkaasti.