Toivo ja talviyö

Benji Davies: The Storm Whale in Winter
Simon & Schuster, 2016
Karisto, 2017
Suom. Sanna Niemi

Toivo ja talviyö jatkaa ihastuttavalla tavalla pienen Toivo-pojan tarinaa, joka alkoi muutamia vuosia sitten teoksessa Toivo ja valas.

Toivo elää kalastajaisänsä sekä kuuden kissansa kanssa meren rannalla. Päivisin Toivo viettää melko paljon aikaa itsekseen, sillä isän on tehtävä työtään, narrattava kalaa, kaukana meren aalloilla. Aina talven rajaan asti, siihen että meri jäätyy. Ja nyt on juuri se päivä, ollaan siirtymässä syksystä talveen, isä lähtee viimeisen kerran merelle. Pimeän laskeuduttua Toivo huolestuu; missä isä viipyy? Seuraa yhden yön pituinen seikkailu, sellainen jäätä ja valaita sisältävä talvinen tarina.

Benji Daviesin Toivo-kirjat – kuten kaikki muutkin hänen teoksensa – ovat söpöydessään vertaansa vailla. Niiden kuvitus on suloista, henkilöhahmot hurmaavia. Tekstiä Toivon tarinoissa on siinä määrin vähän, että ne sopivat hienosti jo pienillekin lukijoille.

Suosittelen, suosittelen, suosittelen!

P.S. Hauska yksityiskohta ja Suomi-yhteys löytyy kuvasta, jossa Toivo katselee ulos ikkunastaan – vierellään kukapas muukaan, kuin Muumipeikko.

Piin elämä

Yann Martel: Life of Pi
Knopf Canada, 2001
Tammi, Keltainen kirjasto 2003
Suom. Helene Bützow

Kävinpä katsomassa elokuvan, jonka kohdalla harkitsin kerran jos toisenkin astuako teatteriin vaiko ei. Pelkonani – ehkä olettamuksenani – oli, että ei elokuvan ole mahdollista taipua vaadittuihin uskomattomuuksiin, jotta se tavoittaisi Piin elämä -kirjan tunnelmaa, puoliakaan siitä. Pahin mahdollinen skenaario, se että elokuva riistäisi minulta sen Pii-mielikuvan, joka minulla vuosien takaa oli, hiipi sekin mieleeni, mutta lopulta päätin ottaa riskin.

Elokuva oli hyvä, ei tosin mitään kirjaan verrattuna, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Se kertoi Piin tarinan kirjalle uskollisesti ja mikä parasta, onnistui palauttamaan mieleeni joitakin jo siitä unohtamiani yksityiskohtia. Kirjan tunnelmaa en varmasti unohda koskaan ja yhä edelleen lukeutuu Piin elämä elämäni parhaimpiin lukukokemuksiin. Suosittelen!

Katsokaa toki elokuvakin, mutta lukekaa ensin kirja, ehdottomasti ENSIN KIRJA.

Tässä tuntemuksiani heti kirjan luettuani:

Hänen nimensä on Piscine Molitor Patel, siis Pii. Hän on intialainen, tapahtuma-aikaan nuori, noin 16-vuotias poika. Tämä on tarina hänen uskomattomasta meriseikkailustaan, siitä kuinka hän vietti 227 vuorokautta haaksirikkoutuneena Tyynellämerellä pienessä pelastusveneessään. Tai ei se ollut yksin hänen veneensä, puolet – tai pitäisikö sanoa tiikerinosa – siitä kuului koko tuon ajan Richard Parkerille, täysikasvuiselle bengalintiikeriurokselle.

Ensin heitä on enemmän mutta sitten, hyvin pian, asetelma on toinen.

“Me olimme nyt kahden. Oranki-, seepra-, hyeena-, rotta-, kärpäs- ja torakkapopulaatiot oli pyyhkäisty pois viidessä päivässä. Eläinten jäännöksissä oli ehkä vielä bakteereja ja matoja, mutta niitä lukuun ottamatta pelastusveneessä ei ollut muita eläviä olentoja kuin Richard Parker ja minä. Se ei ollut erityisen mukava ajatus.”

Oli tilanne kuinka tukala tahansa Piillä ei ole vaihtoehtoja. Päiviä on jäljellä paljon, päiviä täynnä janoa, nälkää ja pelkoa. Päiviä, joina inhimillisen elämän perustarpeista yksikään ei tule täytetyksi.

“Elämää pelastusveneessä ei oikeastaan voi sanoa elämäksi. Se on kuin sakin loppupeliä, peliä muutamalla nappulalla. Ainekset eivät voisi olla sen niukempia eivätkä panokset korkeampia. Se on ruumiillisesti hankalaa ja moraalisesti tappavaa. Ihmisen täytyy sopeutua, jos hän aikoo selvitä hengissä. Hän joutuu luopumaan paljosta. Hän ottaa ilonsa siitä mistä saa. Haaksirikkoiselle tulee vaihe, jossa hän on helvetin syövereissä mutta hymyilee kädet puuskassa ja tuntee olevansa maailman onnellisin ihminen. Miksi? Siksi että hänellä on jalkojensa juuressa pieni kuollut kala.”

Minä rakastin tätä tarinaa, siinä vallitsevaa seikkailuhenkeä, sen periksiantamattomuutta ja toivon täyttämää toivottomuutta. Oliko se minusta uskomaton? Totta kai. Mutta se sai minut uskomaan uskomattomaan.