Mestari : Eino Leinon elämä ja kuolema

championHannu Mäkelä: Mestari : Eino Leinon elämä ja kuolema
Otava, 1995

Vuosi 1925 on kääntynyt seuraavaan ja sairas, köyhä sekä nälkäinen kirjailija odottaa tiliään maksaakseen velkansa, erityisesti sen L. Onervan osuuden. Näin alkaa Hannu Mäkelän teos Mestari, jossa pääsemme tekemään reilun 500 sivun mittaisen matkan yhden maamme merkittävimpien kirjailijoiden pään sisään. Kyseessä on Finlandia-voittaja vuodelta 1995.

Kuten te, jotka olette kirjoittamisiani aikojen saatossa seurailleet tiedätte, olen ottanut haasteekseni läpilukea fiktiiviset Finlandia-voittajat. Matka on tähän mennessä ollut melko mieletön; kaksitoista antoisaa pysähdystä, varmasti yksi lukijanelämäni parhaita päätöksiä. Mutta joka tapauksessa haluan olla suora: Tämä kahdestoista matkalleni osunut etappi oli tähän mennessä se haastavin, osittain jopa eräänlaista rimpuilua, lukemista jolle toisissa tilanteissa en enää alistu, jätän kesken. Mutta Finlandia-hiihdossani en anna periksi, sivakoin loppuun, tuli mitä tuli.

Missään nimessä edellä kirjoitettu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin totaalituomitsemassa Mäkelän työtä, ei, hienohan se on, aikalaiskieline kaikkineen. Mutta hiukan pitkältä tämä tuntui, juuri sillä tavalla pitkästyttävältä kuin nämä tajunnanvirtaromaanit silloin tällöin tapaavat tuntua. Haikailua ja kaipailua.

Lähdemme Eino Leinon matkaan hänen sairasvuoteeltaan. Miehen kunto on heikko – tulihan tästä lopulta se kuolinvuodekin – mutta uskoa riittää, niin paranemiseen kuin uusiin hankkeisiinkin, teoksiin ja taloon. Sinne me kuitenkin lopulta hänet jätämmekin makaamaan, ei hän enää noussut, ei parantunut, kuoli vain 47 vuotiaana. Mutta väliin mahtuu paljon, kokonainen elämä. Ja sen Mäkelä teoksessaan kuvaa, Leinon sanoin, Leinon tuntein. Tämän Mäkelä tekee taidokkaasti, solahtaa Leinon sisuksiin, joka sanan voisi uskoa runoilijan omaksi.

Hetkittäisistä tylsistyneisyyden tunteistani huolimatta jatkan kirjoitelmaani positiivisin sävyin: Ennen Mestaria Eino Leino oli minulle tuntematon; toki hänen tuotantoaan tunsin jonkin verran, mutta mies itse, hänestä en tiennyt oikeastaan mitään. Nyt tiedän. Samoin koin mielenkiintoiseksi tutustua runoilijan elinpiiriin, johon tuntui kuuluvan koko aikansa taiteilijakaarti: L. Onerva, Kallas, Sibelius, Vallgren, Madetoja, Gallén, joitakin mainitakseni. Toki on yritettävä pitää mielessä, että teos kuitenkin on romaani, fiktiota, mutta joka tapauksessa uskon, että näin se pitkälti on mennyt ihan ”oikeassakin” elämässä. Niin Leinon naisasiat, hänen kolme avioliittoaan ja kiemurainen suhteensa L. Onervaan kuin aikansa ulkomailla tulevat hyvin kuvatuiksi, samoin hänen kipuilunsa köyhyyden ja taiteilijuuden maailmassa, hänen paheksututkin elintapansa. Sillä vaikka Leinolle ympäröivä maailma ei yhtä julma kuin esimerkiksi Aleksis Kivelle ollutkaan, saipa hän hiukan jopa makustella menestystään, nosti perinteiseen tapaan vasta kuolema hänet lopulliselle jalustalleen.

Entäpä Mestari sitten? Tuo loppuunhiomaton teos, jonka mukaan Mäkelä on romaaninsa nimennyt, kulkee alusta loppuun taustalla, ehkä jääden tarkoituksellisestikin tietynlaiseen hämäryyteen. Sen kohtalo ei selviä, eräänlainen mysteerius jää sen ylle leijumaan.

Kaiken kaikkiaan päädyn varovasti suosittelemaan teosta; tajunnanvirtalukijoille, 1800- ja 1900-lukujen suomalaisesta kulttuurimaailmasta kiinnostuneille, Finlandia-haukoille, muillekin pitkäjänteisille lukijoille.

P.S. Jos tämä sukellus Eino Leinon pään sisään ei vielä riitä, Hannu Mäkelä tarjoilee käsittääkseni saman tyyppisen mahdollisuuden teoksessaan Kivi vuodelta 2010. Eikä liene epäselvää, kenet tuolloin keskiöstä kohtaammekaan.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla

jotta-et-eksyisi-nailla-kulmillaPatrick Modiano: Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier
Gallimard, 2014
WSOY, 2015
Suom. Lotta Toivanen

”Miten merkillisen polun olenkaan joutunut kulkemaan päästäkseni sinun luoksesi.”

Apua! Olen juuri lukenut kirjan, maistanut kirjallisuuden nobelisteistamme tuoreinta, enkä ole ollenkaan tyytyväinen – itseeni. Miten näin hyvin alkanut matka voi päättyä näin kehnosti, miten punaisen langan voi kadottaa näin pahasti? Vai piileekö tässä jotakin suurempaa, onko kadotettua lankaa edes ollutkaan?

Jotta et eksyisi näillä kulmilla on tarina eräästä kirjasta, sekä eräästä miehestä, kirjailijasta, ja hänen muistoistaan, muististaan. Ja monista vuosista, vuosikymmenistä, sekä Pariisista, sen kaduista ja kahviloista. Kerrassaan ihastuttava asetelma.

Jean Daragane on vanha mies ja hukannut osoitekirjansa. Kun hänen puhelimensa sitten soi ja soittaja ilmoittaa löytäneensä Daraganen osoitekirjan sekä vaativansa saada palauttaa sen Daraganelle henkilökohtaisesti, mies ajautuu matkalle muistoihinsa, menneisyytensä ihmisiin ja ihmeellisiin kohtaamisiin. Aikatasot ovat nykypäivä, menneisyys ja vielä kaukaisempi menneisyys, sellainen nelikymmenvuotinen vaellus. Daragane on aikoinaan kirjoittanut kirjan, esikoisensa, sisällyttänyt siihen mahdollisesti todellisen henkilön ja sittemmin lisännyt tuon henkilön nimen osoitekirjaansa, siihen kadonneeseen. Tästä henkilöstä kiinnostuu puolestaan tuo outo soittaja ja sen jälkeen päähenkilöhahmoa viedään, muistojen viidakkoon.

Huolimatta siitä, että jossakin vaiheessa tätä lyhyttä tarinaa – teos käsittää vain reilut 130 sivua – tempouduin jollakin tapaa hukkateille, toisin sanoen en ollut enää täysin varma, mistä oli lopulta kyse, en halua teilata Modianoa, vaan tutustua häneen tarkemmin. Jo ensimmäiset lauseet hänen seurassaan miellyttivät minua, kuulin hänessä tuttua rakastettavaa tyyliä, sellaista äänensävyä, josta minä pidän. Mieleen tulivat José Saramago, Imre Kertész ja hiukkasen myös ikisuosikkini Orhan Pamuk, joka varmasti kertoo jotakin Modianon vakuuttavuudesta; eivät ihan turhia herroja nuo edellä mainitut, ja nobelisteja kaikki tyynni. Mielenkiintoinen on myös edellä mainittu muistiaspekti, johon Modiano usein liitetään. Palkitsihan Nobel-raatikin hänet ”muistin taiteesta”.

Alussa esittämääni ongelmaan palatakseni, huomaan jo nyt tilanteen muuttuneen. Modiano ottaa aikansa, mutta mikäpäs siinä, ei hyvää ruokaakaan kuulu purematta niellä. Toisinaan on mukava lukea kirjoja, jotka aukeavat silmän räpäyksessä, toisinaan kaipaa ankaraakin pohdiskelua. Se palkitsee aivan eri tavalla.

Suosittelen siis tarttumaan Modianoon, hän on varmasti palkintonsa ansainnut. Helppoa hänen kanssaan ei välttämättä tule olemaan, mutta ajatuksiaherättävää. Ei kaikkea välttämättä tarvitse tai pysty tavoittamaan, ei edes omaa menneisyyttään.

Kun aika loppuu; Kauimpana kuolemasta

9789510409848_frontcover_final_originalElina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY, 2015

Elina Hirvonen kirjoittaa pelottavan hyvin, pelottavista asioista. Niin todenmakuisesti, että tuntuu kuin katsoisi tapahtumia vähintäänkin tv-uutisten välityksellä, oikeastaan olisi paikan päällä, Helsingin tutussa keskustassa, siinä Lasipalatsin edustalla. Katsoisi jonkin matkan päästä ampujaa ja hänen kaatuneita uhrejaan, sekasortoa, paniikkia. Käsikarvat nousevat pystyyn; tämä voisi olla totta.

Kun aika loppuu on tarina perheestä. Laurasta ja Eerikistä, Aavasta ja Aslakista. Siitä kuinka tuo ulospäin onnelliselta vaikuttava yhteiskunnan ydinyksikkö horjahtelee, natisee liitoksissaan, kipuilee ja oikeastaan romahtaakin. Siitä kuinka yksi sen jäsenistä suistuu lopullisesti raiteiltaan jättäen jälkeensä syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, muistoja ja menneisyyttä. Mutta entäpä toivoa, jääkö sitä sentinkään vertaa?

Tarinan keskushenkilö on Aslak, hiljainen ja yksinäinen poika, näkymätön. Hän juuri, nyt jo mieheksi kasvaneena, seisoo tuolla katolla, on osa ohjelmaa. Hän haluaa pelastaa maailman, on aina halunnut. Pienenä hän istui tuntikausia isoäidin lihapullalautanen nenänsä alla, katseli ruskeankastikkeen päälle kovettuvaa kerrosta, halusi jättää eläimet syömättä. Itki katsellessaan uutisia Afrikan kuolevista lapsista. Halusi auttaa kaikkia, eläimiä ja ihmisiä. Yritti ystävystyä, erakoitui. Löysi kaltaisiaan internetin keskustelupalstoilta, rakastui tuntemattomaan. Lähti nousemaan tuolle katolle.

Mutta ilman Lauraa ja Eerikiä ei olisi Aslakia.

”En itke nyt, koska se tuntuisi kohtuuttomalta. Itku kuuluu ihmisille, joita kohtaa yllättävä vääryys. Se kuuluu ihmisille, joiden elämä suistuu raiteiltaan sairauden tai onnettomuuden seurauksena, joilla on jotain, mikä voidaan ottaa pois. Itku on sellaisten ihmisten etuoikeus, jotka olettavat saavansa parempaa. Minä en itke, koska tunnen, että tämä on minun osani. Se, mitä minun lapseni juuri nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä.”

Niin, tottahan se on; kun jotain näin kamalaa tapahtuu, ei kestä kauaakaan, ennen kuin katseet kääntyvät vanhempiin. Mikä tuo paha ihminen on, mistä se on saanut alkunsa, miksi siitä on tullut tuollainen? Vaikka ei se selviö ole, ei tietenkään. Mutta vanhemman tuskan määrää voi vain kuvitella, se on loppumaton. Aivan kuten rakkauskin, rakkaus omaa lasta kohtaan.

Sitten on vielä Aava, sisko. Hän kenen kanssa oli turvallista paeta peiton alle, unohtaa ikävät asiat. Hän kuka kuitenkin häpesi, unelmoi vapaudesta ja päätti, että ainoa reitti pelastukseen on jättää kaikki, luopua vanhasta. Olla sitoutumaton, lähteä. Huono olohan siitä seurasi, omantunnon kitkerä kolkutus.

Kaiken kaikkiaan Elina Hirvonen ravistelee, monella tasolla. Yksilön ja yhteisön, Suomen ja koko maailman näkökulmasta, lähitulevaisuuden ekokatastrofaalisia kysymyksiä ja ihmisen vastuunkantoa pohdiskellen. Koulusurmat ja pommi-iskut ovat tätä päivää, niin myös ilmastonmuutos; mutta niin on tämä kirjakin. Tämä tarina ei päästä irti, se pakottaa ajattelemaan. Siis ehdoton lukukehotus.

P.S. Jos Hirvosen alla esitelty Kauimpana kuolemasta on jäänyt vielä lukematta, suosittelen ehdottomasti sitäkin. Ajatustakuu!

d3117062-d7fa-401d-acfe-b65fdf4a2997Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
Avain, 2010

”Jos pitäisi määritellä mikä asia on kauimpana kuolemasta, niin mikä se olisi? – – Lentokonelehti. Kiiltävä lentoyhtiön lehti, joka löytyy lentokoneiden penkkien taskusta ja jossa kerrotaan Pariisin parhaista bistroista ja mainostetaan matkakokoisia huulikiiltoja. – – Kullanväriseen purkkiin pakattua ryppyvoidetta. Tai juttu Ihmeellisestä Intiasta tai vastakohtaisuuksien Vietnamista. Niistä tulee olo, että turistikohteiden kurjuus on vain meille järjestettyä eksotiikkaa. – – Että on vain me, ihmiset joilla on varaa istua lentokoneessa ja ostaa tuhannen markan aurinkolasit, ja että koko ulkopuolinen maailma on järjestetty meille. Eihän sellaisessa maailmassa voi olla kuolemaa.”

Elina Hirvosen Afrikkaan sijoittuva romaani on traaginen ja kaunis kuvaus ystävyydestä ja vanhemmuudesta, väärinkohtelusta ja virheistä. Vaikka sen tapahtumat sijoittuvat miltei omaan elinaikaani, tuntuu siltä kuin lukisi tarinaa jostakin paljon kauempaa, jostakin jota ei enää ole. Kadun jo nyt sanojani. Minä olen juuri tuollainen; lentokonelehti-ihminen, kaukana kuolemasta, tällaisesta kuolemasta. Kaukana aavemaisista lapsiaikuisista poltetuissa kylissään, kaukana nälästä, kaukana jatkuvasta perusturvallisuuden puutteesta. Syntymättömänä lapsena olen päässyt oikeaan passijonoon. On lottovoitto syntyä Suomeen, sanotaan.

Kauimpana kuolemasta kertoo sekä afrikkalaisen Estherin ja hänen ystävänsä Bessyn että Afrikassa lapsuutensa eläneen Paulin tarinan. Se on kirjoitettu kahdesta näkökulmasta, Estherin ja Paulin. Nykyisyydessä heitä molempia vaivaa huono omatunto, he molemmat olisivat valmiita kuolemaan. On kuitenkin Susan, orpotyttö, jonka takia Estherin on jaksettava jatkaa. Paul sen sijaan on palannut Afrikkaan kuolemaan, ei hätäisesti ja mahtipontisesti, vaan hiipuen, ehkä myrkyttämällä itsensä ja epäonnistuneen elämänsä alkoholilla ja auringolla maistellen samalla menneisyytensä nostalgiaa. Mutta sitten Paul pelastaa Susanin hengen. ”Se ei ollut hyväntekeväisyyttä. Se oli ane.” Jos kuitenkin olisi jotakin jota varten sovittaa menneisyytensä, mies istumassa isänsä oikealla puolella, tuomitsemassa eläviä ja kuolleita. Susanin kautta Estherin ja Paulin tarinat kietoutuvat toisiinsa. Menneisyys ei tule kauniimmaksi, syyllisyys ei katoa, rakas ihminen ei tule takaisin, mutta tuo kohtaaminen antaa Estherille mahdollisuuden. Ja täällä, Afrikassa, Paul ei enää tunne olevansa kuin palikkapelin kuutio, joka yrittää tunkeutua laatikkoon kolmionmuotoisesta aukosta, tai ihminen joka on saanut elämältä tarpeekseen, lakannut viihtymästä. Tänne hän tuntee kuuluvansa.

Tämä kirja herättää hyvin paljon ajatuksia ja se kannattaa ehdottomasti lukea. Ihminen on aina yhtä kaukana kuolemasta. Sitä ei voi paeta, sitä ei voi välttää. Siltä voi yrittää ummistaa silmänsä mutta lopulta se on aina osa elämää. Erottamaton.

Varjojen huone

varjojen_huone-sund_erik_axl-26944864-3564373391-frntlErik Axl Sund: Pythias anvisningar
Ordupplaget, 2012
Otava, 2014
Suom. Kari Koski

Huoh! Vihdoinkin voi tämän asian puolesta hengähtää; päästää irti ja yrittää unohtaa, ymmärtää tätä kauheuksien määrää, ihmismielen epäinhimillisiä ulottuvuuksia – sairastuneen ihmismielen.

Varistyttö sekä Unissakulkija -teoskaksikkoa seuraava Varjojen huone solmii yhteen edellisten osien aukijättämät langat kursien näin kokoon tämän hyytävääkin hyytävämmän Victoria Bergman -trilleritrilogian, tuoreimman dekkaritapauksen länsinaapuristamme. Todettakoon heti ensi alkuun, että tästä kauheuksien kavalkadista ”nauttiakseen” on aloitettava alusta, näitä teoksia ei voi erottaa toisistaan. Mutta jos näin päättää tehdä, aloittaa, ei varmasti malta jäädä puolitiehen – mikäli tämän tyyppisiä kauheuksia kykenee käsittelemään.

Itse en ole dekkari-ihmisiä mutta tällä kertaa päätin tehdä poikkeuksen, ja hyvä niin. Oikeastaan olenkin sitä mieltä, että enemmän kuin dekkarisarja, poliiseista ja rikostutkimuksista huolimatta, kyseessä on monitasoinen matka ihmismieleen, sinne sangen pimeälle puolelle, tekoihin joita tehdäkseen tuon mielen on täytynyt järkkyä todella, suistua raiteiltaan. Ja kyllä, kun sarjan henkilöhahmoihin tutustuu, kuulee heidän tarinansa, karmean kohtalonsa, ei oikeastaan pidä edes mielettömänä, että tällaisia mielettömyyksiä tapahtuu. Vaikka onhan tämä sairasta, puolin ja toisin.

Seitti, jonka Erik Axl Sund, aikamme dekkaristeille tyypilliseen  tapaan nimimerkin taakse kätkeytynyt kirjoittajaparivaljakko, on kaikessa kekseliäisyydessään kutonut, on nerokas monella tapaa. Henkilöhahmot säilyttävät salaisuutensa loppumetreille, antavat lukijalle niin kammotuksen kuin kutkuttavan jännityksen tunteita ja ennen kaikkea kietovat lukijan niin tiukasti otteeseensa, että kirjaa on miltei mahdotonta laskea käsistään. Mielettömän mielenkiintoinen asetelma kaiken kaikkiaan – ja kaikesta huolimatta.

Juonesta sen verran, että Victoria Bergmanin askel askeleelta keräillessä kokoon omaa itseään, häivytellessä henkilöitymiään, astuu esiin yhä enemmän hänen tyttärensä Madeleine omine synkkine salaisuuksineen. Myös edellisistä osista tutut virkavallan edustajat rikoskomisario Jeanette Kihlberg etunenässä jatkavat tutkimustensa parissa, eivätkä tapaukset selvitessään missään mielessä ainakaan kaunistu. Hirveitä tekoja, hirveää jälkeä.

carl-larsson-day-before-christmasJa taas on Carl Larssonin ihastuttavuuksia raiskattu olan takaa, kun kaunis kuva ”päivästä ennen joulua” on demonisoitu iljettäväksi esitykseksi.

Tätä trilogiaa ei voi kuin suositella – vaikka pahaa se tekee.

Unissakulkija

unissakulkijaErik Axl Sund: Hungerelden
Ordupplaget, 2011
Otava, 2014
Suom. Kari Koski

”Varistyttö on sekoitus meitä kaikkia muita, paitsi Unissakulkijaa, joka ei ole tajunnut, että Varistyttö on olemassa.”

Kuinka epämiellyttäviä kirjoja on tarpeen kirjoittaa, kuinka inhottavia tai sairaita ihmisiä kuvata? Kuka tällaisia kirjoja kirjoittaa tai kuka niitä lukee, ja ennen kaikkea, jää kammotuksen ja kauhunsekaisin tuntein janoamaan seuraavaa. Tällaisia kysymyksiä pyörii mielessäni juuri nyt, pelottavaakin pelottavamman Victoria Bergman -trilogian toisen osan luettuani.

Kahteen ensin mainittuun en tiedä vastausta; kai se raja jossakin menee, kai ammattitaitoiset kustannustoimittajat osaavat sen haistella, hyvän maun mukaisen kirjallisuuden. Todettakoon tässä kohtaa ainoastaan, että jälleen Erik Axl Sund hätyyttelee noita rajoja, mutta ei ylitä – minun mielestäni. Mitä kirjailijaan tulee on kyseessä aikamme dekkaristeille trendikkääseen tapaan kirjailijanimimerkin taakse kätkeytyvä parivaljakko. Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist tulevat ruotsista – mistäpä muualtakaan. Lukijoista sen verran, että ainakin minä, joka yleisesti ottaen tapaan kiertää valtaosan dekkareista kaukaa, olen koukussa. Riipun pahuuden yllä, en pääse irti, enkä toisaalta haluaisikaan.

Trilogian ensimmäisen osan, Varistytön, suomenkielisen laitoksen takakanteen päätynyt kehu ”Pyyhkii lattiaa Stieg Larssonilla” on jäänyt elävästi mieleeni. Ja niin se tekeekin, ainakin siinä mielessä, että Larssonin Millenium -trilogiasta minulle riitti ensimmäinen osa, tätä en jättäisi kesken, en sitten millään.

Unissakulkija jatkuu siitä, mihin Varistyttö päättyi. Ne kuuluvat elimellisesti yhteen eli tätä kirjaa, samoin kuin ei tätä arvosteluakaan, kannata lukea, mikäli Varistyttö on vielä lukematta. Teoksessa Victoria Bergmanin persoonat näyttäytyvät lukijalle entistä raivokkaammin samalla kun hänet traumatisoinut menneisyys avautuu yhä selkeämmin lukijan eteen. ”Itse hän on Matelija, joka tekee vain sitä miltä siitä tuntuu, ja Unissakulkija, joka näkee elämän kulkevan ohi tekemättä sille mitään. Matelija syö ja nukkuu ja Unissakulkija seisoo ulkopuolella ja katselee mitä Victorian muut osat tekevät puuttumatta asiaan. – – Sitten on Varistyttö, ja Victoria tietää, ettei sitä osaa voi ottaa pois hänestä. Varistyttöä ei voi hallita.” Victorian lisäksi tapaamme jälleen rikoskomisario Jeanette Kihlbergin kollegoineen sekä yksityisterapeutti Sofia Zetterlundin asiakkaineen. Tällä kertaa pikkupoikien raa’at murhat – jotka onneksi jätetään nyt vähemmälle – saavat rinnalleen liudan aikuisiin kohdistuneita hirmutöitä, niin iljettäviä, että jopa oikeuspatologi löytää itsensä kysymästä: miksi minä teen tätä työtä? Samalla Victoria versioineen ujuttautuu osaksi yhä useamman ihmisen elämää. Uhreja ja pahantekijöitä vilisee, henkilöhahmogalleria paisuu minun makuuni jopa tarpeettoman monilukuiseksi. Siinäpä oikeastaan se teoksen heikoin lenkki, enkä minä pahemmin muuta keksikään, mitä nyt sitten liiallinen epämiellyttävyyksien viljely. Lukekoon ken kykenee; suosittelen kaikesta huolimatta.

77697_1075139_jpg_296039v530x800Lopuksi on välttämätöntä viettää vielä tovi yksin teoksen kansikuvaa tarkastellen, niin inhottavan mielikuvan herättää tuokin ilmestys, niin irvokkaan vastaiskun alkuperäisideaalilleen. Jälleen on Carl Larsson, perhe-elämän, idyllin ja kodin kuvaaja, 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa ruotsalaiselle kansankodin ihanteelle perustan luonut kuvataiteilija päässyt kansikuvittajan kynsiin ja siinä missä Larssonin omakuva ”Peilin edessä” huokuu taiteellista tyyneyttä, ajaudutaan Unissakulkijan kansikuvassa täysin toisenlaiseen maailmaan. Jonnekin pimeään, jonnekin likaiseen. Kuten peiliin, myös menneisyyteen on joskus vaikea katsoa. Eikä näkymä aina ole todellinen, pikemminkin päin vastoin.

Varistyttö

indexErik Axl Sund: Kråkflickan 
Ordupplaget, 2010
Otava, 2014
Suom. Kari Koski

”Kerran muuan metsästäjä lähti viidakkoon ampuakseen apinan. Kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, hän meni suojaan puun taakse, kohotti kiväärinsä ja tähtäsi. Juuri kun hän oli painamaisillaan liipasinta, apina sanoi: ’Jos ammut minut, äitisi kuolee, ja jos annat olla, isäsi kuolee.’ Apina asettui paikalleen, mutusteli ruokaansa ja raapi itseään tyytyväisenä. Mitä sinä olisit tehnyt, jos olisit metsästäjä?”

Kuvittele eteesi tyhjä taulu. Kuvita se 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen sopivalla perheidyllillä, jossa lapset hymyilevät ja leikkivät äitinsä huoneessa. Nyt raatele tuo kauneus rumuudella; tee siitä inhottavin elementein kauhistuttava kokonaisuus, jossa ilo on vaihtunut suruun, pelkoon. Alat olla jo lähellä.

Mammas_och_småflickornas_rum_av_Carl_Larsson_1897Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja tällä kertaa annankin kuvakielen heti aluksi tehdä tehtävänsä. Kun oheista vuodelta 1897 peräisin olevaa Carl Larssonin vesivärimaalausta vertaa Varistyttö -teoksen kansikuvaan, pääsee kertaheitolla sukeltamaan syvälle siihen synkkyyteen, jonka seurassa on tähän lukuprosessiin ryhtyvän oltava valmis viettämään seuraavat nelisensataa sivua. Alkuperäismaalauksen idyllille voi heittää hyvästit; tuota valoa on turha tästä teoksesta lähteä etsimään – se ei loista edes tunnelin päässä.

Tällaiselle leijonanosan muille kuin dekkareille lukuajastaan omistavalle lukijalle Varistyttö oli oivallinen muistutus siitä, että näitäkin kannattaa silloin tällöin maistella. Tämä ainakin piti niin tiukasti epämiellyttävässä otteessaan, että sen käsistä laskeminen tuntui miltei mahdottomalta. Toisaalta samanaikaisesti näiden hirveyksien äärellä ei mitään olisi tehnyt mieluummin. Kauhistuttavan koukuttavaa. No, tiedossa on nykydekkareille ominaiseen tapaan trilogia ja jatkoa siis seuraa, hyvä niin.

Yksityisterapeutti Sofia Zetterlund saa asiakkaakseen isänsä hyväksikäytön seurauksena traumatisoituneen Victoria Bergmanin. Samanaikaisesti hänen vastaanotolleen ajautuu myös Samuel Bai, entinen lapsisotilas Sierra Leonesta. Samalla kun Victoria sekä Samuel pikku hiljaa avaavat terapeutilleen muistojensa arkkuja ja sitä myöten riisuutuvat suojakuoristaan pyytää rikoskomisario Jeanette Kihlberg Sofian apua. Pian Sofia huomaakin löytävänsä itsensä keskeltä kammottavaa rikosvyyhteä, jossa pikkupoikia toistensa jälkeen löytyy kidutettuina ja surmattuina ympäri Tukholmaa.

Erik Axl Sund, kirjailijanimimerkki, jonka taakse on kätkeytynyt ruotsalaisparivaljakko Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist, on kirjoittanut pelottavan avausosan palkittuun trilogiaan, joka kantaa Victoria Bergmanin nimeä. Itse pidin tästä kirjasta suunnattomasti. En niinkään sen kuvailemista hirmutöistä, vaan tavasta, jolla se oli kirjoitettu. Teoksessa psykologinen jännitys ja piinallisuus säilyttävät ensisijaisen asemansa alusta loppuun ja keskeiset henkilöhahmot kiedotaan trilleriin nerokkaasti ja ennalta-arvaamattomalla tavalla.

Ja se loppu: Lukijalle ei jätetä vaihtoehtoja, tätä on saatava lisää! Suosittelen.

Jää hyvästi

Anne Tyler: The Beginner’s Goodbye9511262335
Knopf, 2012
Otava, Otavan kirjasto 2013
Suom. Jaana Kapari-Jatta

”Oudointa vaimoni paluussa kuolleista oli se, miten muut reagoivat.”

Dorothy on tapaturmaisesti kuollut, jäljellä on Aaron, yksinäinen leskimies hiljaisessa, rapistuvassa talossaan. Ihmiset Aaronin ympärillä, naapurit, kollegat ja erityisesti sisko, pyrkivät omilla tavoillaan tukemaan Aaronia, joka mieluummin läpikävisi menetystään rauhassa, omassa rauhassaan. Kun tilanne talon osalta kärjistyy, ajautuu niin sanotusti romahduspisteeseen, ei Aaronille jää vaihtoehtoja. Hänen on muutettava sisarensa huomaan, toistaiseksi. Ja niin siinä sitten käy, että hän ei enää halua lähestyä taloaan, muistojaan, epäonnellisen onnellista avioliittoaan. Ei ennen kuin tapahtuu jotakin odottamatonta, juuri siellä, heidän kadullaan.

Jää hyvästi on pieni, intensiivinen ja erikoinen tarina. Se kertoo siitä kuinka Aaron menettää vaimonsa ja saa hänet osittain takaisin, kuolleena – vai saako? ”Olin etsinyt häntä turhaan kaduilta ja väkijoukoista ja mistä tahansa, missä seisoi tuntemattomia ihmisiä jonossa. Olin käännähtänyt varoittamatta kannoillani seisoessani risteyksissä, sillä toivoin että yllättäisin hänet takaani. Olin asettunut muina miehinä istumaan penkeille ja pinnistellyt tunteakseni hänen hihansa koskettavan minun hihaani. Ei mitään. Hän vältteli minua.” Ja samalla, kuvaten takautuvasti Aaronin ja Dorothyn parisuhteen koko kaavan, se kertoo koko ajan siitä, kuinka Aaronin elämä muuttuu ja jatkuu, saa uutta sisältöä.

Tämä ensimmäinen Anne Tylerini eräällä tapaa vaikutti, vaikka se olikin ehkä hieman mitäänsanomattomampi, kuin odotin. Tuntuu siltä, että hänellä on kyky kirjoittaa tavallisista asioista jollakin tapaa tavattomia ja olenkin ymmärtänyt, että useimmiten kirjailijatar käsittelee teoksissaan juuri perhettä, yksikköä, jossa on hänen mukaansa mahdollista nähdä koko yhteiskuntamme monimuotoisuus.

Luulen, että haluan tutustua Tyleriin tarkemmin, hän on varmasti Pulitzerinsa ansainnut, ainakin mikäli Helsingin Sanomien Kyösti Niemelään on uskominen. Mies nimittäin toivoo, ettei kovin moni aloita Anne Tyler -taivaltaan tästä romaanista. On kuulemma niin paljon parempiakin.

Lopuksi nootti suomentajalle: kirjan suomenkielinen nimi on mielestäni teokselle epäsopiva ja vielä epäsopivammalta se alkaa kuulostaa, kun sitä vertaa alkukieliseen. The Beginner’s Goodbye on nimittäin loistava valinta ja luulen, että enemmän alkukielisensä kaltaisesti nimettynä olisin lukijana suhtautunut koko teokseen täysin toisella tavalla, lukenut sitä Aloittelijan jäähyväisinä. Paha virhe; lukekaa niin ymmärrätte.

Unohdettu valssi

Anne Enright: The Forgotten WaltzunohdettuValssiKansi
McClelland & Stewart, 2011
Otava, Otavan kirjasto 2012
Suom. Tarja Kontro

”Hän rakastaa minua nyt. Tai hän rakastaa myös minua.
Tai.
Minä rakastan häntä. Ja sen enempää meistä kukaan ei voi tietää.”

Tämä on Ginan tarina, hänen rakkauden sekoittaman mielensä, syrjähyppynsä tarina, muistelus. Toki tämä on myös Seanin, tuon toisen osapuolen, toisen syrjähyppääjän tarina. Ja miehen kauniin, epätäydellisen erehdyksen, tyttärensä Evien tarina. Näkökulma on kuitenkin alusta loppuun Ginan, tarinan minä-kertojan.

Tämä on kertomus siitä, kuinka Evie, omalaatuinen lapsi, sitoo pikku hiljaa kaksi ihmistä toisiinsa, erottamattomasti. Hyväksyttävää vaiko ei; tehköön lukija itse valintansa. Niin tekevät kirjan sivuhenkilöhahmotkin ja kirjasta kehittyy sukulaissuhteista peilaava kokonaisuus. Edellisellä suomennetulla, Booker-palkitulla teoksellaan Valvojaiset Anne Enright ei onnistunut vakuuttamaan minua. Teos oli mielestäni turhauttava, jo niin monta kertaa eri sanoin aiemmin läpiluettu. Tarina insestistä, alkoholismista ja itsemurhasta; ihan hyvin kirjoitettu, mutta ei mitään sen kummempaa, ei mitään uutta auringon alla. Teos jätti kuitenkin tunteen, että en halua luovuttaa, en vielä päästää irti tästä kirjoittavasta irlannittaresta.

Unohdetun valssin jälkimainingeissa tuntemukseni ovat samankaltaiset; kirja ei ollut huono – kuten ei ollut Valvojaisetkaan – mutta en voi olla ihmettelemättä, miksi se on haluttu jättää tällaiseksi, torsoksi. Jo toistamiseen käteen jäi lähinnä tunne tarinasta, joka olisi tarvinnut ”sitä jotakin” lopullisesti vakuuttaakseen, eloonherätäkseen ja -jäädäkseen. En kuitenkaan edelleenkään ole valmis lopullisesti tuomitsemaan. Niin paljon hyviä siemeniä, niin paljon potentiaalia. Kenties pitäisi lukea uudelleen, syventyä ja ymmärtää paremmin. Tai ehkä teoksen hienous piileekin sen autenttisuudessa; kukapa rakkauden sekoittamaa mieltä pystyisi ymmärtämään.

Varovasti suosittelen kokeilemaan, etsimään Ginan tarinalle tarkoitusta, sitä jotakin johon takertua. Ehdottomana bonuksena mainittakoon lukujen nimeäminen tunnettujen kappaleiden mukaan. Ainakaan itse en malttanut olla kokeilematta, kuuntelematta. Se kannatti.