Säädyllinen ainesosa; Sinun jälkeesi, Max

1156Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Teos, 2016

Ensimmäisen Leena Parkkiseni luettuani olin lähestulkoon häkeltynyt. Kyseessä oli kirjailijan esikoisteos Sinun jälkeesi, Max – tuolloinen arvioni alla – jonka niin ikään Helsingin Sanomat palkitsi vuoden 2009 parhaana suomenkielisenä esikoisena. ”Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma.” kirjoitin teoksen juuri lukeneena. Omien sanojeni mukaan Sinun jälkeesi, Max myös avasi silmäni suhtautumaan oikein noihin nykylääketieteen johdosta miltei kadonneisiin kummajaisiin, siamilaisiin kaksosiin. Suuria sanoja siis. Mutta nuo sanat eivät vieläkään tunnu liioittelulta, muistan yhä teoksessa vallinneen tunnelman ja olisin valmis suosittelemaan sitä lähes kenelle tahansa, aikuiselle lukijalle.

Säädyllisen ainesosan kohdalla odotukseni olivat edellä mainitusta johtuen korkealla. Koska tahtotilani, mitä lukemiseen tulee, on pysytellä etukäteen täysin tietämättömänä, nousee mieleeni suuri kysymysmerkki, kun avaan kirjan, jonka ensimmäiset lehdet on kuvitettu lähinnä asein ja ruoka-ainein, säilyketölkistä kurkistaa Hitler. Nimi taas tuo mieleen kotimaisen klassikon; olemmeko kenties kuitenkin raastavan rakkaustarinan äärellä, mietin viitaten Helvi Hämäläisen yhtä lailla ”säädylliseen” murhenäytelmään…

Nyt Säädyllisen ainesosan luettuani olen yhä edelleen pikku hiukkasen ihmeissäni – ja samalla vaikutuksissani. Kahden luetun teoksen perusteella  olen yhä samaa mieltä; Leena Parkkinen osaa pitää otteessaan, vangita lukijan tunnelmaan, laskea ulos vasta, kun viimeinenkin kivi tieltä on raivattu, viimeinenkin sivu käännetty. 1950-luvun Helsinki herää henkiin, seurapiirijuhlien coctailit maistuvat kielellä, blinit, viiriäisenmunat ja skonssit miltei maisteltavissa nekin. Mutta sittenkin, huolimatta kaikesta tästä erinomaisuudesta, itse tarina jätti minut jollakin tapaa kylmäksi. Aiheena aikakautensa kielletty tapa rakastaa, naisten välisesti, sekä miljöönä edesmennyt Helsinki, kustannusmaailma, kiinnostivat kovasti. Samoin se tapa, jolla kirjailija pikku hiljaa avaa päähenkilöhahmojensa menneisyyttä, johdattaen lukijan tossunalisen pikkurouvan matkassa kustannusmaailmaan ja jonnekin vieläkin syvemmälle, vakoilun ja salailun valtakuntaan. Mutta joka tapauksessa jotakin jäin tarinassa kaipaamaan ja jotenkin sen lopullinen sanoma jäi ulottumattomilleni; en tiedä oliko tämä kuitenkaan kunnollinen rakkaustarina vai pitäisikö teos mieltää enemmänkin vakoilujutuksi, kuten sen viimeiset sivut mielestäni antavat ymmärtää. Tuosta siis se kysymysmerkki.

Mutta lyhyesti juoneen johdatellakseni: On nuori naimisissa oleva nainen, pikkukaupungista Helsinkiin juuri muuttanut, ja yläkerran moderni ja mielenkiintoinen maailmannainen. On ainakin yksipuolista rakkautta heidän välillään ja sitten on tehtäviä, salaisia vakoilujuttuja. Lisäksi on iso kasa kirjeitä ja lopulta toisenlainen totuus. On paljon ruokaa ja tarinoita ruokien takaa, salattuja merkityksiä, metaforia.

En oikein taida osata kirjoittaa tästä kirjasta, mutta lukekaa se itse, se antaa varmasti jokaiselle jotakin. Itse arvostan Parkkista kirjailijana erittäin paljon, tunnelmakirjailijana vailla vertaa.

2052_Sinun jalkeesi MaxLeena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max 
Teos, 2009

Isaac ja Max, siamilaiset kaksoset, syntyvät Saksassa vuonna 1900. Tämä on Isaacin tarina, kertomus elämästä, jota ympäröivät ihmeelliset ihmiset. Suuren osan lyhyestä elämästään veljekset viettävät sirkuksissa ympäri Eurooppaa. Niissä he kohtaavat oman elämänsä taiteilijoita, muita kummallisuuksia, jotka ovat Isaacin ja Maxin tavoin sopeutuneet elämäänsä ”tavallisten” – veljesten terminologiaa mukaillakseni ”puolikkaiden” – ihmisten sallittujen katseiden alaisina.

Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma. Sitä lukiessani näin näytöksiä, jouduin kohtaamaan monta ennenaikaista kuolemaa ja usein tuntui, kuin kävelisin Helsingin katuja 1900-luvun alkupuolella. Eipä siis ihme, että Helsingin Sanomat luovutti Leena Parkkiselle kirjallisuuspalkintonsa vuoden 2009 parhaasta suomenkielisestä esikoisteoksesta. Vasta kirjan luettuani ymmärsin, kuinka väärin olin aiemmin suhtautunut siamilaisiin kaksosiin, jotka tosin nykylääketieteen johdosta ovat miltei kadonneet. Todellisuudessa heitä yhdistävät vain fyysiset tekijät. Tunteidensa ja valintojensa kanssa he ovat aivan kuten muutkin; toisinaan niin kovin yksin ja yksinäisiä.

”Minä olen Isaac. Sain nimeni kymmenenvuotiaana bulgarialaiselta tiikerinkesyttäjältä, joka oli ensimmäinen rakastajattareni. Olen nukkunut joka ikisen yöni veljeni vieressä. Milloin perunasäkeistä kyhätyissä kasoissa, milloin bordellin takahuoneessa tai 60 dollarin käsinkirjailluissa lakanoissa. Maxin hyvä puoli on, että hän kuorsaa vain sunnuntaisin. Huono puoli että hän juo ja meillä on yhteinen maksa.”

Lopulta vuonna 1932, kun kaikki lähenee loppuaan, he eivät kuitenkaan voi taistella yhteistä kohtaloaan vastaan.

”Tänä yönä joku kulkee Maxin ja minun välistä. Ensimmäistä kertaa en tunne hänen rintansa kohoavan minun hengitykseni tahdissa. – – Veljeni on kuollut. Ilma tiivistyy huoneessamme jokaisella hengenvedolla ja veljeni Max on kuollut. – – Makaamme vierekkäin hotellihuoneen sängyllä. Käperryn veljeni ruumiin lämpöön. Pian yhteiset elimemme lakkaavat toimimasta ja silloin minä kuolen.”

Kun aika loppuu; Kauimpana kuolemasta

9789510409848_frontcover_final_originalElina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY, 2015

Elina Hirvonen kirjoittaa pelottavan hyvin, pelottavista asioista. Niin todenmakuisesti, että tuntuu kuin katsoisi tapahtumia vähintäänkin tv-uutisten välityksellä, oikeastaan olisi paikan päällä, Helsingin tutussa keskustassa, siinä Lasipalatsin edustalla. Katsoisi jonkin matkan päästä ampujaa ja hänen kaatuneita uhrejaan, sekasortoa, paniikkia. Käsikarvat nousevat pystyyn; tämä voisi olla totta.

Kun aika loppuu on tarina perheestä. Laurasta ja Eerikistä, Aavasta ja Aslakista. Siitä kuinka tuo ulospäin onnelliselta vaikuttava yhteiskunnan ydinyksikkö horjahtelee, natisee liitoksissaan, kipuilee ja oikeastaan romahtaakin. Siitä kuinka yksi sen jäsenistä suistuu lopullisesti raiteiltaan jättäen jälkeensä syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, muistoja ja menneisyyttä. Mutta entäpä toivoa, jääkö sitä sentinkään vertaa?

Tarinan keskushenkilö on Aslak, hiljainen ja yksinäinen poika, näkymätön. Hän juuri, nyt jo mieheksi kasvaneena, seisoo tuolla katolla, on osa ohjelmaa. Hän haluaa pelastaa maailman, on aina halunnut. Pienenä hän istui tuntikausia isoäidin lihapullalautanen nenänsä alla, katseli ruskeankastikkeen päälle kovettuvaa kerrosta, halusi jättää eläimet syömättä. Itki katsellessaan uutisia Afrikan kuolevista lapsista. Halusi auttaa kaikkia, eläimiä ja ihmisiä. Yritti ystävystyä, erakoitui. Löysi kaltaisiaan internetin keskustelupalstoilta, rakastui tuntemattomaan. Lähti nousemaan tuolle katolle.

Mutta ilman Lauraa ja Eerikiä ei olisi Aslakia.

”En itke nyt, koska se tuntuisi kohtuuttomalta. Itku kuuluu ihmisille, joita kohtaa yllättävä vääryys. Se kuuluu ihmisille, joiden elämä suistuu raiteiltaan sairauden tai onnettomuuden seurauksena, joilla on jotain, mikä voidaan ottaa pois. Itku on sellaisten ihmisten etuoikeus, jotka olettavat saavansa parempaa. Minä en itke, koska tunnen, että tämä on minun osani. Se, mitä minun lapseni juuri nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä.”

Niin, tottahan se on; kun jotain näin kamalaa tapahtuu, ei kestä kauaakaan, ennen kuin katseet kääntyvät vanhempiin. Mikä tuo paha ihminen on, mistä se on saanut alkunsa, miksi siitä on tullut tuollainen? Vaikka ei se selviö ole, ei tietenkään. Mutta vanhemman tuskan määrää voi vain kuvitella, se on loppumaton. Aivan kuten rakkauskin, rakkaus omaa lasta kohtaan.

Sitten on vielä Aava, sisko. Hän kenen kanssa oli turvallista paeta peiton alle, unohtaa ikävät asiat. Hän kuka kuitenkin häpesi, unelmoi vapaudesta ja päätti, että ainoa reitti pelastukseen on jättää kaikki, luopua vanhasta. Olla sitoutumaton, lähteä. Huono olohan siitä seurasi, omantunnon kitkerä kolkutus.

Kaiken kaikkiaan Elina Hirvonen ravistelee, monella tasolla. Yksilön ja yhteisön, Suomen ja koko maailman näkökulmasta, lähitulevaisuuden ekokatastrofaalisia kysymyksiä ja ihmisen vastuunkantoa pohdiskellen. Koulusurmat ja pommi-iskut ovat tätä päivää, niin myös ilmastonmuutos; mutta niin on tämä kirjakin. Tämä tarina ei päästä irti, se pakottaa ajattelemaan. Siis ehdoton lukukehotus.

P.S. Jos Hirvosen alla esitelty Kauimpana kuolemasta on jäänyt vielä lukematta, suosittelen ehdottomasti sitäkin. Ajatustakuu!

d3117062-d7fa-401d-acfe-b65fdf4a2997Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
Avain, 2010

”Jos pitäisi määritellä mikä asia on kauimpana kuolemasta, niin mikä se olisi? – – Lentokonelehti. Kiiltävä lentoyhtiön lehti, joka löytyy lentokoneiden penkkien taskusta ja jossa kerrotaan Pariisin parhaista bistroista ja mainostetaan matkakokoisia huulikiiltoja. – – Kullanväriseen purkkiin pakattua ryppyvoidetta. Tai juttu Ihmeellisestä Intiasta tai vastakohtaisuuksien Vietnamista. Niistä tulee olo, että turistikohteiden kurjuus on vain meille järjestettyä eksotiikkaa. – – Että on vain me, ihmiset joilla on varaa istua lentokoneessa ja ostaa tuhannen markan aurinkolasit, ja että koko ulkopuolinen maailma on järjestetty meille. Eihän sellaisessa maailmassa voi olla kuolemaa.”

Elina Hirvosen Afrikkaan sijoittuva romaani on traaginen ja kaunis kuvaus ystävyydestä ja vanhemmuudesta, väärinkohtelusta ja virheistä. Vaikka sen tapahtumat sijoittuvat miltei omaan elinaikaani, tuntuu siltä kuin lukisi tarinaa jostakin paljon kauempaa, jostakin jota ei enää ole. Kadun jo nyt sanojani. Minä olen juuri tuollainen; lentokonelehti-ihminen, kaukana kuolemasta, tällaisesta kuolemasta. Kaukana aavemaisista lapsiaikuisista poltetuissa kylissään, kaukana nälästä, kaukana jatkuvasta perusturvallisuuden puutteesta. Syntymättömänä lapsena olen päässyt oikeaan passijonoon. On lottovoitto syntyä Suomeen, sanotaan.

Kauimpana kuolemasta kertoo sekä afrikkalaisen Estherin ja hänen ystävänsä Bessyn että Afrikassa lapsuutensa eläneen Paulin tarinan. Se on kirjoitettu kahdesta näkökulmasta, Estherin ja Paulin. Nykyisyydessä heitä molempia vaivaa huono omatunto, he molemmat olisivat valmiita kuolemaan. On kuitenkin Susan, orpotyttö, jonka takia Estherin on jaksettava jatkaa. Paul sen sijaan on palannut Afrikkaan kuolemaan, ei hätäisesti ja mahtipontisesti, vaan hiipuen, ehkä myrkyttämällä itsensä ja epäonnistuneen elämänsä alkoholilla ja auringolla maistellen samalla menneisyytensä nostalgiaa. Mutta sitten Paul pelastaa Susanin hengen. ”Se ei ollut hyväntekeväisyyttä. Se oli ane.” Jos kuitenkin olisi jotakin jota varten sovittaa menneisyytensä, mies istumassa isänsä oikealla puolella, tuomitsemassa eläviä ja kuolleita. Susanin kautta Estherin ja Paulin tarinat kietoutuvat toisiinsa. Menneisyys ei tule kauniimmaksi, syyllisyys ei katoa, rakas ihminen ei tule takaisin, mutta tuo kohtaaminen antaa Estherille mahdollisuuden. Ja täällä, Afrikassa, Paul ei enää tunne olevansa kuin palikkapelin kuutio, joka yrittää tunkeutua laatikkoon kolmionmuotoisesta aukosta, tai ihminen joka on saanut elämältä tarpeekseen, lakannut viihtymästä. Tänne hän tuntee kuuluvansa.

Tämä kirja herättää hyvin paljon ajatuksia ja se kannattaa ehdottomasti lukea. Ihminen on aina yhtä kaukana kuolemasta. Sitä ei voi paeta, sitä ei voi välttää. Siltä voi yrittää ummistaa silmänsä mutta lopulta se on aina osa elämää. Erottamaton.