Luoja lasta auttakoon

9789513187583_frontcover_final_originalToni Morrison: God Help the Child
Alfed A. Knopf, 2015
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Kaijamari Sivill

”Ei se mun vika ole. Ei mua voi siitä syyttää. En mä mitään ollut tehnyt enkä tiedä yhtään, miten siinä niin kävi. – – Ihonväri on se risti, jota sen on kannettava koko ikänsä. Mutta se ei ole mun vika. Ei ole mun vika. Ei ole. – – En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin ainoaa lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuden takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en osannut vain rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan totta rakastan. – – Tyttö opetti mulle sellaista, mikä mun olisi pitänyt tietää koko ajan. Sillä on väliä, mitä lapselle tekee. Lapset eivät välttämättä unohda koskaan.”

Luoja lasta auttakoon on toinen kosketukseni kirjallisuuden nobelisti Toni Morrisoniin, joka tuntuisi teoksillaan keräävän miltei yksinomaan kultaa ja kunniaa, ainakin kun kirjablogien arvioita haistelee. Edellinen, Koti, jätti minut hämmennyksen ja sanattomuuden valtaan – enkä totta puhuakseni kovin rikkaaksi tunne sanallista arkkuani nytkään. Kuten edelliselläkin kerralla, henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän tarinansa traagisia, erotuksena kuitenkin se, että tällä kertaa sain teoksesta kokonaisemman kuvan, kun edellisen kohdalla sain irti lähinnä pienistä, joskin sitäkin vaikuttavimmista tuokiokuvista.

Selvää on, että Luoja lasta auttakoon päihittää Kodin, mutta siihen se selvyys oikeastaan loppuukin; vieläkään en pysty lopullisesti arvioimaan Morrisonia kirjailijana. Niin paljon hyvää, että en halua tyrmätä, mutta riittääkö se? Mahdollisuuden annan aivan varmasti vieläkin, mutta seuraavaksi iskeydyn kirjailijan menneisyyteen, kokeilen klassisempaa Morrisonia, Minun kansani, minun rakkaani – se voisi olla se.

Luoja lasta auttakoon kertoo Lula Annista, joka syntyy äitinsä kauhuksi – ja ilman äitinsä syytä – sinisenmustana, sudaninmustana, ja jolla ei ole syytä kutsua äitiään äidiksi. Ei, äiti on hänelle yhtä kuin Sweetness. Lula Ann ja Sweetness elävät kahdestaan, Lula Ann on rikkonut Sweetnessin avioliiton. Sweetness on etäinen, Lula Ann toivoisi hänen koskettavan, vaikka edes lyövän. Sitten, Lula Annin ollessa kahdeksanvuotias, tulee tapaus Sofia Huxley, Lula Ann ilmiantaa valheellisesti ahdistelijan, tekee Sofia Huxleysta viideksitoista vuodeksi numeron 0071140. Ja silloin Sweetness on ylpeä, koskettaa, ottaa kädestä kiinni. ”Ei sitä turhan usein näe, että musta pikkutyttö kaataa valkoisia pahantekijöitä.”

Ja sitten on vielä Booker, ”Et-ole-se-nainen-jonka-haluan.” -Booker, ja Bookerin sekä nimensä vaihtaneen Lula Annin, Briden, täydellinen puolivuotinen – ennen Bookerin pakoa. Lumoaika sortuu valheisiin ja hiljaisuuteen, lapsuuden läpikäymättömiin kokemuksiin. Mutta voiko vielä yrittää, voiko murtaa jään?

Koska kyseessä on tämän tyyppinen pienoisromaani, en halua yrittääkään paljastaa sen tarinaa tämän tarkemmin, sillä jonkun toisen etukäteen pureskelemana se menettäisi mielestäni paljon. Mitä Morrisoniin kirjailijana tulee, on tästäkin teoksesta luettavissa hänen ”perussanomansa”, mustan naisen arkipäivä lähimenneisyydessä ja nykyaikana, vaikka teos ei yksin rotukysymyksessä piehtaroikaan, vaan antaa yhtä lailla ajateltavaa  kysymyksiin niin lapsen oikeudesta tulla rakastetuksi omana itsenään kuin vanhempien vaikutuksesta lapsen tulevaisuuteen. Onkin mielenkiintoista huomata, kuinka samanlaisiin asioihin Morrison pureutuu, kuin juuri tätä ennen lukemani Sadie Jones teoksessaan Kotiinpaluu ollakseen lopulta tunnelmaltaan täysin erilainen teos.

Kuten edellä totesin Luoja lasta auttakoon ei synnytä minussa suuren suurta sanatulvaa tai välitöntä varmuutta siitä, mitä näin kaksi teosta kokeneena, olen Toni Morrisonista kirjailijana mieltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi pitänyt teoksesta lukukokemuksena, päin vastoin, se oli melkoisenkin vaikuttava.

Suosittelen.

Teemestarin kirja

teemestariEmmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos, 2012

”Minä olen veden vartija. Minä olen teen palvelija. Minä olen muutoksen vaalija. En kahlitse sitä, mikä kasvaa. En takerru siihen, minkä on murennuttava. Teen tie on minun tieni.”

Teemestarin kirja on teos, jonka lukeminen on ollut aktiivisesti mielessäni jo pitkään – uskaltaisinko sanoa vuosia. Joka tapauksessa kiinnostukseni on peräisin jo ajalta ennen kirjan ympärille syntynyttä ”julkisuuskuplaa”. No, sanon suoraan, että odotukseni olivat korkealla.

Mitä teoksen juonikaareen tulee, se vastasi pitkälti ennakko-oletuksiani. Eletään Pohjois-Suomessa, Skandinavian Unionissa, Uuden Qianin diktatuurin alla, maailmassa, jossa oma aikamme, entismaailma, on jo kauan sitten hautautunut historian havinaan – lukuun ottamatta maatumatonta muovijätettä – ja jossa talvia, lunta tai napajäätiköitä ei enää ole ja jossa osa kaupungeista on kadonnut. Vedestä on huutava pula, siitä on tullut vartioinnin ja rikollisuuden kohde, oikeastaan kaiken keskipiste. Niin, onhan se kuitenkin jatkuvuutemme lähtökohta, tuo elämämme virtaava vesi.

Kirjan keskushenkilöhahmo, Noria Kaitio, on suuren äärellä; hänen pitäisi päättää jatkaako isänsä, teemestarin, jalanjäljissä vai lähteäkö äitinsä matkaan ja tehdä elämästään toisenlaista, huomattavasti turvallisempaa. Sillä teemestariuden mukana hän saa varjeltavakseen salaisuuden, vaarallisen ja vanhan. Noria on kuitenkin rohkea tyttö, ja tämä on hänen peloton tarinansa.

Tulevaisuudenkuva, dystopia, jonka Emmi Itäranta eteemme maalaa, on lohduton. Vaikka tiede ja teknologia oletettavasti tässä välissä ovat loikkineet suuria askeleita meidän ajastamme, vaikuttaa maailma kaikin puolin pahemmalta paikalta elää, elämä harmaalta, ihmiset jollakin tapaa onnettomilta. Tuntuu siltä, että elämästä on tullut kamppailua, elinympäristöstä rajallinen ja rajoitettu. Teknologiaa on tuskin nimeksikään. Tuohon maailmaan minä en haluaisi, enkä usko, että haluaisi kovin moni muukaan. Samaan hengenvetoon onkin todettava, että kirjailijan taito kuvata tuota luomaansa maailmaa, tai kuvitelmaa siitä, on äärettömän taitava ja intensiivinen, jotenkin täydellisen mukaansatempaava, eikä ainakaan minulle tuottanut minkäänlaista ongelmaa uskoa, että juuri näin voisi joskus ollakin, sitten kun maailma on saanut tarpeekseen meistä ja elintavoistamme, väsynyt tuhlaamiseemme ja tuhoamiseemme. Samoin luin suurella mielenkiinnolla romaanin henkilöhahmojen retkistä muovihaudalle etsimään aarteita, joita entismaailman ihmiset, me, olimme jättäneet jälkeemme, maatumatonta muovia, metallia ja romua.

Vaikka tämäntyyppinen kirjallisuus ei olekaan koskaan ollut sitä minun sydäntäni lähimpänä olevaa, pidin Teemestarin kirjasta siinä määrin paljon, että Itärannan tuoreempi teos, Kudottujen kujien kaupunki, on sen myötä nyt lukulistallani. Tämä tarkoittaa siis suositusta.

Kuiva kausi; Ellei

kuiva-kausiCarol Shields ja Blanche Howard: A Celibate Season
Penguin Books, 1991
Otava, Otavan kirjasto 2015
Suom. Hanna Tarkka

”On ihanaa saada sinulta kirjeitä – tajuatko, että me olemme olleet naimisissa kaksikymmentä vuotta mutta emme ole koskaan ennen kirjoittaneet toisillemme? – – En tietenkään aio lähettää sinulle tätä kirjettä. Miten voisin? En edes tiedä, miksi kirjoitan sitä. – – Vain luoja tietää, miksi minusta tuntuu, että tämä on pakko tehdä – sovituksenko vuoksi?”

Yhdeksän kuukautta. Lyhyt aika kokonaisessa ihmiselämässä, vain pintaraapaisu. Toisaalta hyvinkin merkittävä, ihmeellinen, uusi elämä valmistautuu kohtaamaan maailman. Aika on suhteellinen käsite.

Jos en aivan väärin muista, olen juuri lukenut elämäni ensimmäisen kirjeromaanin – mutta en varmasti viimeistä. Vähän kuten Alice Munron kautta tunsin löytäneeni novellit, tunsin nyt löytäneeni kirjeromaanit. Skeptisyyteni haihtui jo ensimetreillä, enkä usko että millään muulla tavoin kerrottuna tämä tarina, sen kaksi keskeisintä rakennuspalikkaa, Jock ja Chas, olisivat voineet tulla näin lähelle lukijaa. Minä todella nautin tämän romaanin lukemisesta.

Jock (Jocelyn) ja Chas (Charles) ovat aviopari, jotka Jockin työtarjouksen takia ajautuvat toisistaan erilleen. Tätä ”kuivaa kautta” sekä eron aiheuttamia tuskan hetkiä lievittääkseen he päättävät aloittaa kirjeenvaihdon, elvyttää tuon ikiaikaisen, romantiikkaa ja suurta rakkautta huokuvan perinteen. Tämä tarina rakentuu yksinomaan näiden kirjeiden varaan ja esittelee paremmin kuin hyvin sen, mitä lyhytkin aika voi tuoda tullessaan, jos asiat lähtevät luisumaan raiteiltaan.

Kuten sanottu, suhtauduin ajatukseen kirjeromaanista sangen nuivasti, enkä olisi uskonut kuinka tarkkasilmäisen kuvauksen erään avioliiton karikkokohdasta kirjailijattaret näin onnistuvat luomaan. Tässä se taas nähdään: Kirjoittamisen voima on ihmeellinen, se avaa ihmisestä aivan uusia ulottuvuuksia, jotka uskoakseni vielä korostuvat, kun näppäimistö vaihtuu vanhaan kunnon kynään ja paperiin.

Teoksen lähtökohta, vaimon lähteminen työn perässä toiselle puolelle maata miehen jäädessä kodin hengettäreksi sekä lastenkaitsijaksi on yhä edelleen se harvinaisempi vaihtoehto, monesti jopa oudoksuttu, puhuttiin sitten tasa-arvosta mitä vaan. Se saattaa eri syistä ajoittain syödä miestä – eikä Chas ole tässä mielessä poikkeus. Kun työstä sitten tuntuu tulevan Jockille se elämän ensimmäinen prioriteetti, luisuu tilanne auttamatta ei-toivotulle vyöhykkeelle, eikä totaalikatastrofistakaan puhumista voi pitää liioiteltuna. Mutta en halua oikeastaan paljastaa enempää, minusta Jockin ja Chasin tarinaan on parasta tutustua aivan puhtaalta pöydältä. Ja palatakseni vielä alussa mainitsemaani yhdeksään kuukauteen, niin kauan kestää tämä ero, tämä kuiva kausi. Tässä tapauksessa se tuntuisi olevan pitkä aika, melko mullistava.

Vielä muutama sananen kirjailijattarista. Edesmennyt Carol Shields on minulle ennestään tuttu yhden kirjan, alla esitellyn Ellein, verran, vähemmän tunnettu, niin ikään tämän maailman taakseen jättänyt Blanche Howard ei ollenkaan. Vaikka pidin myös Ellei-romaanista, tämä yhteistyö, jossa Shields kirjoitti miehen, Howard vaimon kirjeet, vakuutti vielä enemmän ja saatuani tietää, että naiset ovat julkaisseet myös omasta kirjeenvaihdostaan kirjan, A Memoir of Friendship, aloin suorastaan palaa halusta saada se hyppysiini. Suomennos tosin uupuu, mutta ehkäpä minunkin joskus olisi syytä ottaa askel eteenpäin ja kokeilla alkukielisten teosten parissa. Kyseessä on kuitenkin vain se Kanadan kieli, se helpompi niistä.

Suosittelen suuresti; yksinkertaisesti hyvä kirja.

ELLEICarol Shields: Unless
Harper Collins, 2002
Otava, Otavan kirjasto 2003
Suom. Hanna Tarkka

Reta Winters on 44-vuotias kirjailija. Lisäksi hän on vaimo ja äiti. Ja ymmärtänyt ensimmäistä kertaa, mitä on menettäminen. Hän on joutunut irrottamaan otteensa 19-vuotiaasta tyttärestään, joka traagisen polttoitsemurhan nähtyään, on sijoittanut itsensä ja elämänsä erääseen kadunkulmaan.

”Norah on kadulla risti-istunnassa kerjuukulho sylissään eikä pyydä maailmalta mitään. Päivän päätteeksi hän jakaa yhdeksänkymmentä prosenttia siitä mitä on saanut kadun muille irtolaisille. Hänellä on rinnassaan pahvinpala: siihen on kirjoitettu mustalla tussilla yksi ainoa sana – HYVYYS.”

Reta Wintersin, hänen aviomiehensä ja kahden nuoremman tyttärensä elämä on tässä tilanteessa uudenlaista; vaikeaa ja surullista. Silti he yrittävät jatkaa omaa elämäänsä, tasapainoilevat tiellään kuin tanssijat nuorallaan.

”Olen edelleen minä, vaikka on entistä vaikeampaa ääntää tätä yksinkertaista pronominia ja säilyttää malttinsa. – – Miksi minulla on keittiössä punaiset verhot? Siksi että Simone de Beauvoir piti punaisista verhoista; siksi että Danielle Westerman pitää punaisista verhoista kunnioituksesta de Beauvoiria kohtaan ja minä pidän niistä Daniellen takia. Silloin kun mikään muu ei, ne toimivat merkkinä kodikkuudesta ja hyvinvoinnista, huolettomuudesta, seurallisuudesta, ruoasta ja juomasta ja perheestä.”

Kuten romaani myös sen luvut on nimetty pienillä sanoilla, enimmäkseen hankalasti määriteltävillä paikallisuuden tai suhteellisuuden abstraktioilla, adverbeillä ja prepositioilla, kuten siksi, tämän jälkeen, jo, muuten, ei vielä ja huolimatta. Tämä määrittelemisen mahdottomuus ärsytti minua. Tuntui siltä, että en saanut tarinasta otetta, vaikka samanaikaisesti olin uponnut syvälle sen päähenkilön feministiseen mielenmaailmaan. Kerrassaan kiusallisen kiehtovaa.

Mitä teoksen loppuratkaisuun tulee, kaikki ennakko-oletukseni osoittautuivat vääriksi. Tarinalla oli onnellinen loppu, hieman mitäänsanomaton. Joka tapauksessa tämä kirja oli erilainen ja ellen olisi lukenut sitä, en ehkä koskaan olisi ajatellut näin syvällisesti termiä HYVYYS. Onko hyvyys tekoja ja toimimista? Onko se jatkuva mielentila vai ainoastaan ohimenevä ajatus? Onko olemassa täydellistä hyvyyttä vai tekeekö vasta pahuuden ilmeneminen sen olemassaolon mahdolliseksi?

”Ellei, englanniksi unless, ilmaisee huolta. – – Ellei ole onnekas, ellei ole terve ja lisääntymiskykyinen, ellei ole rakastettu ja ravittu, ellei ole selvillä omista seksuaalisista taipumuksistaan, ellei saa samoja mahdollisuuksia kuin muut, vaipuu synkkyyteen, epätoivoon. Ellei tarjoaa salaoven, tunnelinaukon valoon, vastapuolen sille mitä ei ole tarpeeksi. Ellei estää hukkumasta vallitseviin olosuhteisiin.”

Kaima

indexJhumpa Lahiri: The Namesake 
Houghton Mifflin, 2003
Tammi, Keltainen kirjasto 2005, 2014
Suom. Kersti Juva

”Mies joka antoi sinulle nimensä, mieheltä joka antoi sinulle nimesi.”

Kaima on aivan erityisen hyvä kirja, alusta loppuun. Jos yritän kuvata sen tarinaa muutamalla virkkeellä, en luultavasti tule onnistumaan. Ei varmasti kuulosta kovinkaan erityiseltä, jos kerron että Kaima on kertomus miehestä, jonka elämä muovautuu pitkälti sattumien seurauksena. Sillä niinhän jokainen elämä muovautuu, ei kukaan tiedä, miten paljon pienikin valinta voi elämää muuttaa, lopullisesti. Jos kerron lisäksi, että Kaima on tarina myös hänen intialaisista vanhemmistaan ja heidän elämästään Yhdysvalloissa, haasteistaan kahden kulttuurin rajalla, ei tämäkään muuta asiaa. Sukupolviromaani, kahden kulttuurin kohtaaminen, näitä nyt on maailmansivu täynnä, te ajattelette. Mutta ei; tällaisia ei todellakaan tule lukeneeksi usein, ei edes joka vuosi, niin hyvä kirja Kaima on, erityislaatuinen. Kirjoitan sitä kuvatakseni – vaikkakin edelleen ontuvasti – vielä yhden virkkeen: Kaima on tarina Gogolista, tai Nikhilistä, nimensä määrittelemästä miehestä, elämästä tuon nimen varjossa, sattumalta. Kiinnostuitteko? Jos ette, lukekaa tämä kirja silti. Se on varmasti sen arvoinen.

Melko tarkalleen vuosi sitten luin ensimmäisen Lahirini, Tulvaniityn. Pidin myös siitä, minulle heräsi halu tutustua kirjailijaan tarkemmin. Osa teemoista teosten välillä on yhteneväisiä kirjailijan kuvatessa intialaisuutta sekä intialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa, sopeutumista uuteen, erilaiseen kulttuuriin. Tämä on selvästi ollut lähellä myös Jhumpa Lahirin elämää, tai hänen vanhempiensa, hän selvästi tietää mistä kirjoittaa. Tarinana Kaima on kuitenkin aivan erilainen Tulvaniityn ponnistaessa poliittiselta pohjalta ja kuorien hitaasti esiin asiansa ydintä, monesta eri näkökulmasta. Kaima sen sijaan kertoo miltei pelkästään yhdestä elämästä, yhden miehen prosessista saattaa itsensä aikuiseksi sekä hyväksyä itsensä tässä omalla tavallaan haasteellisessa tilanteessa. Toki hänen tarinansa on rikkaasti muiden elämillä kuorrutettu ja kehystetty, lopulta tämä kuitenkin on perheromaani.

Kaiman lukeminen nostaa mielenkiintoisella tavalla esiin kulttuurieroja ja asiat, jotka tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, kuten rakkausavioliitto, tulevat siinä nähdyksi monelta eri kantilta. Jo yksin tällaisen ikkunan avautuminen toiseen kulttuuriin on mielestäni tarpeeksi hyvä syy lukea jokin kirja. Kun kaupan päälle saa vielä näin upean elämäntarinan, ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa, kuin tarttua kirjaan.

Tutustukaa Gogoliin, tutustukaa Ganguleihin!

Kun aika loppuu; Kauimpana kuolemasta

9789510409848_frontcover_final_originalElina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY, 2015

Elina Hirvonen kirjoittaa pelottavan hyvin, pelottavista asioista. Niin todenmakuisesti, että tuntuu kuin katsoisi tapahtumia vähintäänkin tv-uutisten välityksellä, oikeastaan olisi paikan päällä, Helsingin tutussa keskustassa, siinä Lasipalatsin edustalla. Katsoisi jonkin matkan päästä ampujaa ja hänen kaatuneita uhrejaan, sekasortoa, paniikkia. Käsikarvat nousevat pystyyn; tämä voisi olla totta.

Kun aika loppuu on tarina perheestä. Laurasta ja Eerikistä, Aavasta ja Aslakista. Siitä kuinka tuo ulospäin onnelliselta vaikuttava yhteiskunnan ydinyksikkö horjahtelee, natisee liitoksissaan, kipuilee ja oikeastaan romahtaakin. Siitä kuinka yksi sen jäsenistä suistuu lopullisesti raiteiltaan jättäen jälkeensä syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, muistoja ja menneisyyttä. Mutta entäpä toivoa, jääkö sitä sentinkään vertaa?

Tarinan keskushenkilö on Aslak, hiljainen ja yksinäinen poika, näkymätön. Hän juuri, nyt jo mieheksi kasvaneena, seisoo tuolla katolla, on osa ohjelmaa. Hän haluaa pelastaa maailman, on aina halunnut. Pienenä hän istui tuntikausia isoäidin lihapullalautanen nenänsä alla, katseli ruskeankastikkeen päälle kovettuvaa kerrosta, halusi jättää eläimet syömättä. Itki katsellessaan uutisia Afrikan kuolevista lapsista. Halusi auttaa kaikkia, eläimiä ja ihmisiä. Yritti ystävystyä, erakoitui. Löysi kaltaisiaan internetin keskustelupalstoilta, rakastui tuntemattomaan. Lähti nousemaan tuolle katolle.

Mutta ilman Lauraa ja Eerikiä ei olisi Aslakia.

”En itke nyt, koska se tuntuisi kohtuuttomalta. Itku kuuluu ihmisille, joita kohtaa yllättävä vääryys. Se kuuluu ihmisille, joiden elämä suistuu raiteiltaan sairauden tai onnettomuuden seurauksena, joilla on jotain, mikä voidaan ottaa pois. Itku on sellaisten ihmisten etuoikeus, jotka olettavat saavansa parempaa. Minä en itke, koska tunnen, että tämä on minun osani. Se, mitä minun lapseni juuri nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä.”

Niin, tottahan se on; kun jotain näin kamalaa tapahtuu, ei kestä kauaakaan, ennen kuin katseet kääntyvät vanhempiin. Mikä tuo paha ihminen on, mistä se on saanut alkunsa, miksi siitä on tullut tuollainen? Vaikka ei se selviö ole, ei tietenkään. Mutta vanhemman tuskan määrää voi vain kuvitella, se on loppumaton. Aivan kuten rakkauskin, rakkaus omaa lasta kohtaan.

Sitten on vielä Aava, sisko. Hän kenen kanssa oli turvallista paeta peiton alle, unohtaa ikävät asiat. Hän kuka kuitenkin häpesi, unelmoi vapaudesta ja päätti, että ainoa reitti pelastukseen on jättää kaikki, luopua vanhasta. Olla sitoutumaton, lähteä. Huono olohan siitä seurasi, omantunnon kitkerä kolkutus.

Kaiken kaikkiaan Elina Hirvonen ravistelee, monella tasolla. Yksilön ja yhteisön, Suomen ja koko maailman näkökulmasta, lähitulevaisuuden ekokatastrofaalisia kysymyksiä ja ihmisen vastuunkantoa pohdiskellen. Koulusurmat ja pommi-iskut ovat tätä päivää, niin myös ilmastonmuutos; mutta niin on tämä kirjakin. Tämä tarina ei päästä irti, se pakottaa ajattelemaan. Siis ehdoton lukukehotus.

P.S. Jos Hirvosen alla esitelty Kauimpana kuolemasta on jäänyt vielä lukematta, suosittelen ehdottomasti sitäkin. Ajatustakuu!

d3117062-d7fa-401d-acfe-b65fdf4a2997Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
Avain, 2010

”Jos pitäisi määritellä mikä asia on kauimpana kuolemasta, niin mikä se olisi? – – Lentokonelehti. Kiiltävä lentoyhtiön lehti, joka löytyy lentokoneiden penkkien taskusta ja jossa kerrotaan Pariisin parhaista bistroista ja mainostetaan matkakokoisia huulikiiltoja. – – Kullanväriseen purkkiin pakattua ryppyvoidetta. Tai juttu Ihmeellisestä Intiasta tai vastakohtaisuuksien Vietnamista. Niistä tulee olo, että turistikohteiden kurjuus on vain meille järjestettyä eksotiikkaa. – – Että on vain me, ihmiset joilla on varaa istua lentokoneessa ja ostaa tuhannen markan aurinkolasit, ja että koko ulkopuolinen maailma on järjestetty meille. Eihän sellaisessa maailmassa voi olla kuolemaa.”

Elina Hirvosen Afrikkaan sijoittuva romaani on traaginen ja kaunis kuvaus ystävyydestä ja vanhemmuudesta, väärinkohtelusta ja virheistä. Vaikka sen tapahtumat sijoittuvat miltei omaan elinaikaani, tuntuu siltä kuin lukisi tarinaa jostakin paljon kauempaa, jostakin jota ei enää ole. Kadun jo nyt sanojani. Minä olen juuri tuollainen; lentokonelehti-ihminen, kaukana kuolemasta, tällaisesta kuolemasta. Kaukana aavemaisista lapsiaikuisista poltetuissa kylissään, kaukana nälästä, kaukana jatkuvasta perusturvallisuuden puutteesta. Syntymättömänä lapsena olen päässyt oikeaan passijonoon. On lottovoitto syntyä Suomeen, sanotaan.

Kauimpana kuolemasta kertoo sekä afrikkalaisen Estherin ja hänen ystävänsä Bessyn että Afrikassa lapsuutensa eläneen Paulin tarinan. Se on kirjoitettu kahdesta näkökulmasta, Estherin ja Paulin. Nykyisyydessä heitä molempia vaivaa huono omatunto, he molemmat olisivat valmiita kuolemaan. On kuitenkin Susan, orpotyttö, jonka takia Estherin on jaksettava jatkaa. Paul sen sijaan on palannut Afrikkaan kuolemaan, ei hätäisesti ja mahtipontisesti, vaan hiipuen, ehkä myrkyttämällä itsensä ja epäonnistuneen elämänsä alkoholilla ja auringolla maistellen samalla menneisyytensä nostalgiaa. Mutta sitten Paul pelastaa Susanin hengen. ”Se ei ollut hyväntekeväisyyttä. Se oli ane.” Jos kuitenkin olisi jotakin jota varten sovittaa menneisyytensä, mies istumassa isänsä oikealla puolella, tuomitsemassa eläviä ja kuolleita. Susanin kautta Estherin ja Paulin tarinat kietoutuvat toisiinsa. Menneisyys ei tule kauniimmaksi, syyllisyys ei katoa, rakas ihminen ei tule takaisin, mutta tuo kohtaaminen antaa Estherille mahdollisuuden. Ja täällä, Afrikassa, Paul ei enää tunne olevansa kuin palikkapelin kuutio, joka yrittää tunkeutua laatikkoon kolmionmuotoisesta aukosta, tai ihminen joka on saanut elämältä tarpeekseen, lakannut viihtymästä. Tänne hän tuntee kuuluvansa.

Tämä kirja herättää hyvin paljon ajatuksia ja se kannattaa ehdottomasti lukea. Ihminen on aina yhtä kaukana kuolemasta. Sitä ei voi paeta, sitä ei voi välttää. Siltä voi yrittää ummistaa silmänsä mutta lopulta se on aina osa elämää. Erottamaton.

Ihminen on iso fasaani

Ihminen on iso fasaani, Mxller Herta, kansi: Markko TainaHerta Müller: Mensch ist ein grosser Fasan auf der Welt
Carl Hanser Verlag, 1986
Tammi, Keltainen kirjasto 1990, 2009
Suom. Raija Jänicke

Viime aikoina olen osin sattumalta, osin tieten tahtoen seikkaillut melko ahkerasti minulle ennestään tuntemattomien nobelistien sekä Finlandia-voittajien parissa. Vaikka en ainakaan toistaiseksi ole ”virallisesti” haastanut itseäni Finlandia-hiihtoni kaltaiseen nobelistisavottaan, uskoisin että sitä kohti tässä ollaan pikku hiljaa kulkemassa. Haasteetta kuitenkin, lukumielialojen mukaisesti kirjainten lukemattomilla laineilla lipuillen.

Myös tällä kertaa käsittelyn alaiseksi päätynyt romaniansaksalainen Herta Müller on kirjoittanut itsensä nobelistien kirjalliseen piiriin. Itse en naisesta tuota ennen ollut kuullutkaan, mutta palkitsemisen myötä syntyi kiinnostus habitukseltaan tummanpuhuvaan kirjailijattareen – väkisinkin mieleen hiipii Joyce Carol Oates ei niin kovin iloisine teemoineen…

Vuosi oli palkitsemisen aikaan 2009, aikaa siitä siis on, ja vaikka vähän väliä olen vilkuillut muutamaa omaamaani Mülleriä kirjahyllyssäni, vasta nyt tartuin yhteen niistä toden teolla. Ensikohtaaminen ei ehkä ollut se mutkattomin sellainen. Ihminen on iso fasaani vaatii lukijaltaan sekä huomiota että kestokykyä. Huomiota siinä mielessä, että sen rakenne, viisikymmentä pientä tarinaa, kuin runoa, on luettava ajatuksella, jotta ei kadota niistä yhtäkään. Näin lukijan silmien alla syntyy ketju ja tuosta ketjusta tarina, rankkaakin rankempi – se kestokykyä kysyvä.

Ollaan sosialistisessa Romanian kansantasavallassa, diktaattori, toveri Ceaușescun ”hellässä huomassa”. Mylläri Windisch, sorretun saksalaisvähemmistön edustaja, polkee pyörällään ja laskee päiviä. Hän on päättänyt perheineen poistua maasta ja siihen tarvitaan passi. Sen saamiseksi taas tarvitaan tekoja, eivät riitä korruptiojauhot, eivät raha. Kun vaimo on liian vanha, on laitettava tytär huoraamaan. Vaimo sen sijaan on viettänyt viisi vuotta hiilikaivoksessa Venäjällä, syönyt ruohosoppaa, huorannut hänkin. Samanaikaisesti teoksessa läpikäydään myös muiden kyläläisten kurjia kohtaloita.

Tämä pieni kirja, vain reilut sata sivua, on ahdistavaa luettavaa. Müllerin lyhyet lauseet ovat omiaan terävöittämään kaunistelemattomasti kerrottua ja kylmiä väreitä synnyttävää tarinaa, joka kaiken lisäksi varmasti kuvaa aikaansa näkökulmastaan oikein hyvin. Müller tunnetaankin erityisesti sorron, paon sekä diktatuurin kuvaajana. Samaan hengenvetoon onkin todettava, että tämän teoksen luettuaan tuskin löytyy ainoatakaan ihmetyksen aihetta Romanian vähemmistöaloitteiselle vallankumoukselle 1980-luvun lopulla.

Lopullinen mielipiteeni teoksesta on kaksijakoinen: kiinnostus Mülleriä kohtaan säilyi, tämä teos sitä vastoin jätti kaikesta huolimatta jotenkin kylmäksi. Henkilöhahmot jäivät tyhjiksi kuoriksi, koko kylä kuolevaksi kammioksi. Suositus kuitenkin, vaikka vain uniikkiutensa tähden. Taikka siksi, että ehkä koskaan ennen et ole kuullut omenoita syövästä omenapuusta. Tämän jälkeen olet; se riipii pitkään.

P.S. Kiinnostuneille tiedoksi, blogista löytyy nyt oma kategoriansa kirjallisuuden nobelisteille, mikäli haluaa tutustua heihin kollektiivisemmin.

Tulvaniitty

indexJhumpa Lahiri: The Lowland
Alfred A. Knopf / Random House, 2013
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Sari Karhulahti

Hyvin kerrottua tarinaa on usein mahdotonta erottaa todellisuudesta. On haasteellista sanoa, missä kohdin sen laatinut henkilö on ainoastaan raottanut henkilökohtaista muistojen aarrearkkuaan, missä kohdin ehkä välittänyt tai värittänyt jonkun toisen kokemaa ja missä kohdin käyttänyt tuota yksinomaan fiktiivisen kerronnan harjoittajille suotua runsaudensarvea, mielikuvitusta. Kirjoittaa nyt uutisraporttia tai jonkin sortin faktakirjallisuutta näin, ei käy päinsä, mutta romaania, erittäin mieluusti. Jotakin täysin todellista ja jotakin täysin todellisuudesta poikkeavaa, paljon siitä väliltä, tällaisista lähtökohdista uskaltaisin väittää syntyvän hyvän romaanin. On toki monia muitakin hyviä tapoja kirjoittaa, fantastinen fantasia, tieteellinen tieteiskirjallisuus vain muutamia mainitakseni, mutta nyt olemme täällä, niityllä joka tulvii todellista historiaa – ainakin jollakin tapaa todellista.

Mitä Tulvaniityn kirjoittajaan, Pulitzer-palkittuun intialais-yhdysvaltalaiseen Jhumpa Lahiriin tulee, käsittelee kyseinen teos hänelle ominaiseen tapaan sekä intialaisuutta että intialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa, sopeutumista uuteen, erilaiseen kulttuuriin. Myös autobiografisia viittauksia on varmasti jälleen mukana vähintään maantieteellisesti ajatellen, kasvoihan kirjailija itse Rhode Islandissa ja vieraili usein sukulaistensa luona Kalkutassa. Nämä ovat teoksen pääasialliset tapahtumapaikat. Tällä kertaa teoksen niin sanottu psyykkinen painopiste on kuitenkin enemmän Intiassa kuin Yhdysvalloissa, Intian lähihistoriassa.

Tarina saa pohjakseen vankasti poliittisen kivijalan, mutta sen todellinen sisältö, erään intialaisperheen epäoikeudenmukainen kohtalo, on hyvin kaukana politiikasta – ainakin jos politiikka tässä kohtaa ymmärretään perinteiseen tapaan vastakohtana yksityiselle. Tämä tarina nimittäin on kertomus siitä, kuinka suuri koneisto toimii, kuinka se ärsytettynä kadottaa inhimillisyytensä ja sitä myöten syöksee tuhoon vioittuneen osasensa keinoja kaihtamatta, vaihtoehtoja luettelematta. Tällä kertaa märkään maahan hukkuu vain yksi ruumis, mutta sitäkin useampi jää loppuelämäkseen enemmän tai vähemmän kiinni sen suoperäiseen upottavaan otteeseen. Tapauksen jälkeen ovat jäljellä äiti, pelottava rituaali-kastelija-kummitus, vaimo, menneisyytensä vangitsema rikoskumppani, yksinäinen ihmisen kuori, veli veljensä häilyvän varjon alla, sekä tytär, viaton sijaiskärsijä, vieras omassa elämässään. Kaikki he kärsivät tavoillaan ja tahoillaan, yhdessä yksikseen. Oikeastaan kaiken takana on puhumattomuus.

Minä pidin tästä kirjasta paljon, pidin siitä tavasta, jolla kirjailija pikku hiljaa ikään kuin kuorii asiansa ytimen esiin, pala palalta ja jokaisen näkökulmasta, kaikkitietävää kertojaa hyväksikäyttäen. Parasta teoksessa ovat kuitenkin sen henkilöhahmot, ne jotka tuon tarinan tekevät. Näiden ihmisten kautta kertomuksen lohduton ja raaka ydin herää eloon ja vaikka toisia heistä olisi ajoittain vallan helppo inhota, jopa vihata, ei tarinan kääntyessä loppuaan kohden tämä tunnukaan enää oikeudenmukaiselta.

Hieno kirja ja hieno kirjailija, uskaltaisin väittää näin yhden kokemuksen perusteella. Sinulle siis lukusuositus, itselleni uusi täytyy-tutustua-tarkemmin -tuttavuus.

Hyviä ihmisiä

indexNir Baram: Anashim tovim
Am Oved, 2010
Otava, Otavan kirjasto 2014
Suom. Anja Meripirtti (saksankielisestä laitoksesta Gute Leute)

Kun on viettänyt liki 400 sivua etupäässä kahden ihmisen seurassa, luulisi heihin syntyneen edes jonkinasteisen yhteyden. Mutta ei, tällä kertaa niin ei ole. Niin berliiniläinen Thomas Heiselberg kuin venäjänjuutalainen Saša Veissberg jäävät minulle lukijana täydellisen etäisiksi; ihmisiksi jotka vaeltavat tapahtumista toisiin, tekevät mitä heidän on tehtävä – kärsivätkin – mutta siellä jossakin, kaukana, liian kaukana koskettaa. Suljen kirjan, eikä sisälläni edelleenkään liikahda oikeastaan mikään. En ole kokenut kirjallista kosketusta. Valitan.

En kuitenkaan suostu luovuttamaan näin helposti, sillä jollakin selittämättömällä tavalla tämä teos kaikesta huolimatta on pidellyt minua matkassaan loppuun asti, valanut minuun uskoa, että sitä ei kannata jättää kesken. Jälkikäteen ajateltuna oli kuin äänetön taustavaikuttaja olisi huhuillut kaukaisuudesta korvaani: ”Loppuunlukemattomana tarina jää kaivelemaan, usko minua.” Ja kuinka ollakaan, jälkipuinti on tuottanut jälleen tulosta, voin tyytyväisin mielin todeta, että ei tämäkään lukuaika mennyt täysin hukkaan, sain minä lopulta huuhdottua hippusen lukujen laukkuuni tästäkin – vaikkakin pienen.

Hyviä ihmisiä on israelilaisen, kotimaassaan erityisesti nuoren lukijakunnan keskuudessa suurta suosiota nauttivan Nir Baramin neljäs romaani, ensimmäinen suomennettu sellainen. Se kertoo saksalaisesta Thomasista sekä neuvostoliittolaisesta Sašasta, jotka tahoillaan, omia itsejään suojellakseen, toimivat kotimaidensa palveluksessa, taistellen sen vihollisia vastaan, jopa omia lähimmäisiään. Eletään 1930- ja 1940-lukujen taitteessa, luisutaan toiseen maailmansotaan, Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen kautta itärintamaan. Kansallissosialismi on läsnä alusta loppuun, kansallisuuksien toivottuja mallityyppejä, ”herrarotuja” etsitään, poliittisia kansanvihollisia ja ei-toivottuja loisrotuja vainotaan. Thomas ja Saša tekevät kuten heiltä asemansa puolesta sopii odottaa, asettavat itsensä sivuun, ovat osa koneistoa, heitä joita hyviksi ihmisiksi kutsutaan.

Aikani huuhdottuani katsahdan jälleen vaskooliini ja totean: Saša ja Thomas ovat jälleen kadonneet, jättäneet jälkeensä ainoastaan esimerkillisen ihmisen mielikuvan. Hinnalla millä hyvänsä.

Kaiken tämän jälkeen uskallan kuitenkin heittää ilmaan kapean suositukseni: Sinulle, joka nautit lukemisesta historian havistessa ja lukulampun luodessa ympärillesi lähinnä poliittissävytteistä kajoa. Minä jäin tällä kertaa kylmäksi. Kaikesta yrityksestä huolimatta.