Kaima

indexJhumpa Lahiri: The Namesake 
Houghton Mifflin, 2003
Tammi, Keltainen kirjasto 2005, 2014
Suom. Kersti Juva

”Mies joka antoi sinulle nimensä, mieheltä joka antoi sinulle nimesi.”

Kaima on aivan erityisen hyvä kirja, alusta loppuun. Jos yritän kuvata sen tarinaa muutamalla virkkeellä, en luultavasti tule onnistumaan. Ei varmasti kuulosta kovinkaan erityiseltä, jos kerron että Kaima on kertomus miehestä, jonka elämä muovautuu pitkälti sattumien seurauksena. Sillä niinhän jokainen elämä muovautuu, ei kukaan tiedä, miten paljon pienikin valinta voi elämää muuttaa, lopullisesti. Jos kerron lisäksi, että Kaima on tarina myös hänen intialaisista vanhemmistaan ja heidän elämästään Yhdysvalloissa, haasteistaan kahden kulttuurin rajalla, ei tämäkään muuta asiaa. Sukupolviromaani, kahden kulttuurin kohtaaminen, näitä nyt on maailmansivu täynnä, te ajattelette. Mutta ei; tällaisia ei todellakaan tule lukeneeksi usein, ei edes joka vuosi, niin hyvä kirja Kaima on, erityislaatuinen. Kirjoitan sitä kuvatakseni – vaikkakin edelleen ontuvasti – vielä yhden virkkeen: Kaima on tarina Gogolista, tai Nikhilistä, nimensä määrittelemästä miehestä, elämästä tuon nimen varjossa, sattumalta. Kiinnostuitteko? Jos ette, lukekaa tämä kirja silti. Se on varmasti sen arvoinen.

Melko tarkalleen vuosi sitten luin ensimmäisen Lahirini, Tulvaniityn. Pidin myös siitä, minulle heräsi halu tutustua kirjailijaan tarkemmin. Osa teemoista teosten välillä on yhteneväisiä kirjailijan kuvatessa intialaisuutta sekä intialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa, sopeutumista uuteen, erilaiseen kulttuuriin. Tämä on selvästi ollut lähellä myös Jhumpa Lahirin elämää, tai hänen vanhempiensa, hän selvästi tietää mistä kirjoittaa. Tarinana Kaima on kuitenkin aivan erilainen Tulvaniityn ponnistaessa poliittiselta pohjalta ja kuorien hitaasti esiin asiansa ydintä, monesta eri näkökulmasta. Kaima sen sijaan kertoo miltei pelkästään yhdestä elämästä, yhden miehen prosessista saattaa itsensä aikuiseksi sekä hyväksyä itsensä tässä omalla tavallaan haasteellisessa tilanteessa. Toki hänen tarinansa on rikkaasti muiden elämillä kuorrutettu ja kehystetty, lopulta tämä kuitenkin on perheromaani.

Kaiman lukeminen nostaa mielenkiintoisella tavalla esiin kulttuurieroja ja asiat, jotka tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, kuten rakkausavioliitto, tulevat siinä nähdyksi monelta eri kantilta. Jo yksin tällaisen ikkunan avautuminen toiseen kulttuuriin on mielestäni tarpeeksi hyvä syy lukea jokin kirja. Kun kaupan päälle saa vielä näin upean elämäntarinan, ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa, kuin tarttua kirjaan.

Tutustukaa Gogoliin, tutustukaa Ganguleihin!

Tulvaniitty

indexJhumpa Lahiri: The Lowland
Alfred A. Knopf / Random House, 2013
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Sari Karhulahti

Hyvin kerrottua tarinaa on usein mahdotonta erottaa todellisuudesta. On haasteellista sanoa, missä kohdin sen laatinut henkilö on ainoastaan raottanut henkilökohtaista muistojen aarrearkkuaan, missä kohdin ehkä välittänyt tai värittänyt jonkun toisen kokemaa ja missä kohdin käyttänyt tuota yksinomaan fiktiivisen kerronnan harjoittajille suotua runsaudensarvea, mielikuvitusta. Kirjoittaa nyt uutisraporttia tai jonkin sortin faktakirjallisuutta näin, ei käy päinsä, mutta romaania, erittäin mieluusti. Jotakin täysin todellista ja jotakin täysin todellisuudesta poikkeavaa, paljon siitä väliltä, tällaisista lähtökohdista uskaltaisin väittää syntyvän hyvän romaanin. On toki monia muitakin hyviä tapoja kirjoittaa, fantastinen fantasia, tieteellinen tieteiskirjallisuus vain muutamia mainitakseni, mutta nyt olemme täällä, niityllä joka tulvii todellista historiaa – ainakin jollakin tapaa todellista.

Mitä Tulvaniityn kirjoittajaan, Pulitzer-palkittuun intialais-yhdysvaltalaiseen Jhumpa Lahiriin tulee, käsittelee kyseinen teos hänelle ominaiseen tapaan sekä intialaisuutta että intialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa, sopeutumista uuteen, erilaiseen kulttuuriin. Myös autobiografisia viittauksia on varmasti jälleen mukana vähintään maantieteellisesti ajatellen, kasvoihan kirjailija itse Rhode Islandissa ja vieraili usein sukulaistensa luona Kalkutassa. Nämä ovat teoksen pääasialliset tapahtumapaikat. Tällä kertaa teoksen niin sanottu psyykkinen painopiste on kuitenkin enemmän Intiassa kuin Yhdysvalloissa, Intian lähihistoriassa.

Tarina saa pohjakseen vankasti poliittisen kivijalan, mutta sen todellinen sisältö, erään intialaisperheen epäoikeudenmukainen kohtalo, on hyvin kaukana politiikasta – ainakin jos politiikka tässä kohtaa ymmärretään perinteiseen tapaan vastakohtana yksityiselle. Tämä tarina nimittäin on kertomus siitä, kuinka suuri koneisto toimii, kuinka se ärsytettynä kadottaa inhimillisyytensä ja sitä myöten syöksee tuhoon vioittuneen osasensa keinoja kaihtamatta, vaihtoehtoja luettelematta. Tällä kertaa märkään maahan hukkuu vain yksi ruumis, mutta sitäkin useampi jää loppuelämäkseen enemmän tai vähemmän kiinni sen suoperäiseen upottavaan otteeseen. Tapauksen jälkeen ovat jäljellä äiti, pelottava rituaali-kastelija-kummitus, vaimo, menneisyytensä vangitsema rikoskumppani, yksinäinen ihmisen kuori, veli veljensä häilyvän varjon alla, sekä tytär, viaton sijaiskärsijä, vieras omassa elämässään. Kaikki he kärsivät tavoillaan ja tahoillaan, yhdessä yksikseen. Oikeastaan kaiken takana on puhumattomuus.

Minä pidin tästä kirjasta paljon, pidin siitä tavasta, jolla kirjailija pikku hiljaa ikään kuin kuorii asiansa ytimen esiin, pala palalta ja jokaisen näkökulmasta, kaikkitietävää kertojaa hyväksikäyttäen. Parasta teoksessa ovat kuitenkin sen henkilöhahmot, ne jotka tuon tarinan tekevät. Näiden ihmisten kautta kertomuksen lohduton ja raaka ydin herää eloon ja vaikka toisia heistä olisi ajoittain vallan helppo inhota, jopa vihata, ei tarinan kääntyessä loppuaan kohden tämä tunnukaan enää oikeudenmukaiselta.

Hieno kirja ja hieno kirjailija, uskaltaisin väittää näin yhden kokemuksen perusteella. Sinulle siis lukusuositus, itselleni uusi täytyy-tutustua-tarkemmin -tuttavuus.

Ghana ikuisesti

indexTaiye Selasi: Ghana Must Go
Penguin Press, 2013
Otava, Otavan kirjasto 2013
Suom. Marianna Kurtto

”Oli mies [Kweku], joka uurasti päivittäin ylläpitäjän roolissaan, ja oli Folan tähtirooli lähiöäitinä ja Olun rooli pikkutarkkana mutta suosiossa olevana esikoispoikana; oli lahjakas ja hankala taiteilija; ja oli Pieni. Ja sitten oli hän, Taiwo. Hän oli päättänyt suorittaa virheettömän esityksen, liitää näyttämöltä raivokkaiden aplodien saattelemana, mestari ja kultatyttö, joka loistaa peruskoulussa, on älykkäin oppilas kirkassilmäisissä luokkakuvissa.”

Oli siis perhe Sai. Oli talo, mutta ei kotia. Oli. Aikoinaan. Nyt on jotakin, jota perheeksi kutsutaan, veren periaatteesta. Joukko itsensä ulkopuoliseksi tuntevia henkilöitä, erilleen ajautuneita, ”jokainen suljettuna ajatustensa äänettömään lasilaatikkoon: kuusi lukittua laatikkoa, äänieristettyä ja särkymätöntä”. Sitten tapahtuu jotakin; jo kauan sitten töissä tapahtuneen tragedian ja siitä aiheutuneiden häpeän ja vararikon myötä yhteispelistä pois jättäytynyt Kweku-isä, perheensä hylkääjä, kuolee. Paljain jaloin, puutarhassa, tohvelit makuuhuoneen oviaukon vierellä. On aika koota perhe yhteen.

Taiye Selasin esikoisteos Ghana ikuisesti kertoo erään sirpaloituneen afrikkalaisperheen tarinan. Tarina alkaa Ghanasta ja päättyy Ghanaan, siinä välissä ovat  Yhdysvallat – unelmien pakopaikkana – ja Nigeria – pakollisena pahana. Pysyvää on vain Ghana, ikuisesti.

Jälleen kerran olen kokenut kirjallisen kosketuksen. Olen vaikuttunut tavasta, jolla afrikkalaistaustainen kirjailija esiintuo henkilöhahmojensa tarinat toinen toisensa jälkeen, yhdessä ja erikseen. Syntyy kokonaisuus, jonka jokainen palanen asettuu rikkonaiselle pelilaudalle ja jotka yhdistämällä pirstaleinen lopulta eheytyy. Saavutaan takaisin alkupisteeseen, eräällä tapaa.

Sen lisäksi, että pidin tarinasta itsessään, nautin valtavasti siitä tavasta, jolla kirjailija kuvailee henkilöhahmojensa suhteita sekä toisiinsa että omiin itseihinsä. Juuri tällä tavalla kaikkitietävä kertoja pääsee mielestäni ansaitsemiinsa oikeuksiin, samalla kun henkilöhahmojen dramaattiset kokemukset pikku hiljaa paljastuvat, verhot salaisuuksien yltä revitään alas. Lopulta on vain paljas totuus, kipeä ja parantava.

Ehdottoman suuri suositus tälle kirjalle.

Lopuksi pieni vinkki niille, jotka haluavat syventyä enemmän afrikkalaiseen mielenmaisemaan – tässähän se oikeastaan jää taka-alalle – ja eritoten rotukysymyksen näkökulmasta: suosittelen suuresti Chimamanda Ngozi Adichien teosta Kotiinpalaajat, joka on samalla sekä erilainen kuvaus siirtolaisuudesta että asettaa Nigerian toisenlaiseen valoon, positiivisempaan sellaiseen. Ensi kertaa afrikkalainen kirjallisuus on lumonnut minut. Kiitos siitä kuuluu näille naisille.

Ajan riekaleita

resizeAnilda Ibrahimi: L’amore e gli stracci del tempo
Einaudi, 2009
Tammi, Keltainen kirjasto 2013
Suom. Helinä Kangas

”Ne jotka jäävät, kantavat aina mukanaan myös niiden kasvoja, jotka lähtevät.”

Ajan riekaleita on Balkanin kiistanalaisille alueille sijoittuva rakkaus- ja perhetarina, kertomus Zlatanin ja Ajkunan, serbin ja albaanin, kasvamisesta hiljalleen, elämän myötä yhteen. Eletään alueella rauhatonta 1980-1990-lukua, eikä tällaista kahden kansakunnan välistä kanssakäymistä voida pitää missään mielessä helppona yhtälönä.

Tapahtumat käynnistyvät kun kaksi miestä, Miloš ja Besor, tutustuvat Belgradissa 1970-luvun loppupuolella. Serbin ja albaanin välille syntyy vahva ystävyys. Vuonna 1981 Besor osallistuu albaaniopiskelijoiden rauhanomaiseen mielenosoitukseen, ajautuu tahtomattaan mukaan levottomuuksiin ja Milošin pelastusyrityksistä huolimatta joutuu vankilaan, kymmeneksi vuodeksi. Ulkopuolelle jäävät odottamaan raskaana oleva Donika-vaimo sekä pian syntyvä tytär Ajkuna. Muutaman vuoden kuluttua päästäkseen lähemmäksi vankilaa Donika ja Ajkuna päätyvät asumaan Milošin perheen luokse. Perheen poika Zlatan ja Ajkuna tulevat kuin sisaruksiksi. Vuodet vierivät ja nuorten tunteet syvenevät, muuttuvat. Sitten tulee vuosi 1999, Zlatan riistetään armeijan kautta Kosovon sotaan, Ajkuna kokee sodan kauhut tahollaan, ja alkaa kymmenen vuoden piinallinen erillisyys. Ajkuna odottaa Zlatania, Zlatan Ajkunaa ja vaikka molempien uusiin elämiin uusissa maissa saapuukin uusia ihmisiä, odottaa eräs lupaus yhä toteutumistaan.

Anilda Ibrahimi, itsekin albanialaissyntyinen sittemmin Sveitsin kautta Italiaan kotiutunut kirjailijatar teki romaanillaan minuun vaikutuksen. Jo alkumetreiltä lähtien tunsin käsissäni teoksen, josta suurella todennäköisyydellä tulisin pitämään. Erityisesti nautin Ibrahimin kirjoitustyylistä, joka on samanaikaisesti kiertelemätöntä ja kuvailevaa. Kaikkitietävä kertoja paljastelee etukäteen asioita tavalla, joka yhtä lailla sekä lisää mielenkiintoa että hiukan jopa ärsyttää: miksi paljastit tämän jo nyt, miten jaksan odottaa?

Tapa, jolla teos esiintuo henkilöhahmojen muistoja, ajan riekaleita, on herkkä, uskottava ja elävä, miltei kuin kirjailija kuvailisi omia menneitä hetkiään. Päivästä ja vuodesta toiseen Zlatan ja Ajkuna, ”kotimaansa haavoittamat”, vaeltavat kohti päämääräänsä. Vaikka taustalla onkin luvattoman suuri määrä rakkautta, jää kuitenkin nähtäväksi, kantaako senkään voima loppuun asti. Kun voitettavana ovat sota ja viha, ei lopputulosta koskaan voi ennustaa etukäteen.

Suuri suositus.

Talvisota : avioliittoromaani

Philip Teir: Vinterkriget : en äktenskapsromanindex
Schildts & Söderströms, 2013
Otava, 2013
Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula

Olen töitteni kautta liittynyt Otavan Kirjaryhmään. Tämä Philip Teirin teos tuli luettavakseni sitä kautta, enkä siis tehnyt lukuvalintaani oma-aloitteisesti. Tämä kuultaa varmasti arvioni läpi, mutta haluan korostaa, että suhtaudun erityisen positiivisesti tämän tyyppiseen ”suositusluettamiseen”. Minä jos kuka kaipaan sitä, että minut hellävaraisesti työnnetään pois mukavuusalueeltani, niiden tiettyjen kirjasarjojen luota, niiden sini-keltaisten…

Kun teoksen nimi on Talvisota, nousevat odotukseni korkealle. Niin, psyykkistä traagisuutta, julmia ihmiskohtaloita, synkkää ja vielä synkempää, näistä minä eniten nautin – lukijana. Ylpeänä myönnän tämän juuri tänään, päivänä jolloin kanadalaisesta Alice Munrosta, todellisesta veretseisauttavien kuvausten kuningattaresta, on tullut maansa ensimmäinen kirjallisuuden nobelisti. Toki kirjallisuus voi olla jotakin täysin muutakin, kunhan se ei ole pintaliitoa, kunhan se ei ole turhanpäiväistä. Tällaiselle viihteelle minulla nimittäin on toinen kanava, televisio. Kirjallisuus, rakas Kirjallisuus, on pyhitetty syvällisyyksille, ajatustoiminnalle.

Pienoisesta purkauksestani huolimatta, joka – ehkä tahattomastikin – sujahti juuri tämän analyysini alkuun, en pidä vastikään läpilukemaani avioliittoromaania aivan huonona tai turhanpäiväisenä teoksena. No jaa, ehkä lopullinen kuvio oli jo ensimmäisestä virkkeestä alkaen hieman liian ilmeinen, tarina hieman liian valmiiksi pureskeltu ja muutamat henkilöhahmot hieman liian tekemällä tehtyjä, ärsyttäviä. Mutta se nimi; Talvisota, antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa. Yksinkertaisesti Avioeroromaani, siinä korjausehdotukseni.

Max ja Katriina ovat keski-ikäinen, akateeminen helsinkiläispariskunta, jonka yhteiselo on hiutumassa olemattomiin. ”Katriinan mielestä avioliitto oli eräänlaista molemminpuolista tyranniaa, aivan kuin olisi elänyt moitteettomasti toimivassa totalitäärisessä valtiossa. Valinnan mahdollisuuksia ei juuri ollut, mutta kaikki toimi, kunhan vain hoiti omat asiansa eikä kysellyt turhia.” Ollaan siis ajauduttu tilanteeseen, jossa toinen ei enää huomaa toista, tarvitse. Mutta ei tämä ole sotaa, tämä on vain viivyttelyä, estämättömän väistämättömyyden pitkitettyä kuvausta. Ja sitten tulee nuori Laura Lampela ja se on kai siinä.

Tämä vaihe kestää marraskuusta maaliskuuhun. Sitten sovitaan erinäisistä luovutuksista ja keväällä solmitaan rauha, välit pysyvät erittäin huonoina. Kronologisesti mukaillaan siis talvisotaa, voisi joku sanoa. Totta, mutta siitäkin huolimatta pitäydyn mielipiteessäni, mitä kirjan nimeen tulee. Nimeä ei pidä ottaa kirjaimellisesti, tämä on komediaa, karikatyyria, voisi joku tähän todeta. Alanko jo itsekin uhkaavasti epäillä itseäni?! Täysin puolustukseni ei murru, mutta horjuu, myönnettäköön. Ehkä tuo nimi sittenkin on kelvollinen, ainakin lähellä kelvollista.

Teos ei kuitenkaan ole yksin Maxin ja Katriinan tarina. Se on lisäksi kertomus heidän kahdesta aikuisesta tyttärestään, naisista jotka myös kamppailevat omien elämänvalintojensa keskellä. Heidän kauttaan teosta voi lukea erilaisista näkökulmista ja asiat saavat monenlaista perspektiiviä. Tämä lisää teoksen mielenkiintoisuutta tuoden siihen toisaalta eräänlaista elokuvamaista kohtauksellisuutta. Samaa elokuvamaisuutta on omiaan lisäämään myös kirjan huumori, jossa kliseet ja karikatyyrit kulkevat somasti käsikynkkää.

Sanotaan siis vaikka näin: jos tämä olisi elokuvakäsikirjoitus, katsoisin tuotoksen mielelläni. Näin kirjana koen siitä löytyvän parantamisen varaa, jonkin verran.

Ilmassa

Chang-rae Lee: Aloft d3b15b35f06557157315bd1a09c08-orig
Riverhead, 2004
Tammi, Keltainen kirjasto 2004
Suom. Kristiina Rikman

”Tuntiessani moottorin tärinän takamuksessani ja säärissäni ja siivenkärkien vapisevan nousun käsissäni ja katsoessani alla olevaa maata juuri tältä etäisyydeltä, tältä hurmaavalta kaiken miniatyyriksi muuttavalta korkeudelta, ajattelin että tässä oli se pieni tila, se pieni vekotin jota olin etsinyt, minun yksityinen aitiopaikkani maailmassa ja samalla täysin sen ulkopuolella.”

Ja sieltä, pienkoneestaan – ulkopuolelta – Jerry, kirjan keskushenkilöhahmo ja minäkertoja, todella tuntuu tarkkailevan ympäristöään, elämää ja ihmisiä ympärillään. Tämä Jerry, osittain varhaiseläköitynyt, uhkaavasti kuuttakymmentä lähentelevä isoisä, isä ja poika tuntuu elämässään ajautuneen jonkinlaiseen todellisuuspakoisuuteen. Hän on leski, joka ei koskaan ole pystynyt käsittelemään vaimonsa vuosien takaista kuolemaa, isä joka alitajuntaista tahtomattomuuttaan ei ole nähnyt poikaansa keskellä luhistuvaa perheyritystä, sitä jota hän itse johti, perintönä omalta isältään. Lisäksi hän on taannoin pitkäaikaisesta tyttöystävästään ”vapautunut” poikamies, tahtomattaan kuitenkin. Sitä, kuinka virallisena tätä eroa olisi pidettävä, ei tiedä varmasti yksikään. Ja niin, onhan hän edelleen poikakin, isänsä poika.

Liki koko elämänsä Yhdysvalloissa asunut korealaissyntyinen Chang-rae Lee oli minulle ennen hänen seurassaan tapahtunutta ilmaannousuani täysin tuntematon kirjailija. Toisaalta, palkinnoistaan ja ehdokkuuksistaan huolimatta, Leen muut teokset ovat jääneet tähän mennessä suomentamatta.

Ilmassa on teos, joka lähtee liikkeelle hirvittävän hyvin. Jerryn tarina kirjaimellisesti vie lukijan mukanaan, nostaa ilmaan, sinne mistä katsottuna kaikki näyttää täydelliseltä; puut, ruuhkaiset tiet autojonoineen, meret – ja tietysti tämä tarina. Mutta sitten, jo melko pian, tapahtuu jotakin: minä ajaudun kauemmaksi Jerrystä, menetän korkeuttani, alan jo huomata epätäydellisyyksiä ympärilläni. Toisin sanoen kirjailija mielestäni menettää terävimmän teränsä, oivallisimman otteensa. Tekstistä tulee ajoittain jopa tylsähköä luettavaa, jaarittelevaa.

Lopullinen mielipiteeni sijoittuu jonnekin edellä kuvattujen välimaastoon; teos ei liitele mielessäni siellä täydellisten ilmakerroksessa, mutta ei myöskään ajaudu pakkolaskuun, vaan tasaisen hyvään lopputulokseen. Vaikka alun huuma on tipotiessään, on Jerryn tarina saanut arvoisensa päätöksen ja mikä tärkeintä: eksynyt mies tavoittanut todellisuutensa – tai ainakin osan siitä.

Kaikesta huolimatta olisin valmis suosittelemaan ja jos kirjailijan teoksia suomennettaisiin enemmän, olisin valmis lukemaan.