Kotiinpaluu

KOTIINPALUUSadie Jones: The Outcast
Chatto & Windus, 2008
Otava, Otavan kirjasto 2016
Suom. Marianna Kurtto

”Se kirottu peräsin. Minä haen sen.”

Liekö sitten juuri tuo traaginen päivä, liekö koko lapsuus syynä Lewis Aldridgen raiteiltaan syöksyneeseen elämään. Tiedä häntä, mutta varmaa on, että syytä ei perimmiltään voida laskea nuoren Lewisin piikkiin. Hän on uhri keskellä yhteisöllistä epäoikeudenmukaisuutta – ja kivittäjiä ympärillä on monta.

Luin viime vuonna Sadie Jonesin uusimman, ja siihen mennessä ainoan suomennetun teoksen Ehkä rakkaus oli totta. Tuo tarina sekä miellytti että ei miellyttänyt minua. Pidin erityisesti sen tavasta käsitellä henkilöhahmojaan sekä kuvata ihastuttavaa miljöötään, 1970-luvun Lontoota. Tuolloin päätinkin, että puutteistaan huolimatta tulen antamaan kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden.

Tällä kertaa Jones onnistuukin mielestäni paremmin. Kyseessä oleva Kotiinpaluu, kirjailijattaren suureen suosioon nostanut esikoisteos tekee raadollisuudellaan ainakin minuun lukijana vaikutuksen. Romaanissa alusta loppuun vallitseva kuristava ja synkkä tunnelma saa vastapainoa taustalla häilyvästä toivosta ja uskosta parempaan, jonkinlaisesta nuoruuden voimasta, ja vaikka Lewisin elämä on niin kaukana ruusuilla tanssimisesta kuin se oikeastaan olla voi, jaksaa lukija uskoa hänen kestävyyteensä. Ainakin melko pitkään.

Kovin paljon en Lewisin tarinasta halua etukäteen paljastaa, todettakoon ainoastaan, että lukija pääsee mukaan vaikealle matkalle, jonka kymmenenvuotiaana äitinsä traagisen kuoleman ainoaksi silminnäkijäksi joutuva poika joutuu kulkemaan – ja jos totta puhutaan, tekemään sen aivan yksin lähes koko ympäröivän ulkokultaisen yhteisön  kääntyessä häntä vastaan, tehtaillessa hänestä pahaa ihmistä. Lewisin jäätävän kylmä pörssimeklari isä, uusi nuori vaimo ja täydellisen elämän kulissiaan ylläpitävä hirviömäinen naapuri eivät muodosta sitä helpointa ja turvallisinta kasvualustaa tilanteessa, jossa apu olisi enemmän kuin tarpeen. Lopputulos ei ole hyvä, ei kenenkään kannalta. Matkalaukkuun mahtuu alkoholia, viiltelyä, väkivaltaa ja lopulta vankilatuomiokin.

Kotiinpaluu on hyvä kirja. Se tuo kovasti mieleeni joitakin aiemmin lukemiani vaikuttavia tarinoita, mutta harmikseni en saa noita päähäni. Tai ehkä vain tunnelma on jollakin tapaa tunnistettava. En tiedä; lukekaa itse, hypätkää osaksi Lewisin  tarinaa, löytäkää hyvä pahasta. Vaikka enpä usko, että kukaan kirjan lukenut voisi pitää Lewisia pahana. Romaanin ulkopuolisista silminnäkijöistä en tiedä, he ehkä hyvinkin näkevät hänessä pahan, nuoren kapinallisen, vankilasta vapautuneen hulttion. Maailma on julma, uhrin asema sitäkin julmempi.

P.S. Kuten Ehkä rakkaus oli totta -romaanissa myös Kotiinpaluussa Sadie Jones loistaa erityisesti henkilöhahmokuvauksessaan, joka saa hahmot – niin ”hyvät” kuin ”pahatkin” – todella tulemaan iholle. Vaikka teemat eivät sinänsä kiinnostaisikaan, jo tämän takia olen valmis suosittelemaan Jonesia kirjailijana, ihmiskuvaajana Luojan armosta.

Kesä ennen pimeää

indexDoris Lessing: The Summer Before the Dark
Alfred A. Knopf, 1973
Kirjayhtymä, 1974
Tammi, Keltainen kirjasto 2007
Suom. Irmeli Sallamo

”Kate tunsi itsensä pienentyneeksi. – – Ehkä hänen oli aloitettava tästä (sitten kun antaisi itselleen aikaa siihen): lapsellisesta, järjettömästä mutta ehdottomasti väistämättömästä tunteestaan, että hän oli Michaelin takia kuin nukke, josta sahajauho valui hitaasti pois.”

Kesä ennen pimeää on Doris Lessingin unohtumattoman uran puolivälin tienoille sijoittuva romaani, joka vie lukijansa keskelle erään naisen elämää. Tämä nainen on Kate Brown ja hänen elämänsä on mahdollisessa muutoksessa – vihdoinkin.

Miksi sitten näin? Miksi keski-ikäinen, hiukan keskimääräistä korkeatasoisemmasta elämästä nauttiva, lapset jo miltei maailmalle saatellut rouva Michael Brown, tunnustetun neurologin elinikäinen kumppani, kadehdittu vaimo, on ajautunut tähän pisteeseen, tunteeseen jota voisi kutsua täydelliseksi riippuvuudeksi, elämäksi vain ja ainoastaan toisten kautta? Oman elämänsä vuoksi. Viimeisen neljännesvuosisadan ajan Kate on ollut äitinä hyödyllinen, muille. Nyt hän on siirtymässä omilleen, perheen puristuksen, Kateen liittyvän tarpeen, hälventyessä hälventymistään. Miten tähän pitäisi suhtautua? Miten toimia?

Teos on ennen kaikkea mielensisäinen matka. Toki siinä matkataan fyysisestikin, Eurooppaa laidasta laitaan, mutta paljon tärkeämpää on se liike, joka tapahtuu Katen pään sisällä, unissa, muistoissa ja ajatuksissa.

Vaikka Kesä ennen pimeää onkin ensimmäinen Doris Lessingini, minun on helppo löytää siitä piirteitä, jotka kirjailijaan tutustuttuani kuvaavat hänen kirjallista tyyliään: taidokas sosiaalisten suhteiden kuvaus sekä syvällinen sukellus eritoten naisen mieleen ovat juuri näitä Lessingille ominaisia tästä teoksesta luettavissa olevia piirteitä. Teoksen yllä leijuu myös kirjailijattaren ajatus konfliktista ”individualistisen omantunnon ja kollektiivisen hyvän” välillä. Onko oikein elää itselleen? Onko oikein asettaa elämän tarkoitus omista tarpeistaan lähteväksi? Miten pitäisi rakastaa, mitä pitäisi sietää? Kuinka pitkälle avioliitto todella on kompromissi? Mitä on olla äiti, vaimo, nainen?

Edellä mainittujen lisäksi Lessingille ominaisena on pidetty omaelämäkerrallista kirjoittamista, jota myös tämä teos huokuu. Lessing itse jätti ensimmäisen perheensä tuntiessaan itsensä ansaan ajetuksi, meni uudestaan naimisiin ja lähti taas. Siis melko vahvaa naiseutta 1930- ja 1940-luvuille. Lisäksi Lessing yhdistetään vahvasti feminismiin jonkalaisten silmälasien läpi tätäkin kirjaa olisi kovin helppo lähestyä. Kirjailija itse ei kuitenkaan tähän tulkintaan mieltynyt ja jopa kritisoi feministien saavutuksia naisen todellisen aseman parantamisessa, joten jätän tämän puolen tällä kertaa sen tarkemmin analysoimatta.

Minä pidin tästä kirjasta. En usko, että se on sitä kaikkein vahvinta Doris Lessingiä, mutta siitä olen varma, että palaan vielä hänen teostensa pariin. Luettavaa riittää, sillä yksin suomennettuja teoksia on 25, ylipäätään ura käsittää lähes 70 teosta vuosien 1949-2007 väliltä. Vuonna 2007 kohtasi ”kirottu onnettomuus”, kun Ruotsin akatemia huomioi häntä Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Kirjoittaminen vaihtui haastatteluihin, romaanien aika oli ohi.

Ghana ikuisesti

indexTaiye Selasi: Ghana Must Go
Penguin Press, 2013
Otava, Otavan kirjasto 2013
Suom. Marianna Kurtto

”Oli mies [Kweku], joka uurasti päivittäin ylläpitäjän roolissaan, ja oli Folan tähtirooli lähiöäitinä ja Olun rooli pikkutarkkana mutta suosiossa olevana esikoispoikana; oli lahjakas ja hankala taiteilija; ja oli Pieni. Ja sitten oli hän, Taiwo. Hän oli päättänyt suorittaa virheettömän esityksen, liitää näyttämöltä raivokkaiden aplodien saattelemana, mestari ja kultatyttö, joka loistaa peruskoulussa, on älykkäin oppilas kirkassilmäisissä luokkakuvissa.”

Oli siis perhe Sai. Oli talo, mutta ei kotia. Oli. Aikoinaan. Nyt on jotakin, jota perheeksi kutsutaan, veren periaatteesta. Joukko itsensä ulkopuoliseksi tuntevia henkilöitä, erilleen ajautuneita, ”jokainen suljettuna ajatustensa äänettömään lasilaatikkoon: kuusi lukittua laatikkoa, äänieristettyä ja särkymätöntä”. Sitten tapahtuu jotakin; jo kauan sitten töissä tapahtuneen tragedian ja siitä aiheutuneiden häpeän ja vararikon myötä yhteispelistä pois jättäytynyt Kweku-isä, perheensä hylkääjä, kuolee. Paljain jaloin, puutarhassa, tohvelit makuuhuoneen oviaukon vierellä. On aika koota perhe yhteen.

Taiye Selasin esikoisteos Ghana ikuisesti kertoo erään sirpaloituneen afrikkalaisperheen tarinan. Tarina alkaa Ghanasta ja päättyy Ghanaan, siinä välissä ovat  Yhdysvallat – unelmien pakopaikkana – ja Nigeria – pakollisena pahana. Pysyvää on vain Ghana, ikuisesti.

Jälleen kerran olen kokenut kirjallisen kosketuksen. Olen vaikuttunut tavasta, jolla afrikkalaistaustainen kirjailija esiintuo henkilöhahmojensa tarinat toinen toisensa jälkeen, yhdessä ja erikseen. Syntyy kokonaisuus, jonka jokainen palanen asettuu rikkonaiselle pelilaudalle ja jotka yhdistämällä pirstaleinen lopulta eheytyy. Saavutaan takaisin alkupisteeseen, eräällä tapaa.

Sen lisäksi, että pidin tarinasta itsessään, nautin valtavasti siitä tavasta, jolla kirjailija kuvailee henkilöhahmojensa suhteita sekä toisiinsa että omiin itseihinsä. Juuri tällä tavalla kaikkitietävä kertoja pääsee mielestäni ansaitsemiinsa oikeuksiin, samalla kun henkilöhahmojen dramaattiset kokemukset pikku hiljaa paljastuvat, verhot salaisuuksien yltä revitään alas. Lopulta on vain paljas totuus, kipeä ja parantava.

Ehdottoman suuri suositus tälle kirjalle.

Lopuksi pieni vinkki niille, jotka haluavat syventyä enemmän afrikkalaiseen mielenmaisemaan – tässähän se oikeastaan jää taka-alalle – ja eritoten rotukysymyksen näkökulmasta: suosittelen suuresti Chimamanda Ngozi Adichien teosta Kotiinpalaajat, joka on samalla sekä erilainen kuvaus siirtolaisuudesta että asettaa Nigerian toisenlaiseen valoon, positiivisempaan sellaiseen. Ensi kertaa afrikkalainen kirjallisuus on lumonnut minut. Kiitos siitä kuuluu näille naisille.

Unohdettu valssi

Anne Enright: The Forgotten WaltzunohdettuValssiKansi
McClelland & Stewart, 2011
Otava, Otavan kirjasto 2012
Suom. Tarja Kontro

”Hän rakastaa minua nyt. Tai hän rakastaa myös minua.
Tai.
Minä rakastan häntä. Ja sen enempää meistä kukaan ei voi tietää.”

Tämä on Ginan tarina, hänen rakkauden sekoittaman mielensä, syrjähyppynsä tarina, muistelus. Toki tämä on myös Seanin, tuon toisen osapuolen, toisen syrjähyppääjän tarina. Ja miehen kauniin, epätäydellisen erehdyksen, tyttärensä Evien tarina. Näkökulma on kuitenkin alusta loppuun Ginan, tarinan minä-kertojan.

Tämä on kertomus siitä, kuinka Evie, omalaatuinen lapsi, sitoo pikku hiljaa kaksi ihmistä toisiinsa, erottamattomasti. Hyväksyttävää vaiko ei; tehköön lukija itse valintansa. Niin tekevät kirjan sivuhenkilöhahmotkin ja kirjasta kehittyy sukulaissuhteista peilaava kokonaisuus. Edellisellä suomennetulla, Booker-palkitulla teoksellaan Valvojaiset Anne Enright ei onnistunut vakuuttamaan minua. Teos oli mielestäni turhauttava, jo niin monta kertaa eri sanoin aiemmin läpiluettu. Tarina insestistä, alkoholismista ja itsemurhasta; ihan hyvin kirjoitettu, mutta ei mitään sen kummempaa, ei mitään uutta auringon alla. Teos jätti kuitenkin tunteen, että en halua luovuttaa, en vielä päästää irti tästä kirjoittavasta irlannittaresta.

Unohdetun valssin jälkimainingeissa tuntemukseni ovat samankaltaiset; kirja ei ollut huono – kuten ei ollut Valvojaisetkaan – mutta en voi olla ihmettelemättä, miksi se on haluttu jättää tällaiseksi, torsoksi. Jo toistamiseen käteen jäi lähinnä tunne tarinasta, joka olisi tarvinnut ”sitä jotakin” lopullisesti vakuuttaakseen, eloonherätäkseen ja -jäädäkseen. En kuitenkaan edelleenkään ole valmis lopullisesti tuomitsemaan. Niin paljon hyviä siemeniä, niin paljon potentiaalia. Kenties pitäisi lukea uudelleen, syventyä ja ymmärtää paremmin. Tai ehkä teoksen hienous piileekin sen autenttisuudessa; kukapa rakkauden sekoittamaa mieltä pystyisi ymmärtämään.

Varovasti suosittelen kokeilemaan, etsimään Ginan tarinalle tarkoitusta, sitä jotakin johon takertua. Ehdottomana bonuksena mainittakoon lukujen nimeäminen tunnettujen kappaleiden mukaan. Ainakaan itse en malttanut olla kokeilematta, kuuntelematta. Se kannatti.

Kulkurit; Kultapoika, smaragdityttö

Yiyun Li: The Vagrantsindex
Random House, 2009
Tammi, Keltainen kirjasto 2013
Suom. Seppo Loponen

”Se oli tauti – tuo intohimo politiikkaan, massojen mobilisointiin, ikään kuin ihmiset olisivat hiekanjyväsiä, jotka oli helppo kaapia kokoon ja kasvattaa torniksi – se oli kuolemantauti.” Mutta silti: ”Vallankumouksesta haaveileva sielu ei koskaan ole yksin.”

21. maaliskuuta 1979, kevätpäiväntasaus, Kurajoen kaupunki, Kiinan kansantasavalta. Shan Gu, 28-vuotias paatunut vastavallankumouksellinen, kuolemaantuomittu, teloitetaan. Kansanjoukot kerääntyvät Stadionille seuraamaan merkittävää tapahtumaa asiansa puolesta kuolevan nuoren naisen vanhempien käpertyessä tukahdutettuihin tunnontuskiinsa. Demokraattisten periaatteiden mukaisesti ketään ei saa rangaista mielipiteidensä vuoksi, mutta siitäkin huolimatta turvalliset keskustelunaiheet ovat Kurajoen kaupungissa nyt tavallistakin rajallisemmat – vastavallankumouksellista toimintaa puolustavista kannanotoista puhumattakaan. Pinnan alla kuitenkin kuohuu – ja lopulta tuo kuohunta purkautuu.

Pekingissä syntyneen ja sittemmin Yhdysvaltoihin kotiutuneen Yiyun Lin toinen suomennettu teos, hänen esikoisromaaninsa, pureutuu sitä seuranneen novellikokoelma Kultapoika, smaragdityttö, tavoin sangen syvälle kiinalaiseen mielenmaisemaan. Sitä lukiessa tulee usein ajateltua, kuinka pitkälle heidän käytöksensä, joka ulkopuolisen silmiin usein kuvastuu tunteettomana julmuutena lähimmäistään kohtaan, onkaan jatkumoa vuosituhantisista perinteistä; perheen ja suvun sekä maineen säilyttämisen merkityksestä yksilön elämässä, kunnioituksesta valtion hierarkista valtaa kohtaan. Voikin toki olla, että vallankumouksesta haaveileva sielu saa aina kumppanin, mutta sen lopulta toteuttava tuskin koskaan. Kuten sanottu, pinnan alla kuohuu.

Teoksen ehdoton kerronnallinen hienous on mielestäni se tapa, jolla kirjailija punoo henkilöhahmojensa erilliset tarinat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Niin rampa tyttö, ikääntynyt kerjäläispariskunta, uutisankkuri, maalta vastikään kaupunkiin muuttanut poika kuin haudankaivajakin löytävät tarinassa tärkeän paikkansa sen lopputuloksen kannalta. Pienet purot kasvavat suureksi, yhden ihmisen kuolema koko kaupungin kokoiseksi.

Ehdottoman suositeltava teos.

Yiyun Li: Gold Boy, Emerald Girlindex
Random House, 2010
Tammi, Keltainen kirjasto 2012
Suom. Seppo Loponen

”Häissään heitä oli kadehdittavan kauniin ulkonäkönsä vuoksi kutsuttu ”kultapojaksi” ja ”smaragditytöksi”. – – He olivat yksinäisiä ja surullisia ihmisiä, kaikki kolme, eivätkä he tekisi toisiaan vähemmän surullisiksi, mutta he voisivat hellävaroin luoda maailman, joka antaisi tilaa heidän yksinäisyydelleen.”

Tukahdutetut tunteet, kivuliaat muistot, ulkokultaisuus; tätä ja paljon enemmän on Yiyun Lin ensimmäinen suomennettu novellikokoelma. Se kertoo rakkaudesta, tarkemmin sanottuna erilaisista rakkauksista, se kertoo kiinalaisuudesta, siitä kulttuuriperinteestä, jota kasvojen menettämisen kauhistus sekä pelko omien salaisten tuntemusten paljastumisesta leimaavat voimakkaasti, länsimaiseen ajattelutapaan verrattuna jopa ahdasmielisellä antaumuksella. Kun perhe, järjestelmä joka sitoo yksilöä koko hänen elämänsä ajan tehden hänestä epäitsenäisen tiettyihin päämääriin pyrkivän yhteisön osasen, joutuu pettymään, uppoaa ihmistä kannatteleva pelastuslautta niin nopeasti ja niin syvälle, että siihen ei yksinkertaisesti ole varaa. On antauduttava ja alistuttava, unohdettava itsensä, elettävä moitteettomasti, soveliaasti. ”Jäniksen ei kannata napostella ruohoa pesäkolonsa ympäriltä.”

Kokoelman koruton kieli on yksi sen ehdottomista valttikorteista. Tapa jolla kirjailija yksinkertaisesti ja kiertelemättä kertoo henkilöhahmojensa tarinoita, on jotakin johon kaunokirjallisessa maailmassa törmää harvoin. On taito uskaltaa kirjoittaa näin, enkä nyt voi olla vertaamatta nuorta Litä kokeneeseen kollegaansa, veretseisauttavan vahvaan Alice Munroon, naiseen jota novellikirjallisuudesta puhuttaessa ei mielestäni koskaan pitäisi sivuuttaa.

Valtaosa kokoelman novelleista rakentuu osittain tai kokonaan muistojen ja muistelun varaan. Kun kielen koruttomuus ja kaartelemattomuus yhdistetään raskaisiin muistoihin, tuntuu länsimaisesta lukijasta ajoittain siltä, että hänen kiinalaisen lajitoverinsa luonteenlujuus hipoo jo totaalisen tunteettomuuden tilaa. Näin ei kuitenkaan mielestäni tämänkään teoksen valossa lopulta ole. Juuri tämän takia haluan suositella tätä kokoelmaa.  Se on palanen kiinalaisuutta, palanen kulttuuria, ehdottoman oivallista vastapainoa lohikäärmekasvoiselle karnevaalikulttuurille, kiinalaisuuden täysin toisenlaiselle ilmentymälle.