Tytöt

tytotEmma Cline: The Girls 
Random House, 2016
Otava, Otavan kirjasto 2016
Suom. Kaijamari Sivill

Koska minulle on tärkeää pystyä muodostamaan lukemistani kirjoista oma, täysin henkilökohtainen mielipiteeni, pyrin aina lähtökohtaisesti umpioimaan itseni kaikenlaisten kirjallisuuskritiikkien ulkopuolelle, mitä tulee niihin kirjoihin, jotka tiedän varmasti lukevani. Tällä tavalla toimin myös Emma Clinen esikoisteoksen Tytöt kohdalla. Mitään en siitä etukäteen lukenut, mutta tästäkin huolimatta – taisin minä johonkin otsikkoon tai teosta ylistävään lausahdukseen törmätä – minulla oli etukäteisoletus, että tässä oltiin jonkin erityisen kohdalla. Tartuin siis Tyttöihin suurin odotuksin.

”Kohotin katseeni kun kuulin naurun, jäin katsomaan kun näin tytöt. – – ’Paluu Edgewater Roadin kauhuihin’, niin kuin kauhut olisivat lippaassa, jonka kannen voi halutessaan sulkea. Niin kuin sadat Suzannen haamut eivät olisi jatkuvasti pysäytelleet minua kaduilla tai elokuvien joukkokohtauksissa.”

Jo alusta asti on selvää, että noissa tytöissä on jotakin katalaa, jotakin mustaa, jotakin kiireestä kantapäähän kammoksuttavaa. Ja eipä tarvitsekaan lukijan kauaa odotella, kunnes on jo annettu ymmärtää, että kamalia asioita he ihan oikeasti ovat tehneetkin. Kun kirjan minäkertoja, Evie Boyd, tuolloin 14-vuotias teinityttö, törmää tyttöihin kuusikymmentäluvun viimeisenä kesänä, rakkauden kesänä 1969, hänen elämänsä luisuu muutokseen. Entiset kuviot alkavat tuntua merkityksettömiltä, elämä rajoitetulta. Tytöt vetävät puoleensa; he asuttavat omaa yhteiskuntaansa, hippikommuunia, seuraavat omaa johtajaansa, Russellia, ovat hänen kauttaan syvemmän rakkauden palveluksessa. Tätä Eviekin haluaa toteuttaa, irtautua entisestä minästään. Kasvaa tytöstä naiseksi, olla välittämättä eronneista vanhemmistaan, parhaasta ystävästään. Ja tästä me saamme lukea, ajasta joka muutti Evien elämän, kietoi hänet tyttöjen verkkoihin, joista hän ei ole vapautunut vieläkään, keski-ikäisenä.

Tytöt on kiistämättä hyvä kirja, kutkuttava. Se on tarina, joka roikkuu pitkälti yhden tapahtuman varassa keräillen koko kolmisensataa sivuisen kestonsa ajan panoksia tuohon loppuhuipennukseen – joka toisaalta paljastetaan jo alkumetreillä. Moni tällä tavalla rakennettu teos ei välttämättä jaksaisi kiinnostaa loppuun asti, mutta Clinen luoma tiivistunnelmaisuus sekä tietysti veriteon rinnalla elettävä nuoren tytön kasvutarina kantavat. Kai se on se sairastunut ihmismieli, joka meitä kiinnostaa. Ja se, että tämä teos pohjaa todelliseen Charles Mansonin ”perheen” Los Angelesissa kesällä 1969 tekemään veritekoon. Miksi muuten tällaisia lukisimmekaan, julmia, julmia tarinoita.

Siis suosittelen, vaikka samaan hengenvetoon totean, että ehkä odotukseni olivat vielä hieman korkeammalla. Joka tapauksessa jään innolla odottelemaan, mitä nuori Cline seuraavaksi kynäilee.

Mainokset

Haudattu jättiläinen

9789513186524_frontcover_draft_originalKazuo Ishiguro: The Buried Giant
Knopf, 2015
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Helene Bützow

Kun matka Kazuo Ishiguron kyydissä kohti entisaikaista Britanniaa on vasta pitkälti alkutekijöissään, olen jo melko lailla myyty, ihastuksissani monella tapaa. Ensinnäkin pidän alusta lähtien kirjailijan tavasta kirjoittaa; mennä tavallaan suorinta tietä asiaan, kuvata päähenkilöhahmoja ja heidän aikomuksiaan, heidän elämäänsä jättiläisten keskellä, muistamattomuuden sumussa, kuin se olisi jotakin tuiki tavallista, pala ihmiskuntamme menneisyyttä, totista totta. Mutta näin tarinoidessaan Ishiguro ei kuitenkaan kerro oikeastaan mitään, ei sitä mihin aikakauteen kertomus sijoittuu – tai no, kuningas Arthurista päätellen jonnekin 500-luvun tietämille – ei sitä kuinka todellisena tai epätodellisena hänen luomaansa maailmaa tulisi pitää, eikä oikeastaan sitäkään, keitä hänen päähenkilöhahmonsa ovat. No, se tulee lukijallekin selväksi, että he ovat iäkäs kelttipariskunta yhteisön laitamilta, pariskunta joka on menettänyt poikansa maailman tuuliin. Ja nyt on tullut heidän aikansa, aika lähteä tapaamaan kadotettua poikaa – silläkin uhalla, että tehtävä ei varmasti tule olemaan helppo, eivätkä kanssakulkijat välttämättä myötämielisiä.

Japanilaissyntyinen brittikirjailija Kazuo Ishiguro kietoi minut siis hetimiten verkkoonsa ja pidin tästä ensimmäisestä Ishigurostani valtavasti. Sen puolifantastinen maailma on jotakin, mitä en ollut osannut odottaa ja vaikka teoksessa lopulta tapahtui melko vähän, siinä kuitenkin tapahtui todella paljon, mentaalisella puolella. Matka, jonka Axl ja Beatrice – tai näillä nimillä asiasta epävarma kertoja yksinkertaisuuden vuoksi on päättänyt heitä kutsua – kulkevat muodostuu vaaralliseksi jo yksin heidän iäkkyytensä vuoksi, toiseksi siitä syystä, että he ovat kelttejä saksien keskellä. Mutta kaikista vaarallisin tosiasia on se, että heitä toisiltaan suojaava muistamattomuuden sumu, on vaarassa hälvetä. Ja tähän he kuitenkin pyrkivät, tavallaan. Teoksen avainsanoja ovat mielestäni rakkaus, menneisyys ja muisti.

Kaiken tämän epäselvän selityksen jälkeen, minun on syytä laskea kynäni ja tyytyä vain kehottamaan: lukekaa tämä kirja, etsikää oma haudattu jättiläisenne. Se pistää ajattelemaan, pureksimaan loppuun vasta sitten, kun viimeinenkin lause on jo luettu. Ja uskaltaisinpa miltei väittää, että harva olisi valmis allekirjoittamaan toisen mielipidettä tämän teoksen sisimmästä todellisuudesta, niin monimutkainen se on. Minulle tämä avasi portin Ishiguron maailmaan – ja matkani jatkukoon pian.

Luoja lasta auttakoon

9789513187583_frontcover_final_originalToni Morrison: God Help the Child
Alfed A. Knopf, 2015
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Kaijamari Sivill

”Ei se mun vika ole. Ei mua voi siitä syyttää. En mä mitään ollut tehnyt enkä tiedä yhtään, miten siinä niin kävi. – – Ihonväri on se risti, jota sen on kannettava koko ikänsä. Mutta se ei ole mun vika. Ei ole mun vika. Ei ole. – – En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin ainoaa lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuden takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en osannut vain rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan totta rakastan. – – Tyttö opetti mulle sellaista, mikä mun olisi pitänyt tietää koko ajan. Sillä on väliä, mitä lapselle tekee. Lapset eivät välttämättä unohda koskaan.”

Luoja lasta auttakoon on toinen kosketukseni kirjallisuuden nobelisti Toni Morrisoniin, joka tuntuisi teoksillaan keräävän miltei yksinomaan kultaa ja kunniaa, ainakin kun kirjablogien arvioita haistelee. Edellinen, Koti, jätti minut hämmennyksen ja sanattomuuden valtaan – enkä totta puhuakseni kovin rikkaaksi tunne sanallista arkkuani nytkään. Kuten edelliselläkin kerralla, henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän tarinansa traagisia, erotuksena kuitenkin se, että tällä kertaa sain teoksesta kokonaisemman kuvan, kun edellisen kohdalla sain irti lähinnä pienistä, joskin sitäkin vaikuttavimmista tuokiokuvista.

Selvää on, että Luoja lasta auttakoon päihittää Kodin, mutta siihen se selvyys oikeastaan loppuukin; vieläkään en pysty lopullisesti arvioimaan Morrisonia kirjailijana. Niin paljon hyvää, että en halua tyrmätä, mutta riittääkö se? Mahdollisuuden annan aivan varmasti vieläkin, mutta seuraavaksi iskeydyn kirjailijan menneisyyteen, kokeilen klassisempaa Morrisonia, Minun kansani, minun rakkaani – se voisi olla se.

Luoja lasta auttakoon kertoo Lula Annista, joka syntyy äitinsä kauhuksi – ja ilman äitinsä syytä – sinisenmustana, sudaninmustana, ja jolla ei ole syytä kutsua äitiään äidiksi. Ei, äiti on hänelle yhtä kuin Sweetness. Lula Ann ja Sweetness elävät kahdestaan, Lula Ann on rikkonut Sweetnessin avioliiton. Sweetness on etäinen, Lula Ann toivoisi hänen koskettavan, vaikka edes lyövän. Sitten, Lula Annin ollessa kahdeksanvuotias, tulee tapaus Sofia Huxley, Lula Ann ilmiantaa valheellisesti ahdistelijan, tekee Sofia Huxleysta viideksitoista vuodeksi numeron 0071140. Ja silloin Sweetness on ylpeä, koskettaa, ottaa kädestä kiinni. ”Ei sitä turhan usein näe, että musta pikkutyttö kaataa valkoisia pahantekijöitä.”

Ja sitten on vielä Booker, ”Et-ole-se-nainen-jonka-haluan.” -Booker, ja Bookerin sekä nimensä vaihtaneen Lula Annin, Briden, täydellinen puolivuotinen – ennen Bookerin pakoa. Lumoaika sortuu valheisiin ja hiljaisuuteen, lapsuuden läpikäymättömiin kokemuksiin. Mutta voiko vielä yrittää, voiko murtaa jään?

Koska kyseessä on tämän tyyppinen pienoisromaani, en halua yrittääkään paljastaa sen tarinaa tämän tarkemmin, sillä jonkun toisen etukäteen pureskelemana se menettäisi mielestäni paljon. Mitä Morrisoniin kirjailijana tulee, on tästäkin teoksesta luettavissa hänen ”perussanomansa”, mustan naisen arkipäivä lähimenneisyydessä ja nykyaikana, vaikka teos ei yksin rotukysymyksessä piehtaroikaan, vaan antaa yhtä lailla ajateltavaa  kysymyksiin niin lapsen oikeudesta tulla rakastetuksi omana itsenään kuin vanhempien vaikutuksesta lapsen tulevaisuuteen. Onkin mielenkiintoista huomata, kuinka samanlaisiin asioihin Morrison pureutuu, kuin juuri tätä ennen lukemani Sadie Jones teoksessaan Kotiinpaluu ollakseen lopulta tunnelmaltaan täysin erilainen teos.

Kuten edellä totesin Luoja lasta auttakoon ei synnytä minussa suuren suurta sanatulvaa tai välitöntä varmuutta siitä, mitä näin kaksi teosta kokeneena, olen Toni Morrisonista kirjailijana mieltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi pitänyt teoksesta lukukokemuksena, päin vastoin, se oli melkoisenkin vaikuttava.

Suosittelen.

Kotiinpaluu

KOTIINPALUUSadie Jones: The Outcast
Chatto & Windus, 2008
Otava, Otavan kirjasto 2016
Suom. Marianna Kurtto

”Se kirottu peräsin. Minä haen sen.”

Liekö sitten juuri tuo traaginen päivä, liekö koko lapsuus syynä Lewis Aldridgen raiteiltaan syöksyneeseen elämään. Tiedä häntä, mutta varmaa on, että syytä ei perimmiltään voida laskea nuoren Lewisin piikkiin. Hän on uhri keskellä yhteisöllistä epäoikeudenmukaisuutta – ja kivittäjiä ympärillä on monta.

Luin viime vuonna Sadie Jonesin uusimman, ja siihen mennessä ainoan suomennetun teoksen Ehkä rakkaus oli totta. Tuo tarina sekä miellytti että ei miellyttänyt minua. Pidin erityisesti sen tavasta käsitellä henkilöhahmojaan sekä kuvata ihastuttavaa miljöötään, 1970-luvun Lontoota. Tuolloin päätinkin, että puutteistaan huolimatta tulen antamaan kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden.

Tällä kertaa Jones onnistuukin mielestäni paremmin. Kyseessä oleva Kotiinpaluu, kirjailijattaren suureen suosioon nostanut esikoisteos tekee raadollisuudellaan ainakin minuun lukijana vaikutuksen. Romaanissa alusta loppuun vallitseva kuristava ja synkkä tunnelma saa vastapainoa taustalla häilyvästä toivosta ja uskosta parempaan, jonkinlaisesta nuoruuden voimasta, ja vaikka Lewisin elämä on niin kaukana ruusuilla tanssimisesta kuin se oikeastaan olla voi, jaksaa lukija uskoa hänen kestävyyteensä. Ainakin melko pitkään.

Kovin paljon en Lewisin tarinasta halua etukäteen paljastaa, todettakoon ainoastaan, että lukija pääsee mukaan vaikealle matkalle, jonka kymmenenvuotiaana äitinsä traagisen kuoleman ainoaksi silminnäkijäksi joutuva poika joutuu kulkemaan – ja jos totta puhutaan, tekemään sen aivan yksin lähes koko ympäröivän ulkokultaisen yhteisön  kääntyessä häntä vastaan, tehtaillessa hänestä pahaa ihmistä. Lewisin jäätävän kylmä pörssimeklari isä, uusi nuori vaimo ja täydellisen elämän kulissiaan ylläpitävä hirviömäinen naapuri eivät muodosta sitä helpointa ja turvallisinta kasvualustaa tilanteessa, jossa apu olisi enemmän kuin tarpeen. Lopputulos ei ole hyvä, ei kenenkään kannalta. Matkalaukkuun mahtuu alkoholia, viiltelyä, väkivaltaa ja lopulta vankilatuomiokin.

Kotiinpaluu on hyvä kirja. Se tuo kovasti mieleeni joitakin aiemmin lukemiani vaikuttavia tarinoita, mutta harmikseni en saa noita päähäni. Tai ehkä vain tunnelma on jollakin tapaa tunnistettava. En tiedä; lukekaa itse, hypätkää osaksi Lewisin  tarinaa, löytäkää hyvä pahasta. Vaikka enpä usko, että kukaan kirjan lukenut voisi pitää Lewisia pahana. Romaanin ulkopuolisista silminnäkijöistä en tiedä, he ehkä hyvinkin näkevät hänessä pahan, nuoren kapinallisen, vankilasta vapautuneen hulttion. Maailma on julma, uhrin asema sitäkin julmempi.

P.S. Kuten Ehkä rakkaus oli totta -romaanissa myös Kotiinpaluussa Sadie Jones loistaa erityisesti henkilöhahmokuvauksessaan, joka saa hahmot – niin ”hyvät” kuin ”pahatkin” – todella tulemaan iholle. Vaikka teemat eivät sinänsä kiinnostaisikaan, jo tämän takia olen valmis suosittelemaan Jonesia kirjailijana, ihmiskuvaajana Luojan armosta.

Norma

normaSofi Oksanen: Norma 
Like, 2015

”Tervetuloa Norma Rossin ihmeelliseen maailmaan!”

On vaikea yrittää keksiä parempaa lausetta tätä kirjoitelmaa aloittamaan, niin todella ihmeellinen ihminen Norma Ross on. Sellainen kuin oli joskus aiemmin joku toinenkin, sellainen luonnonoikku, salailuun ja yksineloon tuomittu.

Koettuani suoranaisia epätoivon hetkiä kirjailijattaren edellisen teoksen, Kun kyyhkyset katosivat kanssa, Norma edusti jälleen kirjallisuutta, johon olen Sofi Oksasen nimen tottunut yhdistämään. Se on kirjallisuutta jota minä rakastan; kielellisesti viettelevää, juonellisesti nerokasta ja tunteellisesti riipaisevaa, tarinaa joka ei kohtele henkilöhahmojaan silkkihansikkain. Sillä maailma on julma, tai ainakin Sofi Oksasen maailma on. Tätä kaikkea oli myös tarina kadonneista kyyhkysistä, mutta vaikeaselkoisemmin – liian vaikeasti – kirjoitettuna. Edellisestä kokemuksestani johtuen lähdin Norman matkaan hieman varpaillani, mutta jo alkumetreiltä lähtien tunsin tulleeni kotiin. Se kirjoittajan ääni, jota minä rakastan, ja joka kaikesta huolimatta oli Kyyhkysissäkin paikallaan, oli täällä taas, vaikkakin aivan uusille aalloille säädettynä. Sain jotakin, mitä en olisi ikinä osannut odottaa.

Koska kirjallisuuden suhteen pyrin ennen omakohtaista arviotani pitämään itseni tiukasti pimennossa, mitä muiden mielipiteisiin tulee, en tälläkään kertaa ollut luonut silmäystäkään teosta käsitteleviin teksteihin. Korviini oli kuitenkin kantautunut termi rikosromaani. Ei olisi juolahtanut minulle mieleen; ei vaikka tarinassa oma jännityksensä onkin. Olen myös työni kautta joutunut todistamaan, että en ehkä ollut ainoa, joka pelästyi Kyyhkysten vaativaa juonenkehittelyä. Mutta kaikille teille, jotka vielä emmitte, uskaltanetteko astua Norma Rossin maailmaan: Uskaltakaa, tällaista tarinaa harvemmin, jos koskaan, kuulee.

Norma on romaani, jonka lukeminen on mielestäni parasta aloittaa puhtaalta pöydältä. Näin sen yllättävyys pääsee parhaiten oikeuksiinsa ja näinpä myös minun on vaikea kirjoittaa siitä kovinkaan laveasti. Jotakin kuitenkin: Norma on tarina nuoresta naisesta ja hänen erikoisesta elämästään, hänen pelostaan paljastua. Se on myös tarina hänen äidistään ja tämän kuolemasta, asioista jotka johtivat tähän ennenaikaiseen poismenoon. Se on Oksaselle tyypilliseen tapaan sidoksissa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, pureutuen erilaisin tavoin niin kauneusbisnekseen, ihmiskauppaan kuin mielenterveydellisiin ongelmiinkin. Ja hiukset, niitä ei pidä unohtaa, ne hallitsevat maailmaa.

”Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.”

Suositukseni lienee selvä.

Kuiva kausi; Ellei

kuiva-kausiCarol Shields ja Blanche Howard: A Celibate Season
Penguin Books, 1991
Otava, Otavan kirjasto 2015
Suom. Hanna Tarkka

”On ihanaa saada sinulta kirjeitä – tajuatko, että me olemme olleet naimisissa kaksikymmentä vuotta mutta emme ole koskaan ennen kirjoittaneet toisillemme? – – En tietenkään aio lähettää sinulle tätä kirjettä. Miten voisin? En edes tiedä, miksi kirjoitan sitä. – – Vain luoja tietää, miksi minusta tuntuu, että tämä on pakko tehdä – sovituksenko vuoksi?”

Yhdeksän kuukautta. Lyhyt aika kokonaisessa ihmiselämässä, vain pintaraapaisu. Toisaalta hyvinkin merkittävä, ihmeellinen, uusi elämä valmistautuu kohtaamaan maailman. Aika on suhteellinen käsite.

Jos en aivan väärin muista, olen juuri lukenut elämäni ensimmäisen kirjeromaanin – mutta en varmasti viimeistä. Vähän kuten Alice Munron kautta tunsin löytäneeni novellit, tunsin nyt löytäneeni kirjeromaanit. Skeptisyyteni haihtui jo ensimetreillä, enkä usko että millään muulla tavoin kerrottuna tämä tarina, sen kaksi keskeisintä rakennuspalikkaa, Jock ja Chas, olisivat voineet tulla näin lähelle lukijaa. Minä todella nautin tämän romaanin lukemisesta.

Jock (Jocelyn) ja Chas (Charles) ovat aviopari, jotka Jockin työtarjouksen takia ajautuvat toisistaan erilleen. Tätä ”kuivaa kautta” sekä eron aiheuttamia tuskan hetkiä lievittääkseen he päättävät aloittaa kirjeenvaihdon, elvyttää tuon ikiaikaisen, romantiikkaa ja suurta rakkautta huokuvan perinteen. Tämä tarina rakentuu yksinomaan näiden kirjeiden varaan ja esittelee paremmin kuin hyvin sen, mitä lyhytkin aika voi tuoda tullessaan, jos asiat lähtevät luisumaan raiteiltaan.

Kuten sanottu, suhtauduin ajatukseen kirjeromaanista sangen nuivasti, enkä olisi uskonut kuinka tarkkasilmäisen kuvauksen erään avioliiton karikkokohdasta kirjailijattaret näin onnistuvat luomaan. Tässä se taas nähdään: Kirjoittamisen voima on ihmeellinen, se avaa ihmisestä aivan uusia ulottuvuuksia, jotka uskoakseni vielä korostuvat, kun näppäimistö vaihtuu vanhaan kunnon kynään ja paperiin.

Teoksen lähtökohta, vaimon lähteminen työn perässä toiselle puolelle maata miehen jäädessä kodin hengettäreksi sekä lastenkaitsijaksi on yhä edelleen se harvinaisempi vaihtoehto, monesti jopa oudoksuttu, puhuttiin sitten tasa-arvosta mitä vaan. Se saattaa eri syistä ajoittain syödä miestä – eikä Chas ole tässä mielessä poikkeus. Kun työstä sitten tuntuu tulevan Jockille se elämän ensimmäinen prioriteetti, luisuu tilanne auttamatta ei-toivotulle vyöhykkeelle, eikä totaalikatastrofistakaan puhumista voi pitää liioiteltuna. Mutta en halua oikeastaan paljastaa enempää, minusta Jockin ja Chasin tarinaan on parasta tutustua aivan puhtaalta pöydältä. Ja palatakseni vielä alussa mainitsemaani yhdeksään kuukauteen, niin kauan kestää tämä ero, tämä kuiva kausi. Tässä tapauksessa se tuntuisi olevan pitkä aika, melko mullistava.

Vielä muutama sananen kirjailijattarista. Edesmennyt Carol Shields on minulle ennestään tuttu yhden kirjan, alla esitellyn Ellein, verran, vähemmän tunnettu, niin ikään tämän maailman taakseen jättänyt Blanche Howard ei ollenkaan. Vaikka pidin myös Ellei-romaanista, tämä yhteistyö, jossa Shields kirjoitti miehen, Howard vaimon kirjeet, vakuutti vielä enemmän ja saatuani tietää, että naiset ovat julkaisseet myös omasta kirjeenvaihdostaan kirjan, A Memoir of Friendship, aloin suorastaan palaa halusta saada se hyppysiini. Suomennos tosin uupuu, mutta ehkäpä minunkin joskus olisi syytä ottaa askel eteenpäin ja kokeilla alkukielisten teosten parissa. Kyseessä on kuitenkin vain se Kanadan kieli, se helpompi niistä.

Suosittelen suuresti; yksinkertaisesti hyvä kirja.

ELLEICarol Shields: Unless
Harper Collins, 2002
Otava, Otavan kirjasto 2003
Suom. Hanna Tarkka

Reta Winters on 44-vuotias kirjailija. Lisäksi hän on vaimo ja äiti. Ja ymmärtänyt ensimmäistä kertaa, mitä on menettäminen. Hän on joutunut irrottamaan otteensa 19-vuotiaasta tyttärestään, joka traagisen polttoitsemurhan nähtyään, on sijoittanut itsensä ja elämänsä erääseen kadunkulmaan.

”Norah on kadulla risti-istunnassa kerjuukulho sylissään eikä pyydä maailmalta mitään. Päivän päätteeksi hän jakaa yhdeksänkymmentä prosenttia siitä mitä on saanut kadun muille irtolaisille. Hänellä on rinnassaan pahvinpala: siihen on kirjoitettu mustalla tussilla yksi ainoa sana – HYVYYS.”

Reta Wintersin, hänen aviomiehensä ja kahden nuoremman tyttärensä elämä on tässä tilanteessa uudenlaista; vaikeaa ja surullista. Silti he yrittävät jatkaa omaa elämäänsä, tasapainoilevat tiellään kuin tanssijat nuorallaan.

”Olen edelleen minä, vaikka on entistä vaikeampaa ääntää tätä yksinkertaista pronominia ja säilyttää malttinsa. – – Miksi minulla on keittiössä punaiset verhot? Siksi että Simone de Beauvoir piti punaisista verhoista; siksi että Danielle Westerman pitää punaisista verhoista kunnioituksesta de Beauvoiria kohtaan ja minä pidän niistä Daniellen takia. Silloin kun mikään muu ei, ne toimivat merkkinä kodikkuudesta ja hyvinvoinnista, huolettomuudesta, seurallisuudesta, ruoasta ja juomasta ja perheestä.”

Kuten romaani myös sen luvut on nimetty pienillä sanoilla, enimmäkseen hankalasti määriteltävillä paikallisuuden tai suhteellisuuden abstraktioilla, adverbeillä ja prepositioilla, kuten siksi, tämän jälkeen, jo, muuten, ei vielä ja huolimatta. Tämä määrittelemisen mahdottomuus ärsytti minua. Tuntui siltä, että en saanut tarinasta otetta, vaikka samanaikaisesti olin uponnut syvälle sen päähenkilön feministiseen mielenmaailmaan. Kerrassaan kiusallisen kiehtovaa.

Mitä teoksen loppuratkaisuun tulee, kaikki ennakko-oletukseni osoittautuivat vääriksi. Tarinalla oli onnellinen loppu, hieman mitäänsanomaton. Joka tapauksessa tämä kirja oli erilainen ja ellen olisi lukenut sitä, en ehkä koskaan olisi ajatellut näin syvällisesti termiä HYVYYS. Onko hyvyys tekoja ja toimimista? Onko se jatkuva mielentila vai ainoastaan ohimenevä ajatus? Onko olemassa täydellistä hyvyyttä vai tekeekö vasta pahuuden ilmeneminen sen olemassaolon mahdolliseksi?

”Ellei, englanniksi unless, ilmaisee huolta. – – Ellei ole onnekas, ellei ole terve ja lisääntymiskykyinen, ellei ole rakastettu ja ravittu, ellei ole selvillä omista seksuaalisista taipumuksistaan, ellei saa samoja mahdollisuuksia kuin muut, vaipuu synkkyyteen, epätoivoon. Ellei tarjoaa salaoven, tunnelinaukon valoon, vastapuolen sille mitä ei ole tarpeeksi. Ellei estää hukkumasta vallitseviin olosuhteisiin.”

Lapsen oikeus; Ikuinen rakkaus

LAPSEN OIKEUSIan McEwan: The Children Act 
Jonathan Cape, 2014
Otava, Otavan kirjasto 2015
Suom. Juhani Lindholm

Lapsen oikeus on pieni romaani – fyysisesti pieni, siis lyhyt, sanomaltaan sitäkin suurempi. Se pohdiskelee suuria asioita, elämää suurempia.

Fiona Maye toimii ylioikeuden tuomarina Lontoossa ratkoen perheoikeuden piiriin kuuluvia kiistoja. Tämän romaanin puitteissa pääsemme tutustumaan hänen työtehtäviinsä, pohdiskelemaan eettisiä ja moraalisia valintoja, sitä mikä on oikein, mitä on oikeus. Samalla tutustumme Fionaan itseensä, kurkistamme hänen elämäänsä, siihen mitä löytyy paperipinojen takaa. Näemme pitkän avioliiton, sairastuneen sellaisen. Ilmoittaahan Fionan mies halustaan kokea jotakin uutta ja ihmeellistä, maistaa nuorta naista heidän näivettyneen liittonsa rinnalla Fionan samanaikaisesti painiskellessa ehkä vaikeimman työtehtävänsä parissa nuoren Jehovan todistajan maatessa sairaalassa henkitoreissaan, vieraasta verestä kieltäytyen.

Lapsen oikeus on toinen kosketukseni englantilaiseen Ian McEwaniin. Ensimmäinen oli harhaisesta ja sairaalloisiin mittoihin kasvavasta rakkaudesta kertova Ikuinen rakkaus, jonka ideatasolla lähes täydelliset puitteet olisivat voineet synnyttää pienen helmen. Mutta ei, kirjailija oli pitkittänyt tarinaa liikaa, valitettavasti sen jännityksen kustannuksella. Lapsen oikeuden kohdalla tilanne on ehkä pikemminkin päinvastainen. Teos kaipaisi hiukan lihaa luittensa ympärille. Nyt se jää kaikilta osin hieman vajavaiseksi; muutama oikeustapaus puidaan, samoin Fionan omaa ongelmallista avioliittoa raapaistaan, mielestäni hiukan pinnalliseen tapaan. Jotenkin olisin kaivannut erilaista lähestymistä, jotenkin syvällisempää. Toisaalta parempi lopettaa liian aikaisin kuin myöhään, jaarittelu ei koskaan tuota hedelmää, ainakaan minun puutarhassani.

Joka tapauksessa teoksessa on paljon hyvää ja uskoisin Ian McEwan -uskollisten haluavan lukea tämänkin tarinan – monista kirjablogeista olen aistinut suurtakin ihastusta mitä niin Lapsen oikeuteen kuin McEwaniin ylipäätään tulee. On hienoa, kun teos herättää ajattelemaan monia asioita, ja tällä kertaa todella voi sanoa niin. Keskeisimpänä kysymyksenä itselleni ehkä nousi, kuka lopulta päättää, mikä on oikein. Toisaalta teos pureutuu myös lainopillisten ympyröiden ulkopuolisiin kysymyksiin, kuten rakkauteen tai uskoon, rakkauden pitkämielisyyteen, uskon rajoihin. Kuinka pitkälle on suotavaa joustaa, kuinka paljon antaa anteeksi? Onko uskon puolesta taisteltava loppuun asti, jopa kuoltava?

Minun ongelmakseni taisi lopulta osoittautua se, että en oikein päässyt Fionaan käsiksi, en löytänyt todellista ja tuntevaa naista tuomarin asusteiden takaa. En, vaikka toisaalta tuntuu myös siltä, että tunnistan tuon ihmistyypin, jota McEwan oivallisesti kuvaa. Tuon lapsettoman 59-vuotiaan, tuon viisaan ja kokeneen, mutta silti omalla tavallaan heiveröisen.

No, yksi laveasanaisuuteensa kaatunut, toinen hiukan raakileeksi jäänyt tarkoittanevat sitä, että Ian McEwan saa minulta vielä kolmannen mahdollisuuden. Miehen kirjoitustyyli kuitenkin viehättää ja viihdyttää minua. Uskaltanen suositella ainakin McEwaniin mieltyneille. Toki muidenkin kannattaa tutustua tähän suosikkikynäilijään, ja erityisesti mikäli todellisten tapausten pinnalle luodut fiktiot kiinnostavat. McEwan kirjoittaa juuri tähän tapaan, todellisuuksia etäisesti mukaillen.

IKUINEN RAKKAUS BESTIan McEwan: Enduring Love
Jonathan Cape, 1997
Otava, Otavan kirjasto 1998
Suom. Juhani Lindholm

”Rakkauden sairaalloiset lisäulottuvuudet eivät ainoastaan sivua normaalin kokemisen kenttää, vaan ovat sen kanssa osittain päällekkäiset, eikä aina ole helppo hyväksyä sitä tosiseikkaa, että yksi arvokkaimmiksi kokemistamme asioista saattaakin saumattomasti niveltyä sairauteen.”

Sen oli tarkoitus olla ihastuttava piknik-hetki, Joen ja hänen avovaimonsa Clarissan onnellinen ja ikimuistoinen jälleennäkeminen. Viinipullo, iso mozzarellapallukka, mustia oliiveja, focaccialeipää ja salaattia. Kaunis alkuasetelma kuitenkin murtuu jo teoksen ensimmäisellä sivulla, kun hätähuuto tunkeutuu rakastavaisten reviirille, rikkoo kahdenkeskisen onnenkuplan ja käynnistää tapahtumasarjan, joka tuhovoimallaan uhkaa särkeä heidän entisen elämänsä sirpaleiksi, henkäistä sen hauraiksi haituviksi kuin pienen puhalluskukan. Hätähuutoa seuraa toinen ja sitä lapsen kirkaisu, pian Joe ja Clarissa joutuvat todistamaan traagista kuumailmapallo-onnettomuutta.

He eivät kuitenkaan ole tapahtuman ainoita silminnäkijöitä, on myös muita, heidän joukossaan Jed Parry, 28-vuotias nuorukainen, jonka katseeseen Joe kohtalokkain seurauksin luo omansa. Vielä samana iltana Joe saa puhelun: ”Halusin sinun vain tietävän, että ymmärrän tunteesi. Minäkin tunnen ihan samoin. Rakastan sinua.” Alkaa pelottava piirileikki, jossa panoksena ovat niin parisuhde kuin mielenterveyskin, lopulta jopa henki. Joen elämä muuttuu sairaalloisen ja pakkomielteisen rakkauden kohteena olemiseksi. Jed näkee salaisia merkkejä heidän rakkaudestaan kaikkialla, lukee Joen hänelle osoittamia viestejä niin ikkunaverhojen liikkeistä, pensasaidan lehdistä, auringonnoususta kuin Joen ennen onnettomuutta laatimista tiedejulkaisuistakin. Jed partioi Joen oven edessä, seurailee häntä ja kirjoittelee hänelle kirjeitä, satoja kirjeitä.

Mikään ei kuitenkaan ole itsestään selvää; tarinan edetessä kirjailija haastaa taidokkaasti lukijan yhä uudelleen sumentaen todellisuuden lopulta lähes tyystin. ”Valelin kylpyhuoneessa kasvoni kylmällä vedellä, katselin vettävaluvaa olemustani peilistä ja mietin, miltä mahtaisi tuntua, jos ihastuisi kuolettavasti tuon näköiseen ihmiseen. – – Hänen [Clarissan] näkökulmastaan minä olin maaninen ja kieroutuneen pakkomielteen vallassa.” Lukija ei enää tiedä kenen harhaluuloista on kyse vai onko toisen sairaus ehkä muuttunut toisen pakkomielteeksi. Joen ja Clarissan elämään on tunkeutunut tuntematon ihminen. Vai onko?

Teosta teilaamatta minun on kuitenkin todettava, että mielestäni se on sellaisenaan liian pitkä. Seurauksena tästä se pelottavuuden harso, johon kirjailija tekstinsä on ilmiselvästi yrittänyt pukea riisutaan siltä miltei väkivalloin. Käyttämällä luomansa lähes täydelliset elementit toisin, Ian McEwan olisi voinut kirjoittaa uskomattoman hyvän tarinan. Kerrassaan loistavan pienoisromaanin.