Miehiä ilman naisia

Haruki Murakami: 女のいない男たち (Onna no inai otokotachi) 
Bungeishunshu, 2014
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Juha Mylläri

”Miehiin ilman naisia on helppo liittyä. Riittää, että rakastaa syvästi jotakuta naista ja että nainen lähtee pois. – – Siten sinusta tulee yksi miehistä ilman naisia. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Ja kun liityt siihen joukkoon, yksinäisyyden väri tunkeutuu syvälle sisääsi kuin vaalealle matolle läikkynyt punaviini. Vaikka olisit kuinka etevä kotitaloudessa, et pysty pesemään tahraa pois. Tahra voi haalistua aikojen kuluessa, mutta luultavasti et pääse siitä eroon ennen viimeistä hengenvetoasi. Sillä on virallinen tahran pätevyys ja yleisesti tunnustettu puheoikeus. Sen hitaasti muuttuva väri ja monimerkityksinen ääriviiva ovat kanssasi lopun elämääsi.”

Miehiä ilman naisia, ensimmäinen Haruki Murakamilta suomennettu novellikokoelma osui ja upposi. Siis osui minuun, upotti ja sai halajamaan enemmän. No olisihan näitä, englanniksi, mutta ainakaan juuri lukemani perusteella en usko tähän leikkiin lähteväni; haastoivat tarpeeksi hyvin jo suomeksikin luettuna.

Teoksen seitsemässä tarinassa pääsemme tutustumaan seitsemään erilaiseen rakkauteen, kuulemaan sangen eriskummallisistakin tapauksista, sellaisista joihin ei ihan heti olettaisi törmäävänsä, kun rakkausteemaa kantavaa novellikokoelmaa lehteilee. Mutta tämäpä onkin aitoa Murakamia, fantastista fantasiaa, faktaa vaiko fiktiota, sanopa se. Joka tapauksessa, todellista tai ei, rakkaus on kuitenkin vaikeaa ja sydäntä riipivää, sellaista joka tekee näiden tarinoiden henkilöhahmoille ilkeitä asioita, saa heidät käyttäytymään kummallisesti, tekee heistä rakkauden riivaamia. Menetetyn rakkauden tahra ei haalene. Teoksen niminovellin mukaisesti nämä siipeensä saaneet ovat lähtökohtaisesti miehiä, mutta löytyy joukosta nainenkin, rakkauden murtovaras Šeherazade – mutta ei hän miesten veroisesti kärsi, ja pääsee siitä ylikin.

Miehiä ilman naisia on siinä mielessä harvinainen novellikokoelma, että mielestäni sen jokainen tarina on ansainnut siinä paikkansa. Huonoja ei ole, erityisen hyviä kylläkin. Sillä vaikka novelleista pidänkin, täytyy todeta, että miltei poikkeuksetta novellikokoelmat sulkevat sisäänsä vähintäänkin muutaman pettymyksen. Nyt näin ei ollut, Murakami miellytti, yllätti ja ihmetytti, alusta loppuun.

Muutamia parhaimmista esille nostaakseni haluan mainita tarinat Rakastunut Samsa ja Šeherazade. Rakastunut Samsa kertoo Gregor Samsasta, joka herää yhtenä aamuna ihmisenä, rakastuu kyttyräselkäiseen lukkosepän tyttäreen ja päätyy lopulta onnittelemaan itseään siitä, että heräsi juuri ihmisenä, ei esimerkiksi kalana tai auringonkukkana – vaikka ei kyttyräselkä mikään helppo tapaus tunnukaan olevan, taikka maailma. Murakamin kertomuksen yhteys Franz Kafkan Muodonmuutokseen on lumoava. Šeherazade sen sijaan kertoo Habarasta, jonka elämään saapuu Šeherazade, hämmästyttäviä kertomuksia pursuileva kotirouva. ”Olin edellisessä elämässäni nahkiainen”, Šeherazade kerran aloittaa ja näin pääsemme sukeltamaan syvälle järven pohjaan, huojumaan imukupin varassa, vaanimaan viattomia lohikaloja. Toisella kertaa Šeherazadesta kuoriutuu ”rakkauden murtovaras”, pakkomielteinen ja tihutyöskentelystä riippuvainen. Ja taas: tosia tai ei, kummallisuudessaan nämä kertomukset saavat pauloihinsa, niin Habaran kuin lukijankin.

Miehiä ilman naisia on jälleen vahva osoitus Haruki Murakamin kirjallisesta loistavuudesta. Suositukseni on ehdoton!

Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro: The Buried Giant
Knopf, 2015
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Suom. Helene Bützow

Kun matka Kazuo Ishiguron kyydissä kohti entisaikaista Britanniaa on vasta pitkälti alkutekijöissään, olen jo melko lailla myyty, ihastuksissani monella tapaa. Ensinnäkin pidän alusta lähtien kirjailijan tavasta kirjoittaa; mennä tavallaan suorinta tietä asiaan, kuvata päähenkilöhahmoja ja heidän aikomuksiaan, heidän elämäänsä jättiläisten keskellä, muistamattomuuden sumussa, kuin se olisi jotakin tuiki tavallista, pala ihmiskuntamme menneisyyttä, totista totta. Mutta näin tarinoidessaan Ishiguro ei kuitenkaan kerro oikeastaan mitään, ei sitä mihin aikakauteen kertomus sijoittuu – tai no, kuningas Arthurista päätellen jonnekin 500-luvun tietämille – ei sitä kuinka todellisena tai epätodellisena hänen luomaansa maailmaa tulisi pitää, eikä oikeastaan sitäkään, keitä hänen päähenkilöhahmonsa ovat. No, se tulee lukijallekin selväksi, että he ovat iäkäs kelttipariskunta yhteisön laitamilta, pariskunta joka on menettänyt poikansa maailman tuuliin. Ja nyt on tullut heidän aikansa, aika lähteä tapaamaan kadotettua poikaa – silläkin uhalla, että tehtävä ei varmasti tule olemaan helppo, eivätkä kanssakulkijat välttämättä myötämielisiä.

Japanilaissyntyinen brittikirjailija Kazuo Ishiguro kietoi minut siis hetimiten verkkoonsa ja pidin tästä ensimmäisestä Ishigurostani valtavasti. Sen puolifantastinen maailma on jotakin, mitä en ollut osannut odottaa ja vaikka teoksessa lopulta tapahtui melko vähän, siinä kuitenkin tapahtui todella paljon, mentaalisella puolella. Matka, jonka Axl ja Beatrice – tai näillä nimillä asiasta epävarma kertoja yksinkertaisuuden vuoksi on päättänyt heitä kutsua – kulkevat muodostuu vaaralliseksi jo yksin heidän iäkkyytensä vuoksi, toiseksi siitä syystä, että he ovat kelttejä saksien keskellä. Mutta kaikista vaarallisin tosiasia on se, että heitä toisiltaan suojaava muistamattomuuden sumu, on vaarassa hälvetä. Ja tähän he kuitenkin pyrkivät, tavallaan. Teoksen avainsanoja ovat mielestäni rakkaus, menneisyys ja muisti.

Kaiken tämän epäselvän selityksen jälkeen, minun on syytä laskea kynäni ja tyytyä vain kehottamaan: lukekaa tämä kirja, etsikää oma haudattu jättiläisenne. Se pistää ajattelemaan, pureksimaan loppuun vasta sitten, kun viimeinenkin lause on jo luettu. Ja uskaltaisinpa miltei väittää, että harva olisi valmis allekirjoittamaan toisen mielipidettä tämän teoksen sisimmästä todellisuudesta, niin monimutkainen se on. Minulle tämä avasi portin Ishiguron maailmaan – ja matkani jatkukoon pian.

Kadonneet

Kim Echlin: The Disappeared
Hamish Hamilton, 2009
Tammi, Keltainen kirjasto 2009
Suom. Sirkka Aulanko

”Missä sinä kuolet, siellä kuolen minäkin ja sinne minut haudataan. Ja sinun kansasi on oleva minun kansani ja sinun Jumalasi minun Jumalani. – – Ne joita rakastamme voivat kadota äkkiä ja selittämättömästi. Eikä sen jälkeen ole enää mitään.”

Olen juuri lukenut teoksen, jota olen useasti pyöritellyt käsissäni, mutta kerta toisensa jälkeen asettanut takaisin hyllyyn, siihen omalla paikalleen, muiden Keltaisten keskelle. Nyt kuitenkin vein aikomukseni loppuun, kuljin jälleen läpi yhden kirjallisen kokemuksen, sellaisen erityisen ainutlaatuisen, mieleenpainuvan. Jo yksin se, että kirjailija oli valinnut Raamatusta juuri nuo alussa siteeraamani Ruutin kirjan sanat, sai minut kananlihalle, koko tarinasta puhumattakaan. Nuo sanat pappi oli toiveestamme sisällyttänyt vihkitilaisuuteemme, noita sanoja en hevillä unohda, kuten en tätä kirjaakaan.

Tämä päättymätön rakkaustarina on niin julma, että sitä on vaikea käsittää, mutta samalla niin todentuntuinen, että sitä on vaikea mieltää fiktioksi, täysin tuulesta temmatuksi – eikä se sitä taida ollakaan. Ihminen on julma, maailma vieläkin julmempi. Anne Greves kirjoittaa tarinaansa Kanadassa, vuosikymmeniä kuvaamiensa tapahtumien jälkeen. Hän kirjoittaa muistiin asioita, ennen kuin ne katoavat, ennen kuin kukaan ei enää muista. Alusta loppuun hän kirjoittaa rakkautensa kohteelle, sinulle, joka olet kadonnut, löytynyt ja kadonnut taas.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle Kanadasta Annen ollessa vain 16-vuotias, etenevät sisällissodan ja kansanmurhan riepottelemaan Kambodžaan ja päättyvät niin ikään Kanadaan. Ympyrä sulkeutuu, sulkeutuu monella tapaa. ”Rakkauteni on siitä kummallinen, että se on tehnyt minusta kuolleen keskellä elämää ja sinusta elävän kuolemassa. Pelkään, että katoat eikä kukaan muista sinun nimeäsi.” Kolme kertaa Anne menettää hänet, vain kuolematon toivo paremmasta ajaa häntä eteenpäin kulminoituen lopulta viimeiseen taisteluun, sanomattoman raakalaismaiseen. Jos ihminen on raaka, on rakkaus sitäkin vahvempi, käsittämättömän rohkea.

Minä pidin Kadonneista valtavasti. Tapa jolla kirjailija kerros kerrokselta tuo Annen ja Sereyn rakkaustarinan lähemmäs lukijaa puhutteli minua, sai uskomaan ihmeeseen kaiken tuon kammottavuuden keskellä. Lisäksi se, että tapahtumia kuvataan ainoastaan toisen osapuolen näkökulmasta toi teokseen täysin toisenlaista jännitystä: missä hän on, mitä hän tekee, onko hän elossa, onko hän uskollinen?

Siis suositus; ei kuitenkaan herkkänahkaisille, ei niille jotka etsivät ruusuilla tanssia. Tämä kirja riipaisee, tämän yllä leijuu kuoleman huntu. Mutta läpäisemätön tuo huntu ei ole. Kun on tunteet, kun on rakkaus, se kantaa.

Ja niin, vallattoman hienoa kieltä, vallattoman hienoa suomennosta. Suuri kiitos tästä.

Lapsen oikeus; Ikuinen rakkaus

Ian McEwan: The Children Act 
Jonathan Cape, 2014
Otava, Otavan kirjasto 2015
Suom. Juhani Lindholm

Lapsen oikeus on pieni romaani – fyysisesti pieni, siis lyhyt, sanomaltaan sitäkin suurempi. Se pohdiskelee suuria asioita, elämää suurempia.

Fiona Maye toimii ylioikeuden tuomarina Lontoossa ratkoen perheoikeuden piiriin kuuluvia kiistoja. Tämän romaanin puitteissa pääsemme tutustumaan hänen työtehtäviinsä, pohdiskelemaan eettisiä ja moraalisia valintoja, sitä mikä on oikein, mitä on oikeus. Samalla tutustumme Fionaan itseensä, kurkistamme hänen elämäänsä, siihen mitä löytyy paperipinojen takaa. Näemme pitkän avioliiton, sairastuneen sellaisen. Ilmoittaahan Fionan mies halustaan kokea jotakin uutta ja ihmeellistä, maistaa nuorta naista heidän näivettyneen liittonsa rinnalla Fionan samanaikaisesti painiskellessa ehkä vaikeimman työtehtävänsä parissa nuoren Jehovan todistajan maatessa sairaalassa henkitoreissaan, vieraasta verestä kieltäytyen.

Lapsen oikeus on toinen kosketukseni englantilaiseen Ian McEwaniin. Ensimmäinen oli harhaisesta ja sairaalloisiin mittoihin kasvavasta rakkaudesta kertova Ikuinen rakkaus, jonka ideatasolla lähes täydelliset puitteet olisivat voineet synnyttää pienen helmen. Mutta ei, kirjailija oli pitkittänyt tarinaa liikaa, valitettavasti sen jännityksen kustannuksella. Lapsen oikeuden kohdalla tilanne on ehkä pikemminkin päinvastainen. Teos kaipaisi hiukan lihaa luittensa ympärille. Nyt se jää kaikilta osin hieman vajavaiseksi; muutama oikeustapaus puidaan, samoin Fionan omaa ongelmallista avioliittoa raapaistaan, mielestäni hiukan pinnalliseen tapaan. Jotenkin olisin kaivannut erilaista lähestymistä, jotenkin syvällisempää. Toisaalta parempi lopettaa liian aikaisin kuin myöhään, jaarittelu ei koskaan tuota hedelmää, ainakaan minun puutarhassani.

Joka tapauksessa teoksessa on paljon hyvää ja uskoisin Ian McEwan -uskollisten haluavan lukea tämänkin tarinan – monista kirjablogeista olen aistinut suurtakin ihastusta mitä niin Lapsen oikeuteen kuin McEwaniin ylipäätään tulee. On hienoa, kun teos herättää ajattelemaan monia asioita, ja tällä kertaa todella voi sanoa niin. Keskeisimpänä kysymyksenä itselleni ehkä nousi, kuka lopulta päättää, mikä on oikein. Toisaalta teos pureutuu myös lainopillisten ympyröiden ulkopuolisiin kysymyksiin, kuten rakkauteen tai uskoon, rakkauden pitkämielisyyteen, uskon rajoihin. Kuinka pitkälle on suotavaa joustaa, kuinka paljon antaa anteeksi? Onko uskon puolesta taisteltava loppuun asti, jopa kuoltava?

Minun ongelmakseni taisi lopulta osoittautua se, että en oikein päässyt Fionaan käsiksi, en löytänyt todellista ja tuntevaa naista tuomarin asusteiden takaa. En, vaikka toisaalta tuntuu myös siltä, että tunnistan tuon ihmistyypin, jota McEwan oivallisesti kuvaa. Tuon lapsettoman 59-vuotiaan, tuon viisaan ja kokeneen, mutta silti omalla tavallaan heiveröisen.

No, yksi laveasanaisuuteensa kaatunut, toinen hiukan raakileeksi jäänyt tarkoittanevat sitä, että Ian McEwan saa minulta vielä kolmannen mahdollisuuden. Miehen kirjoitustyyli kuitenkin viehättää ja viihdyttää minua. Uskaltanen suositella ainakin McEwaniin mieltyneille. Toki muidenkin kannattaa tutustua tähän suosikkikynäilijään, ja erityisesti mikäli todellisten tapausten pinnalle luodut fiktiot kiinnostavat. McEwan kirjoittaa juuri tähän tapaan, todellisuuksia etäisesti mukaillen.

Ian McEwan: Enduring Love
Jonathan Cape, 1997
Otava, Otavan kirjasto 1998
Suom. Juhani Lindholm

”Rakkauden sairaalloiset lisäulottuvuudet eivät ainoastaan sivua normaalin kokemisen kenttää, vaan ovat sen kanssa osittain päällekkäiset, eikä aina ole helppo hyväksyä sitä tosiseikkaa, että yksi arvokkaimmiksi kokemistamme asioista saattaakin saumattomasti niveltyä sairauteen.”

Sen oli tarkoitus olla ihastuttava piknik-hetki, Joen ja hänen avovaimonsa Clarissan onnellinen ja ikimuistoinen jälleennäkeminen. Viinipullo, iso mozzarellapallukka, mustia oliiveja, focaccialeipää ja salaattia. Kaunis alkuasetelma kuitenkin murtuu jo teoksen ensimmäisellä sivulla, kun hätähuuto tunkeutuu rakastavaisten reviirille, rikkoo kahdenkeskisen onnenkuplan ja käynnistää tapahtumasarjan, joka tuhovoimallaan uhkaa särkeä heidän entisen elämänsä sirpaleiksi, henkäistä sen hauraiksi haituviksi kuin pienen puhalluskukan. Hätähuutoa seuraa toinen ja sitä lapsen kirkaisu, pian Joe ja Clarissa joutuvat todistamaan traagista kuumailmapallo-onnettomuutta.

He eivät kuitenkaan ole tapahtuman ainoita silminnäkijöitä, on myös muita, heidän joukossaan Jed Parry, 28-vuotias nuorukainen, jonka katseeseen Joe kohtalokkain seurauksin luo omansa. Vielä samana iltana Joe saa puhelun: ”Halusin sinun vain tietävän, että ymmärrän tunteesi. Minäkin tunnen ihan samoin. Rakastan sinua.” Alkaa pelottava piirileikki, jossa panoksena ovat niin parisuhde kuin mielenterveyskin, lopulta jopa henki. Joen elämä muuttuu sairaalloisen ja pakkomielteisen rakkauden kohteena olemiseksi. Jed näkee salaisia merkkejä heidän rakkaudestaan kaikkialla, lukee Joen hänelle osoittamia viestejä niin ikkunaverhojen liikkeistä, pensasaidan lehdistä, auringonnoususta kuin Joen ennen onnettomuutta laatimista tiedejulkaisuistakin. Jed partioi Joen oven edessä, seurailee häntä ja kirjoittelee hänelle kirjeitä, satoja kirjeitä.

Mikään ei kuitenkaan ole itsestään selvää; tarinan edetessä kirjailija haastaa taidokkaasti lukijan yhä uudelleen sumentaen todellisuuden lopulta lähes tyystin. ”Valelin kylpyhuoneessa kasvoni kylmällä vedellä, katselin vettävaluvaa olemustani peilistä ja mietin, miltä mahtaisi tuntua, jos ihastuisi kuolettavasti tuon näköiseen ihmiseen. – – Hänen [Clarissan] näkökulmastaan minä olin maaninen ja kieroutuneen pakkomielteen vallassa.” Lukija ei enää tiedä kenen harhaluuloista on kyse vai onko toisen sairaus ehkä muuttunut toisen pakkomielteeksi. Joen ja Clarissan elämään on tunkeutunut tuntematon ihminen. Vai onko?

Teosta teilaamatta minun on kuitenkin todettava, että mielestäni se on sellaisenaan liian pitkä. Seurauksena tästä se pelottavuuden harso, johon kirjailija tekstinsä on ilmiselvästi yrittänyt pukea riisutaan siltä miltei väkivalloin. Käyttämällä luomansa lähes täydelliset elementit toisin, Ian McEwan olisi voinut kirjoittaa uskomattoman hyvän tarinan. Kerrassaan loistavan pienoisromaanin.

Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Fallout
Harper, 2014
Otava, Otavan kirjasto 2015
Suom. Marianna Kurtto

Luke, Paul, Leigh ja Nina. 1960-luvun loppu ja 1970-luku. Lontoo, hiukan New York. Teatterimaailma. Ystävyys. Rakkaus. Tai monta rakkautta, monta yhteensopimatonta rakkautta, ja vielä enemmän korvaavia suhteita, haavoja.

On siis Luke, pikkukaupungin kasvatti, joka koulupojasta lähtien on viettänyt päivänsä mielisairaalan ja kodin välillä, äitiään ja juoppoa isäänsä eteenpäin tökkien. Näytelmäkirjallinen lahjakkuus. Sitten on Nina, ujo ja haavoittuvainen Nina, joka on päätynyt näyttelijäksi, ja sittemmin teatterimogulin alistetuksi aviovaimoksi, vaikka tuntee olonsa epävarmaksi näyttämöllä, oikeastaan kammoaa sitä. Mutta Nina tekee tämän kaiken äitinsä tähden. Äitinsä, huonosti menestyneen näyttelijän, joka hylkäsi Ninan tätinsä hoiviin jo lapsena ja joka nyt vahinkotytärtään kontrolloimalla pyrkii korvaamaan epäonnistumistaan. Ja sitten ovat Paul ja Leigh, jotka törmäävät toisiinsa sattumalta. Ja sitten he törmäävät Lukeen. On vuosi 1972. Pian syntyy Graft, Paulin, Luken ynnä muutaman muun ensimmäinen teatteriyritys.

Ehkä rakkaus oli totta on englantilaisen Sadie Jonesin neljäs romaani, ensimmäinen suomennettu sellainen. Heti alkuun todettakoon, että mielipiteeni teoksesta on kaksijakoinen. Toisaalta pidin siitä, toisaalta en. Pidin sen tavasta kietoa ihmiset yhteen, tuoda heidät vierekkäin, mutta silti asettaa heidän väliinsä muuri, läpinäkyvä mutta läpäisemätön. Niin julmaa, niin hellää, ärsyttävyyteen asti. En pitänyt sen pitkitetyistä kohtauksista, mielestäni monet asiat olisi voinut sanoa nopeammin, ei tämä tarina olisi vaatinut yli neljääsataa sivua tullakseen kerrotuksi. Tai sitten olisi pitänyt kertoa enemmän.

Joka tapauksessa se murtumaton kupla, jonka sisään kirjailija henkilöhahmonsa on onnistunut kirjoittamaan, on jotakin ainutlaatuista. Teatterimaailma päättymättömine juhlineen, sen säälimättömyys, periksiantamattomuus. 1970-luvun Lontoo miltei maistettavissa ja haistettavissa. Ja kaiken keskellä rakkaus; omavaltainen, mieletön, yhteensopimaton. Miten se voi olla niin vaikeaa?!

Itsekin teatterimaailman epäonnistumisista osansa saanut Sadie Jones taitaa tietää, mistä kirjoittaa. Ennen vuonna 2008 ilmestynyttä debyyttiromaaniaan The Outcast hän kirjoitti neljä elokuvakäsikirjoitusta ja näytelmän, jotka eivät koskaan nähneet päivänvaloa. Sitten hän ymmärsi jotakin, ymmärsi tähtäävänsä mahdottomaan maaliin, ja kirjoitti kirjan. Siitä tuli menestys.

Niin tai näin, selviö on, että juuri lukemani kirja ei jätä rauhaan aivan heti. Minut se ainakin vei mukanaan, sekä hyvässä että pahassa. Ja senpä takia suosittelenkin sukeltamaan, silmät ja korvat auki, mutta varuillaan – se kaikki saattaakin olla vain näytelmää.

Ja vielä, jos näitä suomennettaisiin enemmän, siis kirjailijan aiempia teoksia, lukisin varmasti.

Ajan riekaleita

Anilda Ibrahimi: L’amore e gli stracci del tempo
Einaudi, 2009
Tammi, Keltainen kirjasto 2013
Suom. Helinä Kangas

”Ne jotka jäävät, kantavat aina mukanaan myös niiden kasvoja, jotka lähtevät.”

Ajan riekaleita on Balkanin kiistanalaisille alueille sijoittuva rakkaus- ja perhetarina, kertomus Zlatanin ja Ajkunan, serbin ja albaanin, kasvamisesta hiljalleen, elämän myötä yhteen. Eletään alueella rauhatonta 1980-1990-lukua, eikä tällaista kahden kansakunnan välistä kanssakäymistä voida pitää missään mielessä helppona yhtälönä.

Tapahtumat käynnistyvät kun kaksi miestä, Miloš ja Besor, tutustuvat Belgradissa 1970-luvun loppupuolella. Serbin ja albaanin välille syntyy vahva ystävyys. Vuonna 1981 Besor osallistuu albaaniopiskelijoiden rauhanomaiseen mielenosoitukseen, ajautuu tahtomattaan mukaan levottomuuksiin ja Milošin pelastusyrityksistä huolimatta joutuu vankilaan, kymmeneksi vuodeksi. Ulkopuolelle jäävät odottamaan raskaana oleva Donika-vaimo sekä pian syntyvä tytär Ajkuna. Muutaman vuoden kuluttua päästäkseen lähemmäksi vankilaa Donika ja Ajkuna päätyvät asumaan Milošin perheen luokse. Perheen poika Zlatan ja Ajkuna tulevat kuin sisaruksiksi. Vuodet vierivät ja nuorten tunteet syvenevät, muuttuvat. Sitten tulee vuosi 1999, Zlatan riistetään armeijan kautta Kosovon sotaan, Ajkuna kokee sodan kauhut tahollaan, ja alkaa kymmenen vuoden piinallinen erillisyys. Ajkuna odottaa Zlatania, Zlatan Ajkunaa ja vaikka molempien uusiin elämiin uusissa maissa saapuukin uusia ihmisiä, odottaa eräs lupaus yhä toteutumistaan.

Anilda Ibrahimi, itsekin albanialaissyntyinen sittemmin Sveitsin kautta Italiaan kotiutunut kirjailijatar teki romaanillaan minuun vaikutuksen. Jo alkumetreiltä lähtien tunsin käsissäni teoksen, josta suurella todennäköisyydellä tulisin pitämään. Erityisesti nautin Ibrahimin kirjoitustyylistä, joka on samanaikaisesti kiertelemätöntä ja kuvailevaa. Kaikkitietävä kertoja paljastelee etukäteen asioita tavalla, joka yhtä lailla sekä lisää mielenkiintoa että hiukan jopa ärsyttää: miksi paljastit tämän jo nyt, miten jaksan odottaa?

Tapa, jolla teos esiintuo henkilöhahmojen muistoja, ajan riekaleita, on herkkä, uskottava ja elävä, miltei kuin kirjailija kuvailisi omia menneitä hetkiään. Päivästä ja vuodesta toiseen Zlatan ja Ajkuna, ”kotimaansa haavoittamat”, vaeltavat kohti päämääräänsä. Vaikka taustalla onkin luvattoman suuri määrä rakkautta, jää kuitenkin nähtäväksi, kantaako senkään voima loppuun asti. Kun voitettavana ovat sota ja viha, ei lopputulosta koskaan voi ennustaa etukäteen.

Suuri suositus.

Kotiinpalaajat

Chimamanda Ngozi Adichie: Americanah
Alfred A. Knopf, 2013
Otava, Otavan kirjasto 2013
Suom. Hanna Tarkka

Pahinta köyhyydessä on se, että köyhänä oleminen on yhtä kuin unelmitta elämistä. Köyhänä ei ole varaa unelmiin, köyhän on tehtävä sitä, mikä on toimeentulon ja rahansaannin kannalta järkevää. Tämä ajatus, jonka lainasin Mathias Rosenlundilta, suomalaisittain köyhältä kirjailijalta, joka taannoin uhmasi kohtaloaan ja kirjoitti kirjan, toteutti unelmansa, nousi mieleeni ensimmäisenä Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat -teoksen luettuani. Teos ei keskity köyhyyteen, ei sillä perinteisellä tavalla, mutta sitäkin enemmän se keskittyy unelmointiin, ihmisen vapauteen ja mahdollisuuksiin unelmoida, rajoittamattomasti. Tätä ei tarjoa Nigeria, tätä tarjoaa Yhdysvallat, unelmamaa.

Kotiinpalaajat ei ole se tavallinen pakolaistarina. Sen päähenkilöhahmot eivät pakene sotaa tai ihmisen sielun musertavaa köyhyyttä, he pakenevat vaihtoehtojen puutetta, mielen pikkuhiljaista ja masentavaa horrostumista, valinnan mahdottomuutta. Näin päättää tehdä myös Ifemelu, jonka halu löytää Amerikka, ryömiä uusiin, amerikkalaisiin nahkoihin saa hänet nousemaan sotaan maailmaa vastaan, lähtemään yksin ja työttömänä Yhdysvaltoihin, ihmemaahan. Ja jättämään taaksensa ensirakkautensa, Obinzen.

Kolmetoista vuotta myöhemmin Ifemelu, anonyymi Rotu ja rotu eli ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista (heistä joita ennen sanottiin neekereiksi) -blogin taustalla on saanut tarpeekseen ja haluaa palata kotiin. Pyrkimyksenään hänellä on ollut muuttua mahdollisimman vähän, hän ei edelleenkään halua olla ”amiirikalainen”. Joka tapauksessa Yhdysvaltojen passin myötä hänen ylleen on laskeutunut uusi status, joka toisaalta toimii suojana vaihtoehdottomuutta vastaan, toisaalta asettaa hänet eräiden silmissä ehkä ristiriitaiseenkin asemaan: ”He olivat pyhitetty kansanosa, kotiinpalaajat, joiden pintaan oli kertynyt ylimääräinen kerros hohdetta.”

Vaikka Ifemelun muutto Amerikkaan näivettää näennäisesti hänen suhteensa Obinzeen jo hyvin pian, ei todellisuudessa, muista miehistä tai suurista kuvioista huolimatta, kulu päivääkään – tai ainakaan viikkoa – että Ifemelu ei miettisi Obinzea. Tai päinvastoin. Ifemelun tarinan rinnalla lukija pääseekin tutustumaan myös Obinzen tarinaan, hänen elämäänsä ilman Ifemelua, hänen hätäisiinkin pakkoratkaisuihinsa.

Minä pidin tästä kirjasta; pidin sen tarinasta, sen todenmukaisesta tunnelmasta, sen moniulotteisuudesta, siitä kuinka kaksi ihmistä ovat ajaneet itsensä erilleen, ovat ikään kuin yhdessä yksin. Mutta kaikista eniten minä pidin sen tavasta esiintuoda erilaisia näkökulmia niinkin vaikeaan kysymykseen kuin rotu. Miksi amerikkalaiset ovat haluttomia keskustelemaan roduista, miksi mustan on matkustaessaan tai deittipalstoilla seikkaillessaan huomioitava erinäisiä seikkoja ja miksi tummaihoiset mustat naiset rakastavat Barack Obamaa? Entä mitä tapahtuu, kun tummaihoinen saapuu takaisin Nigeriaan? Hän lakkaa olemasta tummaihoinen. Ja niin on Rotu ja rotu loppuunkirjoitettu, on aika aloittaa Parempi Lagos.

Jälleen on tämä nuori nigerialaiskirjailija kirjoittanut ehdottoman suositeltavan teoksen. Lukekaa, ihmetelkää ja oppikaa.

Elif Shafak, kiistanalainen kosmopoliitti ja arvostettu sillanrakentaja

Olen jo pitkään ollut turkkilaisen kirjallisuuden ystävä ja näin ollen minun on helppo puhua sen puolesta. Elif Shafakista (s. 1971) on hyvä aloittaa; hänen teoksissaan yhdistyvät tekstin soljuvuus sekä näkökulmat, jotka ilmentävät todellista turkkilaisuutta mutta kuitenkin kirjailijan sangen kosmopoliitilla, toisin sanoen länsimaisen lukijan silmin helposti lähestyttävällä tavalla.

Vaikka Shafakin teokset jo yksin aiheidensa puolesta ovat mielestäni suosituksen arvoisia, on niissä paljon muutakin ehdottoman hyvää. Hänen tapansa esiintuoda turkkilaista mentaliteettia ja elintapaa on niin rehellinen, että sitä ei voi kuin ihailla. Itse turkkilaisena hän kirjoittaa sisältäpäin, pureutuu mitään salaamatta vaikeisiinkin aiheisiin, mutta kuitenkin tuottaen tekstiä kosmopoliittina, tavalla jota länsimaisen ihmisen on helppo lukea ja jonka kautta ymmärtää kulttuuriemme välillä vallitsevat erot.

Toinen merkittävä asia tämän Turkissa sekä ihastuttavan että vihastuttavan kirjailijattaren teoksissa ovat niiden moniulotteiset henkilöhahmogalleriat. Asioita katsotaan niin miehen kuin naisen, niin kiivaan kuin herkän, niin perinteisesti kuin nykypäiväisestikin ajattelevien näkökulmasta.

Vaikka Shafakin teokset ovat hänen kotimaassaan ajaneet kirjailijattaren toisinaan sangen negatiiviseenkin parrasvaloon – nostettiinpa häntä vastaan vuonna 2006 jopa syyte ”turkkilaisuuden loukkaamisesta” – mainitaan hänet kuitenkin Turkin suosituimmaksi naiskirjailijaksi. Jo alle 30-vuotiaana hän voitti kaikki merkittävät kirjallisuuspalkinnot Turkissa. Voikin siis mielestäni sanoa, että oman identiteettinsä kanssa kamppaileva maa on saanut Shafakista yhden merkittävistä sillanrakentajistaan. Hänen teoksissaan menneisyys ja nykyaika sekä itä- ja länsimaisuus sekoittuvat tavalla, jota voi pitää ainoastaan positiivisena kasvojenkohotuksena maalle, joka meidän silmissämme useasti näyttäytyy vielä sangen epätasa-arvoisena.

Suosittelen suuresti ja odotan innolla, että hänen laajasta tuotannostaan vasta kolme suomennettua teosta saisivat pian jatkoa.

Rakkauden aikakirja

Elif Shafak: The Forty Rules of Love
Viking Adult, 2010
Gummerus, 2011
Suom. Maria Erämaja

”Kivi häiritsee tyyniä vesiä. Kun kivi iskeytyy veteen, muodostuu rengas, joka hetkessä monistuu uudeksi ja jälleen uudeksi. Pian yhden molskahduksen aiheuttamat väreet laajentuvat, kunnes ne tuntuvat kaikkialla veden peilipintaa pitkin. Vasta kun renkaat saavuttavat rannan, ne pysähtyvät ja haipuvat. Jos kivi putoaa jokeen, joki kohtelee sitä vain yhtenä uutena häiriönä jo ennestään kuohuvassa virrassaan. Ei mitään epätavallista. Ei mitään hallitsematonta. Mutta jos kivi putoaa järveen, järvi ei ole enää koskaan entisensä.”

Ella Rubinstein on 40-vuotias amerikkalainen kotirouva. Hänen elämänsä on kuin järvi, tyyni ja muuttumaton. Mutta sitten tapahtuu jotakin; ilmaa halkoo kivi, kuuluu molskahdus ja veden pinta rikkoutuu. Mikään ei ole enää entisellään.

Kerran toisaalla, oikeastaan aivan toisella puolella maailmaa, Bysantin keisarikunnassa, tapahtui samanlainen muutos. Tarkalleen ottaen 764 vuotta aiemmin, lokakuun viimeisenä 1244. Liike kohtasi pysähtyneisyyden, henkinen side mursi sovinnaisten sääntöjen muurin. Tuolloin kohtasivat kuuluisa islamilainen oppinut Jalaladdin Rumi sekä vaeltava, epäsovinnainen ja jopa harhaoppisena pidetty dervissi Shams-i Tabriz. Kivi viilteli jälleen ilmaa, veden pinta värähti, eivätkä nuo kaksi elämää olleet enää entisellään. Syntyi ainutlaatuinen ystävyys.

Tämä kirja on kertomus noista syvistä ihmissuhteista. Se kertoo kuinka Rumista, mestarista ja esimerkillisestä muslimista, tuli mystikko, intohimoinen runoilija ja rakkauden puolestapuhuja, henkilö, jota olen kuullut kutsuttavan jopa itämaiseksi Shakespeareksi. Ilman dervissi Shamsin rakkautta koskevia opetuksia tämä ei olisi ollut mahdollista.

Edellä kuvatun (tosi)tarinan rinnalla saamme lukea Ellan tarinaa, kuvausta siitä kuinka eräänlainen kiiltokuvakulissi revitään rikki Ellan tutustuessa Rumin ja Shamsin ystävyydestä kertovaan historiallismystiseen romaaniin Suloinen rienaus sekä sen salaperäiseen kirjoittajaan, amsterdamilaiseen Aziziin, oman elämänsä vaeltavaan dervissiin.

Elif Shafak on teoksessaan rakentanut sen aikatasojen välille sillan, jota pitkin kulkemalla lukijan on helppo siirtyä tasolta toiselle ja jälleen takaisin, nähdä Ellassa ripaus Rumia, Azizissa suuremmin Shamsia. Rakkauden aikakirja soljuu eteenpäin kuin virtaava vesi. Sen lukemista ei haluaisi keskeyttää, eikä siinä vallitsevia tunnekuohuja tyynnyttää.

Rakkauden aikakirja, kolmesta tähän mennessä suomennetuista se kaikkein vähiten poliittinen tai kantaaottavin, tutustutti minut Elif Shafakin tuotantoon. Minun on todettava, että tämä teos todella yllätti minut. Sen nimekkeen, ulkonäön ja jopa aiheen minussa synnyttäneen ennakkokäsityksen valossa ihmettelen itsekin, mikä sai minut tarttumaan siihen. Mutta niin minä kuitenkin syystä tai toisesta tein. Sitten tapahtui jotakin – joku taisi näyttää kivellä järven pintaa.

Kirottu Istanbul

Elif Shafak: The Bastard of Istanbul
Viking Adult, 2007
Gummerus, 2012
Suom. Maria Erämaja

”Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu.”

Kirottu Istanbul on Elif Shafakin toinen suomennettu teos. Kiistelty romaani pureutuu arkaan aiheeseen, turkkilaisten ja armenialaisten menneisyyteen, vaiettuun vuoden 1915 kansanmurhaan. Teoksen myötä kirjailijaa vastaan nostettiin vuonna 2006 syyte ”turkkilaisuuden loukkaamisesta”. Lopulta syytteistä luovuttiin mutta joka tapauksessa olen sitä mieltä, että niin tämä teos kuin sen aikaansaama kohu kertovat paremmin kuin hyvin tämän päivän Turkista, maasta joka ei ole selättänyt identiteettikriisiään idän ja lännen välisellä trapetsilla taiteillessaan, maasta joka ei ole valmis kohtaamaan menneisyyttään.

Tämä romaani kertoo erään suvun tarinan, suvun jossa ei ole sijaa miehille. Se on tarina vahvoista naisista, tarina erilaisista menneisyyksistä, menneisyyksistä jotka ovat jääneet tuntemattomiksi, menneisyyksistä jotka ovat lakanneet olemasta, unohtamalla unohdettu. Teoksen keskuskysymyksiksi nousevatkin sukupuolten ja kansallisuuksien väliset roolit sekä se, onko ihmisen hyvä tuntea menneisyytensä.

Sen lisäksi että romaani tuntuu mielestäni ehdottoman oikeudenmukaiselta kurkistukselta turkkilaiseen todellisuuteen, haluan mainita sen lisäansioksi henkilöhahmogallerian, jonka monisärmäisyys miltei hengästyttää. Näiden ohella kirja on myös opas turkkilaiseen ruokakulttuuriin, oikeastaan voisi sanoa ruokaparatiisiin.

Kunnia

Elif Shafak: Honour
Viking Adult, 2012
Gummerus, 2013
Suom. Maria Erämaja

”Murhatessaan yhden Iskender tappoi monta. – – Mies, jolta on viety hänelle kuulunut kunnia, on kuollut mies.”

Elif Shafak on jälleen kirjoittanut kirjan, jonka luettuani en länsimaisena, tasa-arvon keskellä kasvaneena naisena voi muuta kuin käpertyä kiitollisuuteen. Kiitollisuuteen siitä, että minä saan rakastaa, avoimesti ja omana itsenäni, juuri häntä ketä haluan. Ja jos rakkauteni, tai hänen rakkautensa minuun, jostakin syystä loppuisi, ei sekään tarkoittaisi kuolemaa, ei ainakaan tällä tavalla, ei ainakaan häpeän tähden.

Turkkilaiset Pembe ja Adem tapaavat kylässä lähellä Eufrat-jokea 1960-luvun alussa. He eivät oikeastaan koskaan kunnolla rakastu, mutta avioituvat ja saavat kolme lasta, heti ensimmäiseksi pojan, oman sulttaaninsa, silmäteränsä. Siirtolaisina kymmenen vuotta myöhemmin Lontooseen ajautunut perhe on 1970-luvun loppua kohti käytäessä pirstaloitumisen partaalla. Sopeutuminen brittiläiseen yhteiskuntaan on ollut vaivalloista, rasismilta ei ole voinut välttyä. ”Jos Lontoo olisi makeinen, se olisi kermatoffee – täyteläinen, voimakas ja perinteikäs. Istanbul sitä vastoin olisi sitkeää, pehmeää marjalakritsia – ristiriitaisten makujen sekoitus, joka kykenisi muuttamaan happaman makeaksi ja makean happamaksi.” Ilman keskinäistä rakkautta Pembe ja Adem ajautuvat erilleen, salaisesti, pinnan alla. Mutta sitten tulee päivä, jolloin salaisuus Pemben kohdalta ei ole enää salaisuus. Perhe on ajautumassa häpeään, vanhimman pojan aika on koittanut.

Kunniamurha; tuo käsittämätön, tuo kohtuuton, tuo kaikella tapaa kestämätön, on tämän teoksen lohduton teema. En varsinaisesti väitä, että itsekään olisimme absoluuttisen kunniamurhatonta kansaa, erilaiset mielettömät perhesurmat valtaavat myös omalta iltapäivälehdistöltämme hälyttävän paljon lööppitilaa. Mutta väitän, että suhtautumisemme tähän asiaan on kuitenkin täysin toisenlainen. Me emme Pemben tapaan tyydy kohtaloomme – edes naisina, emme Aishan tai Hediyen tapaan riistä omaa henkeämme – edes perheemme maineen mustanneina, vaan useimmiten me taistelemme vastaan, ainakin yritämme.

Teoksessa tutustutaan kokonaisen suvun tarinaan, kootaan kertomus tilkku tilkulta ja kietoudutaan lopulta tarinaan kuin täkkiin, jonka samanaikaisesti haluaisi sekä riuhtoa päältään sen julmuuden vuoksi että kietoa tiukemmin ympärilleen, lukea intensiivisesti loppuun. Missään tapauksessa ei riisuutuminen varmasti tapahdu helposti; tämä teos nimittäin synnyttää ajatuksia, jättää pohtimaan.

Orhan Pamuk, sanojen mestari

Taannoisella kiertomatkallamme Turkin länsirannikolla ajatukseni ohjautuivat useasti yhteen ehdottomista suosikkikirjailijoistani – ehkäpä ei olisi liioiteltua puhua jopa siitä kaikkein parhaimmasta – nimittäin Orhan Pamukiin. Vaikka hänen kohdallaan ensisijaisesti mieleen nouseekin Istanbul, raunioille riivitty idän ja lännen ristiriitaisuuksien riepottelema kaupunki Bosporeineen sekä väenpaljouksineen, henkivät hänen teoksensa niin syvästi turkkilaisuutta sen erilaisin ilmentymin, että niin antiikin ihmeitä kokiessamme kuin slummien rumuutta nähdessämme Pamukin teokset putkahtelivat mieleeni yksi toisensa jälkeen.

Minä olen lukenut melko paljon Pamukia, ensimmäistä ja tähän mennessä ainokaista turkkilaista Nobelin krjallisuudenpalkinnon haltijaa. Kuten sanottua olen pitänyt lukemastani, sanalla sanoen haltioitunut. Olen löytänyt maailman, jota olen alkanut kutsua ”pamukilaiseksi” maailmaksi. On nimittäin ehdottomasti huomioitava, että vaikka jokainen Orhan Pamukin teoksista on toki oma itsenäinen ja jo sellaisenaan hieno kokonaisuutensa, vasta useampia luettuaan voi kokea yhteyden niiden välillä ja ymmärtää sen taiturimaisuuden, jolla istanbulilaismestaria on sanalla sanoen siunattu. Jokainen kirja sisältää viitteitä seuraavista, mainintoja menneistä. Palapeli täydellistyy täydellistymistään, ”pamukilainen” maailma valmistuu valmistumistaan. Kehotankin kurkistamaan tuohon maailmaan, mutta varovasti. Se ottaa aikansa, mutta kun löytää perille, pääsee todella koskettamaan jotakin suurta, jotakin ”tavallista” kirjallisuutta ihmeellisempää.

Minä luin Viattomuuden museon ja rakastuin.
Minä luin Valkoisen linnan ja olin ymmälläni.
Minä luin Mustan kirjan ja lumouduin.
Minä luin Istanbulin ja ymmärsin.

Viattomuuden museo

Orhan Pamuk: Masumiyet Müzesi
İletişim Yayınları, 2008
Tammi, Keltainen kirjasto 2010
Suom. Tuula Kojo

”Jos näkee unta, että vaeltaa paratiisissa ja saa siellä kukan merkiksi siitä että sielu on todella vaeltanut paratiisissa, ja herättyään huomaa, että se kukka on yhä kädessä – niin entä sitten?” [Samuel Taylor Coleridge, Muistikirja]

Jos kuulisit hänen kertomuksensa ilman yksityiskohtia, se voisi sinusta kuulostaa hulluudelta. Jos näkisit ne lukemattomat esineet, jotka hän vuosien aikana varastoi kokoelmaansa, ilman että tuntisit niiden tarinaa, pitäisit häntä mitä luultavimmin pakkomielteen piinaamana. Jos tuolloin kuulisit ja näkisit hänen kirkkain silmin toteavan: ”Haluan kaikkien tietävän, että elämäni oli hyvin onnellinen.” et varmasti uskoisi hänen sanojaan, hänen, joka kävi tapaamassa rakastaan illallisella seitsemän vuotta ja kymmenen kuukautta, keskimäärin neljä kertaa viikossa, yhteensä 1593 kertaa.

Tarinan päähenkilöhahmolla ja hänen rakkautensa kohteella on takanaan pieni hetki yhteistä onnea, kiihkeä rakkaussuhde, jonka väärät valinnat ovat tehneet olemattomaksi, mutta jonka palautumisesta haaveilulle tuo keräilijä ja niin sanottu minäkertoja rakentaa elämänhalunsa. Romaanin minä on istanbulilainen Kemal, joka on kertonut tarinansa sen kirjoittajalle, Orhan Pamukille, jonka jälkeen kirjailija Pamuk on päättänyt puhua sen kynänsä kautta paperille yksikön ensimmäisessä persoonassa, päähenkilöhahmonsa Kemalin suulla.

Kemalin rakkauden kohde on hänen kaukainen sukulaisensa Füsun, jota ilman hän tuntee olonsa ”yhtä yksinäiseksi kuin tämä koira, joka on lähetetty pienellä aluksella avaruuden pimeään äärettömyyteen”. Kemalin oma kihlaus ja sittemmin Füsunin avioliitto tekevät heidän rakkaudestaan heidän maailmassaan mahdottoman yhtälön. Tuon yhtälön mielettömyys kuvaa paremmin kuin hyvin viime vuosisadan loppupuolen Istanbulia, sen järkkymätöntä ja armoatuntematonta sukupuolimoraalikäsitystä ja sitä syvää kuilua, joka erotti ja jossain määrin vieläkin erottaa Turkin länsimaisesta maailmasta. Kemal ei kuitenkaan menetä toivoaan: ”Sanoin itselleni, että jos ovi avautuu ja sisään astuu nainen, saan lopulta Füsunin itselleni, mutta jos tulija on mies, tilanne on paha. Minä sanoin, jos kadulle ilmestyy ensimmäinen punainen auto vasemmalta, saan viestin Füsunilta, mutta jos se tulee oikealta, joudun odottamaan. Sanoin, jos onnistun hyppäämään laivasta laiturille ensimmäisenä, näen Füsunin lähiaikoina ja hyppäsin laiturille jo ennen kuin köydet oli ehditty kiinnittää.” Ja koko ajan Kemal kokoaa Füsuniin liittyviä tavaroita, joista alkaa muodostua museo, hänen rakkautensa museo.

Jos menet vierailulle tuohon museoon ja tutustut sen kokoelmaan sekä siitä kertovaan katalogiin, toisin sanoen tähän romaaniin, voit olla varma, että ymmärrät, mitä Kemal tarkoitti lausuessaan: ”Haluan kaikkien tietävän, että elämäni oli hyvin onnellinen.”

Kemalin urheudesta ja sinnikkyydestä huolimatta minun oli ajoittain vaikea uskoa hänen tahdonvoimansa riittävyyteen. Samanlainen epäusko valtasi minut silloin tällöin, kun kirjaa lukiessani vertasin sen sisällöllistä antia sen suhteettoman suurelta tuntuvaan sivumäärään. Kemal kuitenkin jaksoi jatkaa keräilyään ja minä lukemistani. Oli kuin olisimme istuneet vierekkäin odotushuoneessa, jonka tunnelma oli pysähtynyt mutta samanaikaisesti valtavan latauksellinen. Kemal oli lumoutunut Füsunista, minä Orhan Pamukin viettelevästä kynänkäyttelytaidosta.

Tätä kirjaa lukiessani ajattelin usein, kuinka ankeaa elämä olisikaan ilman muistoja, kuinka loputtoman lohduttomilta tuntuisivat vaikeat ajat ilman toivoa tulevasta. Uskon, että Kemalkin ajatteli näin, tai oikeastaan, olen varma siitä.

Valkoinen linna

Orhan Pamuk: Beyaz Kale
Can Yayınları, 1985
Tammi, Keltainen kirjasto 1993
Suom. (engl. laitoksesta) Kalevi Nyytäjä

”Olin joutunut eroon todellisesta minästäni ja katselin itseäni ulkoa päin, aivan kuin niissä painajaisunissa, joita olin usein nähnyt. En edes halunnut tietää, kuka oli tämä toinen ihminen, jonka sisäpuolella itse olin, ja katsellessani pelokkaana, kun oma minäni kulki ohitseni minua tuntematta, halusin vain liittyä häneen uudelleen niin pian kuin suinkin.”

Ensimmäinen Orhan Pamuk -kokemukseni toi eteeni nuoren miehen; hänen sanalla sanoen hullun rakkautensa, jonka pakkomielteisyys oli raadella hänet palasiksi ja siinä sivussa määräsi hänen elämästään, teki valinnat hänen puolestaan, seitsemän vuoden ajan. Nyt käsillä oleva toinen kosketukseni Pamukiin johdattaa minut jälleen maailmaan, jossa ihmismieli ajetaan nurkkaan, sidotaan solmuun oman itsensä kanssa. Tällä kertaa kyse on vuosikymmenistä, miltei kokonaisesta ihmiselämästä.

Valkoinen linna on 1600-luvun Istanbuliin sijoittuva kaksoisolentotarina. Nuori italialainen oppinut joutuu turkkilaisten merirosvojen vangiksi. Tämä uskonsa puolesta kuolemaan valmis kristitty myydään viime hetkellä orjaksi istanbulilaiselle tiedemiehelle, Hocalle. Tiedemiehen nähdessään hänet valtaa kauhu: ”Yhdennäköisyys minun ja huoneeseen tulleen miehen välillä oli uskomaton! Tuohan olen minä… niin minä näet ajattelin sillä hetkellä kun hänet ensi kerran näin.”

Tämä kirja kertoo siitä, miten todeksi tuo ajatus kääntyykään. Se kertoo näiden kaksoisolentojen yhteisestä elämästä. Siitä, miten italialainen opetti Hocalle astrologiaa ja astronomiaa sekä lääketiedettä ja tekniikkaa, miten Hoca niitti mainetta ja kunniaa kaltoinkohdellen alati opettajaansa, miten Hocasta tehtiin sulttaanin hoviastrologi, italialaisesta syyllinen ja pahantekijä. Lopulta italialaisen taustavaikutus Hocaan selviää sulttaanille ja he saavat yhteisen tehtävän, vihollisen Valkoisen linnan kukistavan sotakoneen rakennuksen. Seuraa epäonnistuminen, jonka jälkeen elämä ei voi jatkua enää entisellään.

Teos on huomattavasti edellä kuvattua kehyskertomustaan psykologisempi. Mielestäni se kuvaa ihmiskokeen tai oikeammin identiteettivarkauden, joka on mahdollista saada aikaan vain vuosikymmenien väsytystyöllä. Ikävä muuttuu muistoiksi, omat pelot siirtyvät toisen peloiksi, toinen tulee sinuksi. Lopulta lause ”Minä olen minä.” on vain ketju päättömiä sanoja, mieletön. Kerran Hoca kysyy italialaiselta, mitä hän tekisi Hocan paikalla. Kirjoittaisin tarinan hänen seikkailuistaan, italialainen vastaa. Ja niin; tämän kirjan muisteloitsija, sen minäkertoja, on Hoca, joka on entiseltä elämältään kirjan todellinen minä eli italialainen kerran Venetsiassa kohtalokkain seurauksin laivaan noussut oppinut. Vai onko?

Ensimmäiseen Pamuk -kokemukseeni palatakseni haluan mainita, että rakkauden riivaama nuori mies ei ollut onneton, pikemminkin päin vastoin. Mitä tarinaan kaksoisolennoista tulee, jätän kysymyksen onnellisuudesta lukijan itsensä vastattavaksi. Evliya Celebin, 1600-luvulla eläneen kuuluisan Matkakirjan tekijän sanoin: ”Meidän tulee etsiä outoa ja yllättävää maailmasta, ei omasta itsestämme! Itsetutkiskelu, oman itsemme pitkä ja harras pohtiminen, tekee meidät vain onnettomiksi. Juuri tästä syystä sankarit eivät koskaan kestä omana itsenään olemista, juuri tästä syystä he haluavat aina olla joku muu.”

Luettuani kirjan tunsin itseni tyhmäksi. Olin puulla päähän lyöty, en tiennyt enää kumpi oli kumpi. Mutta sitten koin helpotuksen; ei tiennyt eräs toinenkaan. Ja hänen nimensä on sentään Orhan Pamuk.

Musta kirja

Orhan Pamuk: Kara Kitap
Can Yayınları, 1990
Tammi, Keltainen kirjasto 1998
Suom. Tuula Kojo

Voiko ihminen olla rehellisen onnellisesti oma itsensä vai tavoitteleeko hän alati pääsylippua parempaan maailmaan, toiseen minään? Samastuuko hän sokeasti lukemiensa tarinoiden sankarihahmoihin, pyristeleekö elämässään eteenpäin vain tullakseen toiseksi, ihmiseksi joka on aina halunnut olla, ja sitä kautta saavuttaakseen unelmansa? Jos se ylipäätään on mahdollista, miksi ihmisen on niin vaikea olla oma itsensä? Johtuuko se tahdonvoimalla ruokitusta haluttomuudesta tai silkasta kateudesta vai pohjautuuko se ihmisen tiedostamattomaan kykyyn katsella itseään ulkoapäin, synnyttää muistojen kollaasistaan uuden sielun, Hänen sielunsa? Hänen, joksi ihmisen on mahdollista tulla vain unelmissaan – jos sielläkään.

Orhan Pamuk, minut tyylillään ja satusetämäisellä, mutta silti ehdottoman nerokkaalla sanailullaan valloittanut sanaseppo tekee sen jälleen; haastaa lukijansa. Tällä kertaa Pamuk toimii oppaana oman itsensä etsimisen ratkaisemattomaan mysteeriin ja kirjoituksen tarkoitukseen.

Polku asian ytimeen on kirjailijalle ominaiseen tapaan sangen mutkikas ja monitasoinen. Tätä kirjaa lukiessani pohdiskelin, kuinka monta mielenliikettä voikaan asuttaa yhteen virkkeeseen, kuinka monta kummallista tarinaa elämästä ja olomuodoista yhteen romaaniin. Vastaukseni on hyvin monta, mutta vain jos se tehdään persoonallisesti ja viettelevästi, lukijaystävällisesti. Jos joku, niin Orhan Pamuk on ehdottomasti nimettävissä tämän lajin taitajien joukkoon. Mestari, sanoisin minä.

Tarinan keskiössä on istanbulilainen Galip, nuori lakimies, jonka vaimo Rüya yhtenä päivänä katoaa jättäen jälkeensä vain lyhyen kirjeen, yhdeksäntoistasanaisen. Jo pidemmän aikaa maanalaista elämää viettänyt kuuluisa kolumnisti Celâl Salik, Rüyan veli ja Galipin serkku – aivan oikein Pamuk on jälleen naittanut serkukset keskenään – on yksinkertaisesti yhdistettävissä katoamiseen. Niinpä Galip aloittaa järjestelmällisen Celâlin kolumnien läpikäymisen tavoitteenaan löytää niistä vihjeitä vaimonsa olinpaikasta. Kuinka ollakaan, intensiivisessä omistautumisessaan Galip kadottaa vähitellen itsensä sulautuen Celâlin henkilöllisyyteen, tämän elämään, asuntoon, jopa kirjoituksiin.

Celâlin kolumnit muodostavat Galipin tarinan rinnalla romaanin toisen tason. Ne ovat eriskummallisia tarinoita; sivupolkuja, matkoja toisaalle. Välillä ne tuntuvat asiayhteydessään täysin käsittämättömiltä, välillä ne tylsistyttävät, mutta silti jokainen niistä on tärkeä, erottamaton osa kokonaisuutta.

Jälleen kerran Pamuk vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä. Sivuja on yli 600, tapahtumia ei nimeksikään. On vain katoaminen ja sitten on kirjoituksia. Sivuhyppäyksiä ja niihin kohdistuvaa pakkomielteisyyttä. Siis taattua, rakastettavaa Pamukia alusta loppuun. Tämä teos on riemuhuuto sanoille, ylistyspuhe kirjoitukselle. ”Sillä eihän mikään voi olla ihmeellisempää kuin elämä. Paitsi kirjoitus. Paitsi kirjoitus. Niin juuri, kirjoitus, tuo ainokainen lohtumme.”

Teoksen jokaisen luvun alkuun on sijoitettu sitaatti. Esimerkin antaakseni itsevarmuudessaan sangen ironinen valinta Pamukilta on Biron passan ”Sivuhyppäykset ovat ainoa heikkouteni, jos minulla sellaisia ylipäätään on.”

Musta kirja tarjoilee lukijalleen myös mielenkiintoisia pujahduksia kirjoittajansa aiempaan ja myöhempään tuotantoon. Kansainvälisen läpimurtoteoksensa Valkoinen linna kantamaan kaksoisolentoteemaan viitataan teoksen aikana useasti ja myös Viattomuuden museon pakkomielteisyys heijastuu Mustan kirjan sivuilta. Muutos, siitä kielivät salaiset merkit ja olemisen mysteeri, siinä kuitenkin tämän teoksen sydän. Lewis Carrollia Pamuk siteeraa: ”Miten on: aamulla kun nousin, olinko minä sama kuin ennen? Ihan kuin olisi tuntunut pikku hiukan erilaiselta. Mutta jos minä en ole sama, seuraava kysymys kuuluu: kuka ihme minä olen?” Oivallisesti sanottu – ja siteerattu.

Istanbul : muistot ja kaupunki

Orhan Pamuk: İstanbul : Hatıralar ve Şehir
Yapı Kredi Yayınları, 2003
Tammi, 2004
Suom. Tuula Kojo

”Istanbulin maisemien katseleminen on sitä, että yhdistää näkemäänsä tunteen, jonka kaupunki tarjoaa kun siellä kävelee tai kulkee laivalla, eikä se ole pelkästään maisemien katselua kaupunkia kierrellessä vaan myös sitä että osaa todella yhdistää kaupungin näkymät omiin syvimpiin ja aidoimpiin tunteisiinsa, tuskaan, murheeseen, suruun ja joskus myös onneen, elämäniloon ja optimismiin.”

Tämä kirja on matkaopas menneisyyteen, kahdella tapaa. Se on sukellus sekä erään kaupungin, Istanbulin, että erään sen asukkaan, nuoren Orhan Pamukin, historiaan. Nämä kaksi, poika ja kaupunki, ovat kirjan päähenkilöt, ilman heitä tätä kirjaa ei olisi. Niin, teos Istanbulista ilman Istanbulia, ajattelet Sinä, arvoisa lukija, olisikin aikamoinen saavutus, samoin kirja ilman kirjailijaa. Tarkoitan kuitenkin sitä – ja tästedes lupaan selvyyden vuoksi olla enää käyttämättä termiä matkaopas – että ollakseen ymmärrettävä tämä teos vaatii lukijaansa katsomaan kuvailemaansa metropoliin kirjoittajansa, Orhan Pamukin, silmin.

Pieni varoituksen sananen lienee paikallaan; jos mielit matkalle Istanbuliin ja mielessäsi siintää ikiaikainen, muinaisen Bysantin valtakunnan ja ottomaanien mahtava pääkaupunki, suosittelisin lukemaan tämän kirjan vasta kotiin palattuasi. Se ei nimittäin kaunistele tai imartele, siinä hädin tuskin mainitaan Hagia Sofiaa tai Sinistä moskeijaa, palatseista ja ihastuttavista basaareista puhumattakaan. Päinvastoin, ajoittain sitä lukiessani minusta tuntui, että Istanbulin on oltava yksi maailman surullisimmista kaupungeista, melankolinen metropoli, jonka asukkaat surevat kadotettua kulttuuriaan, kaupunkinsa muuttuneita kasvoja, ja tuntevat outoa katsomisen iloa, kun Bospori, Istanbulin valtimo, muuttuu näyttämöksi tulipaloille ja muille katastrofeille. Juuri tämä on se syy, minkä vuoksi kirjaa ei pidä mieltää matkaoppaaksi.

”Jos opimme katsomaan kaupunkia ja olemme asuneet siellä riittävän kauan, niin että osaamme yhdistää aidoimmat ja syvimmät tunteemme maisemaan, käy pian niin, että samalla tavalla kuin jotkut laulut muistuttavat meitä heti tietystä rakkaudesta, lemmitystä tai pettymyksestä, niin myös tietyt asiat – kotikaupunkimme kadut, näkymät ja maisemat – alkavat muistuttaa meitä yksittäisistä tunteista ja sieluntiloista. Ehkäpä Istanbul näyttää minusta niin surulliselta paikalta siksi että olen nähnyt niin monta korttelia, laitakatua tai hyvin erikoista, vain tietyltä kukkulalta avautuvaa maisemaa ensi kertaa niinä päivinä jolloin menetin mantelintuoksuisen rakastettuni.”

Niin, vähintään yhtä paljon kuin sukellus menneeseen Istanbuliin tämä kirja on sukellus Orhanin mielenmaailmaan. Se on kertomus pojasta, joka syntyi varakkaaseen, yläluokkaiseen perheeseen ja joka kaikista odotuksista ja hänelle miltei valmiiksi rakennetusta turvallisesta tulevaisuudesta huolimatta murtautui ulos siitä insinööriyden onnenmaasta, johon hänen perheensä automaattisesti oletti Orhanin – joskin taiteilijasieluna arkkitehdin asemassa – asettuvan. Ei tullut pojasta isänsä ja isoisänsä tapaan insinööriä, ei tullut lopulta taiteilijaakaan, tuli kirjailija. Ja hyvä niin.

Kotikaupunkinsa historiasta ja arkkitehtuurista sekä omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, surusta, joka valtasi hänet hänen kadotettuaan osan mielikuvitusmaailmastaan automaattisen lukukoneen vyöryessä voimalla osaksi hänen tietoisuuttaan, ensirakkaudestaan ja intohimoistaan kirjoittaessaan, Orhan suorittaa mielenkiintoisia pujahduksia sekä menneisiin että tämän teoksen kirjoitusajankohtaan nähden tuleviin kaunokirjallisiin teoksiinsa. Kaksoisolentoteema, ikuisesti saavuttamaton riipivä rakkaus, Aladdinin pieni puoti sekä kaikkialle näkevä valvova silmä sulautuvat tekstiin mutkattomasti ja elävöittävät sitä entisestään, antavat uskolliselle Pamuk-lukijalle jälleen yhden syyn nostaa kirjailija arvoiselleen jalustalle, sille korkeimmalle.

Istanbuliin palatakseni haluan ottaa esiin vielä muutaman seikan, jotka leimaavat niin kaupungin historiaa kuin nykypäivääkin jo pelkästään sen maantieteellisen sijainnin tähden. Taiteilu idän ja lännen välillä, länsimaistumiseen sekä modernisoitumiseen verhoutuminen, suuren imperiumin jälkeensä jättämä suru, sen arkkitehtuurin tuhoutuminen ja siitä aiheutunut yhä suurempi turhautuneisuus ovat ja tulevat olemaan osa Istanbulia. Tuo kaupunki on mustavalkoinen. Sen upean menneisyyden värit ovat haalistuneet, sitä pitää opetella katsomaan, sillä ”Istanbulin maisemat ovat maailman kauneimpia, mutta jotkut sen kortteleista kurjia ja likaisia, mistä syystä kaupunkia voisi verrata teatterilavasteisiin, joita pitää katsella salin puolelta menemättä kulissien taakse.” Tällä länsimaisuuden leimaamalla, matkailijoiden suussa kaavamaistuneella ajatuksella, ei ole mahdollista vakuuttaa istanbulilaisia, mutta koska on täysin turhaa yrittää kieltää sitä tosiasiaa, että lännen katseen alla elävä kansakunta eläisi päivääkään ajattelematta, minkälaisen kuvan he vieraille ja muukalaisille itsestään antavat, tuolla ajatuksella on merkitystä myös istanbulilaisten keskuudessa. Kun ”toinen silmä vilkuilee länteen”, on mahdotonta unohtaa kehitystä, jota Pamuk oivallisesti nimittää ”lännen katse johtaa katoamiseen” -prosessiksi. Modernisoituminen tarkoittaa länsimaalaistumista, länsimaalaistuminen osittaista kulttuurista kuihtumista, itämaisten vaikutteiden pientä kuolemaa.

Tämä teos opetti minulle paljon; se opetti minulle asioita Istanbulista, asioita kirjailijasta, jonka työtä minä arvostan. Ehkä kaikkein hienointa oli kuitenkin lopulta löytää eräänlainen rauha, tasapaino itseään etsivän pojan ja ristiriitaisuuksien riepotteleman kaupungin välillä.

”Minusta tuntui kuin kaikki päämäärättömiltä retkiltä, katoamismatkoilta, mukanani tuomat tavarat, jokunen vanha kirja, käyntikortti, vanha postikortti tai kaupunkiin liittyvä outo tieto, johon takerruin kuin muinaiseen aarteeseen, olisivat todisteita siitä että retkeni oli ollut todellinen; ajattelin että kaupunkiin liittyvät haaveeni toteutuisivat näiden romujen ja niitäkin romumaisempien tiedonjyvästen avulla. Tunsin olevani kuin Coleridgen sankari, joka herätessään löytää kädestään unessa näkemänsä ruusun, kun kaikki nämä asiat ja kirjat herättivät minussa tunteen, että Istanbul ei ollutkaan samanlaista kuvitelmaa kuin se onnea tuonut toinen maailma, jossa lapsena vaeltelin, vaan sitä lähellä olevaa todellisuutta. – – Olin vähitellen alkanut ymmärtää, että rakastin Istanbulia sen raunioiden, surun ja kaikkien niiden asioiden takia, jotka se oli menettänyt.”

Kulkurit; Kultapoika, smaragdityttö

Yiyun Li: The Vagrants
Random House, 2009
Tammi, Keltainen kirjasto 2013
Suom. Seppo Loponen

”Se oli tauti – tuo intohimo politiikkaan, massojen mobilisointiin, ikään kuin ihmiset olisivat hiekanjyväsiä, jotka oli helppo kaapia kokoon ja kasvattaa torniksi – se oli kuolemantauti.” Mutta silti: ”Vallankumouksesta haaveileva sielu ei koskaan ole yksin.”

21. maaliskuuta 1979, kevätpäiväntasaus, Kurajoen kaupunki, Kiinan kansantasavalta. Shan Gu, 28-vuotias paatunut vastavallankumouksellinen, kuolemaantuomittu, teloitetaan. Kansanjoukot kerääntyvät Stadionille seuraamaan merkittävää tapahtumaa asiansa puolesta kuolevan nuoren naisen vanhempien käpertyessä tukahdutettuihin tunnontuskiinsa. Demokraattisten periaatteiden mukaisesti ketään ei saa rangaista mielipiteidensä vuoksi, mutta siitäkin huolimatta turvalliset keskustelunaiheet ovat Kurajoen kaupungissa nyt tavallistakin rajallisemmat – vastavallankumouksellista toimintaa puolustavista kannanotoista puhumattakaan. Pinnan alla kuitenkin kuohuu – ja lopulta tuo kuohunta purkautuu.

Pekingissä syntyneen ja sittemmin Yhdysvaltoihin kotiutuneen Yiyun Lin toinen suomennettu teos, hänen esikoisromaaninsa, pureutuu sitä seuranneen novellikokoelma Kultapoika, smaragdityttö, tavoin sangen syvälle kiinalaiseen mielenmaisemaan. Sitä lukiessa tulee usein ajateltua, kuinka pitkälle heidän käytöksensä, joka ulkopuolisen silmiin usein kuvastuu tunteettomana julmuutena lähimmäistään kohtaan, onkaan jatkumoa vuosituhantisista perinteistä; perheen ja suvun sekä maineen säilyttämisen merkityksestä yksilön elämässä, kunnioituksesta valtion hierarkista valtaa kohtaan. Voikin toki olla, että vallankumouksesta haaveileva sielu saa aina kumppanin, mutta sen lopulta toteuttava tuskin koskaan. Kuten sanottu, pinnan alla kuohuu.

Teoksen ehdoton kerronnallinen hienous on mielestäni se tapa, jolla kirjailija punoo henkilöhahmojensa erilliset tarinat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Niin rampa tyttö, ikääntynyt kerjäläispariskunta, uutisankkuri, maalta vastikään kaupunkiin muuttanut poika kuin haudankaivajakin löytävät tarinassa tärkeän paikkansa sen lopputuloksen kannalta. Pienet purot kasvavat suureksi, yhden ihmisen kuolema koko kaupungin kokoiseksi.

Ehdottoman suositeltava teos.

Yiyun Li: Gold Boy, Emerald Girl
Random House, 2010
Tammi, Keltainen kirjasto 2012
Suom. Seppo Loponen

”Häissään heitä oli kadehdittavan kauniin ulkonäkönsä vuoksi kutsuttu ”kultapojaksi” ja ”smaragditytöksi”. – – He olivat yksinäisiä ja surullisia ihmisiä, kaikki kolme, eivätkä he tekisi toisiaan vähemmän surullisiksi, mutta he voisivat hellävaroin luoda maailman, joka antaisi tilaa heidän yksinäisyydelleen.”

Tukahdutetut tunteet, kivuliaat muistot, ulkokultaisuus; tätä ja paljon enemmän on Yiyun Lin ensimmäinen suomennettu novellikokoelma. Se kertoo rakkaudesta, tarkemmin sanottuna erilaisista rakkauksista, se kertoo kiinalaisuudesta, siitä kulttuuriperinteestä, jota kasvojen menettämisen kauhistus sekä pelko omien salaisten tuntemusten paljastumisesta leimaavat voimakkaasti, länsimaiseen ajattelutapaan verrattuna jopa ahdasmielisellä antaumuksella. Kun perhe, järjestelmä joka sitoo yksilöä koko hänen elämänsä ajan tehden hänestä epäitsenäisen tiettyihin päämääriin pyrkivän yhteisön osasen, joutuu pettymään, uppoaa ihmistä kannatteleva pelastuslautta niin nopeasti ja niin syvälle, että siihen ei yksinkertaisesti ole varaa. On antauduttava ja alistuttava, unohdettava itsensä, elettävä moitteettomasti, soveliaasti. ”Jäniksen ei kannata napostella ruohoa pesäkolonsa ympäriltä.”

Kokoelman koruton kieli on yksi sen ehdottomista valttikorteista. Tapa jolla kirjailija yksinkertaisesti ja kiertelemättä kertoo henkilöhahmojensa tarinoita, on jotakin johon kaunokirjallisessa maailmassa törmää harvoin. On taito uskaltaa kirjoittaa näin, enkä nyt voi olla vertaamatta nuorta Litä kokeneeseen kollegaansa, veretseisauttavan vahvaan Alice Munroon, naiseen jota novellikirjallisuudesta puhuttaessa ei mielestäni koskaan pitäisi sivuuttaa.

Valtaosa kokoelman novelleista rakentuu osittain tai kokonaan muistojen ja muistelun varaan. Kun kielen koruttomuus ja kaartelemattomuus yhdistetään raskaisiin muistoihin, tuntuu länsimaisesta lukijasta ajoittain siltä, että hänen kiinalaisen lajitoverinsa luonteenlujuus hipoo jo totaalisen tunteettomuuden tilaa. Näin ei kuitenkaan mielestäni tämänkään teoksen valossa lopulta ole. Juuri tämän takia haluan suositella tätä kokoelmaa.  Se on palanen kiinalaisuutta, palanen kulttuuria, ehdottoman oivallista vastapainoa lohikäärmekasvoiselle karnevaalikulttuurille, kiinalaisuuden täysin toisenlaiselle ilmentymälle.