Koti

Toni Morrison: Home
Alfred A. Knopf, 2012
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Seppo Loponen

Toni Morrisonin teoksen luettuani olen sanaton, tai ehkä paremminkin mykistynyt. En siitä syystä, että kyseinen pienoisromaani olisi ollut äärettömän hyvä, vaikka ei se huonokaan ollut, vaan siksi että en oikein osaa sanoa siitä mitään.

Koti on mielestäni vaikeasti lähestyttävä, harmittavan vääränlainen kirja menettää neitsyytensä kirjailijaan, jonka tuotantoon on jo pitkään halunnut tutustua. Minulle kuitenkin kävi näin ja tulevaisuudessa voikin olla vaikeampaa tarttua Morrisonin kirjoihin uudelleen. Toisaalta ne elävät tuokiokuvat, hienot kuvaukset henkilöhahmojen traagisista kokemuksista, herättivät mielenkiintoni tutustua paremmin tähän kirjallisuuden nobelistiin, joka ensimmäisenä mustana naisena sekä mustana amerikkalaisena tällä palkinnolla huomioitiin.

Frank ja Cee ovat yhdysvaltalaisen pikkukylän kasvatteja, välinpitämättömien vanhempien sekä vihamielisten isovanhempien lapsia, sisaruksia, jotka epämiellyttävien kotiolojen ja tukahduttavan, rasistista syrjintää huokuvan kyläyhteisön keskellä tukeutuvat toinen toisiinsa. Sitten tulee armeija, Frankin onneksi, ja Korean sota. Sisarukset ajautuvat erilleen, suureen ja raakaan maailmaan; Frank sotaan, Cee rotuhygieniaa harjoittavan lääkärin koekaniiniksi.

Erityisesti sodan traumatisoiman Frankin persoona pääsee Morrisonin tekstissä esille mieleenpainuvalla tavalla. Nautin suunnattomasti Morrisonin tavasta kirjoittaa, siitä mustasta äänestä, joka rivien välistä kaikuu, vaikka rotukysymys ei tässä tarinassa olekaan se ainoa pääasia. Mikä se sitten on, teoksen ydin, on kysymys joka itselleni jäi hiukan epäselväksi. Kai se on se koti, allegoria kodista, jota teos nimensä mukaisesti kiertelee, pyrkii lähestymään eri näkökulmista. Mutta mikä on koti? Pystyykö Frank palaamaan sinne, sisarensa tähden? Parantumaan?

”Kenen talo tämä on? Kenen yö pitää valon poissa täältä sisältä? Kertokaa kuka tämän talon omistaa. Minun se ei ole. – – Tämä talo on kummallinen. Sen varjot valehtelevat. Kertokaa miksi sen lukko sopii avaimeeni.”

Kotiinpalaajat

Chimamanda Ngozi Adichie: Americanah
Alfred A. Knopf, 2013
Otava, Otavan kirjasto 2013
Suom. Hanna Tarkka

Pahinta köyhyydessä on se, että köyhänä oleminen on yhtä kuin unelmitta elämistä. Köyhänä ei ole varaa unelmiin, köyhän on tehtävä sitä, mikä on toimeentulon ja rahansaannin kannalta järkevää. Tämä ajatus, jonka lainasin Mathias Rosenlundilta, suomalaisittain köyhältä kirjailijalta, joka taannoin uhmasi kohtaloaan ja kirjoitti kirjan, toteutti unelmansa, nousi mieleeni ensimmäisenä Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat -teoksen luettuani. Teos ei keskity köyhyyteen, ei sillä perinteisellä tavalla, mutta sitäkin enemmän se keskittyy unelmointiin, ihmisen vapauteen ja mahdollisuuksiin unelmoida, rajoittamattomasti. Tätä ei tarjoa Nigeria, tätä tarjoaa Yhdysvallat, unelmamaa.

Kotiinpalaajat ei ole se tavallinen pakolaistarina. Sen päähenkilöhahmot eivät pakene sotaa tai ihmisen sielun musertavaa köyhyyttä, he pakenevat vaihtoehtojen puutetta, mielen pikkuhiljaista ja masentavaa horrostumista, valinnan mahdottomuutta. Näin päättää tehdä myös Ifemelu, jonka halu löytää Amerikka, ryömiä uusiin, amerikkalaisiin nahkoihin saa hänet nousemaan sotaan maailmaa vastaan, lähtemään yksin ja työttömänä Yhdysvaltoihin, ihmemaahan. Ja jättämään taaksensa ensirakkautensa, Obinzen.

Kolmetoista vuotta myöhemmin Ifemelu, anonyymi Rotu ja rotu eli ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista (heistä joita ennen sanottiin neekereiksi) -blogin taustalla on saanut tarpeekseen ja haluaa palata kotiin. Pyrkimyksenään hänellä on ollut muuttua mahdollisimman vähän, hän ei edelleenkään halua olla ”amiirikalainen”. Joka tapauksessa Yhdysvaltojen passin myötä hänen ylleen on laskeutunut uusi status, joka toisaalta toimii suojana vaihtoehdottomuutta vastaan, toisaalta asettaa hänet eräiden silmissä ehkä ristiriitaiseenkin asemaan: ”He olivat pyhitetty kansanosa, kotiinpalaajat, joiden pintaan oli kertynyt ylimääräinen kerros hohdetta.”

Vaikka Ifemelun muutto Amerikkaan näivettää näennäisesti hänen suhteensa Obinzeen jo hyvin pian, ei todellisuudessa, muista miehistä tai suurista kuvioista huolimatta, kulu päivääkään – tai ainakaan viikkoa – että Ifemelu ei miettisi Obinzea. Tai päinvastoin. Ifemelun tarinan rinnalla lukija pääseekin tutustumaan myös Obinzen tarinaan, hänen elämäänsä ilman Ifemelua, hänen hätäisiinkin pakkoratkaisuihinsa.

Minä pidin tästä kirjasta; pidin sen tarinasta, sen todenmukaisesta tunnelmasta, sen moniulotteisuudesta, siitä kuinka kaksi ihmistä ovat ajaneet itsensä erilleen, ovat ikään kuin yhdessä yksin. Mutta kaikista eniten minä pidin sen tavasta esiintuoda erilaisia näkökulmia niinkin vaikeaan kysymykseen kuin rotu. Miksi amerikkalaiset ovat haluttomia keskustelemaan roduista, miksi mustan on matkustaessaan tai deittipalstoilla seikkaillessaan huomioitava erinäisiä seikkoja ja miksi tummaihoiset mustat naiset rakastavat Barack Obamaa? Entä mitä tapahtuu, kun tummaihoinen saapuu takaisin Nigeriaan? Hän lakkaa olemasta tummaihoinen. Ja niin on Rotu ja rotu loppuunkirjoitettu, on aika aloittaa Parempi Lagos.

Jälleen on tämä nuori nigerialaiskirjailija kirjoittanut ehdottoman suositeltavan teoksen. Lukekaa, ihmetelkää ja oppikaa.