Säädyllinen ainesosa; Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Teos, 2016

Ensimmäisen Leena Parkkiseni luettuani olin lähestulkoon häkeltynyt. Kyseessä oli kirjailijan esikoisteos Sinun jälkeesi, Max – tuolloinen arvioni alla – jonka niin ikään Helsingin Sanomat palkitsi vuoden 2009 parhaana suomenkielisenä esikoisena. ”Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma.” kirjoitin teoksen juuri lukeneena. Omien sanojeni mukaan Sinun jälkeesi, Max myös avasi silmäni suhtautumaan oikein noihin nykylääketieteen johdosta miltei kadonneisiin kummajaisiin, siamilaisiin kaksosiin. Suuria sanoja siis. Mutta nuo sanat eivät vieläkään tunnu liioittelulta, muistan yhä teoksessa vallinneen tunnelman ja olisin valmis suosittelemaan sitä lähes kenelle tahansa, aikuiselle lukijalle.

Säädyllisen ainesosan kohdalla odotukseni olivat edellä mainitusta johtuen korkealla. Koska tahtotilani, mitä lukemiseen tulee, on pysytellä etukäteen täysin tietämättömänä, nousee mieleeni suuri kysymysmerkki, kun avaan kirjan, jonka ensimmäiset lehdet on kuvitettu lähinnä asein ja ruoka-ainein, säilyketölkistä kurkistaa Hitler. Nimi taas tuo mieleen kotimaisen klassikon; olemmeko kenties kuitenkin raastavan rakkaustarinan äärellä, mietin viitaten Helvi Hämäläisen yhtä lailla ”säädylliseen” murhenäytelmään…

Nyt Säädyllisen ainesosan luettuani olen yhä edelleen pikku hiukkasen ihmeissäni – ja samalla vaikutuksissani. Kahden luetun teoksen perusteella  olen yhä samaa mieltä; Leena Parkkinen osaa pitää otteessaan, vangita lukijan tunnelmaan, laskea ulos vasta, kun viimeinenkin kivi tieltä on raivattu, viimeinenkin sivu käännetty. 1950-luvun Helsinki herää henkiin, seurapiirijuhlien coctailit maistuvat kielellä, blinit, viiriäisenmunat ja skonssit miltei maisteltavissa nekin. Mutta sittenkin, huolimatta kaikesta tästä erinomaisuudesta, itse tarina jätti minut jollakin tapaa kylmäksi. Aiheena aikakautensa kielletty tapa rakastaa, naisten välisesti, sekä miljöönä edesmennyt Helsinki, kustannusmaailma, kiinnostivat kovasti. Samoin se tapa, jolla kirjailija pikku hiljaa avaa päähenkilöhahmojensa menneisyyttä, johdattaen lukijan tossunalisen pikkurouvan matkassa kustannusmaailmaan ja jonnekin vieläkin syvemmälle, vakoilun ja salailun valtakuntaan. Mutta joka tapauksessa jotakin jäin tarinassa kaipaamaan ja jotenkin sen lopullinen sanoma jäi ulottumattomilleni; en tiedä oliko tämä kuitenkaan kunnollinen rakkaustarina vai pitäisikö teos mieltää enemmänkin vakoilujutuksi, kuten sen viimeiset sivut mielestäni antavat ymmärtää. Tuosta siis se kysymysmerkki.

Mutta lyhyesti juoneen johdatellakseni: On nuori naimisissa oleva nainen, pikkukaupungista Helsinkiin juuri muuttanut, ja yläkerran moderni ja mielenkiintoinen maailmannainen. On ainakin yksipuolista rakkautta heidän välillään ja sitten on tehtäviä, salaisia vakoilujuttuja. Lisäksi on iso kasa kirjeitä ja lopulta toisenlainen totuus. On paljon ruokaa ja tarinoita ruokien takaa, salattuja merkityksiä, metaforia.

En oikein taida osata kirjoittaa tästä kirjasta, mutta lukekaa se itse, se antaa varmasti jokaiselle jotakin. Itse arvostan Parkkista kirjailijana erittäin paljon, tunnelmakirjailijana vailla vertaa.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max 
Teos, 2009

Isaac ja Max, siamilaiset kaksoset, syntyvät Saksassa vuonna 1900. Tämä on Isaacin tarina, kertomus elämästä, jota ympäröivät ihmeelliset ihmiset. Suuren osan lyhyestä elämästään veljekset viettävät sirkuksissa ympäri Eurooppaa. Niissä he kohtaavat oman elämänsä taiteilijoita, muita kummallisuuksia, jotka ovat Isaacin ja Maxin tavoin sopeutuneet elämäänsä ”tavallisten” – veljesten terminologiaa mukaillakseni ”puolikkaiden” – ihmisten sallittujen katseiden alaisina.

Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma. Sitä lukiessani näin näytöksiä, jouduin kohtaamaan monta ennenaikaista kuolemaa ja usein tuntui, kuin kävelisin Helsingin katuja 1900-luvun alkupuolella. Eipä siis ihme, että Helsingin Sanomat luovutti Leena Parkkiselle kirjallisuuspalkintonsa vuoden 2009 parhaasta suomenkielisestä esikoisteoksesta. Vasta kirjan luettuani ymmärsin, kuinka väärin olin aiemmin suhtautunut siamilaisiin kaksosiin, jotka tosin nykylääketieteen johdosta ovat miltei kadonneet. Todellisuudessa heitä yhdistävät vain fyysiset tekijät. Tunteidensa ja valintojensa kanssa he ovat aivan kuten muutkin; toisinaan niin kovin yksin ja yksinäisiä.

”Minä olen Isaac. Sain nimeni kymmenenvuotiaana bulgarialaiselta tiikerinkesyttäjältä, joka oli ensimmäinen rakastajattareni. Olen nukkunut joka ikisen yöni veljeni vieressä. Milloin perunasäkeistä kyhätyissä kasoissa, milloin bordellin takahuoneessa tai 60 dollarin käsinkirjailluissa lakanoissa. Maxin hyvä puoli on, että hän kuorsaa vain sunnuntaisin. Huono puoli että hän juo ja meillä on yhteinen maksa.”

Lopulta vuonna 1932, kun kaikki lähenee loppuaan, he eivät kuitenkaan voi taistella yhteistä kohtaloaan vastaan.

”Tänä yönä joku kulkee Maxin ja minun välistä. Ensimmäistä kertaa en tunne hänen rintansa kohoavan minun hengitykseni tahdissa. – – Veljeni on kuollut. Ilma tiivistyy huoneessamme jokaisella hengenvedolla ja veljeni Max on kuollut. – – Makaamme vierekkäin hotellihuoneen sängyllä. Käperryn veljeni ruumiin lämpöön. Pian yhteiset elimemme lakkaavat toimimasta ja silloin minä kuolen.”

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos, 2012

”Minä olen veden vartija. Minä olen teen palvelija. Minä olen muutoksen vaalija. En kahlitse sitä, mikä kasvaa. En takerru siihen, minkä on murennuttava. Teen tie on minun tieni.”

Teemestarin kirja on teos, jonka lukeminen on ollut aktiivisesti mielessäni jo pitkään – uskaltaisinko sanoa vuosia. Joka tapauksessa kiinnostukseni on peräisin jo ajalta ennen kirjan ympärille syntynyttä ”julkisuuskuplaa”. No, sanon suoraan, että odotukseni olivat korkealla.

Mitä teoksen juonikaareen tulee, se vastasi pitkälti ennakko-oletuksiani. Eletään Pohjois-Suomessa, Skandinavian Unionissa, Uuden Qianin diktatuurin alla, maailmassa, jossa oma aikamme, entismaailma, on jo kauan sitten hautautunut historian havinaan – lukuun ottamatta maatumatonta muovijätettä – ja jossa talvia, lunta tai napajäätiköitä ei enää ole ja jossa osa kaupungeista on kadonnut. Vedestä on huutava pula, siitä on tullut vartioinnin ja rikollisuuden kohde, oikeastaan kaiken keskipiste. Niin, onhan se kuitenkin jatkuvuutemme lähtökohta, tuo elämämme virtaava vesi.

Kirjan keskushenkilöhahmo, Noria Kaitio, on suuren äärellä; hänen pitäisi päättää jatkaako isänsä, teemestarin, jalanjäljissä vai lähteäkö äitinsä matkaan ja tehdä elämästään toisenlaista, huomattavasti turvallisempaa. Sillä teemestariuden mukana hän saa varjeltavakseen salaisuuden, vaarallisen ja vanhan. Noria on kuitenkin rohkea tyttö, ja tämä on hänen peloton tarinansa.

Tulevaisuudenkuva, dystopia, jonka Emmi Itäranta eteemme maalaa, on lohduton. Vaikka tiede ja teknologia oletettavasti tässä välissä ovat loikkineet suuria askeleita meidän ajastamme, vaikuttaa maailma kaikin puolin pahemmalta paikalta elää, elämä harmaalta, ihmiset jollakin tapaa onnettomilta. Tuntuu siltä, että elämästä on tullut kamppailua, elinympäristöstä rajallinen ja rajoitettu. Teknologiaa on tuskin nimeksikään. Tuohon maailmaan minä en haluaisi, enkä usko, että haluaisi kovin moni muukaan. Samaan hengenvetoon onkin todettava, että kirjailijan taito kuvata tuota luomaansa maailmaa, tai kuvitelmaa siitä, on äärettömän taitava ja intensiivinen, jotenkin täydellisen mukaansatempaava, eikä ainakaan minulle tuottanut minkäänlaista ongelmaa uskoa, että juuri näin voisi joskus ollakin, sitten kun maailma on saanut tarpeekseen meistä ja elintavoistamme, väsynyt tuhlaamiseemme ja tuhoamiseemme. Samoin luin suurella mielenkiinnolla romaanin henkilöhahmojen retkistä muovihaudalle etsimään aarteita, joita entismaailman ihmiset, me, olimme jättäneet jälkeemme, maatumatonta muovia, metallia ja romua.

Vaikka tämäntyyppinen kirjallisuus ei olekaan koskaan ollut sitä minun sydäntäni lähimpänä olevaa, pidin Teemestarin kirjasta siinä määrin paljon, että Itärannan tuoreempi teos, Kudottujen kujien kaupunki, on sen myötä nyt lukulistallani. Tämä tarkoittaa siis suositusta.

Norma

Sofi Oksanen: Norma 
Like, 2015

”Tervetuloa Norma Rossin ihmeelliseen maailmaan!”

On vaikea yrittää keksiä parempaa lausetta tätä kirjoitelmaa aloittamaan, niin todella ihmeellinen ihminen Norma Ross on. Sellainen kuin oli joskus aiemmin joku toinenkin, sellainen luonnonoikku, salailuun ja yksineloon tuomittu.

Koettuani suoranaisia epätoivon hetkiä kirjailijattaren edellisen teoksen, Kun kyyhkyset katosivat kanssa, Norma edusti jälleen kirjallisuutta, johon olen Sofi Oksasen nimen tottunut yhdistämään. Se on kirjallisuutta jota minä rakastan; kielellisesti viettelevää, juonellisesti nerokasta ja tunteellisesti riipaisevaa, tarinaa joka ei kohtele henkilöhahmojaan silkkihansikkain. Sillä maailma on julma, tai ainakin Sofi Oksasen maailma on. Tätä kaikkea oli myös tarina kadonneista kyyhkysistä, mutta vaikeaselkoisemmin – liian vaikeasti – kirjoitettuna. Edellisestä kokemuksestani johtuen lähdin Norman matkaan hieman varpaillani, mutta jo alkumetreiltä lähtien tunsin tulleeni kotiin. Se kirjoittajan ääni, jota minä rakastan, ja joka kaikesta huolimatta oli Kyyhkysissäkin paikallaan, oli täällä taas, vaikkakin aivan uusille aalloille säädettynä. Sain jotakin, mitä en olisi ikinä osannut odottaa.

Koska kirjallisuuden suhteen pyrin ennen omakohtaista arviotani pitämään itseni tiukasti pimennossa, mitä muiden mielipiteisiin tulee, en tälläkään kertaa ollut luonut silmäystäkään teosta käsitteleviin teksteihin. Korviini oli kuitenkin kantautunut termi rikosromaani. Ei olisi juolahtanut minulle mieleen; ei vaikka tarinassa oma jännityksensä onkin. Olen myös työni kautta joutunut todistamaan, että en ehkä ollut ainoa, joka pelästyi Kyyhkysten vaativaa juonenkehittelyä. Mutta kaikille teille, jotka vielä emmitte, uskaltanetteko astua Norma Rossin maailmaan: Uskaltakaa, tällaista tarinaa harvemmin, jos koskaan, kuulee.

Norma on romaani, jonka lukeminen on mielestäni parasta aloittaa puhtaalta pöydältä. Näin sen yllättävyys pääsee parhaiten oikeuksiinsa ja näinpä myös minun on vaikea kirjoittaa siitä kovinkaan laveasti. Jotakin kuitenkin: Norma on tarina nuoresta naisesta ja hänen erikoisesta elämästään, hänen pelostaan paljastua. Se on myös tarina hänen äidistään ja tämän kuolemasta, asioista jotka johtivat tähän ennenaikaiseen poismenoon. Se on Oksaselle tyypilliseen tapaan sidoksissa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, pureutuen erilaisin tavoin niin kauneusbisnekseen, ihmiskauppaan kuin mielenterveydellisiin ongelmiinkin. Ja hiukset, niitä ei pidä unohtaa, ne hallitsevat maailmaa.

”Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.”

Suositukseni lienee selvä.

Yksinäisyyttä kalliimpaa

Yiyun Li: Kinder Than Solitude
Random House, 2014
Tammi, Keltainen kirjasto 2015
Suom. Helene Bützow

”Ei ole hyvä ihmisen olla yksin.” Näitä Mooseksen kirjan sanoja ajautuu ajattelemaan viimeistään nyt, Yiyun Lin tuoreimman teoksen läpiluettuaan ja sen pohjalta syntyneitä ajatuksiaan punnitessaan. Jos juuri nämä sanat eivät syystä tai toisesta tunnu omilta, niin ainakin ajatus yksinäisyydestä, yksinäisistä, valtaa varmasti mielen. Ihminen on laumaeläin; onko? Ihmistä ei ole tarkoitettu yksineloon; eikö? Kukaan ei ole yksin omasta vapaasta tahdostaan; entäpä erakot? Itse allekirjoitan esiintuomani sitaatin ja ehkäpä juuri tästä johtuen minun on lähes mahdotonta kuvitella, että joku varta vasten haluaisi elää elämäänsä yksin, hakeutua yksinäisyyden ympäröimäksi. Erakkoja kuitenkin on, on aina ollut, siinäpä eräänlainen mysteeri.

Yiyun Li asettaa teoksessaan Yksinäisyyttä kalliimpaa tuon yleisesti ottaen synkäksi koetun elementin monenväriseen valoon. Eräs on yksinäinen vastalauseen omaisesti, pettymystensä johdannaisena, toinen alistuvaisesti, kolmas erottuakseen poliittisesti harmaasta massasta, rohkeuteensa vedoten, neljäs kuvitellut onnistuvansa pitämään loitolla sekä rakkauden että yksinäisyyden. Yksinäisyyden kasvot ovat monet; tutkimattomuudessaan arvaamattomat.

Nämä ihmiset ovat piiloutuneet yksinäisyytensä taakse, etsiytyneet yksinäisyyslukolla suojatun näkymättömän kuvun alle ja hävittäneet avaimen, kapseloineet itsensä itselleen. Jotenkin kiinalaista, totean kärjistäen, minä joka näen heissä tuon kiinalaisen mielenmaiseman, tuon sulkeutuneen kuoren, jonka alla tukahdutetut tunteet räpiköivät, hukkuvat peloista suurimpaan, uhkaan menettää kasvonsa, mikäli todellisuus paljastuu.

Tarinasta totean vain vähän: vuonna 1989 nuori orpona pikkukylässä isotätiensä huomassa kasvanut Ruyu lähetetään tätinsä ja setänsä luo Beijingiin. Huoneen hän saa jakaa serkkunsa Shaoain, rakkauden eräällä tapaa ystävänsä Moranin kanssa. Ja salaisuuden – vain itsekseen, sen taakka on helpointa kantaa yksin.

Syntyy neljän nuoren ystäväporukka. Sitten tapahtuu murhayritys, syyllinen on lähellä. Kuka haluaa tappaa Shaoain, kenen on vastuu, kun nuori nainen kärsii seuraavat 20 vuotta tuhotun ruumiinsa vankilassa? Vuosien mittaan Ruyu ja Moran lähtevät Yhdysvaltoihin, avioituvat, mutta tuloksetta, yksinäinen on yksinäinen, sodassa ja rakkaudessa. Eikä syyllisyyden taakka katoa.

Amerikkalais-kiinalaisen Yiyun Lin suurena kirjallisena ystävänä odotukseni tätä teosta kohtaan olivat erittäin korkealla. Jälleen kerran Li tarjoileekin lukijalleen herkkupalan, mitä kiinalaisuuteen tulee. Hänen kuvauksensa on korutonta, asiat tapahtuvat, niitä ei jäädä märehtimään, raskaitakaan menetyksiä. Elämä jatkuu, jopa tunteettomaltakin tämä jälleen tuntuu, Lin tyyliin.

Vaikka tällä kertaa en ehkä olisi aivan niin valmis syömään Lin kädestä, kuin hänen aiempien teostensa kohdalla, ansaitsee hän ehdottomasti syvän suositukseni. Li on kirjailija, jonkalaisen kernaasti huolisi jokaisen kulttuurin kirjalliseksi kuvailijaksi.

Ghana ikuisesti

Taiye Selasi: Ghana Must Go
Penguin Press, 2013
Otava, Otavan kirjasto 2013
Suom. Marianna Kurtto

”Oli mies [Kweku], joka uurasti päivittäin ylläpitäjän roolissaan, ja oli Folan tähtirooli lähiöäitinä ja Olun rooli pikkutarkkana mutta suosiossa olevana esikoispoikana; oli lahjakas ja hankala taiteilija; ja oli Pieni. Ja sitten oli hän, Taiwo. Hän oli päättänyt suorittaa virheettömän esityksen, liitää näyttämöltä raivokkaiden aplodien saattelemana, mestari ja kultatyttö, joka loistaa peruskoulussa, on älykkäin oppilas kirkassilmäisissä luokkakuvissa.”

Oli siis perhe Sai. Oli talo, mutta ei kotia. Oli. Aikoinaan. Nyt on jotakin, jota perheeksi kutsutaan, veren periaatteesta. Joukko itsensä ulkopuoliseksi tuntevia henkilöitä, erilleen ajautuneita, ”jokainen suljettuna ajatustensa äänettömään lasilaatikkoon: kuusi lukittua laatikkoa, äänieristettyä ja särkymätöntä”. Sitten tapahtuu jotakin; jo kauan sitten töissä tapahtuneen tragedian ja siitä aiheutuneiden häpeän ja vararikon myötä yhteispelistä pois jättäytynyt Kweku-isä, perheensä hylkääjä, kuolee. Paljain jaloin, puutarhassa, tohvelit makuuhuoneen oviaukon vierellä. On aika koota perhe yhteen.

Taiye Selasin esikoisteos Ghana ikuisesti kertoo erään sirpaloituneen afrikkalaisperheen tarinan. Tarina alkaa Ghanasta ja päättyy Ghanaan, siinä välissä ovat  Yhdysvallat – unelmien pakopaikkana – ja Nigeria – pakollisena pahana. Pysyvää on vain Ghana, ikuisesti.

Jälleen kerran olen kokenut kirjallisen kosketuksen. Olen vaikuttunut tavasta, jolla afrikkalaistaustainen kirjailija esiintuo henkilöhahmojensa tarinat toinen toisensa jälkeen, yhdessä ja erikseen. Syntyy kokonaisuus, jonka jokainen palanen asettuu rikkonaiselle pelilaudalle ja jotka yhdistämällä pirstaleinen lopulta eheytyy. Saavutaan takaisin alkupisteeseen, eräällä tapaa.

Sen lisäksi, että pidin tarinasta itsessään, nautin valtavasti siitä tavasta, jolla kirjailija kuvailee henkilöhahmojensa suhteita sekä toisiinsa että omiin itseihinsä. Juuri tällä tavalla kaikkitietävä kertoja pääsee mielestäni ansaitsemiinsa oikeuksiin, samalla kun henkilöhahmojen dramaattiset kokemukset pikku hiljaa paljastuvat, verhot salaisuuksien yltä revitään alas. Lopulta on vain paljas totuus, kipeä ja parantava.

Ehdottoman suuri suositus tälle kirjalle.

Lopuksi pieni vinkki niille, jotka haluavat syventyä enemmän afrikkalaiseen mielenmaisemaan – tässähän se oikeastaan jää taka-alalle – ja eritoten rotukysymyksen näkökulmasta: suosittelen suuresti Chimamanda Ngozi Adichien teosta Kotiinpalaajat, joka on samalla sekä erilainen kuvaus siirtolaisuudesta että asettaa Nigerian toisenlaiseen valoon, positiivisempaan sellaiseen. Ensi kertaa afrikkalainen kirjallisuus on lumonnut minut. Kiitos siitä kuuluu näille naisille.