Pikkuveli ja mainio harharetki

r4300_1369Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
Teos, 2017
Kuvitus: Jussi Karjalainen

Pikkuveli ja mainio harharetki on oudoin lukemani kirja pitkään aikaan. Sen henkilöt ovat outoja, sen tapahtumat ovat outoja ja ennen kaikkea sen tunnelma on outo. Muuta sanaa en oikein keksi tätä lastenkirjaa kuvailemaan.

Tarinan alussa Pikkuveli herää säpsähtäen makuupussistaan mangrovepuunoksalta suoviidakossa. Kreivitär, kansainvälinen seikkailijatar, on jo hereillä, valmiina kameroineen kaikkineen. Pitää saada kuva suonsilmärusettianakondasta, maailman suurimmasta ja vaarallisimmasta käärmeestä – jonka pääasiallista ravintoa ovat pikkuveljet. Niinpä niin, Pikkuveli on ajautunut Kreivittären retkikunnan nuorimmaksi jäseneksi, siis ainoaksi jäseneksi Kreivittären – eli Isosiskon – ohella. Kuva pitäisi saada ja keinoksi valikoituu Kasakrandra-heimon muinainen vuohitemppu. Vuohta ei tosin ole, eikä sitä oikeastaan tarvitakaan, onhan retkikunnalla Pikkuveli. Loppu onkin sitten silkkaa jännitystä ja Liisa Ihmemaassa -tyyppisiä nyansseja sisältävää tarinointia kolmijalkaisine taloineen sekä Pikkuveljen kutistumisine ja kasvamisineen. On myös pelon voittamista sekä lopulta tapahtuva odotettava juonenkäänne.

Leena Parkkinen on minulle aiemmin tuttu ainoastaan aikuisten romaanien parista. Sinun jälkeesi, Max oli huumaava lukukokemus, Säädyllisestä ainesosasta pidin niin ikään. Ja kuten aina aiemminkin Parkkisen parissa viihdyttyäni, myös tällä kertaa Pikkuveljestä luettuani mieleeni jäi päällimmäisenä elämään teoksen tunnelma. Parkkinen on erityisesti tunnelmakirjailija, ja sellaisena yksi parhaita mieleeni tulevia. Näinpä olenkin valmis suosittelemaan myös Pikkuveljen mainiota harharetkeä, vaikka ihan kaikista asioista en siinä pitänytkään. Ehkä se yksinkertaisesti oli minulle liian outo, mutta enhän minä toisaalta sen varsinaista kohderyhmää edustakaan. Pienet koululaiset varmasti innostuvat tästä, en ihmettelisi vaikka hyvinkin kiivaasti. Kokeilkaapa siis ihmeessä, vaikkapa erikoisena iltasatuna. Elämä on tutkimusmatka!

P.S. Hiukan tylsä todeta, mutta kuvituksesta en pitänyt ollenkaan. Mielestäni hahmot olivat epämiellyttävän, miltei ruman näköisiä ja uskon tämän jopa vaikuttaneen lukukokemukseeni negatiivisesti. Miellyttävä kuvitus olisi varmasti saanut minut pitämään tarinastakin enemmän. Mutta kauneus on katsojan silmässä; joku pitää takuulla tästäkin.

Mainokset

Veljeni, Leijonamieli

9789510416495_frontcover_final_originalAstrid Lindgren: Bröderna Lejonhjärta 
Rabén & Sjögren, 1973
WSOY, 1974, tarkistettu suomennos 2015
Suom. Kaarina Helakisa
Kuvitus: Ilon Wikland

Minä muistan lohikäärmeen, ja sen että alussa joku kuoli, lapsi. Minä muistan, että oli ihana paikka, parempi kuin entinen, sellainen jossa sairaasta tulee terve. Ja että olivat veljekset, Korppu ja Joonatan.

Nuo olivat ne asiat, jotka minulle olivat jääneet mieleen Astrid Lindgrenin saturomaanista Veljeni, Leijonamieli. Tässä kohtaa täytyy kuitenkin tunnustaa, että en ole täysin varma, muistanko nyt kirjaa vai elokuvaa, sillä kyseistä teosta ei koskaan ole kotikirjastostamme löytynyt, toisin kuin valtaosa niistä muista Lindgreneistä. No, niin tai näin, nyt olen joka tapauksessa päättänyt palata yhden lapsuuteni ehdottomien kirjallisuusvaikuttajien, Astrid Lindgrenin pariin ja katsoa, miltä tämä maailma aikuisen silmin näyttää. Odotukseni ovat korkealla, minua melkein jännittää; täältä tullaan Huvikumpu, Melukylä ja Matiaksenmetsä, tuskin maltan odottaa!

Mutta nyt takaisin Korppuun ja Joonataniin, siis retkeni ensimmäiseen etappiin, Leijonamielten suureen seikkailuun. ”Korppu” eli Kaarle Leijona on sairas, kuolemansairas – ja häntä pelottaa. Mutta onneksi Korpulla on isoveli, Joonatan, joka näyttää satuprinssiltä.

”Hänen hiuksensa kimmelsivät ihan kuin kulta, ja hänellä oli tummansiniset kauniit silmät, jotka oikein säteilivät valoa, ja kauniit valkoiset hampaat ja ihan suorat sääret. Eikä siinä kaikki. Hän oli kiltti kanssa ja voimakas, ja hän osasi kaiken ja ymmärsi kaiken ja oli luokan paras.”

Aika täydellinen veli siis. Mutta parasta Joonatanissa taitavat kuitenkin olla hänen kertomuksensa ja erityisesti kertomus Nangijalasta, seikkailujen ja satujen maasta, jonne Korppu pian pääsee. Mutta taas Korppua surettaa; miten yksinäinen hän olisikaan Nangijalassa, mitä iloa olisi saduista ja seikkailuista ilman Joonatania…

Mutta koska asiat eivät aina mene niin kuin luulisi, ei mene kauaakaan, ennen kuin veljekset vaeltavat yhdessä Nangijalan Kirsikkalaaksossa. Eikä heitä enää tunneta Joonatan ja Kaarle Leijonana, nyt he ovat Leijonamieliä, urheita ja rohkeita – tai ainakin Joonatan on. Ei kuitenkaan kulu montaakaan sivua, ennen kuin Kaarlelle – ja lukijalle – paljastuu, että ei Nangijala sittenkään ole pelkkää ruusuilla tanssimista, ei laisinkaan. Nangijala on itse asiassa aika pelottavakin paikka, sen toinen puoli, Ruusulaakso, pahuuden vallassa ja Kirsikkalaaksossakin ilmielävä kavaltaja. Ei auta Joonatanin muu, kuin lähteä pelastamaan sen asukkaita, jättää pikkuveli odottamaan. Mutta ei Korppu kuitenkaan malta lopullisesti jäädä, on uskallettava lähteä seuraamaan, kävi niin tai näin. Ja loppu onkin sitten silkkaa seikkailua.

IMG_5985Minun täytyy myöntää, että Veljeni, Leijonamieli osoittautui melko toisenlaiseksi, kuin muistin. Se oli paljon tummenpisävyinen ja sisälsi useita erittäinkin vavahduttavia kohtauksia. Sen sisällöstä yli kaksi kolmasosaa kuvaili Leijonamielen veljesten melko pelottavaakin seikkailua ja loppuratkaisua en olisi osannut kuvailla tällaiseksi ollenkaan.

Joka tapauksessa muuttunut mielikuvani ei juuri lukemaani saturomaania missään mielessä huononna. Se on aivan ihana tarina veljesrakkaudesta sekä siitä, kuinka hyvä lopulta voittaa pahan. Itse nautin ehkä eniten lukiessani Korpun ja Joonatanin yhteisistä hetkistä, mutta uskoisin, että löytyy paljon niitäkin, joille kohtaamiset lohikäärmeen tai pahojen sotilaiden kanssa ovat niitä teoksen tähtihetkiä.

Ilmiselvä suositus aikuisille ja tietysti lapsillekin – mutta ei liian nuorille, tai varsinkaan kovin herkille. Tämän ehtii lukea vähän myöhemminkin ja ehkä jopa aikuisen kanssa – jotkut sen sisältämät asiat saattavat vaatia hieman aikuisen apua ymmärretyksi tullakseen.

Tynkätyiset

9789518843118_TynkatyisetRoald Dahl ja Patrick Benson: The Minpins
Jonathan Cape, 1991
Art House, 2002, 2015
Suom. Päivi Heininen

Ville-poika istuu olohuoneessa ja katselee ikkunasta suurta ja ihmeellistä maailmaa. Keittiöstä äiti huutelee vähän väliä: ”Ville-kulta, mitä sinä teet?” Ja kerta toisensa jälkeen Ville vastaa: ”Minä olen täällä ihan kiltisti.” Mutta nyt Villeä kyllästyttää, hän ei halua olla vain kiltisti, hän haluaa seikkailla.

Eikä aikaakaan, kun Ville onkin jo karannut Turmiometsään, sinne Säkkisivaltajien, Sarvisirviöiden, Torkkutemppuilijoiden ja Matosotureiden valtakuntaan, Sylkijästä [eli Rouskijasta] puhumattakaan. Onko Ville hermostunut? Ei, ei sitten tippaakaan. Ensi alkuun. Tämä on kuitenkin jännittävä tarina eli hyvin pian Villen tilanne on jo toinen. Kammottava puuskutus, savun haju ja kuumuus ympäröivät Villen ja äidin sanat: ”Varo, varo Turmiometsää! / Tytöt, pojat sinne jää!” kaikuvat korvissa.

IMG_4746Alkaa Villen ikimuistoinen seikkailu, jossa tavataan eriskummallinen kansa, päästään kurkistamaan puiden sisäiseen elämään, keksitään nerokas suunnitelma ja tehdään eriskummalliselle kansalle suuren suuri palvelus. Kaikki tämä on kuitenkin hyvin salaista, joten ei siitä sen enempää. Kehotan lukemaan itse; tämän jälkeen tunnet Turmiometsän jo huomattavasti paremmin – mutta et suinkaan läpikotaisin.

Yksi oman lapsuuteni suurista hahmoista kirjallisuuden saralla on ehdottomasti brittiläinen Roald Dahl (1916-1991). Sadut Iso kiltti jätti, Matilda, Jali ja suklaatehdas sekä Kuka pelkää noitia? ovat jättäneet pienen ihmisen mieleeni lähtemättömän vaikutuksen, jonka en usko haihtuvan koskaan. Paljon on kuitenkin jostakin kumman syystä edelleen kohdallani lukematta ja hyvä niin, nämä Roald Dahlin lastenkirjat maistuvat hyvin aikuisellekin. Miehen aikuisille kirjoittamaa tuotantoa en itse asiassa ole edes kokeillut, mutta tähän on ehdottomasti tehtävä muutos, pikainen sellainen.

Tynkätyiset on Roald Dahlin viimeiseksi jäänyt teos, joka ilmestyi hänen kuolinvuonnaan 1991. Suomennos siitä saatiin ensi kerran vuonna 2002 ja tänä vuonna Art House otti siitä toisen painoksen. Hyvä niin, on tärkeää, että kustantamot tällä tavoin edesauttavat ihastuttavien satuklassikoiden päätymistä yhä uusien lapsilukijoiden hyppysiin. Sillä nämähän eivät vanhene! Tynkätyiset ovat tynkätyisiä, vaikka voissa paistaisi, noidat ovat tänäkin päivänä kaljuja, eikä Iso kiltti jätti, IKJ, edelleenkään herkuttele ihmislapsukaisilla. Kutkuttavan jännittävää yhä vain.

Vaikka Tynkätyiset ei henkilökohtaisella Roald Dahl -listauksellani kärkipaikkaa saavutakaan, on se kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen satu, jonka tunnistaa Dahlin kädenjäljeksi jännitysmomentteineen ja mielikuvitusrikkaine, hurmaavine hahmoineen sekä maisemineen. Suosittelen!

P.S. Pakko kuitenkin todeta, että ainoa oikea Dahl-kuvittaja on minulle Quentin Blake ja hänen kynänjälkensä puuttuminen Tynkätyisistä on ehdottoman suuri miinus, vaikka Patrick Bensonin kuvat ihan kivoja ovatkin.

Peter Pan

9789518843323_300dpi_Peter_Pan_mJ. M. Barrie: Peter and Wendy
Hodder & Stoughton, 1911
Art House, 2015
Suom. Sari Karhulahti
Kuvitus: Petri Hiltunen

”Minä ole nuoruus, minä olen ilo. – – Minä olen vastikään kuoriutunut linnunpoika.”

Varmasti miltei jokainen on kuullut puhuttavan Peter Panista, pojasta joka ei tahdo kasvaa aikuiseksi, vaan pysyä pikkupoikana ja pitää hauskaa. Ja Darlingin lapsista, Wendystä, Johnista ja Michaelista, ja kapteeni Koukusta ynnä krokotiilista, siitä tikittävästä. Ja Kaukamaasta ja reitistä sinne ”toisesta oikealle ja suoraan aamuun saakka”. Ja lentämisestä keijukaistomun avulla.

Peter Panin yli satavuotias tarina on pullollaan ihastuttavia asioita ja jännittäviä seikkailuja, sellaisia jotka jäävät elämään lapsen mieleen, ja aikuisen. Tottahan toki myös minä olen tuntenut Peterin lapsesta asti ja tästäpä syystä tartuin suurella mielenkiinnolla tähän ensi kertaa suomennettuun alkuperäiseen ja lyhentämättömään, vuonna 1904 näytelmänä ja 1911 kirjana julkaistuun tarinaan tuosta rohkeasta pikkupojasta.

Tällaisesta lumoavien ja onnellisten Disney-elokuvien keskellä kasvaneesta tuntui hassulta lukea, kuinka vastustajia piestään ja tapetaan, kuinka keijukaiset palaavat ryyppyjuhlistaan ja kuinka isä Darling miettii taloudellisesta näkökulmasta lasten pitämisen mahdollisuutta. Vaikka eihän se sinänsä yllätyksenä tullut, sellaisia olivat lastensadut aiemmin, siloittelemattomia. Ehkä kaikista suurimpana yllätyksenä koin Peterin luonteenlaadun hänen esiintyessä ajoittain erittäinkin ilkeänä keppostelijana. Mutta on hänellä kuitenkin sydän paikallaan, ei hän lopulta julma ole, vain äidinkaipuinen. Siis siltä osin ihan tavallinen poika. Poika, joka vain on elämässään saanut kokea muita enemmän seikkailuja, mutta vastapainona sille häneltä kuitenkin puuttuu se kaikista tärkein, vanhempien rakkaus. Teosta lukiessa tuleekin usein miettineeksi sen vahvaa roolittamista juuri perhesuhteiden osalta. Ehkäpä nämä ovat myös niitä asioita, joissa kirjailijan omakohtaiset kokemukset tulevat eniten esille. Kirjailijan oma avioliitto jäi lapsettomaksi ja päättyi eroon, mutta hän otti huollettavakseen viisi orpopoikaa. Wendy taas toimii Kaukamaassa äitinä kuudelle kadonneelle pojalle ja kertoilee heille iltasatuja. Aivan kuten J. M. Barrie kertoi omille orvoilleen synnyttäen näin tarinan Peter Panista.

Tämä on ihastuttava, rohkea ja haikea satu, suuren suosituksen arvoinen.

Pienenä vaikeutena koin tämän suomennoksen myötä opetella tuntemaan valtaosa henkilöistä ja joitakin paikkoja uusin nimin. No, Leena, Jukka ja Mikko nyt voivat hyvin esiintyä alkuperäisillään, mutta että Raikuli! Kyllä se minun mielestäni on Helinä-keiju, joka elelee pienenä ja pippurisena Peterin rinnalla Mikä-Mikä-Maassa…

Piin elämä

Yann Martel: Life of Pi
Knopf Canada, 2001
Tammi, Keltainen kirjasto 2003
Suom. Helene Bützow

Kävinpä katsomassa elokuvan, jonka kohdalla harkitsin kerran jos toisenkin astuako teatteriin vaiko ei. Pelkonani – ehkä olettamuksenani – oli, että ei elokuvan ole mahdollista taipua vaadittuihin uskomattomuuksiin, jotta se tavoittaisi Piin elämä -kirjan tunnelmaa, puoliakaan siitä. Pahin mahdollinen skenaario, se että elokuva riistäisi minulta sen Pii-mielikuvan, joka minulla vuosien takaa oli, hiipi sekin mieleeni, mutta lopulta päätin ottaa riskin.

Elokuva oli hyvä, ei tosin mitään kirjaan verrattuna, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Se kertoi Piin tarinan kirjalle uskollisesti ja mikä parasta, onnistui palauttamaan mieleeni joitakin jo siitä unohtamiani yksityiskohtia. Kirjan tunnelmaa en varmasti unohda koskaan ja yhä edelleen lukeutuu Piin elämä elämäni parhaimpiin lukukokemuksiin. Suosittelen!

Katsokaa toki elokuvakin, mutta lukekaa ensin kirja, ehdottomasti ENSIN KIRJA.

Tässä tuntemuksiani heti kirjan luettuani:

Hänen nimensä on Piscine Molitor Patel, siis Pii. Hän on intialainen, tapahtuma-aikaan nuori, noin 16-vuotias poika. Tämä on tarina hänen uskomattomasta meriseikkailustaan, siitä kuinka hän vietti 227 vuorokautta haaksirikkoutuneena Tyynellämerellä pienessä pelastusveneessään. Tai ei se ollut yksin hänen veneensä, puolet – tai pitäisikö sanoa tiikerinosa – siitä kuului koko tuon ajan Richard Parkerille, täysikasvuiselle bengalintiikeriurokselle.

Ensin heitä on enemmän mutta sitten, hyvin pian, asetelma on toinen.

“Me olimme nyt kahden. Oranki-, seepra-, hyeena-, rotta-, kärpäs- ja torakkapopulaatiot oli pyyhkäisty pois viidessä päivässä. Eläinten jäännöksissä oli ehkä vielä bakteereja ja matoja, mutta niitä lukuun ottamatta pelastusveneessä ei ollut muita eläviä olentoja kuin Richard Parker ja minä. Se ei ollut erityisen mukava ajatus.”

Oli tilanne kuinka tukala tahansa Piillä ei ole vaihtoehtoja. Päiviä on jäljellä paljon, päiviä täynnä janoa, nälkää ja pelkoa. Päiviä, joina inhimillisen elämän perustarpeista yksikään ei tule täytetyksi.

“Elämää pelastusveneessä ei oikeastaan voi sanoa elämäksi. Se on kuin sakin loppupeliä, peliä muutamalla nappulalla. Ainekset eivät voisi olla sen niukempia eivätkä panokset korkeampia. Se on ruumiillisesti hankalaa ja moraalisesti tappavaa. Ihmisen täytyy sopeutua, jos hän aikoo selvitä hengissä. Hän joutuu luopumaan paljosta. Hän ottaa ilonsa siitä mistä saa. Haaksirikkoiselle tulee vaihe, jossa hän on helvetin syövereissä mutta hymyilee kädet puuskassa ja tuntee olevansa maailman onnellisin ihminen. Miksi? Siksi että hänellä on jalkojensa juuressa pieni kuollut kala.”

Minä rakastin tätä tarinaa, siinä vallitsevaa seikkailuhenkeä, sen periksiantamattomuutta ja toivon täyttämää toivottomuutta. Oliko se minusta uskomaton? Totta kai. Mutta se sai minut uskomaan uskomattomaan.