Lakeuden kutsu

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu 
Otava, 1997

Lakeuden kutsu, ensimmäinen Antti Tuurini, päätyi lukulamppuni alle siitä yksinkertaisesta syystä, että se on Finlandia-voittaja vuodelta 1997. Siitä, olisinko muuten Tuuriin tarttunut, en uskalla sanoa juuta enkä jaata, mutta luultavasti en ainakaan tästä teoksesta, sarjansa viimeisestä, olisi aloittanut. No, nyt on yksi Tuuri luettuna, voisin kuvitella, että melko tyypillinen sellainen.

Vielä Antti Tuurista, kirjallisuutemme elävästä klassikosta tietämättömille todettakoon, että tämä 71-vuotias kirjailija – koulutukseltaan diplomi-insinööri, kuten vast’ikään menehtynyt etunimikaimansa Antti Hyry – on kirjoittanut reilut nelisenkymmentä romaania sekä useita näytelmiä, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia ynnä kuunnelmia, mahtuu listalle muutama oopperalibrettokin. Vuodesta 1983 kokopäiväisenä kirjailijana toiminut Tuuri selittää tuotteliaisuuttaan sillä yksinkertaisella faktalla, että vapaana kirjailijana hän saa kirjoittaa myös lauantaisin, kun toisten on pidettävä vapaansa.

Lakeuden kutsu kertoo Erkki Hakalasta, miehestä joka mattokutomonsa kanssa hankaluuksiin ajauduttuaan on pakoillut kymmenen vuotta verottajaa Yhdysvalloissa, enemmän ja vähemmän päivänvaloa kestävää bisnestä sielläkin tehden. Nyt hän palaa takaisin Suomeen, kotikonnuilleen Pohjanmaan lakeuksille. Eletään 1990-luvun laman jälkeisiä vuosia, tarkemmin sanottuna yhtä päivää, heinäkuun yhdeksättätoista vuonna 1996. EU, euro, Mauno Koivisto ja Paavo Lipponen vilahtelevat puheenparressa. Amerikassa Erkin kanssa vain kääntymässä käynyt vaimo, Kaisu, on löytänyt rinnalleen lapualaisen, hankkinut tämän kanssa lapsenkin, mutta tästäkin suhteesta on tullut jo historiaa. Myös Erkillä on oma Amerikan aikansa naishistoria mutta siitä viis, Kaisu ja Erkki ovat yhä aviossa, molemmat tahoillaan halukkaita pelastamaan liittonsa.

Kuten sanottua Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani. Jo joitakin päiviä Suomessa viettänyt Erkki lipuu amerikanraudallaan kotitalonsa pihamaalle, kohtaa veljensä sekä tukun muita sukulaisiaan, lopulta vaimonsa, tyttärensä ja anoppinsakin, sekä sairaalassa makaavan äidin. Asioista, raskaistakin, puhutaan ja ei puhuta, Erkki itse jää mielestäni melko kasvottomaksi sivustaseuraajaksi, Amerikka ei avaudu. Mutta se ei taida ollakaan se tarkoitus, tarkoitus on selvittää menneisyys Suomessa, tehdä paluusta mahdollisuuksien mukaan pysyvää. Bisnesmies on tietysti yhä edelleen myös bisnesmies, kauppoja hierotaan, omaisuuksista kiistellään.

Sitä kuinka hyvin Lakeuden kutsu, kuusiosaisen Pohjanmaa-sarjan päätösromaani toimii itsenäisenä teoksena, on paha näin yhden osan lukeneena mennä sanomaan, mutta mielestäni se oli ihan hyvä, vaikka mainittavaa Antti Tuuri -kipinää se ei minussa sytyttänytkään. Sanotaan vaikka niin, että jos tämä sattuisi jäämään ainokaisekseni, en kutsuisi Tuuria huonoksi kirjailijaksi, en kuitenkaan erityisen mahtavaksikaan, vaan sellaiseksi mallikkaaksi, joka varmasti osaa ottaa yleisönsä. Ja arvostava sekä vankka kannattajakuntahan hänellä onkin.

Joka tapauksessa olen iloinen, että luin tämän kirjan, tutustuin Tuuriin ja hänen tyyliinsä, lakeuksiin ja ihmisiin niiden pinnalla – ja olenhan minä itsekin näitä lakeuksia hieman kokenut. Tuurin ilmaisu on miellyttävää, omalla tavallaan hilpeääkin, ilmassa vilahtelevat satiirin siemenet eivät takuulla jää huomaamatta, vaikka erityistä painoarvoa ne eivät saakaan. Ehkä tämä on muotoiltava niin, että Tuuri kirjoittaa tylsästä aiheesta – minun mielestäni – mukavasti soljuvan, helposti luettavan tarinan.

Jälleen siis yksi etappi Finlandia-vaellustani on jäänyt selän taakse. Ei se taipaleeni kirkkain tähti, mutta kuitenkin teos, joka mielestäni on helposti suositeltavissa, tietyntyyppisille lukijoille. Ehkä kuitenkin kannattaa aloittaa sieltä 1920-luvulta, Uudesta Jerusalemista, Pohjanmaa-sarjan ensihetkistä.

Hyöky

Daniel Galera: Barba ensopada de sangue
Companhia das Letras, 2012
Otava, Otavan kirjasto 2014
Suom. Antero Tiittula

Brasilialaisen Daniel Galeran ensimmäinen suomennettu romaani kaivautuu lukijan tietoisuuteen monella tapaa. Toisaalta se vyöryy armottomasti ja kovakouraisesti yli, toisaalta liplattelee rauhallisesti ympärille, kietoen pikku hiljaa otteeseensa, tosin tiukkaakin tiukempaan sellaiseen. Tapahtuipa tuo soluttautuminen osaksi tietoisuutta sitten miten, yksi asia on varma: jälki siitä jää.

Teos alkaa keskustelulla, jota varmasti kukaan ei toivoisi joutuvansa käymään. Siinä tarinan keskushenkilöhahmo, nuorehko mies, saa kuulla isänsä aikomuksesta riistää oma henkensä. Viimeisenä toivomuksenaan hän pyytää poikaansa lopettamaan koiransa, rakkaan ja iäkkään Betan. Poika – jonka erityisen mielenkiintoiseksi tekee hänen sairastamansa prosopagnosia, puuttumaton kykynsä tunnistaa kasvoja – järkyttyy ja kieltäytyy. Lopulta hänellä ei kuitenkaan ole keinoja estää isäänsä. Asiat seuraavat toinen toistaan, tapahtuu elämänmuutos ja siinä sivussa aukeaa menneisyyden mysteeri – ainakin osittain. Mutta koiraa hän ei lopeta, tuota raajarikkoa, kuolematonta.

Hyöky on mielenkiintoinen kokemus. Se ei ole yksiselitteinen, se ei anna valmiita vastauksia. Ei siis mikään helppo nakki, mutta antoisa, ajatuksia herättävä. Siinä hänen, erisnimettömän päähenkilöhahmon uusi elämä koiransa rinnalla, naisjuttuineen ja rantataloineen sotkeutuu hänelle syntyvään palavaan tarpeeseen selvittää isoisänsä legenda ja sitä myöten nähdä syvemmälle niin omaan historiaansa kuin riisua uusi asuinpaikkansa sen valheellisesta, lintukotoa mukailevasta rooliasusta. Tällä tavoin kirja pureutuu myös yhteiskunnallisiin epäkohtiin; psyykkiset häiriöt, huumeet ja väkivalta vyöryvät alati yhä suuremmalla voimalla näyttämölle, tehotuotanto kuihduttaa perinteisen verkkokalastuksen elinkeinona. Pinnanalainen kuohunta käy massiiviseksi, hyökyaalto odottelee oikeaa hetkeä.

Tuntuu jotenkin vaikealta kirjoittaa tästä kirjasta kovin paljoa tämän enempää. Suosittelen lukemaan itse, sukeltamaan veden alle, sinne mistä näkee hyvin, kuinka aalto pikku hiljaa keräilee itsensä kasaan hyökyäkseen oikean hetken tullen yli laidan, punaisena, verisenä.

Minulle Daniel Galera oli uusi tuttavuus, mutta jo tämän puraisun perusteella, aion mitä luultavammin perehtyä hänen tuotantoonsa tarkemminkin, mikäli suomennoksia vielä suodaan. Luulisin näin olevan, sillä kriitikot ovat nostaneet hänet yhdeksi tämän hetken merkittävimmistä nuorista kirjailijoista Brasiliassa. Itse vertaisin tätä tunnelmaltaan osittain todellisuuden ulkopuolella leijailevaa teosta taannoin lukemaani J. M. Coetzeen salamyhkäiseen Jeesuksen lapsuuteen. Ei hullummin 35-vuotiaalle kirjailijalle.

Elif Shafak, kiistanalainen kosmopoliitti ja arvostettu sillanrakentaja

Olen jo pitkään ollut turkkilaisen kirjallisuuden ystävä ja näin ollen minun on helppo puhua sen puolesta. Elif Shafakista (s. 1971) on hyvä aloittaa; hänen teoksissaan yhdistyvät tekstin soljuvuus sekä näkökulmat, jotka ilmentävät todellista turkkilaisuutta mutta kuitenkin kirjailijan sangen kosmopoliitilla, toisin sanoen länsimaisen lukijan silmin helposti lähestyttävällä tavalla.

Vaikka Shafakin teokset jo yksin aiheidensa puolesta ovat mielestäni suosituksen arvoisia, on niissä paljon muutakin ehdottoman hyvää. Hänen tapansa esiintuoda turkkilaista mentaliteettia ja elintapaa on niin rehellinen, että sitä ei voi kuin ihailla. Itse turkkilaisena hän kirjoittaa sisältäpäin, pureutuu mitään salaamatta vaikeisiinkin aiheisiin, mutta kuitenkin tuottaen tekstiä kosmopoliittina, tavalla jota länsimaisen ihmisen on helppo lukea ja jonka kautta ymmärtää kulttuuriemme välillä vallitsevat erot.

Toinen merkittävä asia tämän Turkissa sekä ihastuttavan että vihastuttavan kirjailijattaren teoksissa ovat niiden moniulotteiset henkilöhahmogalleriat. Asioita katsotaan niin miehen kuin naisen, niin kiivaan kuin herkän, niin perinteisesti kuin nykypäiväisestikin ajattelevien näkökulmasta.

Vaikka Shafakin teokset ovat hänen kotimaassaan ajaneet kirjailijattaren toisinaan sangen negatiiviseenkin parrasvaloon – nostettiinpa häntä vastaan vuonna 2006 jopa syyte ”turkkilaisuuden loukkaamisesta” – mainitaan hänet kuitenkin Turkin suosituimmaksi naiskirjailijaksi. Jo alle 30-vuotiaana hän voitti kaikki merkittävät kirjallisuuspalkinnot Turkissa. Voikin siis mielestäni sanoa, että oman identiteettinsä kanssa kamppaileva maa on saanut Shafakista yhden merkittävistä sillanrakentajistaan. Hänen teoksissaan menneisyys ja nykyaika sekä itä- ja länsimaisuus sekoittuvat tavalla, jota voi pitää ainoastaan positiivisena kasvojenkohotuksena maalle, joka meidän silmissämme useasti näyttäytyy vielä sangen epätasa-arvoisena.

Suosittelen suuresti ja odotan innolla, että hänen laajasta tuotannostaan vasta kolme suomennettua teosta saisivat pian jatkoa.

Rakkauden aikakirja

Elif Shafak: The Forty Rules of Love
Viking Adult, 2010
Gummerus, 2011
Suom. Maria Erämaja

”Kivi häiritsee tyyniä vesiä. Kun kivi iskeytyy veteen, muodostuu rengas, joka hetkessä monistuu uudeksi ja jälleen uudeksi. Pian yhden molskahduksen aiheuttamat väreet laajentuvat, kunnes ne tuntuvat kaikkialla veden peilipintaa pitkin. Vasta kun renkaat saavuttavat rannan, ne pysähtyvät ja haipuvat. Jos kivi putoaa jokeen, joki kohtelee sitä vain yhtenä uutena häiriönä jo ennestään kuohuvassa virrassaan. Ei mitään epätavallista. Ei mitään hallitsematonta. Mutta jos kivi putoaa järveen, järvi ei ole enää koskaan entisensä.”

Ella Rubinstein on 40-vuotias amerikkalainen kotirouva. Hänen elämänsä on kuin järvi, tyyni ja muuttumaton. Mutta sitten tapahtuu jotakin; ilmaa halkoo kivi, kuuluu molskahdus ja veden pinta rikkoutuu. Mikään ei ole enää entisellään.

Kerran toisaalla, oikeastaan aivan toisella puolella maailmaa, Bysantin keisarikunnassa, tapahtui samanlainen muutos. Tarkalleen ottaen 764 vuotta aiemmin, lokakuun viimeisenä 1244. Liike kohtasi pysähtyneisyyden, henkinen side mursi sovinnaisten sääntöjen muurin. Tuolloin kohtasivat kuuluisa islamilainen oppinut Jalaladdin Rumi sekä vaeltava, epäsovinnainen ja jopa harhaoppisena pidetty dervissi Shams-i Tabriz. Kivi viilteli jälleen ilmaa, veden pinta värähti, eivätkä nuo kaksi elämää olleet enää entisellään. Syntyi ainutlaatuinen ystävyys.

Tämä kirja on kertomus noista syvistä ihmissuhteista. Se kertoo kuinka Rumista, mestarista ja esimerkillisestä muslimista, tuli mystikko, intohimoinen runoilija ja rakkauden puolestapuhuja, henkilö, jota olen kuullut kutsuttavan jopa itämaiseksi Shakespeareksi. Ilman dervissi Shamsin rakkautta koskevia opetuksia tämä ei olisi ollut mahdollista.

Edellä kuvatun (tosi)tarinan rinnalla saamme lukea Ellan tarinaa, kuvausta siitä kuinka eräänlainen kiiltokuvakulissi revitään rikki Ellan tutustuessa Rumin ja Shamsin ystävyydestä kertovaan historiallismystiseen romaaniin Suloinen rienaus sekä sen salaperäiseen kirjoittajaan, amsterdamilaiseen Aziziin, oman elämänsä vaeltavaan dervissiin.

Elif Shafak on teoksessaan rakentanut sen aikatasojen välille sillan, jota pitkin kulkemalla lukijan on helppo siirtyä tasolta toiselle ja jälleen takaisin, nähdä Ellassa ripaus Rumia, Azizissa suuremmin Shamsia. Rakkauden aikakirja soljuu eteenpäin kuin virtaava vesi. Sen lukemista ei haluaisi keskeyttää, eikä siinä vallitsevia tunnekuohuja tyynnyttää.

Rakkauden aikakirja, kolmesta tähän mennessä suomennetuista se kaikkein vähiten poliittinen tai kantaaottavin, tutustutti minut Elif Shafakin tuotantoon. Minun on todettava, että tämä teos todella yllätti minut. Sen nimekkeen, ulkonäön ja jopa aiheen minussa synnyttäneen ennakkokäsityksen valossa ihmettelen itsekin, mikä sai minut tarttumaan siihen. Mutta niin minä kuitenkin syystä tai toisesta tein. Sitten tapahtui jotakin – joku taisi näyttää kivellä järven pintaa.

Kirottu Istanbul

Elif Shafak: The Bastard of Istanbul
Viking Adult, 2007
Gummerus, 2012
Suom. Maria Erämaja

”Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu.”

Kirottu Istanbul on Elif Shafakin toinen suomennettu teos. Kiistelty romaani pureutuu arkaan aiheeseen, turkkilaisten ja armenialaisten menneisyyteen, vaiettuun vuoden 1915 kansanmurhaan. Teoksen myötä kirjailijaa vastaan nostettiin vuonna 2006 syyte ”turkkilaisuuden loukkaamisesta”. Lopulta syytteistä luovuttiin mutta joka tapauksessa olen sitä mieltä, että niin tämä teos kuin sen aikaansaama kohu kertovat paremmin kuin hyvin tämän päivän Turkista, maasta joka ei ole selättänyt identiteettikriisiään idän ja lännen välisellä trapetsilla taiteillessaan, maasta joka ei ole valmis kohtaamaan menneisyyttään.

Tämä romaani kertoo erään suvun tarinan, suvun jossa ei ole sijaa miehille. Se on tarina vahvoista naisista, tarina erilaisista menneisyyksistä, menneisyyksistä jotka ovat jääneet tuntemattomiksi, menneisyyksistä jotka ovat lakanneet olemasta, unohtamalla unohdettu. Teoksen keskuskysymyksiksi nousevatkin sukupuolten ja kansallisuuksien väliset roolit sekä se, onko ihmisen hyvä tuntea menneisyytensä.

Sen lisäksi että romaani tuntuu mielestäni ehdottoman oikeudenmukaiselta kurkistukselta turkkilaiseen todellisuuteen, haluan mainita sen lisäansioksi henkilöhahmogallerian, jonka monisärmäisyys miltei hengästyttää. Näiden ohella kirja on myös opas turkkilaiseen ruokakulttuuriin, oikeastaan voisi sanoa ruokaparatiisiin.

Kunnia

Elif Shafak: Honour
Viking Adult, 2012
Gummerus, 2013
Suom. Maria Erämaja

”Murhatessaan yhden Iskender tappoi monta. – – Mies, jolta on viety hänelle kuulunut kunnia, on kuollut mies.”

Elif Shafak on jälleen kirjoittanut kirjan, jonka luettuani en länsimaisena, tasa-arvon keskellä kasvaneena naisena voi muuta kuin käpertyä kiitollisuuteen. Kiitollisuuteen siitä, että minä saan rakastaa, avoimesti ja omana itsenäni, juuri häntä ketä haluan. Ja jos rakkauteni, tai hänen rakkautensa minuun, jostakin syystä loppuisi, ei sekään tarkoittaisi kuolemaa, ei ainakaan tällä tavalla, ei ainakaan häpeän tähden.

Turkkilaiset Pembe ja Adem tapaavat kylässä lähellä Eufrat-jokea 1960-luvun alussa. He eivät oikeastaan koskaan kunnolla rakastu, mutta avioituvat ja saavat kolme lasta, heti ensimmäiseksi pojan, oman sulttaaninsa, silmäteränsä. Siirtolaisina kymmenen vuotta myöhemmin Lontooseen ajautunut perhe on 1970-luvun loppua kohti käytäessä pirstaloitumisen partaalla. Sopeutuminen brittiläiseen yhteiskuntaan on ollut vaivalloista, rasismilta ei ole voinut välttyä. ”Jos Lontoo olisi makeinen, se olisi kermatoffee – täyteläinen, voimakas ja perinteikäs. Istanbul sitä vastoin olisi sitkeää, pehmeää marjalakritsia – ristiriitaisten makujen sekoitus, joka kykenisi muuttamaan happaman makeaksi ja makean happamaksi.” Ilman keskinäistä rakkautta Pembe ja Adem ajautuvat erilleen, salaisesti, pinnan alla. Mutta sitten tulee päivä, jolloin salaisuus Pemben kohdalta ei ole enää salaisuus. Perhe on ajautumassa häpeään, vanhimman pojan aika on koittanut.

Kunniamurha; tuo käsittämätön, tuo kohtuuton, tuo kaikella tapaa kestämätön, on tämän teoksen lohduton teema. En varsinaisesti väitä, että itsekään olisimme absoluuttisen kunniamurhatonta kansaa, erilaiset mielettömät perhesurmat valtaavat myös omalta iltapäivälehdistöltämme hälyttävän paljon lööppitilaa. Mutta väitän, että suhtautumisemme tähän asiaan on kuitenkin täysin toisenlainen. Me emme Pemben tapaan tyydy kohtaloomme – edes naisina, emme Aishan tai Hediyen tapaan riistä omaa henkeämme – edes perheemme maineen mustanneina, vaan useimmiten me taistelemme vastaan, ainakin yritämme.

Teoksessa tutustutaan kokonaisen suvun tarinaan, kootaan kertomus tilkku tilkulta ja kietoudutaan lopulta tarinaan kuin täkkiin, jonka samanaikaisesti haluaisi sekä riuhtoa päältään sen julmuuden vuoksi että kietoa tiukemmin ympärilleen, lukea intensiivisesti loppuun. Missään tapauksessa ei riisuutuminen varmasti tapahdu helposti; tämä teos nimittäin synnyttää ajatuksia, jättää pohtimaan.

Isä ja poika : komedia

Jörn Donner: Far och son : en komedi
Söderström & Co, 1984
Otava, 1986
Suom. Rauno Ekholm

”…todellisuus useimmiten poikkeaa täysin fiktiosta, mikä voi olla syytä muistaa myös luettaessa tätä tekstiä jossa on kyse uudelleenkirjoitetusta todellisuudesta. – – Romaanit ovat kuitenkin sepitettyjä kuten tämä tarina, romaaneissa oletetaan kuten tässä, romaanit sisältävät valheita ja totuuksia, tunteita ja kylmyyttä. Siksi tätä asiakirjaa kutsutaan romaaniksi.”

Isä ja poika – teos jonka osittain sopimatonta nimeä kirjailija on esipuheensa ja jälkikirjoituksensa sanoin alusta loppuun laahannut mukanaan tuntien itsensä näin ollen haluttomaksi luopua tuosta ”mukanaroikutetustaan”, kun on tullut aika uudelleenkirjoittaa ja korjata – on ensimmäinen kosketukseni Jörn Donnerin mittavaan kirjalliseen tuotantoon, joka on pian saamassa jälleen suureellista jatkoa, kun hänen mammuttimainen omaelämäkerrallinen teoksensa Mammutti julkaistaan helmikuun alussa. Samalla Isä ja poika on toinen askeleeni Finlandia -polullani, retkelläni jonka päämääränä pidän itseni tutustuttamista kotimaisen – uskaltaisin väittää – laatukirjallisuuden ytimeen. Teoksen ruotsinkielinen alkuperäislaitos nimittäin palkittiin vuoden 1985 kirjallisuuden valtionpalkinnolla. Lisäksi mainittakoon, että teos on kuudes, mutta täysin itsenäinen, Donnerin Andersin suomenruotsalaisen yrittäjäsuvun vaiheista kirjoittamaan yksitoistaosaiseen romaanisarjaan.

Tätä teosta luonnehdittaessa on mahdotonta, ja mielestäni jopa kiellettyä, sivuuttaa sen kaksitasoista kerrontatekniikkaa. Alusta loppuun lukija seuraa tapahtumia niin teoksen päähenkilöhahmo Jakob Andersin kirjoittamasta kuin kirjailija Donnerin tätä referoimasta sekä kommentoimasta käsin. Samoin kirjailijan oma minä peilautuu Jakobin tarinaan, teoksen ”yliajettu” maailmankuva kirjailijan maailmankuvaan. Välillä onkin vaikea sanoa, onko teoksen tarkoituksena kuvata 1950- vai 1980-lukua, perehtyä Suomen kansakunnan vai Jakob Andersin tarinaan, ehkä jopa kirjailijan omaan historiaan. Rajaa toden ja fiktion väliin on mahdotonta vetää, kirjan minää miltei yhtä vaikea löytää. Tämä lienee tarkoituskin; isän etsintä, isättömyys sekä oma isyys sekoittuvat poliittiseen pohdintaan, päähenkilöhahmon rakkauden ja rakkaudettomuuden täyteinen menneisyys Euroopan myrskyisään ja sotaisaan historiaan. Mikään ei ole aukotonta, on vain tulkintaa ja tulkintojen tulkintaa.

Edellä mainitut postmodernistiset piirteet, kertojasubjektin kyseenalaistuminen, moninäkökulmaisuus ja kollaasitekniikka, tekevät tästä romaanista sangen mielenkiintoisen, suositeltavan. Donner kirjoittaa henkilöhahmoistaan: ”He ovat paperilla. Siis he ovat.” ja itsestään: ”Minä itse kirjoitan, siis olen.” Tästäkin eräällä tapaa ristiriitaisesta ajatuksesta huolimatta olemme saapuneet postmodernismin ytimeen; perinteinen romaanihenkilö sekä kirjailija makaavat henkitoreissaan, toisin sanoen kirjallinen teos on muuttunut jatkuvaksi fiktiiviseksi prosessiksi, sen tekijyys on kyseenalaistettu.

Loppukaneettina mainittakoon, että vuonna 1985 julkaistiin myös Matti Pulkkisen antiromaani Romaanihenkilön kuolema, Finlandia -ehdokas sekin!