Varjojen huone

Erik Axl Sund: Pythias anvisningar
Ordupplaget, 2012
Otava, 2014
Suom. Kari Koski

Huoh! Vihdoinkin voi tämän asian puolesta hengähtää; päästää irti ja yrittää unohtaa, ymmärtää tätä kauheuksien määrää, ihmismielen epäinhimillisiä ulottuvuuksia – sairastuneen ihmismielen.

Varistyttö sekä Unissakulkija -teoskaksikkoa seuraava Varjojen huone solmii yhteen edellisten osien aukijättämät langat kursien näin kokoon tämän hyytävääkin hyytävämmän Victoria Bergman -trilleritrilogian, tuoreimman dekkaritapauksen länsinaapuristamme. Todettakoon heti ensi alkuun, että tästä kauheuksien kavalkadista ”nauttiakseen” on aloitettava alusta, näitä teoksia ei voi erottaa toisistaan. Mutta jos näin päättää tehdä, aloittaa, ei varmasti malta jäädä puolitiehen – mikäli tämän tyyppisiä kauheuksia kykenee käsittelemään.

Itse en ole dekkari-ihmisiä mutta tällä kertaa päätin tehdä poikkeuksen, ja hyvä niin. Oikeastaan olenkin sitä mieltä, että enemmän kuin dekkarisarja, poliiseista ja rikostutkimuksista huolimatta, kyseessä on monitasoinen matka ihmismieleen, sinne sangen pimeälle puolelle, tekoihin joita tehdäkseen tuon mielen on täytynyt järkkyä todella, suistua raiteiltaan. Ja kyllä, kun sarjan henkilöhahmoihin tutustuu, kuulee heidän tarinansa, karmean kohtalonsa, ei oikeastaan pidä edes mielettömänä, että tällaisia mielettömyyksiä tapahtuu. Vaikka onhan tämä sairasta, puolin ja toisin.

Seitti, jonka Erik Axl Sund, aikamme dekkaristeille tyypilliseen  tapaan nimimerkin taakse kätkeytynyt kirjoittajaparivaljakko, on kaikessa kekseliäisyydessään kutonut, on nerokas monella tapaa. Henkilöhahmot säilyttävät salaisuutensa loppumetreille, antavat lukijalle niin kammotuksen kuin kutkuttavan jännityksen tunteita ja ennen kaikkea kietovat lukijan niin tiukasti otteeseensa, että kirjaa on miltei mahdotonta laskea käsistään. Mielettömän mielenkiintoinen asetelma kaiken kaikkiaan – ja kaikesta huolimatta.

Juonesta sen verran, että Victoria Bergmanin askel askeleelta keräillessä kokoon omaa itseään, häivytellessä henkilöitymiään, astuu esiin yhä enemmän hänen tyttärensä Madeleine omine synkkine salaisuuksineen. Myös edellisistä osista tutut virkavallan edustajat rikoskomisario Jeanette Kihlberg etunenässä jatkavat tutkimustensa parissa, eivätkä tapaukset selvitessään missään mielessä ainakaan kaunistu. Hirveitä tekoja, hirveää jälkeä.

Ja taas on Carl Larssonin ihastuttavuuksia raiskattu olan takaa, kun kaunis kuva ”päivästä ennen joulua” on demonisoitu iljettäväksi esitykseksi.

Tätä trilogiaa ei voi kuin suositella – vaikka pahaa se tekee.

Unissakulkija

Erik Axl Sund: Hungerelden
Ordupplaget, 2011
Otava, 2014
Suom. Kari Koski

”Varistyttö on sekoitus meitä kaikkia muita, paitsi Unissakulkijaa, joka ei ole tajunnut, että Varistyttö on olemassa.”

Kuinka epämiellyttäviä kirjoja on tarpeen kirjoittaa, kuinka inhottavia tai sairaita ihmisiä kuvata? Kuka tällaisia kirjoja kirjoittaa tai kuka niitä lukee, ja ennen kaikkea, jää kammotuksen ja kauhunsekaisin tuntein janoamaan seuraavaa. Tällaisia kysymyksiä pyörii mielessäni juuri nyt, pelottavaakin pelottavamman Victoria Bergman -trilogian toisen osan luettuani.

Kahteen ensin mainittuun en tiedä vastausta; kai se raja jossakin menee, kai ammattitaitoiset kustannustoimittajat osaavat sen haistella, hyvän maun mukaisen kirjallisuuden. Todettakoon tässä kohtaa ainoastaan, että jälleen Erik Axl Sund hätyyttelee noita rajoja, mutta ei ylitä – minun mielestäni. Mitä kirjailijaan tulee on kyseessä aikamme dekkaristeille trendikkääseen tapaan kirjailijanimimerkin taakse kätkeytyvä parivaljakko. Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist tulevat ruotsista – mistäpä muualtakaan. Lukijoista sen verran, että ainakin minä, joka yleisesti ottaen tapaan kiertää valtaosan dekkareista kaukaa, olen koukussa. Riipun pahuuden yllä, en pääse irti, enkä toisaalta haluaisikaan.

Trilogian ensimmäisen osan, Varistytön, suomenkielisen laitoksen takakanteen päätynyt kehu ”Pyyhkii lattiaa Stieg Larssonilla” on jäänyt elävästi mieleeni. Ja niin se tekeekin, ainakin siinä mielessä, että Larssonin Millenium -trilogiasta minulle riitti ensimmäinen osa, tätä en jättäisi kesken, en sitten millään.

Unissakulkija jatkuu siitä, mihin Varistyttö päättyi. Ne kuuluvat elimellisesti yhteen eli tätä kirjaa, samoin kuin ei tätä arvosteluakaan, kannata lukea, mikäli Varistyttö on vielä lukematta. Teoksessa Victoria Bergmanin persoonat näyttäytyvät lukijalle entistä raivokkaammin samalla kun hänet traumatisoinut menneisyys avautuu yhä selkeämmin lukijan eteen. ”Itse hän on Matelija, joka tekee vain sitä miltä siitä tuntuu, ja Unissakulkija, joka näkee elämän kulkevan ohi tekemättä sille mitään. Matelija syö ja nukkuu ja Unissakulkija seisoo ulkopuolella ja katselee mitä Victorian muut osat tekevät puuttumatta asiaan. – – Sitten on Varistyttö, ja Victoria tietää, ettei sitä osaa voi ottaa pois hänestä. Varistyttöä ei voi hallita.” Victorian lisäksi tapaamme jälleen rikoskomisario Jeanette Kihlbergin kollegoineen sekä yksityisterapeutti Sofia Zetterlundin asiakkaineen. Tällä kertaa pikkupoikien raa’at murhat – jotka onneksi jätetään nyt vähemmälle – saavat rinnalleen liudan aikuisiin kohdistuneita hirmutöitä, niin iljettäviä, että jopa oikeuspatologi löytää itsensä kysymästä: miksi minä teen tätä työtä? Samalla Victoria versioineen ujuttautuu osaksi yhä useamman ihmisen elämää. Uhreja ja pahantekijöitä vilisee, henkilöhahmogalleria paisuu minun makuuni jopa tarpeettoman monilukuiseksi. Siinäpä oikeastaan se teoksen heikoin lenkki, enkä minä pahemmin muuta keksikään, mitä nyt sitten liiallinen epämiellyttävyyksien viljely. Lukekoon ken kykenee; suosittelen kaikesta huolimatta.

Lopuksi on välttämätöntä viettää vielä tovi yksin teoksen kansikuvaa tarkastellen, niin inhottavan mielikuvan herättää tuokin ilmestys, niin irvokkaan vastaiskun alkuperäisideaalilleen. Jälleen on Carl Larsson, perhe-elämän, idyllin ja kodin kuvaaja, 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa ruotsalaiselle kansankodin ihanteelle perustan luonut kuvataiteilija päässyt kansikuvittajan kynsiin ja siinä missä Larssonin omakuva ”Peilin edessä” huokuu taiteellista tyyneyttä, ajaudutaan Unissakulkijan kansikuvassa täysin toisenlaiseen maailmaan. Jonnekin pimeään, jonnekin likaiseen. Kuten peiliin, myös menneisyyteen on joskus vaikea katsoa. Eikä näkymä aina ole todellinen, pikemminkin päin vastoin.

Varistyttö

Erik Axl Sund: Kråkflickan 
Ordupplaget, 2010
Otava, 2014
Suom. Kari Koski

”Kerran muuan metsästäjä lähti viidakkoon ampuakseen apinan. Kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, hän meni suojaan puun taakse, kohotti kiväärinsä ja tähtäsi. Juuri kun hän oli painamaisillaan liipasinta, apina sanoi: ’Jos ammut minut, äitisi kuolee, ja jos annat olla, isäsi kuolee.’ Apina asettui paikalleen, mutusteli ruokaansa ja raapi itseään tyytyväisenä. Mitä sinä olisit tehnyt, jos olisit metsästäjä?”

Kuvittele eteesi tyhjä taulu. Kuvita se 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen sopivalla perheidyllillä, jossa lapset hymyilevät ja leikkivät äitinsä huoneessa. Nyt raatele tuo kauneus rumuudella; tee siitä inhottavin elementein kauhistuttava kokonaisuus, jossa ilo on vaihtunut suruun, pelkoon. Alat olla jo lähellä.

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja tällä kertaa annankin kuvakielen heti aluksi tehdä tehtävänsä. Kun oheista vuodelta 1897 peräisin olevaa Carl Larssonin vesivärimaalausta vertaa Varistyttö -teoksen kansikuvaan, pääsee kertaheitolla sukeltamaan syvälle siihen synkkyyteen, jonka seurassa on tähän lukuprosessiin ryhtyvän oltava valmis viettämään seuraavat nelisensataa sivua. Alkuperäismaalauksen idyllille voi heittää hyvästit; tuota valoa on turha tästä teoksesta lähteä etsimään – se ei loista edes tunnelin päässä.

Tällaiselle leijonanosan muille kuin dekkareille lukuajastaan omistavalle lukijalle Varistyttö oli oivallinen muistutus siitä, että näitäkin kannattaa silloin tällöin maistella. Tämä ainakin piti niin tiukasti epämiellyttävässä otteessaan, että sen käsistä laskeminen tuntui miltei mahdottomalta. Toisaalta samanaikaisesti näiden hirveyksien äärellä ei mitään olisi tehnyt mieluummin. Kauhistuttavan koukuttavaa. No, tiedossa on nykydekkareille ominaiseen tapaan trilogia ja jatkoa siis seuraa, hyvä niin.

Yksityisterapeutti Sofia Zetterlund saa asiakkaakseen isänsä hyväksikäytön seurauksena traumatisoituneen Victoria Bergmanin. Samanaikaisesti hänen vastaanotolleen ajautuu myös Samuel Bai, entinen lapsisotilas Sierra Leonesta. Samalla kun Victoria sekä Samuel pikku hiljaa avaavat terapeutilleen muistojensa arkkuja ja sitä myöten riisuutuvat suojakuoristaan pyytää rikoskomisario Jeanette Kihlberg Sofian apua. Pian Sofia huomaakin löytävänsä itsensä keskeltä kammottavaa rikosvyyhteä, jossa pikkupoikia toistensa jälkeen löytyy kidutettuina ja surmattuina ympäri Tukholmaa.

Erik Axl Sund, kirjailijanimimerkki, jonka taakse on kätkeytynyt ruotsalaisparivaljakko Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist, on kirjoittanut pelottavan avausosan palkittuun trilogiaan, joka kantaa Victoria Bergmanin nimeä. Itse pidin tästä kirjasta suunnattomasti. En niinkään sen kuvailemista hirmutöistä, vaan tavasta, jolla se oli kirjoitettu. Teoksessa psykologinen jännitys ja piinallisuus säilyttävät ensisijaisen asemansa alusta loppuun ja keskeiset henkilöhahmot kiedotaan trilleriin nerokkaasti ja ennalta-arvaamattomalla tavalla.

Ja se loppu: Lukijalle ei jätetä vaihtoehtoja, tätä on saatava lisää! Suosittelen.

Koti

Toni Morrison: Home
Alfred A. Knopf, 2012
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Seppo Loponen

Toni Morrisonin teoksen luettuani olen sanaton, tai ehkä paremminkin mykistynyt. En siitä syystä, että kyseinen pienoisromaani olisi ollut äärettömän hyvä, vaikka ei se huonokaan ollut, vaan siksi että en oikein osaa sanoa siitä mitään.

Koti on mielestäni vaikeasti lähestyttävä, harmittavan vääränlainen kirja menettää neitsyytensä kirjailijaan, jonka tuotantoon on jo pitkään halunnut tutustua. Minulle kuitenkin kävi näin ja tulevaisuudessa voikin olla vaikeampaa tarttua Morrisonin kirjoihin uudelleen. Toisaalta ne elävät tuokiokuvat, hienot kuvaukset henkilöhahmojen traagisista kokemuksista, herättivät mielenkiintoni tutustua paremmin tähän kirjallisuuden nobelistiin, joka ensimmäisenä mustana naisena sekä mustana amerikkalaisena tällä palkinnolla huomioitiin.

Frank ja Cee ovat yhdysvaltalaisen pikkukylän kasvatteja, välinpitämättömien vanhempien sekä vihamielisten isovanhempien lapsia, sisaruksia, jotka epämiellyttävien kotiolojen ja tukahduttavan, rasistista syrjintää huokuvan kyläyhteisön keskellä tukeutuvat toinen toisiinsa. Sitten tulee armeija, Frankin onneksi, ja Korean sota. Sisarukset ajautuvat erilleen, suureen ja raakaan maailmaan; Frank sotaan, Cee rotuhygieniaa harjoittavan lääkärin koekaniiniksi.

Erityisesti sodan traumatisoiman Frankin persoona pääsee Morrisonin tekstissä esille mieleenpainuvalla tavalla. Nautin suunnattomasti Morrisonin tavasta kirjoittaa, siitä mustasta äänestä, joka rivien välistä kaikuu, vaikka rotukysymys ei tässä tarinassa olekaan se ainoa pääasia. Mikä se sitten on, teoksen ydin, on kysymys joka itselleni jäi hiukan epäselväksi. Kai se on se koti, allegoria kodista, jota teos nimensä mukaisesti kiertelee, pyrkii lähestymään eri näkökulmista. Mutta mikä on koti? Pystyykö Frank palaamaan sinne, sisarensa tähden? Parantumaan?

”Kenen talo tämä on? Kenen yö pitää valon poissa täältä sisältä? Kertokaa kuka tämän talon omistaa. Minun se ei ole. – – Tämä talo on kummallinen. Sen varjot valehtelevat. Kertokaa miksi sen lukko sopii avaimeeni.”

Sydäntorni

Jennifer Egan: The Keep
Alfred A. Knopf, 2006
Tammi, Keltainen kirjasto 2013
Suom. Heikki Karjalainen

”Etkö ole vielä oppinut, että jos haluat tosiaan unohtaa jotain, se pysyy mukanasi elämäsi loppuun asti?”

Sydäntornin luettuaan on pysähdyttävä hetkeksi, koottava ajatuksensa. Se ei nimittäin ole se yksinkertaisin tarina, yksiselitteisyydestä puhumattakaan. Se on pikemminkin monimutkainen psykologinen rakennelma, joka valmiiksi tullakseen vaatii mielestäni lukutaidon ohella myös tulkinnallista paneutumista teokseen. Toisaalta tämä on hyvä, jokainen lukija voi rakentaa hieman erilaisen sydäntorninsa, toisaalta joku ehkä ottaisi mieluummin avaimen, mikäli kirjailija sitä tarjoaisi; valmiiksi tulkitun, valmiiksi pureskellun kirjallisen aterian. Itse lukeudun edellä mainittujen välimaastoon; teos on mielestäni mielenkiintoinen juuri avoimuudestaan johtuen – tai siitäkin huolimatta.

Romaanin tunnelma on maaginen, melko lailla ajaton. Liikutaan pitkälti itäeurooppalaisen keskiaikaisen linnan ympäristössä, välillä töksähdetään yhdysvaltalaiseen vankilaan, välillä luodaan silmäys lähimenneisyyteen. Keskiössä ovat Danny ja Howard, serkukset jotka traaginen tapahtuma on ajanut erilleen ja jotka linna nyt sulkee sisälleen Rayn kirjoittaessa heistä tarinaansa. Ray on vankilakundi, Ray on yhtä kuin Danny, Ray on paennut menneisyyttään huumehöyryihin. Howard taas on entinen traumatisoitunut lapsi, luolan vanki, nykyinen linnanherra, mahdollinen kostaja.

Tätä kirjaa, sen tarinaa, eivät kuitenkaan kannattele sen henkilöhahmot, jotka tuntuvat enemmänkin pelinappuloilta, vaan se lepää vankasti tapahtumapaikkojensa varassa. Linnan sydäntorni ja amerikkalaisvankila kietoutuvat toisiinsa, linnan allas sekä siihen hukkuneet kaksoset saavat peilikuvansa luolasta, siitä luolasta johon Danny ja Howard silloin lapsina menivät, ja josta he eivät enää tulleet ulos, eivät samoina ihmisinä. Lisäksi on nuorivanha paronitar, linnaa yhdeksänsadan vuoden ajan isännöineen suvun viimeinen perillinen, ja hänen mysteerinsä.

Oikeastaan en halua kirjoittaa enempää. Kehotan kokeilemaan, sulkeutumaan sydäntorniin. Sisään pääsee varmasti, uloskin mahdollisesti.